Part 5

"Se tietää sitä, hävytön normanni, että te aijotte salvata pojan jonnekin ja pitää hänet omissa kapinoitsijankäsissänne. Tekisitte parhaiten antaessanne perään -- se olisi viisainta sekä teille että hänelle. Lapsi on kuninkaan holhotti eikä häntä jätetä pohjolais-merirosvojen kasvatettavaksi röyhkeäksi ja kapinoitsijaksi."

Tällä hetkellä kajahti ulkoa sotahuuto, niin voimakas, että se voitti äänellään tornin portailla puhujat, kirkuna, joka oli Osmondille mieluinen ja jota tuhannet äänet toistelivat.

"Haro! Haro! pikku herttuamme!"

Tämä oli hyvin tunnettu normannilaisten sotahuuto. Niin oikeudenpitävä, niin valmis rankaisemaan kaikkia lakivastaisia uhkatöitä oli vanha Rolf herttua ollut, jotta vetoominen hänen paljaasen nimeensä oli kuin laki vääryyttä vastaan. Heti kun joku vääryys oli tapahtunut, huusivat normannit: "Ha Rolf!" eli lyhennettynä: "Haro!" Ja nyt tiesi Osmond, että se kansa, jonka mieltymyksen Rolfin oikeudentunto oli voittanut, oli kokoutunut suojelemaan hänen avutonta pojanpoikaansa. Vähälukuinen linnan väki tornikammarissa kuuli myöskin huudon, ja tämä tuotti sille toivoa ja iloa. Rikhard luuli olevansa jo hädästä kaukana, juoksi pois Astrida rouvan kainalosta ja karkeloi ympäri huonetta ihastuksissaan. Hän ikävöitsi vain nähdä uskollisia normannejaan, joiden äänten hän kuuli ulkona kaikuvan, heidän huudellessaan pikku herttuataan ja uhkaillessaan frankkeja. Ikkunat olivat kuitenkin niin ylhäällä, ettei niistä näkynyt muuta kuin taivas. Vanha vapaaherra de Centeville oli miltei yhtä malttamaton kuin Rikhard saamaan tietää, mitä sotavoimia oli saapunut ja mihin toimenpiteihin siellä aijottiin ryhtyä. Hän avasi oven ja huusi pojalleen, voiko tämä sanoa, mitä ulkona tapahtui. Mutta Osmond tiesi yhtä vähän, sillä hän ei erottanut muuta kuin mustat, tomuiset portaat edessään. Sitä paitsi ulkona yhä äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi käyvä meteli sotki ranskalaisten jokaisen äänen, joka muutoin olisi ylettynyt hänen kuuluvilleen linnasta. Vihdoin huusi kuitenkin Osmond isälleen norjaksi:

"Tänne on tullut frankkilainen vapaaherra, joka tällä kertaa ylen nöyrästi pyytää herttuata tulemaan kuninkaan pakeille."

"Sano hänelle", vastasi herra Eerikki, "ettei poika ilman normannilaisen neuvoston suostumusta lähde minun käsistäni".

"Hän sanoo", huusi Osmond tuokion perästä uudelleen, "että te saatte itse seurata mukana ja vartioida häntä niin monen miehen kanssa kuin tahdotte. Hän vakuuttaa ritarismiessanallaan, ettei kuninkaalla ole mitään pahaa mielessä. Hän tahtoo vain näyttää poikaa ulkona oleville Rouenin asukkaille, jotka huutavat häntä, uhaten hajottaa koko tornin, jolleivät saa nähdä pikku herttuataan. Vaadinko häneltä panttivankia?"

"Vastaa hänelle", lausui vapaaherra vastaan, "ettei herttua tästä huoneesta poistu ennen kuin meille taataan hänen turvallisuutensa. Eilisiltana istui kuninkaan vierimäisenä pöydässä muuan liehakoiva, liukaskielinen kreivi, tulkoon hän tänne, -- siinä tapauksessa uskallan kukaties päästää herttuan heidän joukkoonsa."

Osmond antoi halutun vastauksen, joka vietiin kuninkaalle. Silläaikaa kiihtyi melu ulkona kiihtymistään, raivosi jo myrskynä, torvet törähtelivät ja "_Dieu aide_!" huudot kajahtelivat yhdessä normannien sotahuudon ja "_Harcourtin Pyhä Maria_!" huudon kanssa.

