Part 8

"Sitä tässä ei katsota. Minä en suvaitse täällä normanneja, jotka valepuvussa tulevat vain vakoillakseen. Lyökää sitä koiraa, sanon minä! Laputtakaa tiehenne! Vakooja! Vakooja!"

"Ainoatakaan normannia ei lyödä minun saapuvilla ollessani!" sanoi Rikhard, syöksyen esiin ja heittäytyen Walterin ja metsästäjän väliin, joka jälkimäinen jo valmistihe tottelemaan Lotharin käskyjä. Normanni vältti täten iskun, mutta Rikhard sai omaan kaulaansa niin navakan sivauksen kirpeällä, notkealla nahkasiimalla, että siihen kohosi heti pitkä, punainen juova. Lothar nauroi.

"Prinssini -- mitä olette tehnyt? Oi, jättäkää minut -- tämä ei sovi teille!"- vaikeroi Walter syvimmän surun valtaamana. Mutta Rikhard oli tarttunut piiskaan ja huusi kovalla äänellä: "Pois! Pois! Juokse! Riennä! Kiirehdi!" Ja huudon toistivat Osmond, Carloman ja useat ranskalaiset, jotka, vaikka pelkäsivätkin suututtaa prinssiä, olivat kumminkin vastahakoisia sortamaan pyhiinvaeltajan loukkaamattomuuden oikeuksia. Normanni, huomatessaan ettei muu keino auttanut, totteli käskyä. Ranskalaiset antoivat tietä hänelle, ja hän onnistui pakenemaan. Lothar riensi tällä välin hirmuista melua pitäen ja kiivaasti uhkaillen äitinsä pakeille, riemuiten siitä terävänäköisyydestä, millä hän oli keksinyt normannilaisen vakoojan valepuvun alta.

Tässä ei Lothar ollutkaan aivan väärässä. Walter oli tosiaankin tullut sinne vakuuttautuakseen pikku herttuan turvallisuudesta ja hyvinvoinnista sekä koettaakseen päästä Osmondin kanssa puheikkain. Viimeisessä aikeessaan hän kuitenkaan ei onnistunut, vaikka hän oleskeli Laonin lähitienoilla useampia päiviä. Sillä Osmond ei tuokioksikaan heittänyt yksikseen herttuata, joka, niinkuin jo olemme nähneet, oli joka suhteessa, joskaan ei nimellisesti, tarkasti vartioitu vanki linnan muurien sisällä. Pyhiinvaeltaja pääsi kuitenkin tilaisuuteen saamaan tietoja, jotka ilmoittivat hänelle asiain todellisen laidan. Hänelle kerrottiin myös Sybaldin ja Henrikin kuolemasta, kuninkaan ja Arnulfin liitosta sekä siitä pakosta ja kovuudesta, millä herttuata kohdeltiin. Näine tietoineen palasi hän kiireimmän kautta takaisin Normandiaan.

Hetipaikalla hänen kotiin tultuaan kuulutettiin pidettäväksi kolmipäiväinen paasto koko herttuakunnassa. Jokaisessa kirkossa, Bayeuxin katedraalista aina pienimpään ja halvimpaan kylärukoushuoneesen saakka, näki hartaita väkijoukkoja polvillaan -- monet hartaita kyyneleitä vuodattaen -- rukoilemassa Herraa, että hän laupeudessaan katsoisi heidän puoleensa, antaisi heille takaisin ruhtinaansa ja vapauttaisi lapsen vihamiestensä käsistä. Kuinka palavia ja kaihoavia rukoukset olivat, jotka lähetettiin korkeuteen Centevillessä, saattaa helposti mielessään kuvitella, eikä suru Montémarissakaan Epten varrella ollut juuri lievempi. Aivan siitä hetkestä kun nämä huolestuttavat sanomat olivat saapuneet, kävi Alberic hyvin levottomaksi, haluten innokkaasti tehdä jotakin herttuansa hyväksi. Eikä hän hellittänyt ennen kuin sai äitinsä lähtemään kanssansa pyhiinvaellukselle Jumiègesin luostariin rukoilemaan siellä rakkaan pikku herttuansa pelastukseksi.

Tällä välin oli Ludvig laittanut Laoniin sanan, viikon päästä kotiutuvansa. Rikhard iloitsi tästä sanomasta, sillä kuningas oli aina ollut hänelle vähemmän epäystävällinen kuin kuningatar. Hän toivoi pääsevänsä vankeudestaan linnassa. Juuri tähän aikaan sairastui hän pahasti. Kenties se oli vain seuraus viimeaikaisesta, sisäänsuletusta elantotavasta, että hänen terveytensä nyt alkoi lamautua. Tunnettuaan pari päivää itsensä raukeaksi ja pahoinvoivaksi, joutui hän eräänä yönä kovaan kuumeesen.

