Part 7

"Se nyt ei ole vähääkään vaarallista, ja välipä hänestä, kun haukka on kerran turvan takana", sanoi Rikhard. Hän koetti tuumia levollisesti, vaikka tiukkaa teki, jaksoiko hän hillitä leukojaan vapisemasta, ja silmiään täytyi hänen räpäytellä myötänään salatakseen kyyneliä, joita kirvely väkisinkin ajoi esille. Mutta vaikeroimista katsoi hän normannin arvokkuutta alentavaksi ja seisoi sen vuoksi hiljaa, kestäen tuskat urhokkaalla järkähtämättömyydellä, puristellen vaan kovasti kouriaan, Osmondin polvistuessa haavaa tarkastamaan. "Ei ole vaarallinen", sanoi Osmond itsekseen, "kaha naarmua ja palohaavaa -- ollappa täti täällä -- mutta kyllä se heti paranee! Se oli oikein! Te kestätte sen kuin aikamies, eikä taida olla pahaksikaan, että teillä on merkki näytettävänä. Eiväthän pääse sanomaan, että te yksinänne olette pahojanne tehnyt."

"Ihankohan tuohon ikipäiviksi jääpi merkki näkymään?" kysyi Rikhard. "Eiväthän vaan ruvenne kutsumaan minua Rikhard Arveksi, kun Normandiaan palataan."

"Ja vaikkapa niinkin kävisi, elkää siitä huoliko -- tätä arpea ei tarvitse ollenkaan hävetä, vaikkapa jäisikin näkymään, mitä kumminkaan en luule."

"No en minä huolikaan, olen niin iloissani, kun tuo kaunis haukka pääsi pakoon siltä lurjukselta", vastasi Rikhard hieman epävarmalla äänellä.

"Kirveleekö sitä kovasti? Hyvä, tulkaahan tänne, niin haudotaan kylmällä vedellä -- vai vienkö minä teidät kuningattaren hovinaisten vaalittavaksi?" lisäsi hän vähän veitikkamaisesti.

"Vieläpä sinä minne -- kuuhan annat mulle pikkusen vettä", sanoi Rikhard, ja he menivät pihakaivolle. Mutta Osmond kerkesi paraiksi ruveta hautomaan poskea jäänsekaisella vedellä -- karkealla hellyydellä, peläten sekä opettamasta herttuata hentomieliseksi että pitämästä hänestä niin tarkkaa huolta kuin Astrida rouva olisi tahtonut -- kun jo sanansaattaja aika kyytiä tuli heidän luokseen. Tämä toi semmoisen käskyn, että Normandian herttuan aseenkantajineen on heti saavuttava kuninkaan luo.

Pojat tottelivat ja riensivät saliin. Lothar seisoi isänsä ja äitinsä keskessä kunnia-istuimella, nojaten kuningattareen, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kuumat ja kyyneleiset; hän vapisi vielä kiivaista nyyhkytyksistä. Näki selvästi, että hän oli äsken itkenyt rajusti.

"Mitä tämä merkitsee?" alkoi kuningas, kun Rikhard tuli sisään. "Mitä merkitsee tämmöinen käytös, Normandian herttua? Tiedätkö, mitä olet tehnyt lyödessäsi Ranskan perintöruhtinasta? Voisin tällä hetkellä panna sinut vankeuteen, josta et sen koommin päivän valoa näkisi."

"Silloinpa tulisi Harcourtin Bernard vapauttamaan minut", vastasi Rikhard pelottomasti.

"Tahdotko käydä sananvaihtosille kanssani -- lapsi? Pyydä tuossa tuokiossa prinssi Lotharilta anteeksi, muutoin saat tekoasi katua."

"En ole tehnyt mitään, jota anteeksi tulisi pyytää. Olisin menetellyt julmasti ja arkamaisesti, jos olisin sallinut hänen puhkoa silmät tuolta haukkaraukalta", sanoi Rikhard. Aitonormannin ylväin tavoin halveksien omia kipujaan piti hän halpamaisena mainita palaneesta poskestaan. Olisihan kuninkaan pitänyt nähdä se selvästi ilmankin.