"Kuulkaa! kuulkaa!" huudahti herra Eerikki syvästi hengähtäen, ikäänkuin puolet hänen levottomuudestaan olisi haihtunut. "Poika on toimittanut asiansa ripeästi. Bernard on myöskin saapunut! Nyt kun hän on luonamme, on vaara torjuttu."

"Tässä tulee kreivi", sanoi Osmond, avattuaan oven. Sisään astui paksu, kookas mies, joka läähätti surkeasti noustuaan ylös jyrkkiä, rappeutuneita portaita, eikä näyttänyt aivan tyytyväiseltäkään joutuessaan mokomaan asemaan. Vapaaherra de Centeville piti kreivin kiireellistä tuloa hyvän merkkinä. Hän arvasi että Ludvig oli levoton arveluttavan asemansa vuoksi. Malttamatta kuunnella, mitä tällä panttivangilla olisi ollut sanottavaa, viittasi hän kirstua, jolla hän itse oli istunut, käskien yhden sotilaan asettumaan kummallekin puolen kreiviä. Sitte sanoi hän Astrida rouvalle: "Nyt, äiti, tiedätte, mitä teidän on tehtävä, jos lapselle sattuu jotakin pahaa. Tulkaa, prinssi Rikhard!"

Rikhard lähestyi ovea. Herra Eerikki otti häntä kädestä, Osmond pysyttelihe hänen kintereillään, ja kaikkien niiden soturien seuraamana, joita ei tarvittu Astrida rouvan ja hänen panttivankinsa vartioimiseen, laskeutui Rikhard portaita alas. Hän ei ollut ollenkaan pahoillaan, että sai lähteä sieltä pois, sillä hän oli väsynyt istumaan ahtaassa, suletussa tornihuoneessa, josta ei voinut nähdä tämän taivaallista. Ei Rikhard tuntenut pelkäävänsäkään, niin kauan kuin hänen kansansa huudot kaikuivat hänen korviinsa.

Hänet vietiin tuohon suureen neuvottelukammariin, joka oli linnan salin päällä. Siellä astua vippasi kuningas edes takaisin kalpeampana entistään. Tämä ei ollutkaan ihme, sillä meteli ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi ja kivi toisensa perään sinkahutettiin syvällä muurissa olevaan ikkunaan.

Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Rikhard astui sisään toisesta, ovesta, tuli kreivi Bernard toisesta. Hälinä ulkona taukosi myöskin.

"Mitä tämä merkitsee, herrat?" huudahti kuningas. "Minä tulen tänne kaiken hyvän tarkoituksessa, lämpimän ystävyyteni muiston elähyttämänä herttua Wilhelmiä kohtaan, ottaakseni hänen poikansa hoitaakseni ja neuvotellakseni kanssanne keinosta, miten hänen kuolemansa kostettaisiin, -- ja tämä on teidän tervehdyksenne! Kätkette lapsen ja yllytätte Rouenin roskaväen kimppuuni. Näinkö te vastaan otatte kuningastanne!"

"Herra kuningas", vastasi Bernard, "mitkä aikeenne lienevätkään, en niitä tunne. Kaikki tietoni supistuu siihen, että Rouenin porvarit ovat kovasti vihastuneet teihin, jopa siihen määrään, että yrittivät miltei repiä minut kappaleiksi, kun olin poissa tästä tilaisuudesta. Sanovat teidän pitävän lasta vankina hänen omassa linnassaan ja tahtovat saada hänet haltuunsa, vaikkapa linnakin tulisi revittäväksi maahan perustuksiaan myöten."

"Te olette rehellinen mies, uskollinen alamainen -- te käsitätte hyvät tarkoitukseni", sanoi Ludvig vapisten, sillä norjalaiset olivat kauhean pelättyjä. "Te ette tahtoisi ottaa päällenne häpeää, jos kaupunkinne ja kansanne nousisi kapinaan. Neuvokaa minulle -- tahdon tehdä kaikki mitä käskette -- kuinka minun on lepytettävä heidät?"

"Ottakaa poika, viekää hänet ikkunan luo ja vannokaa, ettette aijo tehdä hänelle mitään pahaa ettekä ottaa häntä meiltä pois", sanoi Bernard. "Vannokaa tämä kuningaskuntanne kautta."