Osmond tuli äärettömän levottomaksi. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä tautien hoidosta, ja mikä vielä pahempi, hän oli vakuutettu, että lapsiparka oli myrkytetty. Sen vuoksi päätti hän olla kutsumatta mitään apua. Hän seisoi koko yön kumarassa pojan yli, odottaen joka silmänräpäys saavansa nähdä hänen heittävän henkensä. Osmond olisi voinut repiä tukkansa raivoissaan ja epätoivossaan, mutta sittenkin oli hänen täytymys hillitä itsensä ja noudattaa suurinta tyyneyttä ja lempeyttä, koettaakseen lieventää sairaan lapsen tuskia.

Koko tämän yön heittelihe Rikhard edes takaisin ahtaassa vuoteessaan tahi, kun hän levottomuudessaan tarvitsi milloin vaihdetta, istui nojaten kivistävätä päätään Osmondin rintaa vasten; mutta hän oli liian kipeä ja voipunut voidakseen puhua tahi ajatella selvästi. Kun päivä yllätti ja hän edelleen oli liian sairas jättämään huonetta, tultiin häntä monesti tiedustamaan. Osmond ei voinut silloin salata kauempaa hänen sairauttaan, mutta hän puhutteli heitä vain oven läpi ja hylkäsi kaikki avun tarjoukset. Hän ei laskenut edes Carlomaniakaan sisään, vaikka Rikhard kuullessaan hänen äänensä hartaasti pyyteli saada häntä nähdä. Ja kun kuningatar tarjoutui lähettämään vanhan, taitavan ja kokeneen sairaanhoitajattaren potilaan luo määräämään hänelle lääkityksiä, kielsi Osmond jyrkästi tämänkin tarjouksen. Sulettuaan oven asteli hän kiivaasti edes takaisin lattialla ja mutisi itsekseen: "Mokoma noita-akka! Häntä täällä vielä kaivattaisiin myrkytystään päättämässä!"

Koko tämän ja seuraavan päivän oli Rikhard edelleen hyvin huonona, mutta Osmond hoiteli häntä mitä huolellisimmin eikä ummistanut silmiään siunaaman hetkeksikään. Kaiken ajan, jona poika ei tarvinnut hänen apuaan, vietti hän rukoillen. Vihdoin vaipui Rikhard uneen, nukkui sikeästi useita tunteja ja oli herättyään paljoa parempi. Osmond oli ilon innoissaan. "Jumala olkoon ylistetty, tällä kertaa he eivät onnistu, eivätkä uutta tilaisuutta tule koskaan saamaan. Olkoon Jumala edelleenkin kanssamme!"

Rikhard oli liian heikko ja voipunut tiedustellakseen, mitä hän tällä tarkoitti. Seuraavina päivinä piti Osmond hänestä mitä tarkinta huolta. Mutta nyt, kun Rikhard kykeni taas syömään, ei Osmond millään ehdolla sallinut hänen koskevan mihinkään, mitä hänelle tuotiin kuninkaallisesta pöydästä, vaan meni aina itse hankkimaan elintarpeita kyökistä. Täällä arveli hän muutamata keittäjistä ystäväkseen, joka varmaankaan ei tahallaan myrkyttäisi poikaa. Kun Rikhard kykeni käymään huoneen yli, käski Osmond hänen aina telkeä tikarilla oven eikä koskaan aukaisemaan sitä muille kuin hänelle yksistään, ei edes prinssi Carlomanillekaan. Rikhard ihmetteli tätä, mutta hänen oli pakko totella. Hänellä oli nyt tarpeeksi tietoa heitä ympäröivistä vaaroista käsittääkseen Osmondilla olevan syynsä tämmöiseen varovaisuuteen.

Näin oli kulunut useampia päiviä, kuningas oli palannut ja Rikhard oli jo siksi parannut, että hän välttämättömästi tahtoi päästä saliin jälleen. Mutta Osmond ei ottanut vielä tähän myöntyäkseen, vaikka Rikhard ei ollut koko päivänä tehnyt muuta kuin astua varpannut huoneen ympäri näyttääkseen voimiaan. "Nyt, hyvä prinssi, vartioikaa tarkasti ovea!" sanoi Osmond, "ei siitä tule teille vahinkoakaan, jos olette tämän päivän täällä, sillä kuningas on tuonut tullessaan tänne Montreuilin Herluinin. Hänen tapaamisensa olisi teille melkein yhtä vastenluontoista kuin flaaminkin. Ja lukekaa rukouksianne poissa ollessani, jotta pyhimykset johtaisivat meidät pois vaarasta."

