Part 6

Suon toiselta rannalta alkoivat laajat, kolkot kanervikkokankaat, ilman pienintäkään elon tahi ihmisasutuksen merkkiä. Täällä jätti linnan herra hyvästit kuninkaalle ja pani matkaajille seuraksi ainoastaan kolme asesotamiestä näyttämään tietä luostariin, jonka piti olla seuraavana lepopaikkana. Hän lähetti kolme, koska yhden, vaikka aseellisenkin, ei ollut viisasta ratsastaa yksinään. Oli nimittäin pelättävä erään toisen vapaaherran hyökkäyksiä, joka vainosi verisesti edellistä ja jonka ympäri samoilevat rosvojoukot tekivät koko rajaseudun matkustajalle peräti vaaralliseksi.

Rikhard saattoi syystä kyllä huomauttaa, ettei hän pitänyt tästä maakunnasta puoltakaan sitä vertaa kuin Normandiasta, arvelipa että kansan täällä olisi pitänyt kuulua Astrida rouvan kertomukseen kultaisista rannerenkaista, jotka vuosikauden hänen isoisänsä aikoina olivat riippuneet puunoksassa metsässä.

Pitkin matkaa oli seutu likipitäen saman näköistä: kolkot kankaat, suot ja metsät vaihtelivat. Linnat törröttivät korkeilla kunnailla, mistä ne uhkaillen katselivat ympäristöönsä; alangossa olivat yhteenahdetut kylät. Mutta asukkaat olivat joko puittaneet pakoon karjoineen päivineen nähdessään aseellisen joukon, tahi jos olivat jääneet aloilleen, näki vain laihoja, kurjia olentoja, joiden jäsenet kantoivat nälän merkkiä ja kasvot taudin leimaa ja olipa muutamilla rautapantakin kaulassa.

Jos poikkeukseksi näki paremmin voivan seudun viljavainioineen ja viinitarhoineen kukkuloiden rinteillä, lihavine karjoineen ja terveine, tyytyväisine maalaisineen, silloin saattoi olla varma, että sai nähdä rivin pitkiä, mataloita, ristipäätyisiä kivirakennuksia. Näiden keskellä oli aina lyhyt nelikulmainen kirkontorni ja kyläjästä ympäröi käppyräiset, ijänikuiset omenapuut tahi vehmaat vihannestarhat, jotka ulottuivat aina alas niityille. Jos kuningas -- jostain linnasta otettujen soturien tahi vapisevan orjan asemesta, jota pakotettiin palvelusta tekemään ja jota lyötiin, uhattiin ja pidettiin silmällä, ettei saanut vilpistellä -- pyysi semmoisesta luostarista opasta, niin otti tavallisesti joku luostarivelistä sauvansa taikka nousi aasin selkään. Sitte opasti hän heitä rauhallisena ja kotimatkastaan huoletonna, sillä hän tiesi köyhyytensä ja pyhän pukunsa suojelevan häntä seudun vallattomimmankin rosvon päällekarkauksilta.

Tällä tavoin matkasivat he kunnes pääsivät kuninkaalliseen Laon-linnaan. Tornissa liehuva liljoitettu lippu ilmoitti Ranskan kuningattaren ja hänen molempain poikainsa läsnäoloa. Kuningas ritareineen ratsasti ensiksi pihaan, ja ennenkun Rikhard ennätti seurata häntä tuossa ahtaassa holvikkaassa porttikäytävässä, oli hän jo hypännyt alas ratsailta, pistäytynyt linnaan ja kadonnut näkyvistä. Osmond piti herttuan jalustinta ja seurasi häntä suureen linnan saliin viepiä portaita. Sali oli väkeä täynnä, vaan kukaan ei antanut tilaa Rikhardille, joka pysyttelihe aseenkantajansa kädessä kiinni ja kysyväisenä hämillään katseli häneen.

