Part 2

Rikhard pysähtyi keskelle salia pettyneenä. Herra Eerikkiä tahi muitakaan salissa olijoita tervehtimättä astui Harcourtin kreivi Rikhardin luokse, taivutti polvensa hänen edessään ja sanoi murtuneella, syvästi liikutetulla äänellä: "Rikhard, Normandian herttua, olen sinun läänityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi." Sitte nousi hän ylös ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferrières suoritti samat temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ääneensä.

"Voipiko asiat olla niin käsin", sanoi vapaaherra de Centeville. Saatuaan Ferrièreltä vastineeksi surumielisen silmäyksen, taivutti hänkin polvensa pojan edessä, toistaen sanat: "Olen sinun läänityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."

"Eihän, eihän!" huusi Rikhard, vetäisten kätensä pois tulisessa tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan unennäön vallassa, josta ei voinut herätä. "Mitä tämä merkitsee? Voi rouva Astrida, sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee? Miksi ne tekevät näin? Missä on isäni?"

"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet aivan itseensä kiinni kyynelten viljanaan virratessa. Hänen syleilynsä tyynnyttämänä seisoi Rikhard. Silmät selkiselällään ja syvin, läähättävin henkäyksin kuunteli hän noita neljää jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat keskenään, hänestä paljoa välittämättä.

"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.

"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta häiritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syvät nyyhkytykset.

"Mutta miten? missä? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan. "Eihän tietty mistään sodasta teidän täältä matkatessanne. Voi, miksi en ollut hänen sivullaan!"

"Hän ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.

"Olisiko sitte tauti voinut päättää hänen päivänsä niin rutosti?"

"Eipä tautikaan", vastasi Ferrières. "Kavallus se oli. Hän kaatui Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen käden kautta."

"Ja tuo kavaltaja elää vielä?" kiljahti vapaaherra de Centeville, suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.

"Hän elää, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferrières, "turvallisena ja huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."

"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki. "Herttuamme salavainoisesti murhattuna, hänen vihollisensa turvan takana, ja te täällä tätä kertomassa!"

"Toivon, että makaisin kankeana ja jähmettyneenä herrani vieressä!" sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pitäisi olla pystyssä Normandian ja tämän lapsiraukan tähden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein sukunsa ystäväin tukea. Toivoin, että silmäni olisivat soenneet ikipäiviksi välttyäkseni näkemästä tätä näkyä. Ja jospa olisin edes saanut kohottaa kalpani hänen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf, kuinka se tapahtui. Minä en kykene sitä tekemään."

Hän heittäytyi penkille, peittäen kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi: "Te tiedätte, kuinka hyvä herttuamme onnettomuuden hetkenä lupautui kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella. Oli sovittu että molemmat sekä herttua että kreivi veisivät silloin mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miestä. Bretagnen herttua Allan oli yksi meidän miehiämme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho ja minä niinikään. Meillä ei ollut ollenkaan aseita -- auta armias, jos meillä oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi! elinpäivänäni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhtiä, kun hän astui maihin ja otti barettinsa päästään tuota Arnulf roistoa tervehtiessään."

"Niinpä kyllä", puuttui Bernard puheesen. "Ja ettekö pannut merkille sen hylkiön sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli hän, 'te olette kilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista hänen kavalan kallonsa sotakirveelläni!"