"Haukalta silmät?" toisti kuningas. "Puhu totta, herttua! Elä kartuta entisiä vikojasi väärillä syytöksillä."

"Olen puhunut totta -- niin teen aina!" huudahti Rikhard. "Ken toisin sanoo, on valehtelija!"

Tässä astui Osmond äkkiä väliin, pyytäen lupaa saada kertoa asian oikean laidan. Haukka oli kallisarvoinen lintu, ja Ludvigin kasvot synkistyivät kuullessaan, mitä Lothar oli aikonut tehdä. Prinssi oli näet itse kertoessaan tapausta kuvannut sen niin, että Rikhard oli ollut riidan alkajana, muka vaatinut laskemaan haukan irti. Lopettaessaan kertomuksensa näytti Osmond Rikhardin poskea. Olihan merkki siinä niin selvä palohaava, jottei ollut epäilystäkään, ettei kuumalla raudalla ollut leikissä ollut osaansa. Kuningas katsahti erääsen ritareistaan, pyytäen tätä todistamaan. Hiukkasen oltuaan kahden vaiheilla ei tämä voinut muuta vastata kuin että asianlaita näytti olevan aivan sillä lailla kuin nuori herra de Centeville oli sanonut. Sen perästä torui Ludvig kovasti omaa väkeään, koska olivat auttaneet prinssiä haukan vahingoittamisyrityksessä. Sitte kutsutti hän luokseen paraimman haukkamiehensä, nuhteli häntä, kun ei pitänyt parempaa huolta linnuistaan ja läksi viimein tämän kanssa ulos koettamaan, voisiko haukan ehkä uudestaan vangita. Molemmat pojat jätti hän aloilleen, ei rangaissut eikä anteeksiantanut.

"Vai niin, tällä kertaa sinä olet päässyt, pakoon", sanoi Gerberge kylmästi Rikhardille, "mutta parasta on että pidät varasi toiste. Tule kerallani, pikku Lothar parkani!"

Hän talutti poikansa pois mukanaan omiin huoneihinsa. Hovimiehet alkoivat keskenään puoliääneen nurista, mitenkä mahdotonta oli tehdä hallitsijansa mielen mukaan. Sillä jos he sanoivat jotain prinssi Lotharia vastaan, kävi tämä niin ilkeäksi, että yllytti aina kuningattaren heidän kimppuunsa. Tämä oli ajan oloon paljoa pahempi kuin kuninkaan tyytymättömyys.

Osmond vei tällä välin Rikhardin ulos hautoakseen taas hänen kasvojaan. Carloman pistäytyi nyt pihalle, surkutteli häntä ja ihmetteli, ettei hän itkenyt. Hän sanoi olevansa hyvillään hänkin, kun tuo haukkaraukka oli päässyt pakoon.

Poski pysyi edelleen pahana ja oli pöheissä jonkun aikaa, ja kotvan sen perästä kun tuska taukosi, näkyi siinä syvä arpi. Mutta tätäpä Rikhard hyvin vähän kävi ajattelemaan, kun ensimmäinen kirvely kerran oli asettunut, eikä hän viitsinyt olla äissäänkään Lotharille tämän vuoksi.

Lothar lakkasi nyt pistelemästä Rikhardia hänen normannilais-murteisesta kielestään ja nimittelemästä häntä pieneksi merirosvoksi. Hän oli saanut oppia tuntemaan Rikhardin voimakkuutta ja pelkäsi häntä, mutta ei suinkaan pitänyt hänestä siltä -- mielisuosiolla ei hän koskaan leikkinyt hänen kanssaan. Hän oli vain harmissaan ja näytti synkeältä ja kateelliselta, jos isänsä tahi joku ylhäisistä herroista vähänkään toimesivat pikku herttuan kanssa. Konsa tämä vain ei ollut lähimailla, alkoi hän lasketella kaikkea pahaa Rikhardista luontonsa koko katkeruudella.

