Part 3

"Tahdon", vastasi Rikhard hennolla, vavahtelevalla äänellä, "niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" Sitte taivutti hän polvensa ja suuteli niitä pyhiä evankeliumeja, joita arkkipiispa hänelle kurotti.

Se oli juhlallinen ja vastuullinen vala, ja hän vapisi ajatellessaan, että oli sen tehnyt. Oltuaan vielä hetkisen polvistuneena, pani hän molemmat kätensä kasvoilleen ja kuiskasi: "Jumala, Isäni, auta mua pitämään valani!"

Arkkipiispa odotti, kunnes hän oli noussut ylös, käänsi sitte hänet kansaan päin, sanoen: "Rikhard, Jumalan armosta puen minä päällesi Normandian herttuallisen vaipan!"

Kaksi piispoista ripusti sitte hänen hartioilleen kärpännahkareunusteisen purppurasamettivaipan. Mutta aikamiehelle tehty kun oli, riippui se raskaana lapsiparan olkapäillä ja lepäsi syvissä laskoksissa lattialla. Arkkipiispa pani sen jälkeen kultaisen kruunun hänen pitkäkiharaiseen päähänsä. Kruunu oli kumminkin niin väljä, että herra Eerikin täytyi panna kätensä väliin, pysyttääkseen sitä kyllin ylhäällä. Viho viimeiseksi tuotiin pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, joka pantiin hänen käteensä juhlallisella kehoituksella käyttämään sitä aina oikeuden voimassa pitämiseksi. Oikeastaan se olisi ollut vyötettävä vyötäisille, niin että se olisi riippunut sivulla. Mutta tuo suuri kalpa oli niin paljo pikku herttuata pitempi, että hänen täytyi kurottaa kättänsä ylettyäkseen edes sen kahvaan.

Tämän jälkeen piti hänen palata valtaistuimelle takaisin, mikä ei käynyt vaikeuksitta, sillä niin sälytetty hän oli. Mutta Osmond kantoi hänen vaippansa laahosta, herra Eerikki piteli kruunua hänen päässään ja itse piti hän tukevasti miekkaa, vaikka Harcourtin kreivi tarjoutui kantamaan sitä hänen puolestaan. Rikhard nostettiin nyt ylös valtaistuimelleen, ja sitte seurasi uskollisuuden lupaukset. Allan, Bretagnen herttua, oli ensimmäinen, joka taivutti polvensa hänen edessään. Käsi nuoren isäntänsä kädessä vannoi hän olevansa hänen miehensä, tottelevansa häntä ja täyttävänsä läänitysvelvollisuutensa Bretagnen herttuakunnan edestä. Sitä vastoin Rikhard vannoi olevansa hänen hyvä herransa ja suojelevansa häntä kaikilta vihollisilta. Sitte seurasi Bernard Tanskalainen ja monta muuta. Kaikki toistivat saman uskollisuudenvalan, sill'aikaa kun heidän isoja, karkeita käsiään ympäröi lapsen pienet pehmoiset sormet. Moni ystävällinen ja lemmekäs silmä kiintyi osanotolla orpopoikaan. Moni tyly ääni vavahti valaa tehdessä liikutuksen murtamana. Moni urhoollinen, sotaisa sydän tunsi surun ja kaipauksen angervoa murhatun isän vuoksi. Rajuimpiakin myrskyjä pohjoisilla merillä kestäneiden miesten ahavoittuneita poskia pitkin vierivät nyt viljavat kyynelet, kun he kumartuivat tuon isättömän pojan eteen, jota he rakastivat sekä hänen uljaan isoisänsä että urhoollisen ja hurskaan isänsä vuoksi. Oli harva normanni, jonka sydän ei olisi hehkunut melkein isällistä rakkautta koskettaessaan nuoren herttuansa pikku kätösiä.