Osmond viipyi ulkona likemmä puoli tuntia ja kun hän palasi, oli hänellä olallaan suunnaton olkikupo.

"Mihinkä sinä tätä?" huudahti Rikhard. "Minä odotan iltastani, ja sinä kannat tänne olkikuvon."

"Tässäpä on iltasennekin," sanoi Osmond nakatessaan olet lattialle ja ottaessaan käsille pienen pussin, jossa oli lihaa ja leipää. "Mitäpä sanoisitte, hyvä prinssi, jos söisimmekin huomenna iltasta Normandiassa!"

"Normandiassa!" hihkasi Rikhard, hypähtäen ylös ja taputtaen käsiään. "Normandiassa! Voi Osmond, sanoitko sinä Normandiassa? Millä ihmeen tavalla? Todellako? Voi, iloa ja riemua! Onko kreivi Bernard tullut? Laskeeko se kuningas meidät?"

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne! Se riippuu ihan kokonaan meistä itsestämme. Mutta kaikki menee päin mäntyyn, jollette ole hiljaa ja varovainen, ja sitten me vasta ollaan huutavassa hukassa."

"Minä juoksen vaikka tuleen päästäkseni kotiin jälleen!"

"No, syökäähän sitte aluksi," sanoi Osmond.

"Mutta mitä sinä aijot tehdä? En minä nyt ole niin tuhma kuin silloin, kun sinä koetit viedä minut Rolfin tornista ulos. Mutta tekisipä mieleni sanoa Carlomanille hyvästit."

"Se ei käy päinsä," sanoi Osmond, "niiden täytyy luulla teidän vielä olevan sairaana -- muutoin emme pääse pakenemaan."

"Ikävä sittenkin on, etten saa sanoa Carlomanille jäähyväisiä!" tuumaili Rikhard. "Mutta saammehan nähdä taas rouva Astridan ja herra Eerikin, niin, ja Albericin on heti tultava meille takaisin! Voi, lähdetään heti tielle! Oo Normandia, mun rakas Normandiani!"

Rikhard saattoi innoltaan ja hätäisyydeltään tuskin syödäkään, Osmondin tehdessä kiireen vilkkaan valmistuksiaan. Hän sitoi miekan vyölleen, antoi Rikhardille tikarinsa vyöhön pistettäväksi. Ruuan tähteet työnsi hän reppuansa, kääri paksun purppuravaipan herttuan ympärille ja pyysi häntä sitten paneutumaan pitkälleen olille. "Minä kätken teidät kupoon," sanoi hän, "ja kannan teidät ulko-eteisen läpi, aivan kuin menisin hevostani vaalimaan."

"Onpa sulla omat konstisi ... sitä ne eivät koskaan arvaa," huusi Rikhard nauraen. "Minä olen hiljaa kuin hiiri -- en päästä pienintäkään ääntä, henkeänikin pidätän."

"No niin, muistakaa vain olla liikuttamatta kättä tahi jalkaa sekä kahisuttamatta olkia. Täst'on leikki kaukana -- maksaa elämän tahi kuoleman," sanoi Osmond käärien huolellisesti olkia pikku pojan ympärille. "Kas sillä lailla -- voitteko huokua?"

"Kyllä", -- kuului Rikhardin ääni kuvosta. "Olenko minä nyt ihan 'uupiilossa'?"

"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mitä tahansa -- elkää tikahtako! Taivas meitä siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!"

Lojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte tunsi hän, miten hänet nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi häntä portaita myöten, kuvon päiden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa tie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siellä oli vaara suurin. Rikhard kuuli ääniä, askeleita, äänekästä laulua ja naurua, ikäänkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen perästä kuului joku sanovan: "Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?"

"Hoidan," vastasi Osmond. "Tiedättehän, että sen perästä kun kadotimme palvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse siitä pitäisi huolta."

Jo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: "Voi, Osmond de Centeville! Onko Rikhard parempi?"

"Kiitos, teidän ylhäisyytenne, kyllä hän on parempi, mutta vaara ei ole vielä ohi."