"Herra hovimestari", sanoi Osmond, huomatessaan nyt muhkean, hartevan, vanhan miehen, jolla oli harmaat hapset ja kaulassa kultaiset vitjat. "Tämä on Normandian herttua -- pyydän teitä saattamaan hänet kuninkaan luo."

Sen enempää ei Rikhardilla ollutkaan syytä valittaa laiminlyömisistä, sillä hovimestari teki samassa silmänräpäyksessä hänelle syvän kumarruksen ja huutaen: "tilaa, tilaa korkeasukuiselle ja mahtavalle ruhtinaalle, hänen ylhäisyydelleen Normandian herttualle!" vei hänet salin korotettuun osaan. Täällä seisoi kuningas ja kuningatar keskenään puhellen. Kuningatar käännähti päin, kun Rikhard ilmoitettiin tulevaksi, niin että tämä saattoi nähdä hänen kasvonsa. Mutta ne olivat keltaisen kalvakat ja tuikean näköiset, jonka vuoksi ne eivät Rikhardia miellyttäneet, vaan saivat hänen pysähtymään epäröivänä vastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Mutta Osmond nykäisi häntä varoittaen hartioista muistuttaakseen, että hänen pitäisi astua esiin, notkistaa toinen polvensa ja suudella kuningattaren kättä.

"Tuossa hän nyt on", sanoi kuningas.

"Sittepä hän on ainakin turvassa", sanoi kuningatar. "Mutta mitä varten tuo pohjolaisjättiläinen riippuu ihan hänen kantapäillään?"

Ludvig suhahti jotain matalalla äänellä, ja tällä välin koki Osmond kuiskuttaen saada nuoren herttuansa käymään esille tervehtimään kuningatarta, kuten tapana oli.

"Min' en tahdo, sanon mä sulle", virkkoi Rikhard. "Näyttää niin häjyltä, enkä minä pidä hänestä."

Onneksi puhui hän omaa kieltään; mutta hänen silmäyksensä ja äänensä ilmaisivat kyllin riittävästi, mitä hän sanoi. Kuningatar Gerbergen kasvoille kuvastui tämän vuoksi vieläkin tympäsevämpi ilme.

"Oikea pohjoismainen karhunpenikka", sanoi kuningas, "yhtä villi ja hankalasti pideltävä kuin kaikki toisetkin. Käy tervehtimään niinkuin pitää -- oletko unohtanut, missä olet?" lisäsi hän ankarasti.

Rikhard kumarsi, osaksi siitä syystä kun Osmond painoi häntä hartioista. Mutta hän ajatteli vanhaa Rolfia ja Kaarlo Yksinkertaista ja päätti ylväässä sydämmessään, ettei koskaan suutelisi tuon tylyn ja vastenmielisen kuningattaren kättä. Se oli ylpeydestä ja uhmakkuudesta syntynyt päätös, josta hän sai sittemmin kärsiä. Sen enempää ei kuitenkaan tällä kertaa tapahtunut, sillä, kuningatar huomasi hänen kasvatuksessaan ainoastaan sivistymättömän pohjoismaalaisen raakuutta. Hän ylenkatsoi Rikhardia eikä välittänyt hänen kohteliaisuuden osoituksestaan sen vertaa, että olisi sitä vaatinut. Hän paneusi istumaan, kuningas samoin. Sitte jatkoivat he keskusteluaan, jolloin kuningas luultavasti kertoi seikkailujaan Rouenissa. Rikhard taas seisoi aloillaan korotteen portaalla synkeän näköisenä ja sydän ylpeyttä kuohuen.