Uskollisuudenlupaus-menot kestivät kauan, ja niin toimitukseen kiintynyt ja liikutettu kuin Rikhard alussa olikin, alkoi häntä kuitenkin pian kovasti väsyttää. Kruunu ja vaippa olivat raskaat. Uusia kasvoja seurasi lakkaamatta kuin loppumattomassa unelmassa. Tuo alituinen samojen sanojen toisteleminen kävi uuvuttavaksi. Hän tuli uniseksi, hän ikävöitsi saada hypätä seisoalleen ja nojautua oikealle tahi vasemmalle, taikka virkkoa jotain muuta kuin tuon yksitoikkoisen kaavan sanoja. Kerran haukotteli hän oikein juurta jaksain, mutta näki silloin niin tuiman sävyn Bernardin ankarilla kasvoilla, että hän täydellisesti valveutui useiksi minuuteiksi. Sitte istui hän taas ihan suorana ja otti seuraavan vasallin vastaan yhtä suurella huomaavaisuudella kuin mitä ensimmäiselle oli osoittanut. Mutta hän katsoi rukoilevasti herra Eerikkiin, aivan kuin kysyäkseen, eikö jo kohta olla lopussa. Viimein tuli loitompaa vapaaherrojen keskestä eräs, jota nähdessään Rikhard hiukan elpyi. Se oli poikanen, vain paria vuotta häntä vanhempi, noin kymmenvuotias. Hänellä oli miellyttävät, tummanväriset kasvot, musta tukka ja eloisat mustat silmät, jotka ystävällisyyden ja kunnioituksen välisellä ilmeellä katselivat pikku herttuan viehättyneitä kasvoja. Rikhard kuulosti innokkaasti hänen nimeään. Hän tunsi itsensä ihan tuon lapsellisen äänen virkistämäksi, kun se lausui: "Minä, Alberic de Montémar, olen läänitysmiehesi ja vasallisi linnani ja Montémarin vapaaherrakunnan puolesta Epten varrella." Kun Alberic poistui, seurasi Rikhard häntä katseellaan niin kauas kuin taisi.

Vihdoin loppuivat uskollisuudenlupaukset. Rikhard olisi tahtonut mieluimmin juosta porhaltaa koko matkan palatsille päästäkseen irtautumaan väsymyksestään, mutta hänen oli taas täytymys kulkea verkalleen juhlakulkueen etunenässä. Ja vielä linnan saliin päästyäänkään eivät vastukset olleet lopussa, sillä sinne oli laitettu upi-uhkea juhla-ateria. Hänen täytyi nyt istua samalla korkealla tuolilla, jolla hän muisti isänsä polville kiivenneenä istuneensa viime jouluna koko sen ajan, kun vapaaherrat istuivat vieraspöydässä vakavasti keskustellen. Rikhardin suurimpana lohdutuksena tällä kertaa oli katsella Osmond de Centevilleä ja Alberic de Montémaria, jotka muiden nuorukaisten kera, jotka eivät olleet vielä saaneet ritarilyöntiä, palvelivat pöydässä istujia. Viimein väsyi hän niin perinpohjin, että vaipui sikeään uneen suuren tuolinsa nurkkaan. Tästä heräsi hän säpsähtäen Harcourtin Bernardin karkeasta äänestä, millä tämä käski häntä heräämään, sanoakseen jäähyväiset Bretagnen herttualle.