"Kuninkaana -- kristittynä voin sen vannoa", sanoi Ludvig. "Tule tänne, poikaseni! Minkä vuoksi karttelet minua? Mitä olen tehnyt sinulle, jotta sinun tarvitsisi pelätä minua? Olet kuullut häjyjen kielten parjaavan minua, lapseni. Tule luokseni!"

Harcourtin kreivin viitattua talutti herra Eerikki Rikhardin esiin ja pani tämän käden kuninkaan käteen. Ludvig vei Rikhardin ikkunan luo, nosti hänet ikkunan pielelle ja seisoi siinä käsivarsi hänen ympärillään. "Eläköön Rikhard, pikku herttuamme!" kajahti silloin uudelleen. Herra Eerikki poikineen katseli tällä välin kummissaan ukko Harcourtia, joka pudisteli päätään ja mutisi omalla kielellään: "Tahdon tehdä kaikki mitä voin. Mutta voimamme ovat vähäiset ja kuningas on voiton puolella. Sotaa on meidän vielä toistaiseksi vältettävä."

"Kuulkaa! Hän aikoo puhua", huomautti Osmond.

"Hyvät herrat! Kelpo porvarit!" alkoi kuningas, kun huuto oli hieman hiljennyt. "Minua ilahduttaa nähdä, minkälaista rakkautta osoitatte nuorelle herttuallenne! Toivon, että kaikki alamaiseni olisivat minulle yhtä uskollisia. Mutta miksikä pelkäätte minua, aivan kuin olisin tullut vahingoittamaan häntä? Minua, joka olen tullut tänne ainoastaan neuvotellakseni kanssanne, mitenkä meidän on kostettava hänen isänsä kuolema, -- isänsä, joka auttoi minut tänne takaisin Englannista ollessani maanpaossa, ilman ystäviä ja isänmaata. Ettekö tiedä, mitenkä suuri tuo kiitollisuuden velka on, jossa olen herttua Wilhelmille? Hän se teki minusta kuninkaan -- hän hankki minulle Germanian kuninkaan ystävyyden, hän kantoi poikani kastettavaksi; -- häntä minun on kiittäminen koko vallastani ja asemastani. Ainoa haluni on siis saada hyvittää hänen poikaansa tästä, kosk'en valitettavasti voi palkita hänelle itselleen: herttua Wilhelm lepää verisessä haudassaan! Minun asiani on kutsua hänen murhamiehensä tilille ja rakastaa ja helliä hänen poikaansa yhtä paljon kuin omia poikiani!"

Näin sanoen syleili Ludvig hellästi poikasta, ja kansa ulkona yltyi huutamaan: "eläköön Ludvig kuningas! eläköön Rikhard!"

"Te kai ette päästä lasta käsistämme?" sanoi herra Eerikki tällä välin Harcourtille.

"En ilman riittävätä takausta hänen turvallisuudestaan. Mutta sotaan emme ole vielä varustautuneet ja välttääksemme sitä on ainoa keino antaa hänen mennä mukana."

Eerikki murahti, puistellen päätään; mutta Harcourtin kreivin mielipiteellä oli häneen siksi suuri merkitys, ettei tullut kysymykseenkään panna sitä vastaan.

"Tuokaa tänne kaikki, mitä pidätte pyhinnä", sanoi kuningas, "ja minä olen vannova niiden kautta juhlallisen valan ollakseni herttuanne uskollisin ystävä."

Hetken viivyke syntyi, jolloin normannilais-jalosukuisilla oli aikaa jatkaa tuumailujaan. Rikhard katseli heitä tarkasti, levottomana siitä, mitenkä tässä kävisi. Hartaasti halusi hän myöskin kysäistä Albericia.

Äkkiä näki hän joukon tuomiokirkon pappeja tulevan sisään juhlakulkueessa. He toivat mukanaan Uuden Testamentin, saman, jolla Rikhard oli tehnyt kruunausvalansa, ynnä muita kirkon pyhiä kalleuksia, säilytettyinä kultaisessa lippaassa. Pappien perästä tuli muutamia normannilaisia ritareja ja jalosukuisia sekä useita Rouenin arvokkaimpia porvareja. Suureksi mielihyväkseen huomasi Rikhard heidän joukossaan Alberic de Montémarinkin. Molemmat pojat tirkistelivät toisiaan innokkain, ikävöivin silmäyksin, valmistuksia tehtäessä kuninkaan valaa varten.