Oli kulunut lähes neljännestunti tällä tavoin, kun palvelijat tulivat pöytää kattamaan. Rikhardin oli nyt pakko, harmistumisestaan huolimatta, astua sivulle. Hän ihmetteli, miks'ei hän koko aikana ollut nähnyt kumpaakaan prinssiä ja mietti mitenkä vaikeata hänestä olisi ollut, jos oma isänsä olisi ollut kotona jo niin kauvan eikä hän olisi saanut mennä sisään toivottamaan häntä tervetulleeksi. Viho viimein, juuri kun ruoka jo oli pöydässä, avattiin eräs sivuovi ja hovimestari huusi kovasti: "Tilaa ylhäisille ja mahtaville ruhtinaille, prinssi Lotharille ja Carlomanille!" Kaksi poikaa astui sisään, toinen melkein Rikhardin ikäinen, toinen vuoden verran nuorempi. Molemmat olivat kalpeita, hoikkia lapsia tuikeine kasvonpiirteineen. Rikhard ojensihe suoraksi kovasti hyvillään siitä, että hän oli niin paljon Lotharia pitempi.

Pojat menivät muitta mutkitta isänsä luo ja suutelivat hänen kättään. Tämä suuteli heitä otsaan ja sanoi: "Tuolla on teille uusi leikkitoveri."

"Onko se se pikku normanni?" sanoi Carloman, kääntyen uteliain silmin katselemaan Rikhardia. Tämä puolestaan tunsi itsensä kauheasti loukatuksi, kun mokoma naatiainen kutsuisi häntä, isompaansa, pieneksi.

"On", sanoi kuningatar, "isänne on tuonut hänet tänne mukanaan."

Carloman lähestyi ojentaen arasti kätensä vieraalle, mutta veljensä survasi hänet kiivaasti syrjään. "Minä olen vanhin, minun on mentävä ensiksi! Vai niin nuori normanni, te olette tullut tänne leikkimään kanssamme?"

Rikhard kävi yhäkin enemmän hämilleen kuullessaan itseään puhuteltavan moisella käskevällä tavalla. Siksi jäi häneltä vastaamatta, hän seisoi kuin puusta pudonnut, suuret sinisilmät seposelällään.

"Haa, minkä vuoksi sin'et vastaa? Etkö kuule? Etkö sinä osaa puhua muuta kuin omaa pakanallista siansaksaasi?" jatkoi Lothar.

"Normandiankieli ei olekaan mitään pakanallista siansaksaa", sanoi Rikhard, joka kovalla äänellä katkasi äkkiä vaitiolonsa. "Me olemme yhtä hyviä kristittyjä kuin tekin, jopa paljoa parempiakin!"

"Vait, vait, hyvä prinssi", sanoi Osmond.

"Mitä nyt, herttua", puuttui kuningas puheesen vihaisella äänellä, "alatteko jo ruveta röyhkeäksi? Oli totta tosiaankin paras aika, kun otin teidät pois noilta metsäläisiltä. Herra aseenkantaja, pitäkää huolta turvattinne paremmasta kurissapidosta, muutoin lähetän hänet makuulle heti iltasetta."

"Hyvä prinssi, hyvä prinssi", kuiski Osmond, "ettekö huomaa, että saatatte meidät kaikki häpeään?"

"Minä kyllä olisin kohtelias, jos he olisivat minulle", vastasi Rikhard, katsellessaan uhmaillen Lotharia, joka äkäsellä silmäyksellä oli vetäytynyt äitinsä turviin. Kuningatar sanoi tällä välin kuninkaalle: "Se on koko väkevä ja jykeäluinen tuo nuori metsäläinen! Tulee varmaan pitelemään pahasti poikaparkojamme!"

"Elä ole siitä huolissasi!" sanoi Ludvig. "Kyllä häntä pidetään silmällä. Mutta", lisäsi hän matalammalla äänellä, "ainakin toistaiseksi täytyy meidän antaa asiain olla ennallaan. Senliin Hubertin ja Parisin Hugon silmät pälyvat meitä, ja jos poika vain olisi kateissa, toimittaisi tuima Harcourt ukko siinä silmänräpäyksessä kaikki kotimaansa hurjat merirosvot niskaamme. Hän on kuitenkin nyt käsissämme, ja siihen on meidän toistaiseksi tyytyminen. Ja nyt ruokaan käsiksi!"