"Lapsi raukka", sanoi herttua Allan, kun Rikhard unen pöpperössä kohosi pystyyn, "hän on ihan uuvuksissa pitkästä päivätyöstään. Pidä hänestä hyvää huolta, kreivi Bernard. Sinä olet hyvä ja uskollinen hoitaja, vaikka hieman karkea noin pienelle lapselle. Vai niin, nuori herttuani, te punastutte kun teitä sanotaan pikku lapseksi. Pyydän anteeksi, sillä huomaan teissä olevan miehen alun. Ja kuulkaas, Normandian Rikhard, minulla tuskin on syytä rakastaa sukuanne. Tuskinpa luullakseni Kaarlo Yksinkertaisellakaan oli oikeutta tehdä meitä, vapaita bretagnelaisia, ahnaan pohjoismaalais-merirosvosuvun läänityksenalaiseksi. Herttua Rolfin ylivallalle ei isäni koskaan antanut uskollisuudenlupaustaan, enkä minäkään herttua Vilhelmin pitkälle miekalle. Minä annoin sen hänen jalomielisyydelleen ja ylevyydelleen ja nyt annan sen sinun vähäväkisyydellesi ja hänen jalolle muistolleen. En epäile, jottei tuo arka frankki Ludvig, jonka isäsi auttoi jälleen valtaistuimelleen, yrittäisi käyttää sinun nuoruuttasi ja kykenemättömyyttäsi hyväkseen. Jos niin kävisi, muista, että sinulla ei ole luotettavampaa ystävää kuin Bretagnen Allan. Jää hyvästi tällä kertaa, nuori herttuani!"

"Hyvästi, hyvästi, jalo herra", sanoi Rikhard ja ojensi mielellään kätensä ystävälliselle vasallille sekä seurasi häntä katseellaan, herra Eerikin saattaessa herttuata salista.

"Kauniita sanoja, mutta minä en luota bretagnelaiseen", mutisi Bernard, "viha on syöpynyt syvälle heihin."

"Hänen pitäisi tietää, mitä tuo ranskalainen kuningas hautoo mielessään," sanoi Rainulf de Ferrières. "Hän kasvatettiin yhdessä kuninkaan kanssa heidän molempain ollessa maanpakolaisina Ethelstanin hovissa Englannissa."

"Niin, ja sekä Ludvig että Allan saavat kiittää herttua Wilhelmiä siitä, etteivät vielä tänäkin päivänä ole maanpakolaisina. Nytpä nähdään, kummanko kiitollisuus on suuremman arvoinen, frankinko vai bretagnelaisen. Luulen vain, että parasta on luottautua tuohon vanhaan pohjoismaalaiseen urhoollisuuteen."

"Niinpä lie, mutta mitäpä se pohjoismaalais-urhoollisuuskaan ilman rahoja saapi aikaan? Kuka tietää, mitä löytyy herttuan rahastohuoneessa?"

Syntyi neuvottelu matalalla äänellä ja ensimmäinen, mitä Rikhard tämän perästä saattoi selvästi käsittää, oli että eräs ritari piti ylhäällä hopeavitjoja ja avainta sanoen ne löydetyn herttuan povelta. Hän oli tallettanut ne, otaksuen niiden johtavan johonkin tärkeään paikkaan.

"Ah niin", sanoi Rikhard vilkkaasti, "minäpä tiedän sen. Hän sanoi sen olevan kalleimman aarteensa avaimen."

Normannilaiset kuuntelivat tätä suurella mieltymyksellä, ja päätettiin, että muutamat luotettavimmista herroista, niinkuin Rouenin arkkipiispa, Jumiègesin apotti Martti ja Harcourtin kreivi, lähtisivät heti etsimään tätä kallisarvoista aarretta. Rikhard seurasi heitä ahtaita, jyrkkiä kiviportaita myöten tuohon suureen, hämärään huoneesen, jossa hänen isällänsä oli ollut tapana nukkua. Vaikka ruhtinaan makuukammari, oli siellä tuiki vähän huonekaluja. Matala, uutimeton vuode, risti jalustassaan päänalaisen vieressä, yksinkertainen pöytä, muutamia tuoleja ja kaksi isoa arkkua olivat kaikki mitä siellä löytyi. Harcourt koetti nostaa toisen arkun kantta. Se ei ollut lukittu; havaittiin sen olevan täynnä käytettyjä pitovaatteita. Hän meni toiselle, joka oli pienempi, taidokkaammasti leikelty ja koristettu kauniilla rautakiskoilla. Se oli lukossa, ja kun pantiin avain lukkoon, huomattiin sen käyvän, kierrettiin ympäri ja lukko aukesi. Normannilaiset jalosukuiset tunkeutuivat kiivaasti katsomaan herttuansa suurinta aarretta.

