Part 4

"Sille min' en voi mitään", sanoi Alberic. "Jos teidän aina tulee voittaa ja pitää kaikki edut omalla puolellanne, niin siitä ei ole vähääkään huvia mulle. Minä teen mitä käskette, te kun olette herttua, mutta tietenkään siitä ei ole minulle mitään hupia."

"Elä siitä huoli, jos minä olen herttua, leiki vain niinkuin tavallisesti leikitäänkin."

"Ka leikitään sitten sillä lailla kuin me leikittiin Bertrandin poikien kanssa Montémarissa. Minä olin heidän vapaaherransa, niinkuin te olette minun herttuani, mutta äitini sanoi, ettei leikistä tulisi mitään, jollemme unhottaisi arvonimiä leikkisillä ollessa."

"Tehdään sitten mekin sillä lailla. Alota uudestaan Alberic, ja nyt sinä saat etuoikeuden."

Milloin leikit eivät olleet kysymyksessä, osoitti Alberic Rikhardille hänelle kuuluvan arvon mukaista kohteliaisuutta ja kunnioitusta. Alberic nimittäin oli oppinut äidiltään, jalosyntyiseltä provenkaaliselta naiselta sulavampaa ja ritarillisempaa käytöstä kuin mitä normannit olivat vielä ennättäneet omistaa. Linnan kappalainen Montémarissa oli alkanut opastaa häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänellä oli paljoa enemmän halua opiskelemiseen kuin Rikhardilla, joka ei olisi yrittänytkään jatkaa lukujaan isä Luukkaan johdolla, jollei apotti Martti olisi muistuttanut, että se oli isänsä nimenomainen toivomus. Kaikkein vähimmän Rikhardia kuitenkin miellytti neuvostossa istuminen. Harcourtin kreivihän se itse asiassa herttuakuntaa hallitsi, vaikka mitään ei voinut tapahtua ilman herttuan suostumusta. Ainakin kerta viikossa pidettiin Rolfin tornin suuressa salissa niin kutsuttu _parlamentti_ eli "neuvottelu", jossa kreivi Bernard, arkkipiispa, vapaaherra de Centeville, Jumiègesin apotti sekä muut ritarit, piispat ja apotit, jotka sattumalta oleskelivat Rouenissa, neuvottelivat valtion asioista. Neuvotteluissa piti pikku herttuan olla aina läsnä, istua suorana korkealla tuolillaan ja ainakin kuunnella heidän kysymyksiään ja tuumailujaan. Nämä koskivat enimmäkseen linnojen kuntoonpanemista ja varustamista, lainanottamista vasalleilta ja sensemmoista. Tuumittiin myöskin, mille kannalle tuli asettua hänen naapureinsa, Ranskan kuninkaan Ludvigin, Anjoun kreivin Pulcon ja Montreuilin kreivin Herluinin ryhtymien toimenpiteitten suhteen sekä mihinkä määrin uskaltaisi luottaa Parisin Hugon ja Bretagnen Allanin ystävyyden osoitteihin.

Kaikki tämä väsytti kovasti Rikhardia, varsinkin kun hän huomasi, etteivät normannit olleet päättäneet alkaa sotaa Flanderin kehnoa kreiviä vastaan. Hän huokaili väsymyksestä, haukotteli kerran toisensa perästä ja kääntelihe kärsimättömänä kahapäin tuolillaan. Mutta konsa tahansa kreivi Bernard näki hänen tekevän jotain sellaista, sai hän samassa niin ankaran katseen ja viittauksen, että hän lopulta oikein kauhistui karkean vanhan tanskalaisen uhkaavaa silmää.