Iltasta syödessä istui Rikhard likinnä pientä Carlomania. Tämä tirkisteli häneen tuon tuostakin pitkien silmäripsiensä alta, aivan kuin olisi pelännyt. Mutta vihdoin, kaikkien muiden puhellessa niin äänekkäästi, ettei hänen sanojaan voitu kuulla, hän puolittain kuiskasi sangen totisella äänellä: "Kummastako sinä pidät enemmän, suolaisestako vai tuoreesta lihasta?"

"Tuores minusta on parempaa", sanoi Rikhard yhtä totisesti. "Mutta me syömme suolattua koko talven."

Taas syntyi äänettömyys, jonka jälkeen Carloman samalla juhlallisella tavallaan kysäsi: "Miten vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuotias. Entäs sinä?"

"Minä täytin kahdeksan Martin messuna ja Lothar täytti yhdeksän kolmea päivää takaperin."

Taas äänettömyys, mutta sill'aikaa kun Osmond tarjoili Rikhardille, sai Carloman aihetta alottaa keskustelun uudelleen: "Onko tuo sinun aseenkantajasi?" kysyi hän.

"On, se on Osmond de Centeville."

"Onpa sillä pituutta!"

"Niin, me normannit olemme paljon kookkaampia kuin te frankit."

"Elä sano sitä Lotharille, sillä silloin hän vihastuu."

"Mitenkä niin? Sehän on totinen tosi."

"Vaikka --" ja Carloman alensi äänensä -- "on muutamia asioita, joista Lothar ei halua kuulla puhuttavan. Elä ärsytä häntä, sillä äiti vihastuu silloin. Hän annatti Thierry de Lincourtille selkäsaunan, kun tämän palli kävi Lotharin naamaan."

"Hän ei voi kurittaa minua -- olen vapaasukuinen ruhtinas", sanoi Rikhard. "Mutta minkä tähden hän teki niin? Nakkasiko se poika tahallaan pallilla Lotharia?"

"Ei, ei suinkaan."

"No, tulikos Lotharille jotain vahinkoa?"

"Vait! sinun pitää sanoa prinssi Lothar. Ei, sehän oli aivan pehmyt palli."

"Vaan miksikä se sitte sai selkäsaunan?" kysyi Rikhard kummissaan.

"Sanoinhan minä jo, että sen vuoksi kun palli kävi Lothariin."

"Niin niin, mutta eikö hän nauranut ja sanonut, ettei tuo tehnyt tämän enempää? Alberic heitti minut tässä muutamana päivänä kumoon isolla lumipallolla, ja herra Eerikki ei kuin nauroi vaan, sanoen että minun pitää seistä tanakammin."

"Onko sulla tapana olla lumisilla?"

"Onpa tietenkin. Eikös sulla?"

"Ei... lumi on niin kylmää."

"Juokse suolle! Sinä olet pikku raukka sinäkin!" sanoi Rikhard etevämmän äänellä. Carloman kysyi, mitenkä sitä ollaan lumisilla, ja vilkkaasti kuvaili Rikhard hänelle muutamata lumisotaa Rouenissa neljätoista päivää sitte. Osmond ja eräät toiset nuorukaiset olivat tehneet lumilinnan sekä puolustaneet sitä Rikhardin, Albericin ja heihin liittyneen poikajoukon hyökkäykseltä. Tuima oli ollut ottelu silloin... Carloman kuunteli ihastuksissaan ja selitti että kun ensi kerran sataa lunta, laittavat hekin lumilinnan. Ja kun iltaselta päästiin, oli noista pikku pojista tullut mitä parhaimmat ystävät.