Siellä oli kaapu tummasta villakankaasta ja yksi pari sandaaleja, semmoisia kuin munkit Jumiègesin luostarissa pitivät.

"Haa! Tässäkö kaikki? Mitä se olikaan, kun sanoit, lapsi," huudahti Harcourtin kreivi pikaisesti.

"Hän sanoi minulle sen olevan suurimman aarteensa", toisti Rikhard.

"Ja niin se olikin!" lausui apotti Martti. Ja sitte kertoi tuo kelpo apotti heille kertomuksen, jonka jotkut heistä jo osaksi tunsivat. Noin vuotta viisi tahi kuusi takaperin oli herttua Wilhelm metsästänyt Jumiègesin lähimetsässä. Silloin oli hän äkkiä tullut tuon vanhan luostarin luo, jonka merikuningas Haakon kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitte oli hävittänyt raunioiksi. Kaksi ijäkästä munkkia alkuperäisestä veljeskunnasta eleli vielä siellä ja tulivat nyt esiin tervehtiäkseen herttuata ja tarjotakseen hänelle vierasvaraisuuttaan.

"Niinpä niin", sanoi Bernard, "ja minä muistan vielä hyvästi heidän leipänsä. Kysäsimme, oliko se petäjän kuoresta leivottua, kuten heimolaistemme Norjassa."

Wilhelm, ollen raju ja ajattelematon nuorempana ollessaan, kääntyi inholla tästä viheliäisestä ruuasta, heitti muutamia kultarahoja vanhoille munkeille ja nelistätti edemmäksi jatkaakseen metsästystään. Tämän kestäessä jäi hän sattumalta yksikseen ja yhdytti metsäsijan, joka heitti hänet maahan hevosen selästä, tallasi ja jätti hänet taintuneena ja pahasti vahingoittuneena makaamaan tanterelle. Tässä tilassa löysivät hänet seuralaisensa ja kantoivat takaisin raunioille, ne kun olivat läheisin turvapaikka. Molemmat munkkivanhukset vastaanottivat hänet halpaan asuntoonsa ilomielellä. Heti kun herttua taas tuli tuntoihinsa, pyysi hän hartaasti anteeksi ylpeyttään ja sitä ylenkatsetta, mitä oli osoittanut köyhyydelle ja kärsivälliselle itsensäkieltäymykselle, joita hänen olisi pitänyt kunnioittaa.

Wilhelm oli aina ollut mies, joka valitsi hyvän ja hylkäsi pahan. Mutta tämä onneton sattuma ja sitä seuraava pitkällinen sairaus teki hänestä vielä syvämietteisemmän ja vakavamman. Suurimpana päämääränään oli hänellä valmistautua kuolemaa ja ijankaikkisuutta varten; maallisia asioitaan, sotiaan ja ruhtinaallista komeuttaan mietti hän vähemmän. Hän rakennutti uudestaan tuon vanhan luostarin, antoi sille runsaasti lahjoja ja lähetti noutamaan Martin Ranskasta sen apotiksi. Parhaimpana ilonaan oli hänellä rukoilla siellä, keskustella apotin kanssa ja kuulla hänen lukevan raamattua. Hän katsoi ajalliset asiansa sekä arvolleen kuuluvan komeuden ja ulkopuolisen loiston niin suureksi kiusaukseksi, että hän kerran oli tullut apotin luokse hartaasti pyytäen saada jättää ne syrjään ja tulla veljeskunnan jäseneksi. Mutta Martti oli kieltäytynyt vastaanottamasta hänen munkkilupaustaan. Sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta laiminlyödä tahi luopua niistä velvollisuuksista, jotka kuuluivat sille paikalle, johon Jumala oli hänet asettanut. Olisi synti jättää asema, jota oli pantu suojelemaan. Hänelle viitoitettu tie palvella Jumalaa oli siinä, että käyttäisi oikeutta kansansa keskuudessa sekä valtaansa hyvän suojelemiseen ja ylläpitämiseen. Vasta sitte, kun olisi toimittanut määrätyt tehtävänsä ja poikansa olisi kylliksi vanha täyttääkseen hänen paikkansa hallitusmiehenä, saisi hän luopua ulkonaisista velvollisuuksistaan, jättää maailman pauhaavat taistelut ja etsiä turvapaikkaa luostarissa. Tämän rauhaisan pakopaikan toivossa oli Wilhelmillä ollut ilonsa säilyttää aarteenaan tuota karkeata, halvannäköistä vaatetusta. Sitä toivoi hän kerran saavansa pitää rauhassa ja pyhitetyssä yksinäisyydessä.