Bernard ei koskaan puhunut hänelle ylisteleviä sanoja eikä omannut erikoisempaa huomiota hänen puuhilleen. Hän kohteli Rikhardia joko jäykällä, vakavalla kunnioituksella, joka hänelle herttuana kuului, tahi virkkoi joskus jonkun kovan sanan nuhteeksi hänen malttamattomuudestaan tahi jostain muusta lapsellisuudesta. Ja kun Rikhard oli oppinut saamaan koko Centevillen perheen puolelta osakseen mielistelyä ja hemmoittelua, tuntui kreivi Bernardin kohtelu sitäkin karvaammalta. Hän pelkäsi ja kammoi vanhaa kreiviä ja sanoi useamman kerran Alberic de Montémarille, että niinpian kun hän on täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hänet julistetaan täysi-ikäiseksi, laittaa hän heti kreivi Bernardin kotiinsa hoitamaan linnaansa. Hän ei tahdo, että kreivi istuu synkkänä ja tylynä linnan salissa jokikinen ilta, häiriten heidän huviaan.

Talvi oli tullut ja Osmondilla oli tapana viedä joka päivä pikku herttua ja Alberic läheiselle jääradalle. Normannit näet upeilivat yhä vieläkin luistelutaidollaan, vaikka jo ammon aikoja olivat jättäneet Norjan jokien ja järvien jäät.

Eräänä päivänä, palatessaan jäältä ja ollessaan vielä linnan pihan ulkopuolella, hämmästyivät he kuullessaan pihalta hevosten polkemista ja ihmisääniä.

"Mitä tämä mahtanee merkitä", sanoi Osmond. "Siellä lienee varmaankin koko joukkue vasalleja, Bretagnen herttua ehkä?"

"Oi", sanoi Rikhard huolestuneella äänellä, "meillä on jo ollut yksi neuvottelu tällä viikolla. Toivon, ettei enää toista tarvitsisi istua."

"Jotain tärkeätä ja tavatonta on täytynyt tapahtua", jatkoi Osmond. "On kova onni kun Harcourtin kreivin pitää nyt juuri olla poissa Rouenista."

Rikhardin mielestä tämä ei ollut miltään kova onni. Samassa tuokiossa tuli Alberic, joka oli juossut kappaleen matkaa edellä, takaisin huudahtaen:

"Ovat frankkeja! Ranskaa ne haastavat eikä normandiaa."

"Hyvä prinssi", sanoi Osmond, pysähtyen äkkiä. "Teidän suostumuksellanne emme menekään suoraa päätä heidän joukkoonsa. Toivoisinpa tietäväni mitä tässä olisi paras tehdä."

Osmond hieroi miettien otsaansa, molempain poikain katsoessa häneen levottomasti. Tuossa tuokiossa, ennenkun hän oli vielä ehtinyt tehdä mitään päätöstä, tuli normannilainen ratsastaja kahden muukalaisen seuraamana portista ulos.

"Jalo herttuani", sanoi hän Rikhardille ranskaksi, "herra Eerikki lähetti minut tuomaan teille tietoa, että Ranskan kuningas on tullut vastaanottamaan teidän uskollisuudenlupauksenne."

"Kuningas!" huudahti Osmond.

"Niin", jatkoi normanni omalla kielellään, "Ludvig itse ja mukanaan seurue, joka näyttää epäilyttävältä. Toivon, ettei se ennustaisi mitään pahaa herttuallemme. Te näette, että minulla on saattaja, vaan arvelen sen tapahtuneen sen vuoksi, että Ludvigin tarkoitus on estää minua antamasta teille varoitusta etukäteen, jotta voisitte näpistää pojan pois hänen kynsistään."

"Haa, mitä!" sanoi Rikhard levottomasti. "Minkä vuoksi on kuningas tullut? Mitä minun on tehtävä?"

"Käykää esiin aluksi, koska siitä ei muulla lailla päästä", sanoi Osmond. "Tervehtikää kuningasta, niinkuin velvollisuutenne vaatii, taivuttakaa toinen polvenne ja vannokaa hälle uskollisuudenlupaus."