Rikhard piti yhtä vähän Lotharista. Tämän pelkuruus karvasteli hänen mieltään melkein yhtä paljon kuin hänen hirmuvaltaisuutensakin. Herttuaksi tultuaan oli Rikhard osoittanut jonkunlaista taipumusta ruveta itse käskijäksi, vaikka Astrida rouvan johto ja kreivi Bernardin valta olivat aina pitäneet hänet ohjissa. Mutta koko hänen jalomielinen luontonsa olisi toki noussut kapinaan, jos hän olisi kohdellut Albericia tahi vain halvinta vasalliansakin, niinkuin Lothar kohteli niitä onnettomia lapsia, jotka olivat hänen leikkitovereinaan. Ehkä se olikin juuri tuo Lotharin hirmuvaltaisuuden näkeminen, joka saattoi Rikhardin inhomaan sellaista. Kaikissa tapauksissa oivalsi hän siinä olevan alhaisuutta ja teki sen vuoksi monta pontevata päätöstä, ettei hallitsisi kansaansa sortovaltaisesti, kun kerran palaisi Normandiaan. Hän kävi monesti väliin suojellakseen poikaraukkoja ja yleensä hyvällä menestyksellä, sillä prinssi pelkäsi saada toista kertaa samallaista heilausta, kuin Rikhard kerran oli hänelle antanut. Vaikka Lothar tavallisesti kosti sittemmin uhreilleen, väisti hän toki tämmöisiä tilaisuuksia.

Carloman, jonka Rikhard oli monesti pelastanut veljensä ilkeyksiltä, kiintyi yhä lähemmin ja sydämmellisemmin häneen. Hän seurasi häntä kaikkialle ja koki tehdä kaikki hänen mielikseen. Paljo piti nuori prinssi Osmondistakin. Suurimpana ilonaan oli hänellä istua ilta-aterian jälkeen Rikhardin kanssa jossain syvässä ikkunakomerossa, kuunnellen kuinka Rikhard kertoi Astrida rouvan lempisatuja tahi hänen tyhjentymättömiä kuvailujaan heidän leikeistään Centevillessä tai Rolfin tornin vierellä. Joskus keskustelivat he niistä suurista töistä, joita he kumpikin tulisivat suorittamaan täysikasvuisina ja Rikhardin kerran hallitessa Normandiaa. He ehkä läksisivät yhdessä Pyhälle Maallekin ja voittaisivat matkan varrella summattoman joukon jättiläisiä ja lohikäärmeitä. Ei ollut kuitenkaan suuria toiveita, että Carloman koskaan tulisi tekemään urotöitä. Hän näet oli ikäisekseen kovin pieni, sairasti usein, väsyi pian, eikä kyennyt koskaan hurjiin ja työläihin leikkeihin. Rikhard, jolla ei koskaan ollut syytä karttaa semmoista, ei ymmärtänyt tätä alussa ja itketti sen vuoksi monta kertaa Carlomania kiivaudellaan ja kovakouraisuudellaan. Mutta tämä ikävystytti aina häntä itseäänkin jälestä päin, niin että hän tuli varovammaksi ja koki semmoista välttää tarkemmin vastaisuudessa. Hän oppi vähitellen kohtelemaan kivuloista pikku ystäväparkaansa niin suurella lempeydellä ja kärsivällisyydellä, että se oikein ihmetytti Osmondia -- seikka, jota hän tuskin kotoisissa otoissa onnen ja menestyksen vallitessa olisi oppinut.

Carlomanin ja Osmondin seurassa viihtyi siis Rikhard Laonissa kutakuinkin hyvästi. Mutta hän kaipasi muita rakkaita ystäviään ja vasalliensa uskollisuuden osoituksia ja halusi hartaasti päästä jälleen Roueniin. Hän tiedusteli Osmondilta melkein joka ilta, milloin he saisivat palata, johon Osmond ainoastaan saattoi vastata, että hänen täytyisi rukoilla taivasta saattamaan heidät onnellisesti kotiin jälleen.