"Ja, oi! mun jalo herttuani!" huudahti Martti apotti hyrskähtäen itkemään lopettaessaan kertomuksensa. "Herra on ollut sangen armollinen sinua kohtaan! Hän on ottanut sinut kotiinsa lepoon paljoa ennen kuin uskalsit toivoakaan."

Verkalleen ja hiljaisten, juhlallisten tunteiden valtaamina poistuivat normannilaiset herrat huoneesta. Rikhard, jonka he näyttivät milt'ei unhottaneen, meni portaille etsiäkseen tietä siihen huoneesen, jossa hän oli edellisen yön viettänyt. Ei ollut hän monta askelta ottanut, kun kuuli Osmondin äänen lausuvan: "tulkaa tänne, hyvä prinssi". Hän katsahti sinne päin, näki valkoisen myssyn eräässä aukiolevassa ovessa vähän matkan päässä ylempänä, syöksyi yhdellä harppauksella sinne ja lensi Astrida rouvan avattuun syliin.

Kuinka iloinen hän olikaan saadessaan nyt istua hänen polvillaan ja painaa uupuneen päänsä hänen rintaansa vasten puhjetessaan raukealla ja unisella äänellä puhumaan: "Voi, rouva Astrida! Minä olen hyvin, hyvin väsynyt Normandian herttuana olemiseen!"

Neljäs luku.

Normandian Rikhard oli hyvin utelias saamaan enempi tietoja tuosta pikku pojasta, jonka oli nähnyt vapaaherrainsa joukossa.

"Ah, Montémarin nuori vapaaherra", sanoi herra Eerikki. "Tunsin hyvästi hänen isänsä, hän oli urhokas mies, vaikk'ei vereltään pohjoismaalainen. Hän oli pantu rajain vartijaksi Epten varrelle ja surmattiin isänne sivulla eräässä maahankarkauksessa, jonka Contenin kreivi teki samaan aikaan kun te synnyitte, prinssi Rikhard."

"Mutta missä hän asuu? Enkö mä saa häntä enää nähdä?"

"Montémarin linna on Epten rannalla, alueella, jota ranskalaiset vääryydellä vaativat omakseen, vaikka se kuuluu Normandiaan. Hän elää siellä äitineen, ja ellei hän ole vielä lähtenyt kotimatkalleen, saatte heti häntä tavata. Osmond, mene sinä ottamaan selkoa nuoren Montémarin asunnosta. Sano, että herttua haluaa nähdä häntä."

Rikhardilla ei ollut koskaan ollut samanikäistä leikkitoveria. Hänen intonsa saada tavata Alberic de Montémaria oli siis suuri. Hän seisoi koko ajan ikkunassa ja näki viimein Osmondin tulevan linnan pihaan sivullaan noin kymmen vuotias poika. Heidän perässään kulki vanha, harmaahapsinen hovimestari, koristettuna kultavitjoilla, joiden tuli osoittaa hänen olevan seneschallin eli voudin jossain linnassa.