Rikhard toisti itsekseen uskollisuudenlupaus-kaavan, jottei siinä sotkeutuisi, ja astui linnaan päin. Osmond, Alberic ja toiset kulkivat muutamia askelia jälempänä hänen astuessaan sisään. Linnan piha oli ahdettu täpösen täyteen aseellisia miehiä ja hevosia, ja ainoastaan huutamalla minkä jaksoi: "herttua, herttua!" saattoi Osmond raivata heille tietä joukon lävitse. Pian oli Rikhard rientänyt portaita ylös ja seisoi nyt salissa.

Kunnia-istuimella huoneen yläpäässä istui pieni, hintelä, noin kahdenkymmenen yhdeksän vuoden vanha mies, kalpea ja valkoverinen, puettuna loistavasti sinisamettiin ja kultaan. Herra Eerikki ja joukko muita seisoivat kunnioittavaisina hänen ympärillään. Hän oli juuri keskustelemassa arkkipiispan kanssa, joka, kuten herra Eerikkikin, heitti levottomia silmäyksiä pikku herttuaan tämän astuessa saliin. Rikhard meni kuninkaan luo, taivutti toisen polvensa lattiaan ja oli juuri sanomaisillaan: "Ludvig, Ranskan kuningas, minä --" kun kuningas kieppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä molemmille poskille. Sen jälkeen pani kuningas hänet polvelleen ja huudahti: "Ja tämäkö on mun uljaan ja jalon ystäväni, herttua Wilhelmin poika? Ah, olisihan minun heti pitänyt tuntea hänet isänsä kuvaksi! Annas, kun syleilen vielä kerran sinua, lapsi kulta, isäsi vuoksi!"

Rikhard tuli hieman hämilleen, mutta hänen mielestään oli kuningas hyvin hyvä, varsinkin kun Ludvig alkoi ihailla hänen pituuttaan ja uljasta ryhtiään sekä valitella, että hänen omat poikansa, Lothar ja Carloman, olivat paljoa pienemmät ja heikommat kaikin puolin. Hän liehakoi Rikhardia myötäänsä ja kehui häntä joka sanalla -- rouva Astrida ei ollut tässä suhteessa niin mitään häneen verraten! -- niin että Rikhard alkoi arvella itsekseen kreivi Bernardin menettelevän ylen omituisesti ja tylysti keksiessään alituiseen hänessä vikoja ja oikomisen aiheita, kun hän sen sijaan oli ansainnut niin paljon ylistystä kuninkaalta itseltään.

Viides luku.

Normandian herttua Rikhard nukkui siinä huoneessa, joka oli ollut hänen isällään. Alberic de Montémar, hänen hovipoikansa, makasi hänen sänkynsä vieressä, Osmond de Centevillellä taas oli vuoteensa lattialla ihan oven edessä, missä hän lepäsi miekka vierellään ollakseen nuoren ruhtinaansa henkivartijana ja suojelijana.

Kaikki olivat nukkuneet rauhassa hetkisen, kun Osmond säpsähti siitä, että ovea, jota ei voitu avata häntä herättämättä, hiljaa kosketettiin. Tuossa paikassa oli hän tarttunut miekkaansa, samalla kuin ponnisti harteillaan ovea vastaan pitääkseen sitä kiinni. Mutta se oli hänen isänsä ääni, joka vastasi tähän liikuntaan muutamin norjankielin kuiskatuin sanoin: "Se olen minä, aukaise!" Osmond jätti tien heti vapaaksi ja vanha Eerikki pistäytyi sisään, hiipien varovasti paljain jaloin. Hän paneutui vuoteelle istumaan, käskien viittauksella pojankin tekemään samoin, jotta voisivat puhella hiljemmin. "Aivan niin, Osmond!" sanoi hän, "parasta on olla varuillaan, sillä vaarat vaanivat häntä joka puolelta. Frankilla on paha mielessä. Tiedän luotettavalta taholta, että niillä, Flanderin Arnulfilla ja hänellä, on ollut neuvottelu pikkuista ennen kuin hän tuli tänne mesikielin imarrellakseen ja lumotakseen lapsi raukan."