Hetken kuluttua iltasesta oli poikain mentävä makuulle. Rikhardin huone oli pienempi kuin mitä hänellä Rouenissa oli ollut. Mutta vasta sisään astuessaan hän ihmeihinsä joutui. Pysähtyen hämmästyksestä tuumaili hän, että "tämähän on aivan kuin kirkko."

"Onpa todellakin", sanoi Osmond. "Kummako sitte, jos nämä ranskalais-nahjukset eivät kestä normannin peitsen edessä, kun eivät osaa maata lasi-ikkunoitta. Olisipa soma kuulla, mitä isä tästä tuumisi."

"Ja katsos, Osmond, katsos! Ovat panneet esirippuja ja koreita peitteitä pitkin seiniä, aivan kuin tuomiokirkossamme suurina juhlapäivinä. Kohtelevat meitä kuin mitäkin pyhimyksiä. Entäs kun on vielä ripoteltu kuusenhavujakin lattialle. Tässä on varmasti erehdys -- taitaa tämä ollakin rukoushuone makuusuojan asemesta."

"Eikä mitä, teidän ylhäisyytenne, täällä näkyvät olevan sälymme, jotka Sybaldin ja Henrikin käskin kulettaa huoneesemme. No niin, jo näillä frankeilla on omat laitoksensa! Täti ei kuuna päivänä usko todeksi, kun tästä hänelle kerromme. Lasiset ikkunat ja esirippuja makuuhuoneessa! Minua vaan ei tämä miellytä -- olen varma, ettei meillä tule makuusta mitään, kun tällä lailla suletaan taivaan raittiista ilmasta. Minä varmaan herään vähä väliä ja uudestaan luullen olevani kotoisessa kappelissa ja kuulevani isä Luukkaan veisata hojottavan aamumessuaan. Sitä paitsi sättisi isä minut pahanpäiväiseksi, jos antaisin niiden lellitellä teitä samalla tavalla kuin noita frankki-mamseleita. Pitää ottaa pois nuo kallisarvoiset ruudut, jos vain ovat otettavissa."

Niin ylelliseltä kuin kaikki linnassa näyttikin nuoren normannin mielestä, eivät lasi-ikkunat kuitenkaan olleet erittäin lujasti kiinni. Ikkunain puitteet, joihin ruudut olivat kiinnitetyt, saattoi nimittäin mielensä mukaan panna paikoilleen tahi ottaa pois. Ja kun koko hovilla ei ollut muuta kuin yksi ainoa lasi-ikkunakerros, saikin tämä olla alituisessa kulussa paikasta toiseen sitä mukaa kuin Ludvig muutti Rheimsistä Soissoniin, Laoniin tahi johonkin muuhun kuninkaallisista linnoistaan. Osmond oivalsi ettei siis olisi vaikeata päästää irti ikkunoita ja laskea kirpasevaa talvikylmää sisään. Sanottu ja tehty, jonka jälkeen hän ryhtyi pitämään nuorelle herralleen luentoa epäkohteliaisuudesta. Osmond sanoi, ettei totta tosiaan ollut ensinkään ihmeellistä, jos frankit arvelivat, ettei herttualla olisi sivistystä enempää kuin Norjasta suoraan tulleella merirosvolla. Saivatpa ne sitä paitsi kauniin käsityksen Centevillessä hänelle opetetuista tavoista, kun mies ei osannut osoittaa tarpeellista kohteliaisuutta edes kuningattarelle -- naiselle! Tällä laillako se Alberic'kin käyttäytyi tullessaan Roueniin?

"Mutta rouva Astridapa ei kipristellytkään huuliaan hänelle eikä kutsunut häntä nuoreksi metsäläiseksi", tenäsi Rikhard.

"Ka ei, Alberic kun ei antanut aihettakaan siihen. Hän tiesi että ensimmäisiä ritarin opittavia oli kohteliaisuus naisia kohtaan, olivatpa nämä sitte nuoria ja kauniita tahi vanhoja ja vastenmielisiä. Ennen kuin te opitte huomaamaan tämän, prinssi Rikhard, ette ole kultaisten kannuksienne arvoinen."