Kivipöytä siirrettiin huoneen keskeltä sellaiseen paikkaan, että se näytti jonkunlaiselta tuomiokirkon alttarilta. Harcourtin kreivi asettausi sen eteen, tarttui kuninkaan käteen ja kysyi lupaisiko hän olla Rikhardin, Normandian herttuan, ystävä, suojelija ja hyvä valtaherra, suojella häntä kaikilta vihollisilta sekä edistää aina hänen menestymistään. Ludvig vannoi käsi Testamentilla tekevänsä niin.

"Amen", sanoi Bernard Tanskalainen juhlallisesti. "Ja niin kuin sinä pidät valasi isätöntä poikaa kohtaan, samalla mitalla maksakoon Herra itsellesikin!"

Sitte seurasi edellisenä iltana kesken jäänyt toimitus: Rikhard teki uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan kuninkaalle, ja tämä puolestaan otti hänet vasallikseen molempien Normandian ja Bretagnen herttuakuntain hallitsijana. "Ja", lisäsi kuningas, nostaen pojan käsivarrelleen ja suudellen häntä, "rakkaampaa vasallia ei minulla ole koko valtakunnassani kuin tämä armas lapsi, murhatun ystäväni ja hyväntekijäni poika -- yhtä kallis minulle kuin omat lapseni ja puolisoni, minkä heti toivon saavani osoittaa." Rikhard ei paljoakaan välittänyt hänen hyväilyistään. Mutta hän oli vakuutettu, ettei kuninkaalla tosiaankaan ollut mielessä mitään pahaa häntä vastaan. Siksipä häntä kummastuttikin kaikki Centevillein epäilemiset.

"Nyt, urhoolliset normannit", sanoi kuningas, "varustautukaa pian hyökkäämään tuon kavaltajan Flanderin Arnulfin kimppuun. Holhottini asia on minunkin asiani. Kohta soipi sotatorvi, koko valtakunnan sotajoukko kutsutaan aseihin. Ja Arnulf on, nähdessään poroksi poltetut kaupunkinsa ja vasallienpa veren, oppiva katkerasti katumaan päivää, jona hän laski jalkansa Pecquigny saarelle! Kuinka monta normannia voitte asettaa katselmukseen, herra kreivi?"

"Enpä osaa oikein sanoa -- ehkä muutamia satoja peitsiä", vastasi vanha tanskalainen varovasti. "Riippuu niiden sotilasten luvusta, jotka ovat ottaneet pestin italialaissotaan saraceenejä vastaan. Siihen saatte kuitenkin kaikissa tapauksissa luottaa, herra kuningas, että jokaikinen mies Normandiassa ja Bretagnessa, joka kykenee miekkaa paljastamaan ja jousta jännittämään, on valmis käymään taisteluun Wilhelm herttuan murhaa kostamaan. Niin, onpa autuaan vainajan muisto käynyt ylen kalliiksi kaukaiselle kotiseudullemmekin Pohjolassa. Meidän tarvitsee vain lähettää sana kuningas Harald Sinihampaalle, ja kohta majailee Seinevirralla laivasto, täynnä urhoollisia tanskalaisia, jotka panevat Flanderin jopa koko Ranskankin vapisemaan. Me pohjan miehet emme niinkään hevin unhoita vanhaa ystävyyttä ja kiitollisuutta, herra kuningas."

"Kyllä, kyllä, minä tunnen jo vanhastaan tuon pohjoismaalaisen uskollisuuden", vastasi Ludvig levottomasti, "mutta emme taida tarvita moisia hurjia liittolaisia kuin te ehdotatte. Parisin kreiviltä ja Senliin Hubertilta on luullakseni myöskin apua toivottavissa!"

"Uskollisempaa ystävää Normandialla ei ole kuin viisas ja urhokas vanha Hugo Valkonen!" sanoi Bernard. "Mitä taas Senliiseen tulee, on hän pojan eno ja siis kahdestakin syystä liittolaisemme."

"Minua ilahduttaa nähdä luottamustanne", vastasi Ludvig. "Olen antava teille kohta, itsestäni lähempiä tietoja. Kotiin on minun kuitenkin palattava kootakseni sotavoimani ja mahtavimmat vasallini. Ja luvallanne, urhoolliset normannit, tahdon ottaa rakkaan, nuoren holhottini mukaani. Hänen läsnäolonsa puhuu paremmin hänen asiansa puolesta kuin pontevimmatkaan sanat. Sitä paitsi saapi hän kasvaa molempien poikieni kanssa rakkaudessa ja ystävyydessä ja oppia yhdessä heidän kanssaan kaikkia hyviä tietoja ja harjoitella ritarillisia urheiluja. Hänen ei tarvitse koskaan tuntea itseään isättömäksi ja äidittömäksi, niin kauan kuin hän on kuningatar Gerbergen ja minun hellässä huolenpidossa."