"Sitte kävivät he neuvotteluihin käsiksi", jatkoi Rainulf. "Ja sanat kun eivät ole Arnulfille minkään arvoiset, lupasi hän kaiken ajateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja tarjoutuipa hyväkäs vielä tekemään herttuallemme uskollisuuden valankin Flanderin puolesta. Tämän epäsi kuitenkin meidän Wilhelmimme, sanoen, että olisi häpeällinen vääryys sekä Ranskan kuningasta Ludvigia että Saksan keisaria Ottoa vastaan riistää heiltä vasallinsa. He jättivät toisilleen hyvästit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me astuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmiä halutti soutaa yksinään pikku veneessä, sitä vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki toisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin huutavan, että heidän kreivillään olisi vielä jotain lisää sanottavana herttualle. Kieltäen meitä perästään tulemasta, käänsi herttua veneensä ja souti takaisin. Mutta hän ei ollut vielä jalkaansa maihin laskenut", jatkoi normanni, puristaen nyrkkejään ja purren hammasta, melkein mielikatkeruuden masentamana, "kun saimme nähdä, miten muuan flaami huitasi tarmonsa takaa, häntä airolla päähän. Herttua kaatui taintuneena maahan, toiset heittäysivät hänen päälleen, ja tuokion perästä heiluttelivat he pilkaten verisiä tikareitaan meitä kohti. Te voitte kyllä mielessänne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme heille ja soudimme kuin mielettömät, mutta kaikki turhaan, he olivat jo veneissään. Ennenkun olimme ennättäneet saarellekaan, olivat he jo joen toisella puolella. Pian hyppäsivät he hevostensa selkään ja pakenivat pelokkaalla kiireellä. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei yhdenkään normannin kosto voinut heitä yllättää."

"Mutta kauan he eivät sitä vältä!" huudahti Rikhard, syöksyen esiin. Hänen lapsellisesta mielikuvituksestaan tämä kauhistuttava kertomus oli enemmän Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. "Ollappa minussa jo miehen mittaa heitä rangaistakseni! Mutta vielä kerran saavat he nähdä --"

Hän malttoi äkkiä mielensä, muistaessaan kuinka hänen isänsä oli kieltänyt häntä lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat puuttuivat innokkaasti hänen sanoihinsa, sillä he, olematta vähääkään sovinnollisia, pitivät verikoston pyhänä velvollisuutena. He vain iloitsivat nähdessään uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.

"Haa, niinkö sanotte, mun nuori ruhtinaani!" huudahti vanha Bernard kreivi, nousten ylös. "Niin, näen tulen silmissänne, joka kertoo minulle, että te eräänä päivänä kostatte salamurhan arvokkaasti."

Rikhard kohotti päätään, ja hänen sydämmensä sykki kovasti kun herra Eerikki vastasi: "Sen hän totta tosiaan tulee tekemään! Saisitte hakea koko Normandian, niinpä Norjankin, löytääksenne vapaampaa ja uljaampaa luonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on tuleva yhtä kuulu kuin kaikista hänen edeltäjistään."

"Mielelläni uskon sen", sanoi Bernard. "Ryhti kuin isoisällään Rolfilla ja paljo muistuttaa se jaloa isäänsäkin! Mitä sanotte, prinssi Rikhard, tahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi vihollisiamme vastaan?"

"Tahdonpa tietenkin", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siitä mieltymyksestä, minkä hänen äsken lausumansa muutamat sanat olivat herättäneet. "Tahdon ratsastaa etunenässä vielä tänä yönä, jos te vain sallitte meidän matkata kurittamaan noita petollisia flaameja."

"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi", vastasi Bernard. "Mutta tämä matka on tehtävä Roueniin, pukeutuaksenne siellä herttualliseen miekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne uskollisuudenlupaukset."

