Part 11

Lothar puhkesi uuteen valitukseen nähdessään, että Rikhard tuli matkustamaan pois. Tämän läsnäollessa tuntui hänestä turvallisemmalta, ja hän kuvitteli mielessään, että he nyt, kun Carloman oli kuollut, kostaisivat hänelle hänen entiset vääryytensä. Herttua vakuutti hänelle moneen kertaan ettei hän aikonut muuta kuin hyvää hänelle ja lisäsi: "Kun tulen takaisin, saat tietää jotakin, Lothar." Uskoen hänet sitte rouva Astridan, Osmondin ja Albericin hyväntahtoiseen huostaan, läksi Rikhard matkalle, ratsastaen pikku hevosellaan herra Eerikin ja kolmen soturin seuraamana. Rikhard tunsi mielensä angervoksi katsoessaan takaisin Bayeuxin linnaan ja ajatellessaan, ettei siellä enää ollut hänen rakasta pikku ystäväänsä. Mutta oli kirkas, raikas talviaamu, kentät olivat hopeanvalkoisessa peitteessä, huurretta kimmelsivät pensaat ja routautunut maa rimasi iloisesti hevosen kavioiden alla. Sitä mukaa kuin aurinko kohousi vaivaloisesti läpi harmaiden sumujen, jotka himmensivät sen kirkkautta, ja helotti lopulta täydessä loistossaan sinisen taivaan laella, vilkastui myöskin Rikhardin mieli. Hän nauroi ja päästi ilmoille kovia riemuhuutoja, kun jänis tahi kaniini kiiti kanervikon halki tahi varis raakkuen lensi hänen päänsä päällitse, räpytellen leveillä siivillään.

Yötä olivat he muutamassa luostarissa, missä saivat kuulla Parisin Hugon kulkeneen ohitse, ollakseen hänkin saapuvilla Falaisen kokouksessa. Seuraavana päivänä ratsastivat he edelleen.

Illan suussa osoitti vapaaherra sormellaan riviä korkeita kallioisia kukkuloita, joidenka huipulla kohosi suunnattoman suuri linnoitettu torni. "Tuolla loittona", sanoi hän Rikhardille, "on teidän linnanne Falaise, Normandian lujin linnoitus."

Maa kävi yhä karummaksi ja epätasaisemmaksi, mitä enemmän he lähenivät. Keskenään vaihtelivat korkeat, jyrkät vuoret ja ahtaat, metsäiset, kallioiden siellä täällä sulkemat laaksot.

"Oivallisia metsästysmaita!" sanoi herra Eerikki ihaillen. Ja kun Rikhard näki vuohipeuraparven syöksyvän salaman nopeudella metsä-aukeaman ohi, huudahti hän, että heidän täytyi tulla tänne syksyllä joksikin aikaa metsästämään.

Tuntui olevankin metsästäjiä metsässä, sillä kirkkaan talvi-ilman halki kuului tuon tuostakin koirien haukuntaa, metsästäjäin huutoja ja toisinaan kimakasti kaikuvia metsästystorven toitotuksia. Rikhardin silmät loistivat, kasvot hehkuivat innosta kiihoittaessaan ripsakkajalkaista hepoaan yhä kovemmin ja kovemmin eteenpäin, välittämättä siitä, että seurueen raskaammat miehet ja hevoset eivät voineet pysyä hänen rinnallaan epätasaisella maalla ja sakeassa varvikossa.

Äkkiä kuului kummallista murinata ja ulvontaa ihan hänen läheltään. Hevonen viskautui sivulle eikä sitä saanut eteenpäin menemään, jonka tähden Rikhard laskeutui alas ja murtautui jalkaisin tiheikön läpi. Eräällä aukealla paikalla jyrkän, synkän, murattia kasvavan kallion juurella, joka kohousi pystysuorana kuin seinä, huomasi hän hirveän suuren harmaan suden ja ison koiran ottelemassa elämästä ja kuolemasta. Näytti kuin ne olisivat pudonneet tahi vierineet yhdessä äkkijyrkännettä alas huomaamatta sitä raivoissaan. Molemmista vuoti verta ja molempain silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet pimeässä varjossa kallion kupeella. Koira oli alla, melkein voitettuna, teki enää heikkoa vastarintaa. Ja seuraavassa tuokiossa olisi susi valmis syöksymään yksinään olevan lapsen kimppuun...