Rikhard riensi ovelle häntä vastaan ja ojensi innokkaasti kätensä. Alberic paljasti mustat, kiiltävät hiuksensa, kumarsi syvään ja miellyttävästi. Mutta sitte jäi hän paikalleen, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt, mitä nyt oli tehtävä. Tästä ujostui Rikhardkin, ja nuo kaksi poikaista seisoivat katsellen toisiaan saamattomina. Helposti huomasi heidän olevan eri rotua, niin erilaiset olivat nuoren herttuan siniset silmät, kullankeltainen tukka ja vaalakat kasvot verrattuina ranskalaisen vasallinsa mustiin, tulisiin silmiin ja öljypuunruskeihin poskiin. Vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi, oli hän tuskin Rikhardia pitempi, eikä hänen solea, notkea ja nuortea vartalonsa edellyttänyt vastaisen varalta yhtä paljon voimaa kuin Rikhardin pyörevät jäsenet ja leveä rinta. Ne sitä vastoin näyttivät jo nyt ennustavan hänelle yhtä voimakasta vartaloa kuin oli isoisällään Jaarli Rolfilla, joka oli saanut liikanimen Gånge-Rolf, (Kävelijä-Rolf), koska mikään hevonen ei voinut häntä kantaa.

Muutamia minuutteja seisoivat pikku herttua ja nuori vapaaherra katsellen toisiaan sanaakaan virkkamatta. Asia ei parannut siitäkään, että herra Eerikki lausui: "No hyvä prinssi, tässä hän nyt on. Eikö teillä olekaan sen enempää haastamista?"

"Lapset kainostelevat", sanoi rouva Astrida nähdessään, miten molemmat punastuivat. "Onko rouva äitinne tervennä, nuori herraseni?"

Alberic punastui yhä enemmän, kumarsi tuolle vanhalle pohjoismaalaiselle rouvalle sekä vastasi pikaisesti ja matalalla äänellä ranskaksi: "Min' en osaa puhua pohjoismaalaisten kieltä."

Rikhard, iloisena kun sai jotain sanottavaa hänkin, käänsi Astrida rouvan sanat. Heti vastasi Alberic auliisti ja kohteliaasti, että hänen äitinsä voi hyvin, ja hän kiitti jaloa Dame de Centevilleä -- ranskalainen arvonimi, joka helähti uudelta ja oudolta Astrida rouvan korvissa. Sitte oli taas entinen pula edessä, kunnes rouva Astrida virkkoi: "Viekää hänet mukananne ulkosalle, prinssi Rikhard, ja näytelkää hälle hevosia tallissa tai koiria tahi mitä hyvänsä löytänettekin."

Rikhard ei ollut hidas tottelemaan, ja he menivät linnan pihaan Rolfin tornin viereen. Raikkaassa ilmassa karkosi kainous tipotiehensä. Rikhard näytti omaa pikku hevostaan ja Alberic kysyi, osasiko hän hypätä satulaan asettamatta jalkaa jalustimeen. Ei, Rikhard ei osannut tuota temppua, eikä Osmondkaan ollut nähnyt sitä tehtävän, sillä ranskalaisen ritariston urheilut ja näppäryydet olivat vielä miltei aivan outoja Normandiassa.

"Osaatkos sinä?" kysyi Rikhard, "ja etkö tahtoisi näyttää meillekin?"

"Omalla hevosellani minä kyllä sen osaan", sanoi Alberic, "sillä Bertrand ei salli minun nousta muulla lailla ratsaille. Mutta koetanmahan teidänkin hevosella, jos niin haluatte, hyvä prinssi."

Rikhardin pony talutettiin pihalle. Alberic tarttui toisella kädellään sen harjaan ja oli yhdellä hyppäyksellä selässä. Osmondilta ja Rikhardilta pääsi kummaltakin äänekäs ihmettelyn huudahdus.

"Mitä joutavia, tämähän nyt ei ole mitään", sanoi Alberic kainosti. "Bertrand sanoo, jotta tämä ei ole niin mitään. Hän, vielä nuori ja notkea ollessaan, hyppäsi satulaan tällä lailla aivan täysissä sotatamineissa. Minun pitäisi toki suorittaa hyppy paljoa paremmasti."