Rikhard painoi päänsä alas vastaamatta, sillä tämä palautti hänet tajuamaan, että hänen isänsä todella oli poissa, ja ettei hän koskaan saisi enää nähdä häntä. Hän mietti kaikkia isänsä tuloa varten laatimiaan tuumia, kuinka hän melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka hän olisi iloinnut saadessaan kertoa hänelle, että isä Luukas oli häneen tyytyväinen. Ja nyt hän ei saisi enää milloinkaan suikertaa hänen syliinsä, ei kuulla hänen ääntään eikä nähdä hänen lempeitten silmiensä hellää säteilyä. Suuret kyynelet täyttivät hänen silmänsä, mutta kun häntä hävetti niitä näyttää, asettausi hän jakkaralle Astrida rouvan jalkojen juureen. Hän nojasi otsaansa käsiinsä ja kertoi mielessään kaikki, mitä hänen isänsä heidän viime kerran yhdessä ollessaan oli sanonut ja tehnyt. Hän ajatteli luvattua palausta ja antoi mielikuvituksen kuvata eteensä tuon kohtaamisen ja tervehdyksen, kunnes melkein onnistui saamaan itsensä vakuutetuksi, että tuo kauhistuttava kertomus olikin vain unennäköä. Mutta kun hän katsahti taas ylös, istuivat vapaaherrat siinä surullisin, vakavin kasvoin. He keskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan vei Roueniin, siellä haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar Emman, Rikhardin äidin viereen. Kuinkahan tämä kankea, vertavuotava ruumis voisi olla sama isä, jonka käsivarret äskettäin olivat sulkeneet hänet syliinsä? Tietääköhän isä miten hän nyt ajattelee häntä? Näihin uneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin isätön ja äiditön Normandian herttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi. Hän selvisi tuskin siksikään hereille, että tarkkaavasti olisi voinut lukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti hänet viedä vuoteelleen.

Kun Rikhard heräsi seuraavana aamuna, saattoi hän tuskin uskoa, että kaikki, mitä illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se hänelle selvisi; kaikki oli järjestyksessä hänen matkaansa varten vasalliensa kanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten häntä noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun "lapsen", niinkuin hän kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten kanssa. Mutta herra Eerikki nauroi hänen levottomuudelleen sanoen ei koskaan käyvän päinsä, että Normandian herttua saapuisi ensikerran pääkaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan täytyi tyytyä siihen, että saisi seurata heitä jonkun matkan päässä Walter Metsästäjän suojelemana.

Näin jätti hän hyvästit Rikhardille, määräten sekä herra Eerikille, että Osmondille velvollisuudeksi pitää hänestä mitä hellintä huolta. Sitte sanoi Rikhard jäähyväiset kaikille linnanpalvelijoille, vastaanotti isä Luukkaan siunauksen, nousi pikku hevosensa selkään ja lähti matkaan, ratsastaen herra Eerikin ja kreivi Bernardin välissä. Rikhard kun oli vain pikku poika, ei hän miettinyt suurin vahinkoaan ratsastaessaan eteenpäin raikkaassa aamuilmassa. Hän tunsi olevansa ruhtinas vasalliensa etunenässä, sukunsa lipun ylväästi hulmuillessa edessään. Missä hän kulkikin, riensi rahvas virtana häntä näkemään ja rukoilemaan hänelle siunausta. Rainulf de Ferrièrellä oli suuri, raskas kukkaro, täynnä hopeata ja kultaa. Milloin he vain tapasivat tuommoisia katselijajoukkoja, oli Rikhardista hyvin hauskaa pistää kätensä kukkaroon ja kylvää rahoja väkijoukkoon, varsinkin missä näki pikku lapsia.

He seisattuivat syödäkseen päivällistä ja levätäkseen päiväsydäntä eräässä linnassa. Tämän isäntä, niinpian kuin päivällinen oli ohi, nousi myöskin ratsaille ja seurasi heitä matkalla Roueniin. Aina tänne saakka ei matka eronnut viimekertaisesta retkestä, jolloin Rikhard matkusti isänsä luo joulua viettämään. Lähetessä kaupunkia, tunsi hän leveän Seinevirran ja näki tuomiokirkon nelikulmaisen tornin. Hän muisti, kuinka isänsä juuri tällä paikalla oli tullut häntä vastaan ja kuinka hän oli saanut ratsastaa hänen sivullaan kaupunkiin, missä isä oli sitte taluttanut hänet kädestä saliin.

Hänen mielensä oli hyvin apea muistaessaan, ettei nyt enään ollut ketään, joka voisi tulla vastaan toivottamaan hänet tervetulleeksi, tuskinpa ketään, jolle voisi edes ilmaista, mitä sydämmellä oli. Sillä noilla kookkailla, totisilla vapaaherroilla ei ollut mitään sanottavaa niin pienelle pojalle. Itse tuo kunnioitus ja muodollisuus, jolla he kohtelivat häntä, saattoi hänen yhä enemmän arkailemaan heitä. Etenkin kreivi Bernardia tuimine, arpisine kasvoineen hän melkein pelkäsi. Osmond, hänen uskollinen ystävänsä ja leikkitoverinsa, oli alhaisarvoisempana pakoitettu ratsastamaan kaukana jälessä.