Mutta pelko ei siltä Rikhardia vallannut hänen itsensä vuoksi, -- koiran pelastaminen oli hänen ainoana ajatuksenaan. Silmänräpäyksessä oli hän paljastanut tikarinsa, jota kantoi vyöllään, kiiruhti nyt taistelevien eläinten luo ja survasi aseen koko voimallaan suden kurkkuun, koiran kaikeksi onneksi pitäessä vielä sitä hampaillaan kiinni.

Paininlyönti taukosi. Susi hellitti ja vierähti raskaasti sivulle kuolleena. Koira, virui läähättäen ja hurmeissaan, ja Rikhard pelkäsi sen olevan pahasti haavoitetun. "Poloinen poikaseni! Muhkea koira! Mitä mä nyt teen sinua auttaakseni?" Ja hän silitteli säälien tummaa täplikästä päätä.

Silloin kuului kimeä huuto. Tämän tutun äänen kuullessaan koetti koira nousta ylös ja kohotti päätään, kun samassa metsästyspukuun puettu mies näkyi laskeutuvan alas kallioista polkua. Tulija oli tavattoman kookas mies, kaunisruumiinen, jaloine kasvonpiirteineen. "Haa! Hollah! Vige! Vige! Miten on laitasi, rivakka koirani?" sanoi hän pohjoismaalaiskielellä, vaikk'ei ihan samalla lailla ääntäen kuin Rikhard oli tottunut kuulemaan. "Oletko vialla?"

"Pahoin raadeltuna pelkään", huusi Rikhard vastineeksi, kun uskollinen eläin heilutti häntäänsä ja koki turhaan nousta mennäkseen herraansa vastaan.

"Haa, poikani! Ken olet?" huudahti metsästäjä kummastuneena nähdessään lapsen seisovan kuolleen suden ja haavoitetun koiran välillä. "Näytät joltakin noista ranskalaistutetuista normannilais-aateliskeikareista hienoine kiharoinesi ja koristettuine vöinesi, mutta sanasi ovat pohjoismaalaiset. Kautta Thorin vasaran! Siinähän johottaa tikari suden kurkussa!"

"Se on minun", sanoi Rikhard. "Tapasin koiranne puolikuolleena ja riensin sitä pelastamaan."

"Niinkö teit? Hyvin tehty! Vigeä en olisi tahtonut menettää kaikista Italian aarteista. Olen sulle kiitollisuuden velassa, urhea, nuori ystäväni", sanoi vieras, kaiken aikaa tarkastellen ja hyväillen koiraansa. "Mikä nimesi? Et voi olla etelämaalainen syntyjäsi."

Hänen puhuessaan kuului toisia ääniä huutelevan ja vapaaherra de Centeville syöksähti esiin viidakosta, pitäen Rikhardin hevosta ohjista.

Samassa tuokiossa lähestyi niinikään metsästysseura polkua myöten. Näiden etunenässä oli Bernard Tanskalainen.

"Haa!" huudahti hän, "mitäpä näen? Nuori herttuani! Mikä tuopi teidät tänne?" Ja pikaisella kumarruksella vastaanotti Bernard Rikhardin ojennetun käden.

"Tulin tänne ollakseni läsnä kokouksessa", vastasi Rikhard. "Minulla on eräs armonosoitus pyydettävänä Tanskan kuninkaalta."

"Jokainen armonosoitus, joka Tanskan kuninkaalla on vallassaan sinulle antaa, on jo myönnetty", sanoi koiran isäntä lyödessään pikku herttuata olalle suoralla, sydämmellisellä tuttavallisuudella, mikä tätä hämmästytti. Rikhard katsoi häneen ylpeyden sekaisella epävarmuudella, kunnes totuus äkkiä selveni hänelle, ja hän otti lakin päästään huudahtaen: "Kuningas Harald itse! Suokaa anteeksi, herra kuningas!"

"Anteeksi, jaarli Rikhard! Mitä tahdot minun anteeksiantamaan? Kunko olet pelastanut Vigen hengen? Ei mitään ranskalaisia kohteliaisuuksia minulle! Sano toivomuksesi ja se on täytetty! Otanko sinut kerallani jollekin viikinkiretkelle rosvoamaan Irlannin lihavia munkkeja?"

Rikhard vetäysi hieman taakse päin uudesta ystävästään.