Rikhard pyysi saada oppia hänkin konstin ja Alberic toisti hyppäyksen. Sitte piti Rikhardin yrittää, mutta hevosen kärsivällisyys näytti loppuneen. Alberic sanoi opetelleensa isolla puuhevolla ja harjoitelleensa suurella susikoiralla. Senpä vuoksi Rikhardkin jätti opettelun toiseen kertaan. Kuleskeltuaan vielä hetkisen pihassa, kiipesivät he sitte kieruportaita tornin ylimmäiselle harjalle. Sieltä näkivät he huoneenkattoja Rouenista jalkainsa alla ja Seinevirran, kuinka se toisella haaralla kimalteli ja leveni merta kohti kulkiessaan, ja toisella taholla taas kapeni siniseksi nauhaksi luikerrellessaan kautta Normandian vehreiden tasankojen. He nakkelivat alas piikiviä ja saviruukin muruja, saadakseen kuulla niiden maahan putoavan, koettelivat kumpiko uskalsi olla reunimaisna rintavarustuksella ilman että päätä olisi pyörryttänyt. Rikhard oli vallan mielihyvissaän huomatessaan uskaltavansa mennä reunemmalle. Hän alkoi kertoella Astrida rouvan tarinoita Norjan äkkisyvänteistä ja jyrkistä tuntureista, joilla tämän, nuorena tyttönä ollessaan, oli ollut tapana kapuilla joka paikassa kaiten karjaa pitkinä, valoisina kesäpäivinä. Kun pojat sitte tulivat saliin päivälliselle, olivat he niin tuttavallisia kuin olisivat tunteneet toisensa ilmasen ikänsä. Päivällinen oli laitettu komeimman mukaan, ja Rikhardin täytyi kuten ennenkin istua suuressa nojatuolissa. Toisella sivullaan oli vanha Harcourtin kreivi, toisella hänen lohdutuksekseen Astrida rouva.

Päivällisen jälkeen nousi Alberic de Montémar sanoakseen jäähyväisensä, hänen kun piti vielä tänä iltana ratsastaa puolimatkaan kotiinsa.

Kreivi Bernard, joka koko syöntiajan oli silmäillyt häntä tarkkaavasti tuuheiden kulmakarvojensa alta, kääntyi tässä tuokiossa Rikhardiin, jota hän muutoin tuskin milloinkaan puhutteli. "Kuuletteko, hyvä prinssi, mitä sanoisitte, jos saisitte nuoren vapaaherran toveriksenne?" sanoi hän.

"Jottako hän jäisikin meille?" huudahti Rikhard innokkaasti. "Voi kiitos, herra kreivi -- saapiko hän ...?"

"Te olette herra täällä."

"Alberic, kuule!" huusi Rikhard, ponnahtaen alas korealta tuoliltaan kiiruhtaakseen hänen luokseen. "Etkö tahdo jäädä luokseni ja tulla veljekseni ja toverikseni?"

Alberic katseli alas kahden vaiheilla.

"Voi, sano jotta tahdot! Saat hevosia, koiria ja ajohaukkoja ja minä pidän sinusta miltei yhtä paljon -- kuin Osmondista. Oi jää luokseni, hyvä Alberic?"

"Minun täytyy totella teitä, prinssini", sanoi Alberic, "mutta --"

"No, nuori ranskalainen, ann' tulla", sanoi Bernard. "Ei mitään muttia, puhu suoraan suusi puhtaaksi kuni normanni, jos sinussa on miestä niin tekemään."

Tämä karkea puhuttelu näytti antavan nuorelle vapaaherralle mielenmalttinsa. Hän katsoi ujostelemattomin ja avonaisin katsein tuon vanhan tanskalaisen tuimiin kasvoihin sanoessaan: "Haluaisin mieluummin täältä lähteä kuin tänne jäädä."

"Haa! ettekö tahdo palvella ruhtinastanne?"