Tehtiin juuri tuloa kaupunkiin, kun alkoi pimetä. Kreivi Bernard katseli ympärilleen, järjestäen juhlakulun. Eerikki de Centeville pyysi Rikhardin istumaan suorana eikä näyttäymään väsyneeltä. Sitte seisattivat kaikki ritarit, pikku herttuan ratsastaessa yksinään kappaleen matkaa heidän edellään porttiholvin läpi. Kaikui äänekäs huuto: "eläköön nuori herttuamme!" Ihmisjoukkoja seisoi ylt'ympäriinsä katselemassa hänen tuloaan, niin paljon, että rahapussi tyhjeni pian hänen auliissa käsissään. Koko kaupunki näytti yhdeltä ainoalta suurelta linnalta, jota vallit ja kaivanteet ympäröivät. Toisessa päässä kohousi Rolfin torni. Tätä kohti tahtoi Rikhard ohjata hevosensa, mutta Harcourtin kreivi sanoi: "Ei sinne, hyvä prinssi, Neitsyt Marian kirkkoon."

Siihen aikaan pidettiin omaisten ja ystäväin velvollisuutena kuolleita kohtaan käydä näitä katsomassa, kun he lepäsivät juhlallisilla näytevuoteillaan. Tulipa vielä pirskoittaa muutamia tippoja pyhää vettä vainajan päälle. Rikhardin piti nyt osoittaa isälleen tätä kunnioitusta. Hän vapisi hiukan, vaikkapa tuon tehtävän suorittaminen ei tuntunutkaan hänestä kammottavalta, koska hän siten sai tilaisuuden vielä kerran nähdä isänsä kasvot. Hän ratsasti siis tuomiokirkolle. Siihen aikaan tämä oli vallan toisen näköinen kuin nyt. Muurit olivat hyvin paksut, ikkunat pienet ja melkein kätketyt raskaihin, taidokkaasti laadittuihin holvikaarroksiin. Pilarit sisässä olivat matalat ja kömpelötekoiset. Siellä oli tavallisesti niin hämärä, että kaarevata kattoa tuskin erotti.

Mutta nyt virtaili tulvana valoa jok'ikisestä ikkunasta. Paitsi kahta, alttarin molemmin puolin aina palavaa käsivarrenpaksuista vahakynttilää, oli tällä kertaa kuorissakin kaksikerroksinen kynttilärivi. Tämä oli järjestettynä nelikulmaan ja valoi kirkasta, hiljaista loistettaan koko huoneustoon ja etenkin alttarin kulta- ja hopeakoristuksiin.

Kynttiläin takana oli polvillaan rivi munkkeja mustissa kaapuissaan, päät kumartuneina ristissä olevain kätten yli. He lauloivat virsiä suloisin, juhlallisin sävelin. Tämän pyhitetyn piirin sisäpuolella oli ruumispaarit ja niillä herttuan ojennettu ruumis.

Rikhardin valtasi vapisuttava kunnioitus. Hän olisi mielellään seisattunut, mutta oli pakotettu menemään eteenpäin. Pistäen kätensä pyhävesiastiaan ja tehden otsallaan ristinmerkin, astui hän verkalleen esiin. Jälellä olevat tipat pirskoitti hän elottoman vartalon päälle ja seisoi sitte alallaan. Tuntui kuin paino olisi levännyt hänen sydämmellään, estäen hengittämästä ja liikkumasta.