Osmond piti kuitenkin tarkasti silmällä kaikkea, mistä jokin vaara näytti uhkaavan hänen herraansa. Tätä nykyä ei kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä, että pahaa olisi ollut tekeillä. Ainoa kohta, jossa Ludvig ei näyttänyt täyttävän lupauksiaan normanneille, oli, ettei mihinkään valmistuksiin ryhdytty Flanderin kreivin päälle hyökkäämiseksi.

Pääsiäisenä sai kuningas vieraakseen Hugo Valkosen, Parisin suuren kreivin, Ranskanmaan mahtavimman miehen, jota ainoastaan oma uskollisuutensa ja rehellisyytensä esti ottamasta kruunua Kaarlo Suuren heikon ja kehnontuneen aatelissuvun käsistä. Hän oli ollut Wilhelm Pitkämiekan uskollinen ystävä, ja Osmond huomasi, kuinka näpeä kuningas oli hänen oleillessaan linnassa osoittamaan Rikhardille huomaavaisuuttaan, puhumaan hänestä hellien ja liehakoimaan häntä melkein yhtä paljon kuin Rouenissakin. Kreivi itse oli hyvin hyvä ja ystävällinen pikku herttualle. Hän piti Rikhardia usein vieressään, näkyi olevan mieltynyt sivelemään pojan pitkiä, keltaisia kiharoita ja katselemaan häntä kasvoihin surumielisenä ja vakavana, aivan kuin olisi etsinyt jotakin yhtäläisyyttä hänen isänsä kanssa. Hän tiedusteli, mistä Rikhard oli saanut arven poskeensa. Kuninkaan oli pakko heti vastata, että se oli tullut tapaturmassa lasten leikkisillä ollessa. Ludvig oli itse asiassa levoton ja näytti pitävän silmällä Parisin kreiviä koko hänen kyläilyaikansa. Hän tahtoi siten estää häntä salaisesta keskustelusta toisten hoviin kokoontuneiden mahtavien vasallien kanssa. Hugo ei näyttänyt olevan huomaavinaan tätä ja käyttäytyi levollisesti ja luontevasti, mutta varttoi samalla aikaa ja tilaisuutta. Eräänä iltana syönnin jälkeen tuli hän ikkunan luo, jossa Rikhard ja Carloman istuivat, kuten tavallisesti vaipuneina sadunkerrontaan. Hän istahti kivipenkille, otti Rikhardin polvelleen ja kysyi, oliko hänellä lähetettävänä terveisiä Harcourtin kreiville. Mikä mielihyvän hohde nyt kuvastuikaan Rikhardin kasvoille!

"Voi herra kreivi!" huudahti hän, "menettekö Normandiaan?"

"En vielä, poikaseni; mutta kukaties minä tulen tapaamaan vanhan Harcourtin Gisorsin jalavan luona."

"Voi jos minä saisin seurata teitä!"

"Toivoisin voivani ottaa sinut matkaani, mutta minun tuskin sopisi varastaa Normandian perillistä. Mitä minun on sanottava hänelle?"

"Sanokaa hänelle", kuiskasi Rikhard, kietoen kätensä kreivin kaulaan ja koettaen kurottaa hänen korvaansa, "sanokaa hänelle minun nyt katuvani sitä, että tavallisesti tulin nyreilleni, kun hän torui minua. Tiedän hänen olleen oikeassa. Ja, herra kreivi, jos hänellä on mukanaan muuan Walter niminen metsästäjä, jolla on pitkä ja väärä nenä, niin sanokaa hänelle pahottelevani sitä, että minä käskin häntä aina niin epäystävällisesti. Pyytäkää myöskin kreivi Bernardia viemään terveiseni Astrida rouvalle, herra Eerikille ja Albericille."

"Kerronko minä hänelle tuosta merkistä, minkä olet saanut poskeesi?"