"Katala petturi!" mutisi Osmond. "Ymmärrätkö hänen tarkoituksensa, isä?"

"Ihan varmaan on hänellä aikomus viedä poika mukanaan, ja täten toivoo hän epäilemättä voivansa tuhota koko Rolfin aatelissuvun! Tiedän, että hän aikoo viedä herttuan pois kruunun holhottina, ilkimys! Etkö kuullut, kuinka hän viehätteli poikaa uskotteluillaan prinssien toveruudesta? En voinut tosin ymmärtää kokonaan hänen ranskalaista mongerrustaan, mutta näin kumminkin kyllin selvästi."

"Mutta sin'et antane sen koskaan tapahtua?"

"Jos hän viepi pojan täältä, täytyy sen tapahtua kuolleiden ruumiittemme yli. Mutta kun päällemme on hyökätty näin äkkiarvaamatta, ei vastarintamme paljoakaan auttane. Linna on kukkuroillaan ranskalaisia, sali ja piha vilisee heitä. Ja vaikkapa voisimme koota koko normannilaisen voiman, ei meitä olisi enemmän kuin tusinan verran miehiä. Mitäpä muuta silloin voisimme kuin kuolla? Siihen olemmekin valmiit, jos niiksi tulee, ennen kuin sallimme, että huostaamme uskottu turvatti viedään pois tällä lailla, ilman mitään takeita hänen turvallisuudestaan ja valtiosäätyjen tietämättä."

"Pahempaan aikaan kuningas ei olisi voinut tulla", sanoi Osmond.

"No eipä -- juuri nyt kun Bernard Tanskalainenkin on poissa. Jos hän vain tietäisi, mitä on tapahtunut, voisi hän kutsua aseihin koko maan ja tulla pelastukseksemme."

"Emmekö voisi lähettää jotakuta viemään tästä sanaa hänelle vielä tänä yönä?"

"Enpä tiedä", virkkoi herra Eerikki aprikoiden. "Ranskalaiset ovat ottaneet huostaansa kaikkien ovien ja porttien vartioimisen, ollen niin hajallaan kaikkialla linnassa, että onpa niin ja näin tokko saisin ainoatakaan meikäläistä käsiini. Sitä paitsi en voi lähettää pois ainoatakaan miestä, jokikinen käsivarsi tarvitaan huomenna pojan puolustukseksi."

"Herra Eerikki!" -- pienten paljasten jalkojen käyntiä kuului nyt lattialta, ja Alberic de Montémar seisoi hänen edessään. -- "Aikomukseni suinkaan ei ollut kuunnella", sanoi poika, "mutta mihinkäs minä korvani panin. Minusta ei ole vielä taistelijaksikaan herttuan puolesta, mutta sanaa viemään kyllä pystyn."

"Jaa, miten tuo nyt olisi?" sanoi Osmond kiihkeästi. "Olisi hän vain onnellisesti linnan ulkopuolella ja alhaalla kaupungissa, voisi hän helposti yhdyttää jonkun, jonka saattaisi lähettää kreivin luokse. Hän voisi mennä joko S:t Ouensin luostariin tahi, mikä olisi yhä parempi, tuon uskollisen aseseppä Thibaultin luo, joka pian hankkisi ratsumiehen kiidättämään sanaa kreiville."

"Niin! Eläpäs souda!" sanoi herra Eerikki. "Siitäpä taisi sukeutua tepsivä keino. Mutta mitenkä hän pääsisi ulos?"

"Tiedän minä yhden tien", sanoi Alberic, "tässä viime viikolla kapusin leveälle ulkonemalle itäisellä muurilla, kun pallimme oli tarttunut murattiin. Nyt on nostosiltakin alhaalla."