"Tahdotteko olla hyvä ja antaa pojan tulla tänne luokseni, herra kuningas", vastasi Harcourt suorasukaisesti. "Minun täytyy puhua muuan sana hänen kanssaan, ennenkun saatan tähän vastata."

"Mene sitte, Rikhard", sanoi Ludvig, "mene uskollisen vasallisi luo -- olet onnellinen kun sinulla on semmoinen ystävä. Toivon, että käsität hänen ystävyytensä arvon."

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi äidinkielellään, kun Rikhard oli jättänyt kuninkaan ja tullut hänen luokseen, "mitä tuumitte itse tästä ehdotuksesta?"

"Kuningas on ylen hyvä", sanoi Rikhard. "Olen varma, että hän tarkoittaa hyvää, mutta en tahdo lähteä Rouenista enkä Astrida rouvan luota."

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi tanskalainen kumartuessaan alemmaksi ja puhuessaan matalalla äänellä. "Kuningas on päättänyt ottaa teidät kanssansa. Hän on tuonut mukanaan urhoollisimmat frankkinsa ja tullut tänne niin odottamatta, että joskin minä onnistuisin pelastamaan teidät hänen käsistään, se ei kuitenkaan kävisi päinsä ilman veristä tappelua. Tässä te voisitte ehkä vahingoittua; he valloittaisivat meiltä linnan ja kaupungin ja polttaisivat ne. Mutta muutamissa viikoissa ja kuukausissa olemme ehtineet koota koko voimamme, joten Normandian ei tarvitse säikähtää vihollista. Tämä väliaika täytyy teidän oleskella hänen luonaan."

"Täytyykö minun -- ja ihanko yksin?"

"Ei, ei yksin, ei ilman luotettavimpaa suojelijaa, minkä voimme löytää. Eerikki ystävä, mitä sinä sanot?" ja hän laski kätensä vanhan vapaaherran olalle. "En tiedä kumminkaan, oletko sinä sopivin. Uskollinen sinä kyllä olet kuni pohjan tunturi, mutta tahtoisinpa tietää, onko pääsi kylliksi ovela oivaltamaan kaikkia ranskalaisten juonia ja vehkeitä, niin tarkkanäköiseksi kuin viime yönä osoittauduitkin."

"Osmondhan se oli, enkä minä", sanoi herra Eerikki, "Hän tuntee heidän heveltävän kielensä paremmin kuin minä. Hänet olisi paras lähettää poika paran kanssa, jos kerran niiksi tulee."

"Miettikäähän", sanoi kreivi matalalla äänellä. "Osmond on ainoa teidän oivan, vanhan sukunne jälkeläinen, vanhuutenne toivo -- jos pelissä on vilppiä, tietysti pojan suojelija on ensimmäinen, jota se tulee kohtaamaan."

"Kun te kerran katsotte hyväksi panna koko Normandian ainoan toivon vaaranalaiseksi, en minä ole mies, joka poikani estäisin menemästä sinne, missä hän voipi olla ruhtinaalleen avuksi", lausui vanha Eerikki surullisesti. "Poloinen pikku herttua on kyllä tunteva itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi tuolla vieraalla maalla, ja kovan kovaa, sydämmetöntä olisi, jollei hänellä sivullaan olisi edes uskollista toveria ja ystävää."

"Olkoon sitte niin!" sanoi Bernard. "Niin nuori kuin Osmond onkin, uskon kuitenkin kernaammin lapsen hänen huostaansa kuin jonkun toisen, sillä hän on terävä-ajatuksinen ja ripeä toimissaan."

"Niin, siinähän me olemme juuri koreasti joutuneetkin pahempaan kuin pulaan", mutisi vanha Centeville, "kun meidän silloin, kuin velvollisuutemme on pitää silmällä poikaa, täytyy lähettää hänet paikkaan, johon ette ole liian kehakka laskemaan minunkaan poikaani."

