Part 10

Herttuan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän ja Alberic asettuivat uudestaan paikallensa vahtitornissa. Vihdoin näkivät he ratsastajaparven lähenevän, keskellään hyvin ummistettu kantotuoli, jota kaksi hevosta välillään kantoi. "Nuo eivät voi olla prinssit," sanoi Alberic, "se on varmaankin joku sairas nainen."

"Toivon, ettei olisi kuningatar!" huudahti Rikhard nurjalla mielellä. "Mutta eläpäs, Lotharhan se on semmoinen pelkuri. Pelkäsi vannaankin ratsastaa, eikä kuningatar arvatenkaan tohtinut lähettää lemmikkiään matkaan, vaatehtimatta häntä kuin mitäkin pikku mamselia. Mutta lähdetäänhän alas, Alberic; min'en sano mitään tylyjä sanoja Lotharille, jos vain maltan olla sen tekemättä."

Rikhard tuli prinssejä vastaan pihalla, vaaleakiharainen pää paljaana. Hän kumarsi tulleille niin miellyttävän kohteliaasti, että rouva Astrida pukkasi poikaansa käsivarteen kysyen, eikö hänestä ollut heidän pikku herttuansa kaunein ja rakastettavin lapsi koko kristikunnassa.

Synkin katsein laskeusi Lothar kantotuolista, mutta ei osoittanut pikku herttualle vähintäkään huomaavaisuutta, menihän vaan saliin, kärttyisästi käskien hovipoikansa Charlotin seuraamaan itseään. Täällä hän sanaakaan sanomatta heittäysi ylimmäiselle kunnia-istuimelle ja käski Charlotin hankkimaan viiniä.

Silläaikaa kurkisti Rikhard kantotuoliin ja näki Carlomanin ryömineen yhteen nurkkaan vapisten ja nyyhkyttäen kauhistuksesta.

"Carloman, rakas pikku Carloman! Elä itke, tule ulos -- se olen minä, sinun oma Rikhardisi. Etkö salli minun toivottaa sinua tervetulleeksi?"

Carloman silmäsi arasti ylös, tarttui innokkaasti ojennettuun käteen ja heittäytyi Rikhardin kaulaan.

"Oo Rikhard, lähetä meidät takaisin! Elä anna niiden villien tanskalaisten tappaa meitä."

"Kukaan ei tule tekemään teille vähintäkään pahaa. Ei täällä ole tanskalaisia. Sinä olet minun vieraani, ystäväni, veljeni. Silmät auki! Tässä on minun oma, hyvä kasvattajani, Astrida rouva."

"Mutta äiti sanoi normannien tappavan meidät, kun me pidimme sinua vankina. Hän itki ja parkui eikä tahtonut päästää meitä, mutta ne häjyt miehet hilasivat meidät pois väkisin. Voi, anna meidän mennä kotiin jälleen!"

"En voi sitä tehdä," sanoi Rikhard, "te kun olette Tanskan kuninkaan vankeja ettekä minun. Mutta minä pidän sinusta niin ihmeesti ja sinä saat kaikki mitä minulla on, jollet vain itke, kiltti Carloman. Voi, rouva Astrida, mitä minun pitää tehdä? Ettekö te voi lohduttaa häntä" -- jatkoi herttua, kun poikaraukka nyyhkien riippui kiinni hänessä.

Rouva Astrida läheni, tahtoi tarttua hänen käteensä, puhutellen häntä hyväilevin äänin, mutta Carloman hypähtäen vavahti takaisin ja huudahti uudelleen kauhistuksesta. -- Kookkaine vartaloineen, korkeine myssyineen ja ryppyisine kasvoineen näytti rouva Astrida hänestä noita-akalta, ja kun hän ei osannut puhua ranskaa, ei Carloman ymmärtänyt hänen ystävällisiä sanojaan. Vihdoin suostui prinssi kuitenkin Rikhardin taluttamana lähtemään saliin, missä Lothar nyreänä istui kunnia-istuimella toinen jalka allaan ja sormi suussa.

"No senpä sanonen, herttua herraseni," lausui hän, "eikö tässä vanhassa hökkelissä ole niin mitään suuhun pantavaa? Eikö tilkkaakaan Bourdeaux'ta?"

Rikhard voi vaivoin hillitä harmiaan tämän epäkohteliaan puhuttelemisen johdosta. Tyynesti vastasi hän kuitenkin, ettei mitään sellaista luullut löytyvän, mutta kyllä sen sijaan hyvää normannilaista hedelmä- tahi omenaviiniä.

"Aivan kuin minä kävisinkin härppimään teidän talonpoikaisjuomianne! Olen käskenyt tuomaan iltaseni sisään -- miksi sitä ei tule?"

"Siksi kun te ette ole herra tässä talossa", pyöri Rikhardin huulilla, mutta hän hillitsihe ja vastasi, että iltanen olisi koht'sillään valmis. Carloman katsoi rukoilevasti veljeensä sanoen: "Elä ärsytä heitä, Lothar!"

"Mitä! Yhäkö sinä itket, tyhmä poika," sanoi Lothar. "Etkö tiedä, että jos uskaltavat suututtaa meitä, niin isä kurittaa heitä ansionsa mukaan? Tuokaa sisään iltanen, sanon minä, ja antakaa minulle ortolan-piirakainen."