"Jos Bernard vain tietäisi tästä, olisi ainakin muuan kivi nostettu sydämmeltäni", sanoi herra Eerikki. "No niin, nuori ranskalaiseni, sinä voisit tehdä meille nyt suuren palveluksen."

"Osmond", kuiskasi Alberic, alkaen joutuisasti sukia vaatteita päälleen, "teeppä herra Eerikille muuan pyyntö -- jott'ei hän sinä ilmoisna ikänä sanoisi minua enää 'nuoreksi ranskalaiseksi'!"

Herra Eerikki myhähti: "Osoittaudu sitte olevasi normanni, poikaseni!"

"Ja", lisäsi Osmond, "jos olisi sitte vielä mahdollista saada itse herttua ulos linnasta varhain aamulla! Jos voisin viedä hänet mukanani ulos pienestä takaportista ja saisin hänet kaupunkiin, niin olisi hän turvassa. Tarvitseisi kutsua ainoastaan porvarit aseihin tahikka etsiä turvaa tuomiokirkosta, kunnes kreivi ehtisi saapua. Saisi sitte Ludvig herättyään huomata, että saalis onkin luiskahtanut hänen kynsistään."

"Tuuma olisi kyllä hyvä", vastasi herra Eerikki, "mutta epäilen sen onnistumista. Ranskalaiset ovat kylliksi varuillaan estääkseen hänet pujahtamasta heidän käsistään. Olet huomaava jokikisen oven vartioiduksi!"

"Niin, mutta kaikki ranskalaiset eivät ole nähneet herttuata, ja jos näkevät hovimestarin pikku hovipojan kanssa menevän ulos, ei tuon luulisi herättävän heidän epäluuloaan."

"Aivan niin, jos herttua ottaisi vaan käyttäytyäkseen kuin pikku hovipoika, mutta sitä et tarvitse toivoakaan. Kaiken hyvän lisäksi ovat kuninkaan hyväilyt ja imartelut sokaisseet hänet siinä määrin, että epäilenpä, tokko hän myöntyisi luopumaan hänestä kreivi Bernardin vuoksi. Lapsi poloinen, hän taitaa kyllä heti saada oppia tuntemaan, kutka ovat hänen tosiystäviään."

"Nyt olen valmis", sanoi Alberic puikahtaen esiin.

Vapaaherra de Centeville toisti määräyksensä ja otti vahtiakseen ovea, sill'aikaa kun hänen poikansa piti huolta, että Alberic pääsi onnellisesti alkamaan uskaliasta matkaansa. Osmond astui hiljaa hänen kanssansa portaita myöten; sitte hiipivät he, kiertäen linnansalin, joka kuhisi täynnään ranskalaisia, loitos kapean ikkunan luo. Tämä oli suojeltuna rautatangoilla, jotka olivat siksi lähekkäin, jotta ainoastaan niin hento ja solea vartalo kuin Albericin saattoi tunkeutua niiden välitse. Matka maahan ei ollut kuin paroiksi kaksi hänen omaa mittaansa, ja muuri oli niin sakean muratin peittämä, jotta alaslaskeutuminen ketterälle ja norjalle pojalle ei voinut olla erittäin vaaranalaista. Alberic olikin pian onnellisesti maassa ja katseli ylös heiluttaen hattuaan. Sitte juoksi hän linnan kaivannetta pitkin ja katosi kohta Osmondin näkyvistä pimeään.

Osmond palasi herttuan kammariin ja päästi isänsä vartioimasta, sillä välin kuin Rikhard kaiken aikaa veteli rauhallisia uniaan yhtä vähän aavistamatta vihollistensa salahankkeista kuin uskollisten alamaistensa puuhista hänen suojeluksekseen.

Osmondista olikin tämä paljoa parempi, sillä hän luotti tuskin nimeksikään Rikhardin kärsivällisyyteen ja mielenmalttiin. Hän toivoi voivansa toimittaa hänet paljoa helpommasti huomiota herättämättä linnasta, jos Rikhard itse ei tietäisi, kuinka paljon tästä riippui ja kuinka vaarallinen hänen asemansa oli.