"Ja kuningas sanoi mulle, että kuningatar kohtelisi minua kuin äiti", huudahti Rikhard. "Luuletko kuninkaan puhuvan totta, Osmond?"

"Sen saavat hänen tekonsa osoittaa", sanoi Osmond.

"Kuningas oli ylen hyvä minulle niin kauvan kuin oltiin Normandiassa. Pidin hänestä paljoa enemmän kuin kreivi Harcourtista, mutta nyt minä uskon, että kreivi sittekin on kaikkein paras! Lupaan sulle, Osmond, etten ilmoisna ikänä sano enää tuota vanhaa Bernardia häjyksi!"

"Se olisikin oikeimmin, sillä uskollisempaa ja hartaampaa vasallia te ette koskaan tule saamaan."

"Hyvä! kunpa oltaisiin taas Normandiassa Astrida rouvan ja Albericin luona. Min'en siedä tuota Lotharia. Hän on ylpeä, vauhko ja pikkumainen, siitä olen varma. En tule hänestä koskaan pitämään."

"Hiljaa, hiljaa, teidän ylhäisyytenne, varokaa puhumasta niin kovasti. Ette ole omassa linnassanne."

"Ja Carloman on pieni pelkuriraukka," jatkoi Rikhard, välittämättä varoituksesta. "Ei uskalla mies lunta käteensä ottaa eikä pallosille ruveta, päälle päätteeksi pelkää koiraa, tiedäthän, tuota kaunista susikoiraa."

"Ja hän on niin tuhon pikkunenkin", sanoi Osmond.

"Siitä olen varma, jotta minä en ollut tuommoinen hempula hänen ijällään; vai olinko, Osmond? Etkö muista?"

"Kas niin, prinssi Rikhard, en voi antaa teidän istua tässä ylhäällä kaikkia muistelemassa. Lukekaa iltasiunauksenne ja rukoilkaa, että saisimme palata onnellisesti Roueniin ja ettette unhoittaisi kaikkia niitä hyviä neuvoja, joita isä Luukas ja hurskas Martti apotti ovat teille opettaneet."

Sen jälkeen luki Rikhard rukouksensa ja Osmond teki samalla tavalla. Niin paneusi pikku herttua makaamaan ahtaasen sänkyynsä, Osmondin pistäessä tikarinsa oveen sillä lailla, että se oli entistä parempana salpana ja tarkastaessa seinäverhotukset hankkiakseen siten varmuutta, ettei niiden takana, ollut mitään salakäytävää. Sitte kokosi hän kasan kuusenlehväksiä ja rupesi niille pitkälleen vaippaansa kääriytyneenä, poikkiteloin oven eteen. Herttua vaipui pian sikeään uneen, mutta hänen uskollinen aseenkantajansa venyi kotvan aikaa valveilla. Hän mietiskeli niitä vaaroja, jotka mahdollisesti saattoivat ympäröidä hänen turvattiaan, sekä parhaimpia keinoja häntä niistä suojellakseen.

Seitsemäs luku.

Osmond de Centeville vakaantui pian siinä luulossa ettei mikään lähellä oleva vaara uhannut nuorta herttuata Laonin linnassa. Ludvig näytti aikovan täyttää valansa normanneille, antamalla pojan seurustella omien poikainsa kanssa ja kohtelemalla häntä kaikin puolin arvonsa mukaisesti. Rikhard sai oikean paikkansa pöydässä, häntä opetettiin, ja yhdessä prinssien kanssa sai hän ratsastaa ja leikkiä. Ei ollut mitään valittamistakaan, ellei ottanut lukuun tuota kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jolla sekä kuningas että kuningatar häntä kohtelivat. Tässä suhteessa eivät he siis läheskään täyttäneet lupaustansa olla vanhempina isättömälle ja äidittömälle holhotilleen. Gerberge oli alusta pitäen pelännyt hänen väkevämmyyttään omiin hintelöihin ja velttoihin poikiinsa nähden, luullen että Rikhard pitelisi näitä liian kovakouraisesti. Ja kun Rikhardin käytös heidän ensi yhtymässään ei ollut ollenkaan voittanut hänen mieltymystään, kohteli hän Rikhardia aina tylyn ankarasti. Hän puhutteli häntä tuskin nimeksikään, ellei vaan nuhdellakseen, ja nuhtelua Rikhard, se on myönnettävä, usein ansaitsikin.