"Ohoh! unhoitin, että ovat tehneet sinusta kristityn, sen pahempi! Näytät olevan niin kelpo pohjan poika, että vallan unohdin sen. Tule, astu rinnalleni ja esitä pyyntösi. Sven, hoi, kanna Vige linnaan ja hoida sen haavoja! Ja nyt, nuori jaarli, sano suoraan asiasi."

"Anomukseni on, että antaisitte vapauden prinssi Lotharille."

"Mitä, sille nuorelle frankilleko? Kuinka! Hehän pitivät sinua vankina, polttivat poskesi ja olisivat tuhonneet koko miehen, jollei vain urhea aseenkantajasi olisi sinua pelastanut."

"Se on ollutta ja mennyttä, Lothar on niin onneton. Veljensä on kuollut, hän on surusta sairaana, sanoo kuolevansa hänkin, jollei pääse kotiinsa."

"Se se vasta mainio asia olisikin, jos tuo kurja, petollinen suku kuolisi hänessä! Miksi sinä hänestä huolehdit -- hän on sinun vihollisesi?"

"Olen kristitty", vastasi Rikhard lyhyesti.

"Hyvä: lupasin sulle, mitä vain pyytäisit. Kaikista oikeuksistani, joita minulla on hänen linnoihinsa tahi persoonaansa, olkoonpa hän vapaa tahi vanki, luovun minä eduksesi. Sinun tarvitsee sopia niistä ainoastaan omien jaarliesi ja vasalliesi kanssa."

Rikhard pelkäsi tämän käyvän vaikeaksikin, mutta apotti Martti saapui kokoukseen ja asettui hänen puolelleen. Sitä paitsi ajatus, että heidän panttivankinsa kuolisi heidän käsiinsä ja ettei heidän ja kuninkaan välillä enää olisi siis mitään yhdyssidettä, painoi paljo vaakakupissa. Ja pitkän neuvottelun perästä suostuivat he päästämään Lotharin vapaaksi ilman lunnaita, mutta ainoastaan ehdolla, että Ludvig takaisi Rikhardille maan rauhallisen omistuksen aina St. Clairiin asti Epten varrella, mikä kauan oli ollut riidanalaisena -- joten Alberic nyt kieltämättä tuli Normandian vasalliksi.

Rikhardille oli se päivä kenties elämänsä onnellisin, kun hän ratsasti takaisin Bayeuxiin sanoakseen Lotharille, että hän saisi pian seurata häntä S:t Clairiin, jossa hän jätettäisiin isänsä huostaan.

Täällä kohtasivat he kuningas Ludvigin, vakavana ja suruissaan, kuultuaan pikku Carlomanin kuolleeksi ja ainakin tässä tilaisuudessa näytti hän katuvan petollista menettelyään Normandian isätöntä perillistä kohtaan.

Hän painoi herttuan syliinsä ja hänen suudelmansa oli tällä kertaa vilpitön, kun hän sanoi: "Herttua Rikhard, emme ole tätä teiltä ansainneet. En kohdellut minä teitä sillä tavoin, kuin te olette kohdellut lapsiani. Tahdomme tästä lähtien olla toisillemme uskollisia herrana ja vasallina."

Lotharin viimeiset sanat olivat: "Hyvästi Rikhard, jos eläisin yhdessä kanssasi, voisin ehkä tulla niin hyväksi kuin sinä. En koskaan unhoita, mitä olet minulle tehnyt."

Kun Rikhard vielä kerran saapui juhlakulussa Roueniin ja hänen alamaisensa hurmaantuneina kohottivat riemuhuutoja hänen ympärillään, niin valtasi hänet kuitenkin suloisempi tunnelma kuin mitä kaikki tämä kunnia ja loistavuus saattoi hänessä synnyttää, astuessaan tuomiokirkkoon ja notkistaessaan polvensa isänsä haudalla puhtaalla omallatunnolla ja täydellä tiedolla siitä, että oli koettanut noudattaa isänsä viimeistä tahtoa.

LOPPU.

Vuosia oli vierinyt. Ludvigin valat ja Lotharin lupaukset olivat rikkoutuneet, ja Flanderin Arnulf, herttua Wilhelmin murhaaja, oli kiihoittanut heitä uudistettuihin ja petollisiin hyökkäyksiin Normandiaa vastaan, jotta Rikhardin oli täytynyt neljäntoista vanhasta kuuteenkolmatta ikävuoteen saakka käydä lakkaamatonta sotaa maansa puolustamiseksi. Mutta tämä oli ollut hänelle kunniakas sota, ja hänen rohkeat urotyönsä olivat syystä hankkineet hänelle lisänimen "Rikhard Pelkäämätön", nimi, jonka hän hyvin ansaitsi, sillä hän pelkäsi vain yhtä seikkaa -- vääryyden tekemistä.