"Oi, toivon, että hän olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla hänen luokseen, Osmond? Minä istuisin aivan todella ihan hiljaa enkä häiritsisi häntä."

"Ei se vielä sovellu, hyvä prinssi, niin paljon kuin herttua teistä pitääkin -- vastikään sanoi hän sen minulle."

"Sanoiko hän? Voi, sanokaa Rikhardille, että minäkin pidän hänestä niin ihmeen paljon, enemmän kuin kestään muusta täällä, ja että minulla on ilman häntä hyvin ikävä. Sanokaa hänelle näin, Osmond."

Rikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen. Mutta hän muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti Osmondin silmille saattaisi käydä ja piti sen vuoksi suunsa kiinni, ajatellen että kyllä hän eräänä päivänä tekee Carlomanista Ranskan kuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi hän, kuinka taas mentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pimeästä ja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi hän oltavan nyt tallissa. Osmond laski hänet hiljaa alas kuiskaten: "Kaikki hyvin tähän saakka. Voitteko huokua?"

"Enpä oikein! Etkö voi laskea minua jaloilleni?"

"En vielä, en millään ehdolla. Mutta sanokaahan, käännänkö kasvonne alas päin, sillä itse en voi sitä tietää."

Osmond pani elävän olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja talutti hevosen ulos, silmäillen samalla varovasti ympärilleen. Mutta koko linnan väki vietti kemuja, eikä ollut ketään edes porttiakaan vahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan poikki mentäessä ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti yhä vielä käsivarttaan hänen päällään eikä sallinut hänen liikkua vielä muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut enää silmänräpäystäkään voivansa kestää tukehduttavaa olkien pistelemistä eikä lymyä epämukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski kuvon nurmikolle ja vapautti hänet epämiellyttävästä vankeudestaan. Rikhard katsahti ympärilleen -- he olivat viidakossa -- hämy oli yllättämäisillään ja soreana soi lintujen laulu.

"Vapaa! Vapaa! Tämä on vapautta!" huudahti Rikhard, ponnahtaen seisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhkeätä ilta-ilmaa. "Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammaripöksä, kaikki ovat nyt kaukana takanani."

"Eivätpä vielä niinkään kaukana," sanoi Osmond. "Ette saata pitää itseänne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan, hyvä prinssi -- meidän täytyy ratsastaa henkemme edestä."

Osmond auttoi herttuan ratsun selkään, hyppäsi itse taakse, kannusti hevosta ja ratsasti tujakasti eteenpäin, vaikk'ei täyttä kyytiä, sillä hän aikoi säästää hevosta. Hämy muuttui pimeäksi. Tähdet tuikkivat taivaalla ja yhä ratsasti hän käsivarsi kiedottuna pojan ympäri, joka sitä myöten kuin yö eteni, väsyi ja vaipui horrokseen, tuntien kuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiidätti häntä loitomma kuningatar Gerbergestä ja lähemmä Normandiaa, ja mitäpä hän huolikaan väsymyksestä? Ainoastaan eteenpäin, eteenpäin!

Tähdet sammuivat taas ja ensimmäinen punainen aamunkoi purppuroi itäistä taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yhä korkeammalle, helotti täydeltä terältään, ja kuumaksi, helteiseksi kävi päivä. Hevonen kulki hitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas löyhentämään satulan vyötä, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin valtasi mitä suurin epätieto ja levottomuus, mutta he eivät olleet ratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehiä tuli näkyviin. Nämät matkustivat nummen poikki kerallaan pitkä rivi kuormitettuja muuleja ja turvanaan joukko lujakouraisia miehiä, aivan kuin itämainen karavaani erämaassa. He tuijottivat ihmeissään kookkaasen, nuoreen ritariin, joka piteli lasta perin väsyneen hevosen selässä.

"Herra kauppamies", sanoi Osmond ensimmäiselle, "näettekö tätä juoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta se on nyt ihan upiuuvuksissa ja meidän täytyy rientää. Suokaa minun vaihtaa tämä tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. Tämä on kaksikertaa sen arvoinen, mutta min'en jouda tässä tinkimään -- suostutteko vai ette?"

Kauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean arvonsa, hyväksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti Rikhardin uuden hevosensa selkään, istui siellä jo itsekin ja niin sitä taas mennä porhallettiin eteenpäin läpi tuon kolkon seudun, missä nuoren ritarin silmä tunsi jälleen tienviitat teräväjärkisyydellä, jonka ihmiset saavat asumalla metsä- ja viljelemättömissä seuduissa. Suuret rämeet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he pääsivät niiden yli onnellisesti. Tähän saakka ei ollut kuulunut mitään takaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, että hänen pikku turvattiaan, joka ei ollut vielä voimistunut sairautensa perästä, matka ja pitkä, helteinen kesäpäivä liian paljon rasittaisivat, sillä poika alkoi jo nojata häneen eikä jaksanut liikuttaida eikä pitää auki silmiään. Hän tuli tuskin virkeämmäksi auringon mailleen mentyä ja raittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mikä Osmondia itseään virkisti paljon. Mutta vielä suurempi virkistys oli uskolliselle aseenkantajalle, kun hän viho viimein näki sinertävän virran mutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien välissä, ja vastarannalla kallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine vallineen.

"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyvä prinssi! Silmätkääpä ylös ja katsokaa omaa herttuakuntaanne."

"Normandia!" huudahti Rikhard, kavahtaen ylös. "Oo, mun oma rakas kotini!"

Joki oli kumminkin leveä ja syvä eikä vaara vielä ollut ohitse. Osmond katseli levottomana ympärilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan jälkiä, aivan kuin siinä olisi ollut kaalamopaikka. "Meidän täytyy yrittää," sanoi hän. Laskeutuen maahan, astui hän sitte veteen, talutti hevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni syvenemistään, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja vihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pitäen pitkin matkaa poikaa tanakasti kiinni. Sen jälkeen kuului pohja taas, vuolteen voima väheni ja he lähenivät rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi jousimiestä, jotka pitkillä jousillaan tähtäsivät heitä linnasta, ja miehen, joka seisoi korkealla rannalla heidän edessään huutaen: "Seis! ei kukaan saa käydä Montémarin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden lupaa."

"Ka Bertrand, herra hovimestari, tekö se olette?" huusi Osmond vastaan.

"Ken se on, joka mainitsee minua nimeltäni?" vastasi hovimestari.

"Minä se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin mahdollista, herra hovimestari, sillä herttua on täällä ja hän on mitä suurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa."

"Herttua!" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja heitellen ilosta hattuaan ilmaan.

"Herttua! Herttua!" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa tuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt Rikhardille: "Silmät auki, teidän ylhäisyytenne, silmät auki! Olette nyt omassa herttuakunnassanne taaskin. Tämä on Albericin linna."

"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon tämä päivä!" huusi hovimestari. "Mikä ilo armolliselle rouvalleni ja nuorelle herralleni!"

"Hän on aivan nääntyä väsymyksestä," sanoi Osmond, levottomasti katsahtaen Rikhardiin. Sillä eivät tervetulohuudotkaan, jotka selvästi todistivat hänen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet Rikhardia nousemaan ylös tahi puhumaan. "Hän on ollut pahasti sairaana ennen kuin pakenimme. Pelkäsin niiden myrkyttävän hänet enkä uskaltanut viipyä Laonissa tuntiakaan sen jälkeen, kun hän oli siksi voimistunut, että saattoi lähteä pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teidän ylhäisyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. Täällä on myös kelpo Dame de Montémar, joka pitää teistä parempaa huolta kuin minunlaiseni kovakourainen sotilas."

"Eikä mitä, sen pahempi!" sanoi hovimestari, "meidän jalo rouvamme on lähtenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumiègesiin, rukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he riemastuvatkaan saadessaan tietää, että heidän rukouksensa on kuultu."

Osmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita tästä, sillä niin levoton hän oli turvattinsa ylenpalttisesta väsymyksestä ja raukeudesta. Rikhard näet, kun he veivät hänet linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi silmiään raottaa, saatikka syödä. He kantoivat hänet yläkertaan ja panivat hänet Albericin vuoteelle, missä hän levottomasti heittelehti edes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.

"Voi! voi!" päivitteli Osmond, "olen ollut liian hätäinen! Olen pelastanut hänet frankkien käsistä ainoastaan tuottaakseni hänelle oman varomattomuuteni kautta kuoleman."

"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville," sanoi hovimestarin vaimo, joka samassa pistäytyä sisään -- "tuollaisella päivittelemisellähän te voitte hänet surmata. Jättäkää poika minun huostaani, hän on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa."