Kun Rikhard heräsi, kummastui lian kovasti nähdessään, ettei Alberic ollut sisässä; mutta Osmond sanoi hänen menneen kaupunkiin aseseppä Thibaultin luo. Tämä tuntui niin todenperäiseltä, että Rikhardissa ei herännyt ollenkaan epäluuloja.

Pukeutuessaan puheli hän koko ajan kuninkaasta ja kaikista, mitä hän aikoi näyttää hänelle tänä päivänä. Kun hän sitte oli valmis, oli hänen ensi ajatuksenaan mennä kuten tavallisesti kappeliin aamurukousta kuulemaan.

"Ei tätä tietä tänään hyvä prinssi", sanoi Osmond, kun Rikhard yritti mennä linnan salin kautta. "Se on aivan täynnään ranskalaisia, jotka ovat maanneet siellä yönsä. Tulkaa takaportille."

Osmond kääntyi puhellessaan ympäri ja astuskeli käytävän läpi nopein askelin, ei ollenkaan tyytymättömänä siitä että Rikhard viipyi hiukan jälellä, koska oli varminta, että hän itse kulki edellä. Takaportti oli, kuten hän oli odottanutkin, kahden kookkaan, teräspukuisen sotilaan vartioima, jotka samassa laskivat peitsensä ristiin oven eteen sanoen: "Kukaan ei saa käydä tästä ilman erikoista lupaa."

"Kai me linnalaiset saamme toimittaa jokapäiväiset tehtävämme", sanoi Osmond. "Eipä taida suunne liioin kostua aamiaisesta, jos estätte kaiken yhteyden kaupungin kanssa."

"Teidän täytyy jättää lupatodistus", toisti toinen sotureista. Osmond oli juuri sanomaisillaan olevansa linnan voudin poika, kun Rikhard saapui hätään.

"Mitä tämä merkitsee? Onko näillä miehillä mieli tukkia tie meiltä?" huudahti hän sillä käskevällä äänellä, jonka hän kruunauksensa perästä vähitellen oli ottanut. "Päästäkää meidät menemään, hyvät ihmiset!"

Soturit katsoivat toisiaan ja vartioivat ovea vain yhä tarkemmin. Kun Osmond näki turhaksi yrittääkään, tahtoi hän ainoastaan vetää nuoren turvattinsa takaisin, jotta tätä ei olisi tunnettu. Mutta Rikhardpa huudahtikin silloin kovalla äänellä: "Mitä tämä merkitsee?"

"Kuningas on määrännyt, ettei kukaan saa käydä tästä ilman lupatodistusta", vastasi Osmond. "Meidän täytyy odottaa."

"Minä _tahdon_ mennä ulos!" tiuskasi Rikhard, kärttyisenä vastuksesta, mihin hän niin tuiki vähän oli tottunut. "Mitä arvelet, Osmond? Tämä on minun linnani, eikä kellään ole oikeutta tulla tukkimaan minulta tietä, Kuuletteko, rutkaleet! Päästäkää minut menemään. Olen herttua!"

Vahtisoturit kumarsivat, mutta eivät virkkaneet sen enempää: "Meille annetut käskyt ovat jyrkät ja varmat."

"Tietäkää, että olen Normandian herttua ja mennä tahdon minne haluni pitää omassa linnassani!" kiljusi Rikhard syöksyen tulisesti ristiinpantujen aseiden kimppuun raivatakseen tien väkivallalla niiden läpi. Mutta toisen soturin tavattomat kämmenet tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni.

"Hellitä minusta, katala!" kiljui hän, riehuen täyttä väkeään. "Osmond, Osmond, auta!"

Tuossa paikassa, oli Osmond vapauttanut hänet ranskalaisen hyväilystä, mutta pani sitte kätensä hänen olalleen, sanoen: "Ei, prinssi kulta, teidän ei sovi kinata ja tapella mokomien kanssa."