"Elkää toki", sanoi Rikhard. "Hän pitäisi minua piimäsuuna, jos huolisin moisesta pikkuasiasta."

Kreivi kysyi, mitenkä hän oli saanut sen ja Rikhard kertoi hänelle tapauksen, sillä hän luuli voivansa uskoa tuolle ystävälliselle kreiville kaikki; muistuttihan hetki näin paljon viimeisestä illasta, jolloin hän oli istunut isänsä polvella. Kun Rikhard oli lopettanut, kiersi Hugo käsivartensa hänen ympärilleen sanoen: "Hyvä! pikku herttuani, olen yhtä iloinen kuin sinäkin tuon kauniin linnun pelastumisesta. Tämäpä onkin tarina, jonka sopii kertoa omalle pikku Hugolleni ja Eumacettelleni kotona. [Neljäntoista vanhana meni Rikhard kihloihin Parisin Eumacetten kanssa, joka silloin oli vain kahdeksan vuoden vanha. Hugo Valkonen pani niin suuren arvon vävyynsä, että asetti kuolinvuoteellaan poikansa Hugo Capetin hänen holhouksensa alle, vaikka herttua oli silloin tuskin kaksikymmen vuotias, ja julisti hänen älyn ja ritarillisten hyveiden esikuvaksi.] Sinun täytyy kerran tulla heidän kanssaan yhtä hyviksi ystäviksi kuin isäsi oli minun kanssani. Luuletko aseenkantajasi voivan tulla huoneeseni myöhään illalla, kun kaikki nukkuvat?"

Rikhard arveli Osmondin kyllä voivan tulla, ja kreivi laski hänet taas sylistään ja palasi salin yläpäähän.

Illalla, ennen kreivin luokse menemistään, käski Osmond Sybaldin herttuan ovea vartioimaan.

Heille syntyi pitkä keskustelu, sillä Hugo oli tullutkin Laoniin pääasiassa nähdäkseen, mitenkä ystävänsä pojan laita oli, ja sen vuoksi oli hän nyt utelias kuulemaan Osmondin ajatusta asiassa. He olivat yhtä mieltä siitä, ettei tätä nykyä mitään pahaa näytty tarkoitettavan; näytti pikemmin siltä kuin Ludvig olisi ainoastaan halunnut pitää häntä rauhansäilyttämisen panttivankina Normandian rajoilla. Mutta Hugo neuvoi Osmondia vartioimaan edelleen poikaa tarkasti ja lähettämään hänelle sanan ensimmäisen epäilyttävän merkin ilmaannuttua.

Aamulla tämän perästä poistui Parisin kreivi Laonista ja kaikki meni entistä menoaan helluntaijuhliin saakka, jolloin tavallisesti ylenmäärin komeiltiin Ranskan hovissa. Kruunun vasallit saapuivat silloin kunniatervehdyksille kuninkaan luo ja seurasivat häntä kirkkoon. Suuria kemuja pidettiin myöskin, jolloin kuninkaalla ja kuningattarella oli kruununsa päässä ja kaikki istuivat suurilla juhlamenoilla pöytään, ottaen paikan kukin arvonsa mukaan.

Suuri juhlakulku kirkkoon oli ohitse. Rikhard oli kulkenut samassa rivissä kuin Carloman. Prinssi oli puettuna siniseen samettiin, joka oli kirjailtu kultaliljoilla, ja Rikhard tulipunaiseen kankaasen, kultaristi rinnan kohdalla. Kaunis ja juhlallinen jumalanpalvelus oli päättynyt ja kulkue oli taas palannut linnaan. Hovimestarin ollessa täällä paraikaa kovalla äänellä kutsumassa "jaloa ja korkeasukuista seuraa" juhlapitoihin, kuului portilta kavioiden kapsetta, mikä tiesi uusien vieraiden saapumista. Hovimestari riensi heitä vastaanottamaan ja heti sen perästä ilmoitti hän: "jalo ja korkeasukuinen herra Arnulf, Flanderin kreivi."