Vähitellen pääsi hän kuitenkin voitolle vihollisistaan ja rauha palautui. Kun Flanderin Arnulf huomasi, ettei Rikhardia voitu julkisella väkivallalla kukistaa, koetti hän kavaluudella kolmasti salaa murhata hänet, niin kuin isänsäkin. Mutta kaikki nämä murhayritykset olivat epäonnistuneet, ja nyt oli Rikhard saanut monena vuonna nauttia häiritsemätöntä ja kunniakasta rauhaa, vihollisten kadottua näkyvistään.

Kuningas Ludvig saavutti kuolemansa pudotessaan hevosen selästä. Lothar kuoli varhaisessa nuoruudessaan ja hänessä loppui Kaarlo Suuren veltostunut aatelissuku. Ranskan valtaistuimelle nousi Hugo Capet, Rikhardin vanhan ystävän Hugo Valkosen poika. Ollen Rikhardin lanko ja varma liittolainen, kääntyi hän aina tämän puoleen saadakseen neuvoja ja apua kaikissa yrityksissään.

Rouva Astrida ja herra Eerikki olivat kauan uinuneet hiljaisissa haudoissaan. Osmond ja Alberic olivat Rikhardin uskotuimpia neuvonantajia ja parhaita sotapäälliköitä. Apotti Martti johti vielä vanhoilla päivillään Jumiègesin luostaria. Mielellään kävi Rikhard, niinkuin isänsäkin oli tehnyt, häntä siellä katsomassa puhellakseen hänen kanssaan ja nauttiakseen rauhaisassa luostarissa virkistävää lepoa hallitushuolien ja sodan myrskyjen jälkeen.

Ja Rikhard oli itse nyt harmaahapsinen mies kookkaine vartaloineen ja majesteetillisine ryhtineen. Hänen vanhin poikansa oli nyt vanhempi kuin hän itse oli ollut tullessaan "pikku herttuaksi". Ja isänsä unelman tavoin halusi hän viettää vanhuutensa päivät rauhassa ja yksinäisyydessä.

* * * * *

Muutamana kesäiltana sattuu niin, että herttua Rikhard istui tuon valkopartaisen apottivanhuksen rinnalla galleriassa luostarin portin edessä, katsellen mailleen menevää aurinkoa, jonka vienot säteet valaisivat pylväitä ja holvikaaria. He puhelevat keskenään Rouenin hautajaisista ja hopea-avaimesta, sillä apotin suurin ilo on vieläkin kertoa kertomasta päästyä kaikista Wilhelm Pitkämiekan hyvistä teoista ja sanoista.

Heidän siinä istuessaan tulee luostarin portille vanha, ryppyinen ja kumarassa käyvä mies heikoin ja horjuvin, mutta kuitenkin kiireisin askelin, aivan kuin jonkun takaa-ajamana koettaen ponnistaa viimeiset voimansa turvapaikkaan ennättääkseen.

"Voiko tuommoinen vanha ja heikko mies olla pahantekijä, jota takaa ajetaan?" sanoo herttua kummastuneena.

Herttuan nähdessään välähtää pelästyksen salama vanhuksen silmistä. Hän lyö tuskaisesti kätensä yhteen ja kääntyy ikäänkuin paetakseen, mutta kun tuntee olevansa siihen kykenemätön, heittäytyy maahan Rikhardin jalkain juureen.

"Armoa, armoa! jalo, korkeasukuinen herttua!" saa hän vaan änkytetyksi.

"Nouse ylös, elä polvistu minun edessäni! En voi sallia, että mies, joka voisi olla isäni, tekee siltä tavoin", sanoo Rikhard, koettaan nostaa häntä seisoalleen. Mutta vanha mies sanat kuullessaan päästää valittavan liikutuksen ja käyristyy kokoon yhä enemmän.

"Ken olet?" kysyy herttua. "Tässä pyhässä huoneessa olet turvattu, mitä tahansa lienet rikkonutkin. Puhu! -- ken olet?"

Etkö tunne minua? sanoo vanhus rukoilevasti, "oo, lupaa mulle laupeutta, ennenkun kuulet nimeni."