"Minä tahdon tapella", huusi poika, "min'en vain suvaitsekaan, jotta multa tie tukitaan omassa linnassani. Sanon kuninkaalle, kuinka nää hänen typerät hunsvottinsa minua kohtelevat. Panetan heidät vankeuteen. Herra Eerikki! Missä on herra Eerikki?"

Hän töytäsi portaille. Osmond kiiruhti hänen jälkeensä, peläten hänen syöksyvän johonkin uuteen vaaraan, tahikka äänekkäällä huudollaan kutsuvan sinne ranskalaisia, jotka silloin helposti voisivat ottaa hänet vangiksi. Onneksi jo ensi portailla seisoi herra Eerikki, joka oli liian levoton tämän pelastuskokeen onnistumisesta, voidakseen pysyä loitolla. Rikhard, ollen liian suuttunut nähdäkseen eteensä, syöksähti suoraan häntä vastaan. Kun vanha vapaaherra tarttui häneen käsin, alkoi hän rajusti: "Herra Eerikki, herra Eerikki, nuo ranskalaiset ovat koko roistoja! Eivät laske minua liikkumaan ..."

"Hiljaa, hiljaa, hyvä prinssi", sanoi herra Eerikki, "olkaa hiljaa ja tulkaa tänne päin."

Kuinka vähän Rikhard muiden käskyistä välittikään, totteli hän toki vanhan tavan vuoksi herra Eerikkiä, ja salli nyt vetää itseään nopeasti ja ääneti ylös portaita, Osmondin seuratessa aivan kintereillä. He nousivat toisia ja kolmansiakin portaita, jotka kiersivät ympyrässä yhä ahtaammiksi ja jyrkemmiksi. Tulivat niin viimein ylös tornin pieneen, pyöreään kammariin, jossa oli paksut muurit, pieni ovipahanen ja ikkunoina pienet aukot. Täällä näki hän ihmeikseen Astrida rouvan polvillaan, lukien rukousnauhaansa. Pari kolme palvelijatarta ja neljä tahi viisi normannilaista ritaria ja soturia oli siellä myöskin.

"Sinä et siis onnistunut, Osmond?" sanoi vapaaherra.

"Mutta mitä ihmettä tämä kaikki on? Kuinka rouva Astrida, on tullut tänne ylös? Enkö ma saa mennä kuninkaan luo hankkimaan noille hävyttömille ranskalaisille rangaistuksensa?"

"Kuulkaas minua, prinssi Rikhard", sanoi herra Eerikki. "Tämä kuningas liukkaine kielineen, jonka sanat lumosivat teidät niin eilisiltana, on kiittämätön petturi. Frankit ovat aina vihanneet ja pelänneet normanneja. Ja kun heissä ei ole miestä meitä voittamaan julkisodassa, ovat he nyt ryhtyneet viekkauteen ja petokseen. Ludvig on tullut tänne suoraan Flanderista, tuoden matkassaan tämän vankan joukon ranskalaisia sotureita. Tarkoituksena hänellä on karattuaan äkkiarvaamatta päällemme, vaatia teidät kruunun holhotiksi ja viedä teidät sitte mukanaan johonkin vankilaan omassa maassaan."

"Vaan ettehän te minua päästä", sanoi Rikhard.

"Ei tietenkään, jos minä elän", sanoi herra Eerikki. "Alberic on mennyt koettamaan saada sanaa Harcourtin kreiville, jotta hän kutsuisi kokoon vasallit, ja me seisomme tässä valmiina puolustamaan tätä huonetta viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta meitä on vähä, ranskalaisia paljo ja apu saattaa olla vielä matkojen päässä."

"Olikos sun aikomuksesi viedä minut pois hänen käsistään, Osmond?"

"Oli, hyvä prinssi."