Carlomanin, tuon lempeän, aran ja hellän lapsen kanssa oli Rikhard hyvin ystävällisissä väleissä. Rikhard katsoi tosin alasilmällä häneen, mutta hyväpä hän sittenkin oli, -- eihän jalomielinen poika itseään nuorempaa ja heikompaa kohtaan voinut muuta ollakaan. Hän oli paljoa ystävällisempi kuin Lothar, jonka vuoksi Carloman pitikin heti hänestä lämpimästi ja ihanteli hänen miehuuttaan ja voimiaan jalona ja ihmeellisenä.

Mutta toisin oli Lotharin laita, vaikkakin Rikhard juuri häneltä ennen kaikkia muita odotti myötätuntoisuutta. Lothar oli näet hänen isänsä ristipoika, ja tällaista heimolaisuutta pidettiin näinä aikoina miltei yhtä pyhänä kuin veriheimolaisuutta. Mutta Lotharin olivat kasvattaneet heikko ja kuria käyttämätön äiti sekä hovimiehet, jotka eivät koskaan tauonneet imartelemasta häntä kruununperillisenä. Niinpä oli hän saanutkin päähänsä, että päästämällä valloilleen tuon jo luontojaankin hirmuvaltaisen ja rajun luonteensa hän parhaiten osoittaa valtaansa ja korkeata arvoaan. Aina oli hän saanut käymään kaikki mieltänsä myöten eikä hänen pahoja taipumuksiaan oltu yritettykään hillitä. Arka terveys oli hänet tehnyt äreäksi ja pelokasluontoiseksi, ja kun hän tämän pelon itsekin tajusi, saattoi se hänet yhäkin julmemmaksi, joskus säikähdyksen vuoksi, toiste taas kuvitellessaan sitä miehekkääksi. Pieni veikkonsa Carloman oli aivan onneton hänen käsissään, niin röyhkeästi hän kohteli häntä. Eihän tullut kysymykseenkään, että kukaan uskaltaisi vastustaa kuninkaan vanhinta poikaa, sen vuoksi esiintyi hän ylipäänsä samalla lailla kaikkia muitakin kohtaan. Ja varsinkin jos eläinraukat milloin joutuivat hänen kiusoikseen, niin silloin Lothar vasta näytti mahtinsa. Kun hevonen potki ja lopulta heitti hänet pois selästään, seisoi hän ääressä ja lyötätti eläinparkaa kunnes veri virtasi sen selästä. Kun koira, hänen koettaessaan temmata siltä pois lihapalaa, millä oli sitä härnännyt, purasi häntä sormeen, pakotti hän koiran otettavaksi hengiltä. Yhä pahempi oli seikka, kun haukka kerran nokkasi häntä sormeen. Haava oli kyllä syvä, ja hurjassa raivossaan käski hän kiireimmän kautta kuumentaa kaksi naulaa, puhkaisuttaakseen niillä lintuparan silmät.

"Silmiä ei puhkaista!" huudahti Rikhard, joka luuli itseään toteltavan täällä yhtä paljon kuin kotonaan. Mutta Lothar nauroi vaan pilkallisesti, sanoen: "Luuletko sinä olevasi herra täällä, hyvä merirosvo?"

"Min'en suvaitse sen tapahtuvan", vastasi Rikhard. "Hyi, saisit hävetä noin jo alhaisen, epäritarillisen menettelyn ajattelemistakin."