Rikhard kalpeni -- hän kääntyi Carlomanin luota, jonka sivulla oli seisonut, ja astui suoraan ulos salista sekä sitte ylös portaita myöten, Osmondin seuratessa kintereillä. Muutamain minuuttien kuluttua kuului hänen kammarinsa ovelta koputusta, ja eräs ranskalainen ritari huusi oven takana: "Eikö herttua tule juhlapitoihin?"

"Ei", vastasi Osmond. "Hän ei käy syömään yhdessä isänsä murhaajan kanssa."

"Mutta kuningas voipi panna pahakseen; lapsen vuoksi pitäisi teidän olla varuillanne", sanoi ranskalainen epäröiden.

"Itsensä hänen pitäisi olla varuillaan", kiljasi Osmond harmistuneena. "Ja pitäkääkin huolta, ettei hän kuleta sisään Wilhelm Pitkämiekan petollista murhaajaa vapaasukuisen normannin läsnäollessa. Vaatisin tuon kavaltajan tuossa tuokiossa kaksintaisteluun, jollei vaan tämän pojan tähden pitäisi olla sitä tekemättä."

"Hyvä, voin teitä tuskin moittia, neuvon sentään olemaan varovaisia; maa on epävarma jalkainne alla. Hyvästi!" Rikhard kerkesi tuskin ilmaista mielipahaansa ja toivoa olevansa hänkin mies, kun jo palvelija Lotharin seuraamana toi uuden sanan, että jollei herttua tahdo syödä toisten kanssa, saa hän paastota.

"Sanokaa, prinssi Lothar", vastasi Rikhard, "etten minä ole hänen moisensa syömäri -- tahdon kernaimmin nähdä nälkää, sillä tukehtuisinhan minä, jos minun pitäisi syödä Arnulfin kanssa samassa pöydässä."

Koko loppupäivän pysyttelihe Rikhard huoneessaan, vakaasti päättäneenä pysyä loitolla Arnulfista. Aseenkantaja jäi hänen luokseen tähän vapaatahtoiseen vankeuteen. He työskentelivät parhaansa mukaan Osmondin sotatamineita puhdistaen ja kiilloittaen ja kertoivat toisilleen vanhoja sankarisatuja. Kerran kuulivat he kovaa hälinätä pihalta; molemmat olivat hyvin uteliaat tietämään syytä siihen, mutta he eivät saaneet siitä selkoa, ennenkun vasta myöhään iltapäivällä.

Silloin hiipi Carloman heidän luokseen.

"Viho viimeinkin pääsin tänne!" huudahti hän. "Kas tässä, Rikhard, tässä on mulla pala leipää sulle, kosk'et ole saanut mitään päivälliseksi! Siinä on kaikki, mitä saatoin ottaa kanssani. Piiloitin sen pöydän alle, jottei Lothar saisi nähdä sitä."

Rikhard kiitti Carlomania kaikesta sydämmestään, sillä hänen oli kovasti nälkä. Hän oli iloinen saadessaan jakaa leivästään Osmondillekin.

Sitte kysyi hän, kuinka kauan se kreivi-ilkiö viipyy täällä, ja ilostui kuullessaan hänen matkustavan pois seuraavana aamuna kuninkaan kanssa.

"Mitä melua siell' oli pihalla?" kysyi Rikhard.

"Sitä minä tuskin sanon sinulle", vastasi Carloman salaperäisesti.

Rikhard pyyteli kuitenkin hartaasti ja täytyihän Carlomanin lopulta kertoa, että molemmat normannilaiset asesotamiehet, Sybald ja Henrikki, olivat riitautuneet Arnulfin seurueen flaamien kanssa. Taistelu oli syntynyt ja seurauksena oli kolmen flaamin, erään frankin ja Sybaldin itsensä kuolema. Mutta missä oli Henrikki? Niin, ei ollut siinä vielä kylliksi mitä jo oli tapahtunut: -- kuningas oli tuominnut Henrikin kuolemaan, ja hänet oli siinä tuokiossa hirtetty.