Bernard ei kuunnellut kuitenkaan kauempaa häntä, vaan pyörähti nyt kuninkaasen päin, vaatien häntä vannomaan uuden valan, jotta Rikhardilla olisi yhtä turvallinen ja vapaa olo hänen hovissaan kuin Rouenissa, eikä minkäänmoisen tekosyyn nojalla saisi erottaa nuorta herttuata aseenkantajansa, Centevillen perillisen Osmond Fitz Eerikin välittömästä hoidosta.

Kun nämä toimitukset oli suoritettu, halusi kuningas kiireimmän kautta päästä matkalle, jota varten ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin. Bernard kutsui Osmondin syrjään antaakseen hänelle täydelliset määräykset, kuinka hänen tulisi käyttäytyä ja tarpeen tullen antaa tietoja Normandiaan. Rikhard sanoi nyt hyvästit Astrida rouvalle, joka on laskeutunut alas tornikammarista, tuoden mukanaan panttivankina olleen kreivin. Hän itki kovasti pikku kerttustaan ja rukoili Jumalaa antamaan hänen palata onnellisesti Normandiaan, vaikkakaan hän itse ei saisi sitä eläissään nähdä. Hän varoitti poikaa unhoittamasta niitä hyviä ja hurskaita opetuksia, joita hänelle kasvaessa oli annettu, käski hänen hillitsemään luontoaan ja ennen kaikkea lukemaan joka päivä rukouksensa. Mitä hänen pojanpoikaansa Osmondiin tuli, näytti hän Rikhardin vuoksi melkein kokonaan unohtaneen hänen huolehtimisensa. Tähdellisintä, mitä hän pani Osmondin sydämmelle, hänen jäähyväisiä heittäessään, olivat määräykset ja varoitukset lapsen hoidosta. Hän kuvaili myöskin Osmondille, kuinka tämä nyt hänen osakseen tuleva suuri kunnia olisi hänen nimensä ikiajoiksi tekevä kunnioitetuksi ja kuuluisaksi, jos hänessä vain olisi miestä suorittamaan luottamustoimensa, tehtävän, joka oli kallisarvoisinta, mitä normanni milloinkaan oli vastaanottanut.

"Parhaani mukaan, täti, lupaan sen tehdä", sanoi Osmond. "En koskaan ole pettävä ruhtinastani, vaikkapa hänen tähtensä tuhonikin tulkoon!"

"Alberic", sanoi Rikhard, "oletko iloinen päästessäsi kotiisi Montémariin?"

"Olen kyllä, hyvä prinssi", vastasi Alberic ujostelematta, "yhtä iloissani kuin tekin tulette olemaan nähdessänne jälleen Rouenin."

"Ja kun se päivä valkenee, lähetän heti sinua noutamaan, Alberic. Sillä min' en tule kuuna päivänä pitämään Lothar ja Carloman prinsseistä puoltakaan sitä vertaa kuin sinusta."

"Herrani kuningas odottaa herttuata", keskeytti eräs ranskalainen astuen esiin.

"Hyvästi sitte, rouva Astrida. Elkää itkekö, minä tulen kohta takaisin! Hyvästi, Alberic, vie se juovikas haukka mukanasi Moutémariin ja pidä se muistona minulta. Hyvästi, herra Eerikki -- hyvästi, kreivi Bernard! Kun normannit tulevat Arnulfia kukistamaan, saan kai silloin nähdä teidän johtavan joukkojamme. Voi armas, rakas Astrida rouva, hyvästi, kerta vielä hyvästi!"

"Hyvästi, oma lemmittyni! Taivaan siunaus seuratkoon sinua ja saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen. Hyvästi, Osmond! Taivas suojelkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa olemaan hänen kilpensä ja suojeluksensa!"

Kuudes luku.

Pois tuosta korkeasta, ahtaasta Rolfin torniin johtavasta porttikäytävästä ynnä kaikkien ystävällisten, surumielisten kasvojen luota, pois Rouenin pienistä taloista puoteineen, jotka näyttivät markkinakojuilta, ja luota reippaiden porvarien, jotka äänekkäästi huutelivat: "eläköön herttua Rikhard! eläköön kuningas Ludvig! kuolema flaameille!" -- pois leveän Seinen seuduilta -- pois kodista ja ystävien luota ratsasti Normandian nuori herttua Ranskan kuninkaan ratsun rinnalla.