Osmond, joka nyt oli varma että herttuansa oli ystävien parissa, olisi ilomielellä uskonut hänet vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta heikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti nojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta päästää häntä luotaan, aivan kuin pitäen Osmondia ainoana ystävänään ja suojelijanaan. Hän ei ollut vielä kylliksi tajussaan ymmärtääkseen olevansa Normandiassa ja turvassa vihollistensa salavehkeiltä. Pari kolme tuntia valvoivat sen tähden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen hänen vuodettaan, koettaen tyynnyttää hänen levottomuuttaan sekä suositella häntä mitä hellimmin. Tätä tekivät he siksi kunnes poika vähitellen rauhoittui ja vaipui viimein sikeään, vahvistavaan uneen.

Aurinko oli jo ylhäällä taivaalla, kun Rikhard heräsi. Hän käännähti ahtaalla, olilla täytetyllä tilallaan ja katseli ympärilleen ihmeissään. Nämä eivät olleet vaipoilla peitetyt seinät hänen kammarissaan Laonissa, jotka hän unen pöpperossään näki, vaan rosoiset kivimuurit ja syvä, pyöreä tornihuoneen ikkunareikä. Osmond de Centeville nukkui lattialla hänen vierellään, vaipuneena syvään, pitkää valvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mitähän muuta vielä Rikhard näkikään?

Hän näki iloisen pojan naaman ja sädehtivän silmäparin: Alberic de Montémar siinä nojausi sängynjalkaa vasten, odottaen jännityksellä Rikhardin heräämistä.

"Alberic, Alberic!"

"Prinssini, prinssini!"

Nopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat käsivartensa ja Alberic heittäysi hänen syliinsä. Innokkaina sylittelivät pojat toisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja pääsi tuon tuostakin ilmoille, kylliksi äänekkäitä herättämään kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan ei Osmondia, joka oli niin tuiki väsynyt.

"Onko se totta? Olenko minä sitte todellakin Normandiassa taas?" huudahti Rikhard vihdoin.

"Olette, olette, -- hyvä prinssi! Te olette Montémarissa. Kaikki on teidän. Se juovikas haukka voi ylen hyvästi ja äitini tulee tänne iltapuoleen -- hän antoi minun ratsastaa edeltä, heti kun saimme kuulla sen suuren uutisen!"

"Ratsastimme kauan, kunnes tuli myöhä ja minä olin hyvin väsynyt," sanoi Rikhard. "Mutta nyt kun olemme kotona, en välitä siitä vähääkään. Mutta minä tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viettänyt kauheita päiviä!"

"Katsokaas tuonne, hyvä prinssi," sanoi Alberic ikkunan luota. "Kurkistakaapa ulos tästä, niin huomaatte olevanne kotona jälleen."

Yhdellä hyppäyksellä oli Rikhard ikkunassa. Mikä näky sattuikaan hänelle siinä silmään? Linnan piha oli täpösen täynnä ratsumiehiä ja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja korkeilla pyöreillä kypäreillä, ja niiden yläpuolella hulmusi monta ratsulippua ja sotamerkkiä, jotka Rikhard hyvästi tunsi jälleen. "Oo, kas tuolla, kas tuolla!" huusi hän riemastuksissaan. "Tuoll'on Ferrièren hevosenkenkä ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras, tuoll'on -- tuoll'on meidän oma, Centevillen punainen ratsulippumme! Oo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki täällä? Minun täytyy mennä hänen luoksensa!"

"Bernard lähetti heti teidän tultuanne sanan heille kaikille tulla puolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teitä takaa. Mutta te olette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset voivat tuottaa -- Jumala olkoon kiitetty!"

"Niin, Jumala olkoon kiitetty!" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti polvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan. Sitte nousi hän ylös ja sanoi katsahtaen Albericiin: "Minun pitää todellakin kiittää Häntä, sillä Hän on pelastanut Osmondin ja minut julman kuninkaan ja kuningattaren käsistä. Minun täytyy koettaa tulla vähemmän kiivaaksi ja käskeväksi kuin olin ennen pois menoani, sillä sen olen juhlallisesti luvannut tekeväni, jos konsa kotia tulisin. Osmond parka, miten hyvästi hän vetelee unia! Tule Alberic näyttämään mulle tietä herra Eerikin luo!" Ja tarttuen Albericin käteen, poistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta normannilaista ritaria ja vapaaherraa täysissä sotavaruksissa oli tänne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yhtä. Jo tunsi hän jälleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka tämä seisoi selin häneen. Silmänräpäyksessä, ennen kuin kukaan oli huomannut hänen siellä oloaan, juoksi hän vapaaherraa kohden ojennetuin käsivarsin, huudahtaen: "Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen viimeinkin täällä taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai hyvin?"