Suru ja viha synkistyttivät nuoren Rikhardin kasvot. Hän oli pitänyt näistä kahdesta normannilaisesta palvelijastaan, hän luotti heidän uskollisuuteensa ja hän olisi itkenyt heidät menetettyään, jos heidän tuhonsa olisi tullut jollain muulla tavalla. Mutta nyt, kun sen oli tuottanut heidän vihansa hänen isänsä vihamiehiin, flaameihin, nyt kun toinen oli joukon väkivallan uhrina kaatunut ja toinen tuomittu ja teloitettu ajattelemattomasti, julmasti ja vastoin oikeutta -- oli menty jo liian pitkälle. Läheltä piti, ettei hän masentunut surusta ja mieliharmista. Minkä vuoksi hän ei ollutkaan itse siellä suojelemassa Henrikkiä, joka oli hänen oma alamaisensa? Ja vaikkapa ei olisi voinut pelastaakaan häntä, olisihan saanut edes hyvästit sanoa. Sitte tahtoi hän purkaa vihansa uhkauksia, mutta tunsi oman avuttomuutensa, häpesi sitä, eikä voinut muuta kuin vuodatella haikeimman surun kyyneleitä, eväten kaikki Carlomanin lohdutukset.

Osmond tuli kuitenkin vielä huolestuneemmaksi ja levottomammaksi. Hän oli pannut arvaamattoman arvon molempiin normanneihin heidän rohkeutensa ja uskollisuutensa vuoksi. Hän oli luottanut siihen, että voisi näiden kautta lähettää tiedon Roueniin tarpeen sattuessa. Hänestä näytti kuin himoten olisi käytetty ensimmäistä tilaisuutta ottaa pikku herttualta pois nämä suojelijat, ja että Rikhardia vastaan tehdyt hankkeet, olivatpa ne laatua mitä tahansa, pantaisiin nyt pian toimeen. Osmond tuskin epäilikään, ettei hänen oma vuoronsa tulisi tämän jälkeen. Siksipä päätti hän kestää kaikki ennen kuin antaisi aihetta pienimpäänkään tekosyyhyn, jonka nojalla hänet voitaisiin erottaa turvatistaan. Hän oli kärsivä solvauksiakin ja mieskohtaista häväistystä maltillisesti, hän oli aina muistava, että hänen huolenpidostaan riippui kokonaan avuttoman Rikhardin turvallisuus.

Että vaaroja todellakin keräytyi heidän ympärilleen, kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi, varsinkin kuninkaan ja Arnulfin yhdessä pois mentyä. Ilma oli hyvin lämmin ja Rikhard alkoi ikävöidä tuota leveätä, viileätä jokea Rouenissa, missä hänellä oli ollut tapana käydä uimassa viime kesänä. Eräänä iltana saikin hän aseenkantajansa houkutelluksi lähtemään kanssansa Oise joella, joka oli vähän matkan päässä linnasta. Mutta he olivat tuskin ennättäneet lähteä matkaan, kun kolme tahi neljä palvelijaa juosta kapristi heidän jälestään ilmoittaen kuningattaren jyrkän käskyn, että heidän on heti käännyttävä takaisin. Pojat tottelivat ja palattuaan tapasivat he kuningattaren salissa kauhean vihastuneen näköisenä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän suuttuneena. "Ettekö tiedä kuninkaan määränneen, ettei herttua saa poistua linnasta hänen poissa ollessaan?"

"Olisin vain mennyt tuonne joelle", alkoi Rikhard; mutta Gerberge keskeytti:

"Vaikene, lapsi -- en halua kuulla mitään verukkeita. Ehkä arvelette, herra de Centeville, voivanne kuninkaan poissa ollessa ottaa vapauksia. Mutta minä ilmoitan teille, että jos teidät kerrankin vielä tavataan vallien ulkopuolelta, saatte syyttää itseänne, -- niin, ja hän myöskin! Minä puhkaisutan nuo ylpeät silmänne, jollette tottele!"