Siinä makasi Wilhelm Pitkämiekka kuni hyvä ja uskollinen kristitty soturi ainakin. Hän oli puettuna kiiltäviin sotatamineihinsa: miekka sivulla, kilpi käsivarrella ja ristinkuva rinnan yli ristiinasetetuissa käsissä. Herttuallinen kärpännahoilla sisustettu purppurasamettivaippa oli vedettynä olkapäiden ympärille ja kypärin asemesta oli hänellä kruunu päässään. Tämän kallisarvoisen juhlapuvun vastakohtana oli, alaskäännettynä rautapaidan kauluksen yli, lieve karkeata jouhipaitaa, jota herttua oli pitänyt ihokkaansa alla. Kukaan ei ollut tästä tiennyt ennen kuin vasta sitte, kun hengettömän ruumiin päältä riisuttiin veren tahrimat vaatteet. Herttuan kasvoilla oli tyynen, juhlallisen rauhallisuuden ilme, ikäänkuin hän olisi vain hiljaa uinunut odottaen ylösnousemiskehoitusta taas herätäkseen. Ei pienintäkään merkkiä ulkonaisesta väkivallasta ollut näkyvissä, lukuunottamatta toisella ohimolla näkyvää syvää purppurapunaista jälkeä. Tämä oli siinä kohti, mihin aironlyönti, joka oli vienyt hänet tunnottomaksi, ensiksi oli sattunut.

"Näettekö tätä, prinssi?" sanoi matalalla, syvänankaralla äänellä kreivi Bernard, joka ensiksi katkasi äänettömyyden.

Rikhard oli viimeisten tuntien kuluessa kuullut tuskin muuta mitään kuin neuvotteluja flaameja vastaan sekä katkeran vainon ja kostontuumien ilmauksia. Murhatun isänsä näky yhdessä vainajaa niin suuresti rakastaneen tanskalaisen katseen ja äänen kanssa, kiihoitti hänen mieltänsä. Hän kiskaisihe irti äänettömästä kunnioituksen ja surun horroksesta ja huudahti: "Minä näen sen, ja kalliisti saapi kavala petturi tekonsa maksaa!" Ympärillä olevien jalosukuisten hyväksyvien silmäysten yllyttämänä astui hän sen perästä uljaasti esiin. Mielessä kierteli semmoinen tunne kuin jos hän olisi joku Astrida rouvan laulujen sankareja. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hän nostaisi päänsä niin korkealle, että hiukset valahtivat takaisin otsalta. Laskien kätensä isänsä miekan kahvaan, jatkoi hän puhettaan sanoilla, jotka ehkä hänen tietämättään, juontuivat jostakin sankarisadusta. "Niin, Flanderin Arnulf, tiedä, että Normandian herttua Wilhelm ei jää kostamatta! Kautta tämän oiva miekan vannon, että niinpian kuin käsivarressani on kylliksi tarmoa --"

Loppu jäi sanomatta, sillä samassa muuan käsi laskeusi hänen käsivarrelleen. Munkki, joka tähän saakka oli ollut polvistuneena lähellä ruumiin päänalaista, oli noussut ylös, seisoen nyt jyhkeänä ja synkkänä.

Kun Rikhard katsahti ylös, tunsi hän Martin, Jumiègesin apotin, isänsä parhaimman neuvonantajan kalpeat, totiset kasvot.

"Normandian Rikhard, mitä sanotkaan?" lausui hän ankarasti. "Niin, anna vain pääsi painua, eläkä toista moisia sanoja. Tuletko tänne häiritsemään kuolleen rauhaa kostonhuudoillasi? Uskallatko _sinä_ vaatia ja vannoa sotaa tuon miekan nimessä, jota koskaan ei paljastettu muuhun kuin köyhäin ja sorrettujen asian puolustukseksi? Tahdotko reväistä itsesi irti Hänestä, jonka palvelukseen elämäsi on vihitty, ja ruveta Hänen vihamiehekseen? Tätäkö olet oppinut autuaasti edesmenneeltä isältäsi?"

Rikhard ei vastannut, peitti vaan kasvonsa käsillään salatakseen kiihkeästi esille pyrkiviä kyyneleitä.