Kuningas osoitti hänelle erikoista huomiotaan, ajoi hänen sivullaan, puheli hänen kanssaan, ihaili kaunista karjaa, joka huoletonna käyskeli viheriällä, rehevällä tasangolla. Nähdessään peltojen hyötyisän, tummanruskean maaperän, linnojen tornit, jotka kohousivat metsäin takaa, luostarit, joita ympäröi varakkaat tilukset, nuo monet kylät maalaiskukkojen ympärillä ja väestön paljouden, joka tulvasi katsomaan retkyettä ja toistelemaan eläköönhuutoja kuninkaalle sekä toivomaan siunausta pikku herttualle, -- silloin sanoi hän Rikhardille kerran toisensa perästä, että hänen herttuakuntansa oli paras ja varakkain niinhyvin Ranskassa kuin Saksassakin.

Kun heidän oli mentävä Epte joen yli, tahtoi kuningas Rikhardin omaan veneesensä. Näin istuen Ludvigin vieressä ja haastellen innokkaasti haukoista ja koirista, siirtyi pikku herttua oman herttuakuntansa rajan yli.

Joen toisella puolella oleva seutu ei ollut Normandian kaltaista. Ensiksi tulivat he suureen metsään, jossa ei näyttänyt olevan tietä ei polkua. Kuningas määräsi oppaaksi muutaman soutajista, jonka molemmilla puolilla kävi kaksi soturia, pakottaen oppaan astumaan etunenässä. Toiset karsivat ja raivasivat miekoillaan ja sotakirveillään piikkisen viidakon ja pensaikon tukkimaa tietä. Pitkin matkaa tähysteltiin tarkasti, jottei rosvot äkkiarvaamatta yllättäisi. Siltä varalta pidettiin aseet valmiina ensi tiukassa käytettäviksi. Kun näin oli päästy metsän läpi, kohousi linna kulkijain nähtäviin. Vaikka ei vielä ollut myöhäkään, päättivät he kuitenkin yöpyä siihen, senkin vuoksi kun pikkusen matkan päässä oli rimpi, jonka yli ei ollut hyvä lähteä iltahämärissä kulkemaan.

Linnan herra otti kuninkaan vastaan suurella kunnioituksella, vaan Normandian herttualle ei hän osoittanut erikoisempaa huomaavaisuutta, ja Rikhard huomasi ettei kuninkaan vierussijaa pöydässä annettu hänelle. Hän sävähti tulipunaiseksi ja katsoi ensin kuninkaasen, sitte Osmondiin. Mutta viimemainittu nosti varoittaen sormeaan. Rikhard muisti, kuinka äkkipikaisuus vastikään oli saanut hänessä vallan ja mitä tästä oli seurannut. Sen vuoksi päätti hän nyt koettaa hillitä itseänsä. Tämän lisäksi pistäytyi samassa sisään vapaaherran tytär, vieno ja miellyttävä, noin viiden- tahi kuudentoista vaiheilla oleva tyttönen. Tämä alkoi pakista hänen kanssaan ja onnistui niin hyvin kiinnityttämään Rikhardin huomion, että tämä kokonaan unhotti arvonsa loukkaamisen.

Kun he taas jatkoivat matkaa, liittyi vapaaherra muutamain käskyläistensä kanssa matkueesen näyttääkseen ainoata luotettavaa tietä rämeikön yli. Tie oli hyvin niljakka, petollinen ja pahakulkuinen, niin että hevosten jalat uppoutuivat syvään vesilätäköissä. Kuningas ja linnan herra ratsastivat rinnakkain ja muut jalosukuiset ranskalaiset heidän ympärillään. Rikhard jätettiin jälkijoukkoon. Vaikka ranskalaiset soturit varoivat tarkasti päästämästä häntä näkösältään, ei kumminkaan kukaan tarjonnut hänelle pienintäkään apua. Mutta Osmond jätti oman hevosensa Sybaldille, eräälle häntä seuraavalle normannilaiselle sotamiehelle, ja talutti Rikhardin hevosta ohjaksista koko matkan tuota hetteistä polkua pitkin. Tehtävä varmaankaan ei ollut helppo Osmondille, jolla oli päällään raskas rautapaitansa, jota paitsi teräväkärkiset, rautahelaiset saappaat vajosivat joka askeleella syvälle liejuun. Hän ei puhunut juuri mitään, mutta näytti tarkoin panevan merkille jokaisen salavan kannon ja kiven, joka saattoi olla tienviittana.