Hän kääntyi ja meni matkoihinsa. Lothar katseli heitä tyydytetyllä vahingon ilolla. "Et sinä kauankaan paremmillesi ylvästele, herra merirosvo!" sanoi hän seuratessaan äitiään. Hän ei uskaltanut jäädä saliin, sillä hän arveli pilkallisten sanojensa Rikhardissa ja Osmondissa herättäneen mielikarvautta, josta he häntä ehkä kostaisivat. Mutta Rikhard, joka puoli vuotta sitte ei voinut kärsiä pienintäkään pettymystä, oli nykyisen pakon-, vaaran- ja nöyryytyksenalaisen elämänsä aikana oppinut hillitsemään kiivautensa ja olemaan suvaitsevainen, sen sijaan että olisi vimmoitellut ja uhkaillut. Hän ajatteli nyt ainoastaan rakasta aseenkantajatansa.

"Voi Osmond, Osmond!" huudahti hän, "he eivät saa tehdä sinulle mitään pahaa. Min'en lähde enää milloinkaan ulos. Min'en sano koskaan pikaista sanaa. Min'en ärsytä kuuna päivänä prinssiä, jos vain antavat sinun edelleenkin olla luonani!"

Kahdeksas luku.

Kauniina kesäiltana, kun Rikhard ja Carloman löivät pallia linnan portailla, kuului alhaalta päin ääni, joka Pyhän Neitseen nimessä pyysi almua jaloilta prinsseiltä. Molemmat pojat näkivät nyt pyhiinvaeltajan seisovan portilla. Hän oli kääriytynyt pitkään villakaapuun, hänellä oli ristikoristeinen sauva kädessä, pikkunen massi vyöllä, päässä leveälierinen hattu, jonka hän nyt kuitenkin oli ottanut käteensä seisoessaan siinä ja rukoillessaan syvään kumarrellen armeliaisuutta.

"Käykää sisään, hurskas pyhiinvaeltaja", sanoi Carloman. "On jo myöhä, saatte syödä iltasta täällä ja levätä yönne."

"Taivas teitä siunatkoon, jalo prinssi", vastasi pyhiinvaeltaja, ja tuossa tuokiossa huudahti Rikhard riemukkaasti: "Normanni, normanni! Hän puhuu omaa rakasta äidinkieltäni! Voi hyvänen, oletteko Normandiasta? Osmond, Osmond, hän tulee kotoa!"

"Prinssini! rakas herttuani!" huudahti pyhiinvaeltaja taivuttaen toisen polvensa alimmalle portaalle ja suudellen nuoren herttuan kättä -- "tämä oli ilo, jota en elinpäivänäni uskaltanut toivoa."

"Walter! Walter Metsästäjä!" huusi Rikhard. "Sinäkö se olet? Voi, mitenkä jaksaa rouva Astrida ja kaikki muut kotona?"

"Hyvin ne jaksavat, prinssini, mutta halajavat saada tietoa, miten teidän laitanne on --" alkoi Walter. Mutta vallan toinen ääni samassa huudahti pyhiinvaeltajan takana: "Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka tukkii minulta tien? Mitä? Näyttääpä siltä kuin Rikhard olisi olevinaan kuningas, jollei enempikin? Yhä julkeampaa hävyttömyyttä!" Se oli Lothar, joka palasi palveluskuntansa kanssa metsästämästä, ja varsin huonolla tuulella, sillä hän oli ampunut otusta osaamatta.

"Hän on normanni -- Rikhardin kansalainen", sanoi Carloman.

"Normanni, sekö hän on? Luulin jo päässeemme siitä rosvoilijakansasta. Emme suvaitse täällä rosvoja! Anna hälle aimo lailla selkään, Perron, niin että oppii olemaan loitompana minun tieltäni!"

"Hän on pyhiinvaeltaja, teidän ylhäisyytenne", rohkeni muuan hovimiehistä muistuttaa.