"Herra apotti, herra apotti, tämä menee liian pitkälle!" kiljasi Bernard Tanskalainen. "Nuori herttuamme ei ole mikään munkki, emmekä me tahdo nähdä, että jokainen jaloa ja sotaisata mielenlaatua osoittava kipene tukahdutetaan heti leimahtaessaan."

"Harcourtin kreivi", sanoi apotti Martti. "Ovatko nämät raa'an pakanan sanoja vai kristityn, joka on puhtaaksi pesty siunatussa kastemaljassa tuolla? Niin kauan kuin minä saatan sitä estää, et sinä koskaan tule pimittämään lapsen sielua syntisellä kostonhimollasi. Ole vakuutettu, ettet kuolleen herrasi läheisyydessä ole saapa häväistä Hänen temppeliänsä, joka ei tullut tuomitsemaan vaan anteeksi antamaan, rikoksella, jota herttua eläissään sisimmästään inhosi. Tiedän vallan hyvästi, että te, Normandian herrat, mielihyvällä vuodattaisitte viimeisen veripisaranne, jos sillä voisitte palauttaa kalliin herttuamme henkiin tahi suojata hänen isätöntä lastansa. Mutta jos lienette rakastaneet isää, niin täyttäkää hänen käskynsä -- luopukaa syntisestä vihan ja koston hengestänne. Jos rakastatte lasta, oo, elkää sitte koettako vahingoittaa hänen sieluaan enemmän ja synkemmin kuin hänen katkerin vihamiehensä, olkoonpa hän vaikka Arnulf itse, on voinut tehdä."

Vapaaherrat jäivät mykiksi, mitä lienevätkin ajatelleet, ja Martti apotti kääntyi Rikhardin puoleen. Tällä kyyneleet yhä vielä pisarehtivat sormien lomitse, sillä isänsä viimeiset sanat muistuivat hänelle yhä selvemmin mieleen. Apotti pani kätensä hänen päälaelleen puhellen nyt lempeästi.

"Nämä kyynelet tulevat nöyrästä ja katuvaisesta sydämmestä, toivon", sanoi hän. "Olen halukas uskomaan, että tuskin tiesit, mitä sanoit."

"Anteeksi!" sanoi sanoi Rikhard niin selvästi kuin taisi.

"Katsoppa tuota", virkkoi pappi, osoittaen suurta ristiä alttarin takana, "sinä kai tunnet tuon pyhän ristin merkityksen?"

Rikhard nyökäytti päätään kunnioittavasti myöntäen.

"Se puhuu anteeksiannosta ja sovituksesta", jatkoi apotti. "Ja tiedätkö, ken antoi tämän anteeksiannon? Poika antoi anteeksi murhamiehilleen, Isä niille, jotka surmasivat hänen poikansa. Ja sinäkö sitte kostoa pyytäisit?"

"Mutta oi", sanoi Rikhard, katsahtaen ylös. "Saapiko sitte tuo julma, kavala murhamies rankaisematta ylvästellä rikoksellaan, sill'aikaa kuin tuossa lepää --." Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.

"Kosto on varmaan kohtaava rikollista", sanoi Martti. "Jumalan kosto, ja sillä hetkellä kun Hän hyväksi katsoo. Mutta sinun ei tule kostoa etsiä ja rukoilla. Ei, Rikhard, vaan juuri sinulla on edellä kaikkia muita ihmisiä suurimpana velvollisuutena osoittaa kristillistä rakkautta ja laupeutta Flanderin Arnulfille. Niin, kun Herran käsi milloin on sattunut häneen ja nöyristänyt hänet maahan asti, tulee sinun, joka olet saanut enimmän vääryyttä kärsiä hänen puoleltaan, ojentaa auttava käsi ja vastaanottaa hänet anteeksiannolla ja rauhalla. Jos haluat tehdä jonkun lupauksen autuaan isäsi miekalla ja vapahtajasi pyhässä nimessä, niin olkoon lupauksesi siinä tapauksessa kristillinen."

Rikhard itki liian katkerasti voidakseen puhua, ja kreivi Bernard tarttui hänen käteensä ja talutti hänet ulos kirkosta.