"Minäkö hävetä! Tiedätkö, kelle sinä puhut, senkin metsäläinen?" kiljui Lothar, kiukusta punastuen.

"Minä tiedän, ken nyt on metsäläinen", sanoi Rikhard. "Seis!" huusi hän sitte käskevästi palvelijalle, joka tuli punaisina hehkuvat naulat isoissa pihdeissä.

"Seiskö?" toisti Lothar. "Kellään muulla kuin mulla ja isälläni ei ole valtaa täällä käskeä. Joudu Charlot -- missä on lintu? Pidä kiinni, Giles!"

"Osmond, sinua voin minä käskeä --"

"Tulkaa pois täältä, teidän ylhäisyytenne", sanoi Osmond, keskeyttäen Rikhardin käskyn. "Meillä ei ole täällä oikeutta käydä väliin, emmekä voi sitä estää. Tulkaa pois niin vastenmielisestä näystä."

"Saisit hävetä, Osmond, sinäkin antaessasi tuollaisen tapahtua koettamatta sitä estää!" huudahti Rikhard, kiskaseutuen omiin koteihinsa ja syöksyen kuumia pihtejä pitelevän miehen kimppuun. Ranskalaiset palvelijat eivät olleet eri halukkaita ryhtymään käsirysyyn Normandian herttuata vastaan. Mies sitä paitsi niin äimistyi Rikhardin rajusta ryntäyksestä, että pudotti pihdit maahan. Mutta silloinpa Lothar, joka yhdellä tiellä säikähtyi ja vihastui, koppi pihdit aseekseen ja tuskin tietäen mitä teki, lyödä sävähytti niillä Rikhardia vasten naamaa. Onneksi eivät pihdit toki osuneet silmään, ja olivat jo jonkun verran jäähtyneetkin. Mutta sattuessaan poskeen, polttivat ne kuitenkin siksi paljon, että sangen kovat tuskat seurasi. Kirkuen suuttumuksesta ja tuskista lensi Rikhard Lothariin käsiksi, retuutti häntä tarmonsa takaa ja nakkasi hänet lopuksi nurin niskoin tanterelle, niin pitkä kuin olikin. Mutta tähänpä päättyivät Rikhardinkin urotyöt, sillä, aseenkantajansa kopristi hänet samassa tuokiossa kiinni ja kantoi pois. Rikhard kyllä potki ja karhisteli vastaan, aivan kuin Osmond olisi ollut hänen pahin vihollisensa. Mutta nuoren normannin käsivarret pitivät häntä kuin pihdeissä. Rikhard helpotti viimein vastarintansa kuullessaan kiivasta räpyttelemistä. Hän katsahti ylös ja näki haukkaraukan kohouvan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi heidän päänsä päällitse myötäänsä pienenevissä kaarroksissa, kunnes oli loitolla vainoojistaan. Palvelija, joka oli pidellyt haukkaa, oli hellittänyt sen Lotharin kuperkeikasta syntyneen hämmästyksen vuoksi. Nuolen nopeudella kohosi lintu nyt korkeutta kohden... taisi vakoilla kirkkailla, keltaisilla silmillään, jotka Rikhard oli pelastanut, tietä isäinsä kalliolle Islannissa.

"Nyt sill' ei ole hätää!" remahti Rikhard huutamaan riemukkaasti, lakaten samalla rimpuilemasta. "Voi kuinka iloinen minä olen! Tuo pieni ilkimys ei olisi kuuna päivänä saanut koskea sitä. Laske minut maahan, veikkonen, mitä sinä joutavaa minusta ..."

"Pelastan teidät omasta -- ei, en voi sitä sanoa hulluudeksi -- sillä olipa niin ja näin tokko olisin itsekään suonut teidän seisovan aloillanne mokomata katsellen -- mutta antakaapas kun katsotaan poskeanne!"