"Tahdon palvella häntä kaikesta sydämmestäni, mutta tänne en jäisi vallan mielelläni. Montémarin linna on minulle rakkaampi, eikä äidillänikään ole muuta kuin minut."

"Hyvästi ja oikein vastattu, herra ranskalainen", sanoi vanha kreivi, laskien ison kämmenensä Albericin päälaelle paljoa suosiollisemman näköisenä kuin hänen kasvojensa jäykistä piirteistä saattoi odottaa. Sitte kääntyi hän Bertrandin, Albericin voudin puoleen, sanoen: "Vie Harcourtin kreivin terveiset jalolle Dame de Montémarille ja sano hänelle, että pojallaan on avomielinen ja ritarillinen mieli. Sano myöskin, että jos hän tahtoo kasvatuttaa hänet yhdessä herttuan kanssa, hänen toverinaan ja asekumppalinaan, niin on hän sydämmellisesti tervetullut tänne."

"Siispä, Alberic, tulet ehkä kuitenkin takaisin?" sanoi Rikhard.

"Täytyy tehdä sikäli kuin äiti tahtoo", vastasi Alberic hiljaa, ja tavanmukaisten kohteliaisuuden osoitusten perästä lähti hän hovimestarineen matkalle.

Neljä viisi kertaa päivässä tiedusteli sitte Rikhard Osmondilta ja Astrida rouvalta, luulivatko he Albericin tulevan takaisin. Kuullessaan kaikkien arvelevan, että rouva de Montémar tekisi hyvin ymmärtämättömästi, jos hylkäisi näin hyvän tarjouksen, tuli hän vallan hyvilleen. Rouva Astrida yksin ei ottanut oikein uskoakseen, että Albericin äiti voisi luopua pojastaan. Mutta Montémarin vapaaherraa ei vain näkynyt, ja pikku herttuan toiveet alkoivat pimetä. Vaan silloinpa eräänä iltana, palatessaan ratsastukselta herra Eerikin ja Osmondin kanssa, hän huomasi neljä ratsastajaa lähestyvän heitä, etunenässä pieni poika.

"Se on Alberic itse, siitä olen varma", huudahti Rikhard riemukkaasti. Ja niin olikin. Sill'aikaa kuin vouti lausui linnan rouvan tervehdykset herra Eerikille, ratsasti Rikhard tervetullutta vierastaan tervehtimään.

"Hei, minä olen niin hyvilläni, kun äitisi laski sinut tulemaan!"

"Hän sanoi, ettei oikein kykenisi kasvattamaan nuorta sotilasta, jonka tulee rajoja suojella", vastasi Alberic.

"Olitko kovasti ikävissäsi, kun piti lähteä?"

"Pian siitä päästänee, ja Bertrand tulee tänne joka kolmas kuukausi noutamaan minua äitiä tervehtimään -- jos sallitte, hyvä prinssi."

Rikhard oli kerrassaan ihastunut ja luuli, ettei hän koskaan voisi tehdä kylliksi, saadakseen Rouenin hauskaksi uudelle toverilleen. Ensimmäisten päiväin perästä tuli tämä iloisemmaksi, kaipasi äitiään vähemmän ja oppi pian puhumaan ranskan ja normandian välistä kieltä Astrida rouvalle ja herra Eerikille. Hänestä sai Rikhard hyvin hauskan ja arvokkaan toverin ja ystävän. Eräässä suhteessa oli Alberic parempi leikkikumppali kuin Osmond de Centeville. Osmond näet, täysikasvuinen kun oli, leikki lapsen huviksi eikä omakseen ja antoi usein Rikhardille kaikki edut, niin että tämä oli kehittymässä kovin vallanhimoiseksi. Tästä ei Alberic pitänyt; jos vain, kuten hän sanoi, aina pitäisi olla ruhtinas ja vasalli, silloin hän ei välitä koko leikistä. Ja niinpä heittäysi hän toisinaan niin haluttomaksi, että Rikhard aivan närkästyi.