Kolmas luku.

Herttua Vilhelm Pitkämiekka haudattiin seuraavana aamuna suurella juhlallisuudella ja komeudella. Monta rukousta ja virttä kohotettiin hänen haudallaan.

Vajonneena raskaasen, unentapaiseen ihmettelyn ja surun horrokseen oli Rikhard seisonut tahi ollut polvistuneena lähimpänä ruumista. Kun hautaus oli ohitse, vietiin hänet takaisin palatsiin. Siellä riisuttiin hänen pitkä, raskas surupukunsa ja hän puettiin tulipunaiseen tunikkaan. Näin puettuna, hiukset huolellisesti järjestettyinä tuli hän taas saliin. Suuri joukko vasalleja oli täällä kokoontuneina, toiset sotatamineissa, toiset pitkiin, nahkareunusteisiin pukimiin puettuina. He olivat kaikki olleet hänen isänsä hautajaisissa. Herra Eerikki de Centevillen huomautuksesta otti Rikhard lakkinsa päästään ja kumarsi syvään vastaukseksi niihin kunnioituksen osoituksiin, joilla vieraat tervehtivät hänen tuloaan. Sen perästä meni hän hitaasti salin poikki ja astui oven luona olevia portaita alas vasallien järjestyessä juhlasaatoksi säädyn ja arvon mukaan. Ensimmäisenä kulki Bretagnen herttua ja sitte muut aina köyhimpään ritariin saakka.

Näin etenivät he verkkaisessa ja juhlallisessa marssijärjestyksessä, kunnes saapuivat tuomiokirkolle. Papisto oli jo siellä, asettuneena riveihin kuorin molemmille puolille. Piispat seisoivat alttarin ympärillä hiipoissaan ja kallisarvoisissa juhlapuvuissaan. Kun pikku herttua astui sisään, korottivat kaikki kuorissa "_Te Deum laudamus_" täysiäänisenä, helähtelevänä kuorolauluna, joka kajahteli mustissa kattokaarroksissa. Laulun aikana astui Rikhard ylös kuoriin, suuren, raskaan, loistokkaasti valmistetun tuolin luo, mikä seisoi ylhäällä kaksiaskelmaisella korotteella, heti alttarirappujen alapuolella. Siihen pysähtyi hän, Harcourtin Bernard ja Eerikki de Centeville molemmilla sivuillaan sekä muut vasallinsa asetettuina sopivaan järjestykseen kuorissa.

Kun tuo kaunis laulu oli lopussa, alkoi ehtoollismessu. Uhraamisajan tultua antoi jokainen ritari kultaa ja hopeaa. Viimeksi astui Rainulf de Ferrières alttarin kehyställe, kantaen vaatealustalla leveätä, kultaista rengasta -- se oli herttuallinen kruunu. Aivan hänen kintereillään seurasi eräs toinen vapaaherra. Hän kantoi pitkää, raskasta miekkaa, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Rouenin arkkipiispa otti vastaan sekä kruunun että miekan ja asetti ne alttarille. Sen perästä jatkettiin jumalanpalvelusta. Siihen aikaan toimitettiin ripille laskenta jo pienokaisina ollessa. Rikhardin oli välittömästi kasteen perästä päästänyt ripille isäkumminsa Rouenin arkkipiispa. Juhlallisella kunnioituksella taivutti hän nyt polvensa ja vastaanotti rippi-isänsä kädestä sakramentin, niinpian kun koko papisto oli nauttinut ehtoollista.

Kun ehtoollisen jako oli loppunut, johtivat kreivi Bernard ja herra Eerikki Rikhardin alttarin askelmalle. Laskien toisen kätensä hänen ristissä oleville käsilleen, kysyi arkkipiispa Rikhardilta Jumalan ja Normandian kansan nimessä, tahtoiko hän tulla hyväksi ja uskolliseksi hallitusmieheksi, suojella heitä vihollisiltansa, ylläpitää totuutta ja oikeutta, rangaista väkivaltaisuutta ja vääryyttä sekä suojella kirkkoa?