"Nuo kasvot olen nähnyt kypärin alta", sanoo nyt herttua. "Olet Flanderin Arnulf."

Syntyy syvä äänettömyys.

"Ja mitä varten tulet tänne?" kysyy taas herttua.

"En tahtonut tunnustaa heti Ranskan kuningasta, Hugoa. Hän on nyt valloittanut kaupunkini ja hävittänyt maani. Jokainen ranskalainen ja jokainen normanni on vannonut tappavansa minut, kostaakseen teitä kohtaan, jalo herttua, tekemäni rikokset. Minua on ajettu sinne ja tänne, olen ollut ainaisessa hengen vaarassa, kunnes tulin ajatelleeksi, että herttua Rikhardia ylistetään paitsi pelkäämättömyydestä, myöskin armeliaisuudesta, jolle yksikään ruhtinas ei vertoja vedä. Koetin joutua tänne, toivossa, että pyhä isä, apotti, nähdessään katkeran katumukseni, sovittaisi minut luonanne, korkeasukuinen ruhtinas, ja hankkisi minulle anteeksiannon ja turvallisuuden. Oo, jalo herttua, suokaa anteeksi, säälikää minua!"

"Nouskaa ylös, Arnulf", lausuu Rikhard. "Mihin Herran käsi on käynyt, siinä ei ole ihmisten asia kostaa. Isäni kuoleman olen jo ammon aikoja antanut anteeksi, ja teidän vehkeilynne minua itseäni vastaan ovat Jumalan armon kautta tyhjiin rauenneet. Normanneilta ei teiltä ainakaan ole mitään pelättävissä, ja huolenani tulee olemaan hankkia teille lankoni, kuninkaan, anteeksianto. Tulkaa ruokasaliin -- tarvitsette virkistystä -- kunnianarvoinen apotti on vieraan varaisesti ottava teidät vastaan."

Kiitollisuuden ja vilpittömän katumuksen kyyneltulvalta ei Arnulf saa sanaakaan lausutuksi. Hän antaa nostaa itsensä ylös maasta, vaikka hänen noustessaan onkin pakko nojautua herttuan käsivarteen.

[Rikhardin toimesta annettiin Arnulfille takaisin Arras ja useita muita flaamilaisia kaupunkeja. Rikhard kuoli kahdeksan vuotta sen jälkeen, vuonna 996, jättäen jälkeensä useita lapsia. Näistä mainitaan hänen tyttärensä Emma Englannin historiassa, jouduttuaan naimisiin ensiksi Ethelred Vitkallisen kanssa ja sitte Knuutin, hänen ystävänsä ja liittolaisensa pojanpojan, Harald Sinihampaan, kanssa. Hänen poikansa oli Rikhard, jota sanottiin Hyväksi, hänen pojanpoikansa oli Robert Muhkea, hänen pojanpojanpoikansa Wilhelm Valloittaja, jonka kanssa nonnannilaisrotu siirtyi Englantiin. Harvat nimet historiassa loistavat niin puhtaalla ja himmenemättömällä loistolla kuin Rikhardin, jota ensiksi kutsuttiin Pikku herttuaksi, sitte "Richard aux longues jambes", mutta aina "Richard sans peur". Tarkoituksena tällä pienellä kertomuksella on ainoastaan ollut kuvata vaaroja hänen lapsuutensa aikana. Hänen ensimmäinen miehuudenikänsä oli täynnä seikkailuja, joissa hän osoittihe aina urhoolliseksi, jalomieliseksi, rehelliseksi, hurskaaksi ja sovinnolliseksi. Mutta kaikki näinä seikkailut on lukijaimme itsensä etsittävä Ranskan keskiajan historiasta. Ja kaikki, mitä he sieltä sankaristamme löytävät, on ainoastaan omansa hänen luonteensa jaloutta korottamaan.]

Kunnioitettava apotti nousee verkalleen istualtaan, kohottaa kätensä, tehden sillä juhlallisen, siunaavan liikkeen ja lausuu:

"Armollisen Jumalan armo levätköön syntisen yli, joka pahalta tieltään kääntyy! Kymmentuhatkertainen siunaus, armo ja rauha ovat jo tulleet hänen osakseen, joka on ojentanut kätensä anteeksiantamaan, hyvittämään ja auttamaan sitä, joka kerran oli hänen sovittamattomin vihollisensa!"