"Ja jos min'en olisi ollut niin paha enkä olisi sanonut, kuka olin, olisin saattanut olla nyt turvassa! Oo herra Eerikki! herra Eerikki! Ettehän anna niiden laahustaa minua ranskalaiseen vankilaansa?"

"Tule, lapseni", lausui rouva Astrida, ojentaen käsivartensa. "Herra Eerikki on tekevä kaikki mitä voi puolestasi, mutta me olemme Jumalan kädessä."

Rikhard meni ja nojautui häntä vastaan. "Kunpa en olisi ollutkaan häjy!" sanoi hän surumielisenä hetkisen vaitiolon perästä, katsellen rouvaa sitte kummissaan. "Mutta kuinka te tulitte näin ylös?"

"Pitkä matka tämä oli minun vanhoille jaloilleni", sanoi rouva Astrida hymyillen, "mutta poikani auttoi minua. Hän luulee tämän olevan ainoan turvallisen paikan linnassa."

"Turvallisimman," sanoi herra Eerikki, ja "sittenkään se ei paljoa merkitse."

"Kuulkaa", sanoi Osmond, "mitä kolinata ja melua ranskalaiset pitävät. Taitavat ruveta ihmettelemään, missä herttua on."

"Portaille, Osmond," sanoi herra Eerikki. "Ne ovat siksi ahtaat, että yksi ainoa mies voipi pitää heitä loitolla kotvan aikaa. Sinä osaat heidän kieltänsäkin ja voit siis keskustella heidän kanssaan."

"Ehkä he luulevat minun olevan poissa", kuiskasi Rikhard, "jos eivät pääse jälilleni, ja menevät matkaansa".

Hänen puhuessaan sijouttaisivat Osmond ja kaksi normannia sopivaan paikkaan ahtailla kieruportailla, missä tuskin oli yhdelle paraiksi sijaa.

Osmond oli alinna, toiset hänen yläpuolellaan, joten vihollisen olisi ollut ylen vaikea raivata tiensä heidän sivuitsensa.

Osmond saattoi selvästi kuulla ranskalaisten ääniä ja askeleita, kun he neuvottelivat keskenään ja etsivät herttuata. Lopulta kuulosti muuan haarniskoitu sotilas tulla kolisevan portaita myöten, kunnes viimeisessä käänteessä yhdytti äkkiä nuoren de Centevillen.

"Haa, normanni!" huudahti hän, ällistyksestä taakse päin ponnahtaen, "mitä te täällä teette?"

"Velvollisuuteni", vastasi Osmond yks'kantaan. "Olen tässä vartioidukseni näitä portaita", ja paljastettu miekkansa ilmaisi samaa tarkoitusta.

Ranskalainen vetäytyi takaisin. Kuiskien neuvoteltiin alempana ja pian sen perästä kuului taas portaille päin ääni: "normanni -- rehellinen normanni --"

"Mitä teillä on sanottavaa", kysyi Osmond, kun samassa toisen frankin pää pilkisti näkyviin.

"Mitä tämä kaikki merkitsee, ystäväni", kysyi tämä. "Kuninkaamme tulee luoksenne kuin vieras kuuna päivänä ja te vastaanotitte hänet eilen kuin uskolliset vasallit ainakin. Minkä vuoksi olette siis nyt vetäytyneet pakosalle ja kätkeneet nuoren herttuanne? Se totta vie ei ennusta hyvää, että te tällä lailla koetatte pitää häntä piilossa. Sen vuoksi vaatii kuningas hänet heti nähdäkseen."

"Herra ranskalainen", vastasi Osmond, "kuninkaanne vaatii herttuata holhotikseen. Mutta millä oikeudella, siitä ei isälläni ole tietoa. Mutta kun Normandian valtiosäädyt ovat antaneet hänelle toimeksi pojan hoitamisen, katsoo hän olevansa velvollinen pitämään hänet huostassaan siksi, kunnes muita määräyksiä niiltä saapuu."