"Semmoisia ruokia ei meillä ole -- nyt ei ole se vuodenaika," sanoi Rikhard.

"Ette kai arvele antaa minulle mitään, josta pidän? Sanon teille, että se käypi teille kalliiksi."

"Kananpoikia paistavat paraikaa," yritti Rikhard.

"Minä vähät teidän kananpojistanne, -- olenhan sanonut tahtovani ortolaneja."

"Jollen minä pian nöyryytä tuota poikaa, älköön nimeni olko Eerikki", mutisi vapaaherra.

"Kuinkahan lapsiraukkamme onkaan saanut kärsiä hänen tähtensä", päivitteli rouva Astrida, "mutta tuota toista poikasta tulee minun surkuni. Niin pieni ja heikko! Mutta meidän pikku herttuatapa kannattaa katsella, miten hellästi hän kohtelee häntä."

"Hän on liian uljas ja vahva ollakseen muuta kuin lempeä", sanoi Osmond. Ja tuo vilkas, innokas poika oli tosiaankin lempeä ja hellä kuni tyttö tälle heikolle, aralle lapselle. Ystävällisin sanoin maanitteli hän hänet syömään, lohdutteli kaikilla tavoin ja sen sijaan että olisi nauranut hänen pelolleen, pysyttelihe hänen ja suuren verikoiran Hardigrasin välissä ja vei koiran aina edemmäksi, kun se yritti tulla liian lähelle.

"Aja pellolle tuo koira!" sanoi Lothar käskevästi.

Ei kukaan liikahtanut totellakseen häntä, ja koira leivänmuruja etsiessään läheni taas Lotharia.

"Aja pois se", toisti hän potkaisten sitä jalallaan. Koira härähti, ja Rikhard hyppäsi pystyyn närkästyneenä. "Prinssi Lothar", sanoi hän, "en pidä väliä mitä te muutoin suvaitsette tehdä, mutta koirani ja väkeni on teidän annettava olla rauhassa."

"Sanon sinulle, että olen prinssi! Teen mitä tahdon! Haa, ken se on, joka nauraa tuolla?" kirkui pahasisuinen poika, polkien lattiaan.

"Ei ole niinkään helppoa Ranskan prinssien pieksättää täällä vapaasukuisia normanneja", lausui Walter Metsästäjän karkea ääni. "On kaiketi vielä palkinto sitäkin piiskaniskua varten, jonka hänen armonsa herttua kärsi minun tähteni."

"Vait, vait, Walter!" sanoi Rikhard. Mutta Lothar oli siepannut käteensä jakkaran ja oli juuri lähättää sillä metsästäjää, kun joku tarttui kiinni hänen käsivarteensa. Osmond, joka hyvin tunsi hänen ilkeän tapansa, piteli häntä kiinni molemmin käsin, huolimatta hänen hurjasta kirkumisestaan ja ponnistuksistaan, mikä muistutti metsäläisen käytöksestä.

Herra Eerikki pauhasi sill'aikaa normandiansekaisella ranskankielellään: "Teen tiettäväksenne, nuori herraseni, niin prinssi kuin olettekin, että olette meidän vankimme ja saatte istua vankeudessa vedellä ja leivällä, jollette ota mukautuaksenne."

Lothar, joka ei joko kuullut tai ei uskonut näitä sanoja, rimpuili vain kahta kauheammin, mutta nuoren, karskin sotilaan kourat olivat kylliksi kovat pitääkseen ponnistelijan aisoissa. Ja lopuksi kannettiin tuo potkiva ja kirkuva poika Rikhardin rukoilemisista huolimatta salista pois ja sulettiin yksikseen tyhjään huoneesen.

"Antaahan nulikan olla hetkisen itsekseen", sanoi herra Eerikki, työntäen herttuan syrjään. "Kun hän on oppinut tuntemaan väkevämpänsä, saadaan lepo ja rauha taloon jälleen."

Rikhardin täytyi kääntyä tyynnyttämään Carlomania, joka oli ryöminyt pakoon pimeään nurkkaan, missä hän istui itkien ja vapisten kuin haavan lehti. Hän aivan hätkähti kauhistuksesta, kun Rikhard kosketti häneen.

"Voi, elä pane minuakin vankeuteen! Min' en voi olla yksin pimeässä."

Rikhard koki taas lohduttaa häntä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan eikä huolivan siitä. "Oi, voi, meille sanottiin, että sinä löisit ja kiusaisit meitä ja kostaisit siten kaiken sen ilkeyden, jolla me kohtelimme sinua, mutta enhän ainakaan minä polttanut sinun poskeasi!" vaikerteli hän.

"Emme tahdo sinua kiusata ei vaikka mikä olisi, kiltti Carloman! Eikä Lothar ole vankeudessa, on vain sulettuna huoneesen, kunnes tulee kiltiksi."

"Lothar se poltti sen", toisti Carloman. "Etkä sinä saa todellakaan olla minulle paha, sillä äitini suuttui kauheasti, kun en pidättänyt Osmondia tavatessani hänet olkikupoineen. Hän tuli niin vimmoihinsa, että antoi minulle semmoisen sätkäyksen, että keperryin siinä paikassa selälleni. Mutta olitko sinä todellakin siinä kuvossa, Rikhard?"

Rikhard kertoi jutun ja oli hyvillään nähdessään Carlomanin sille hymyilevän. Sitte neuvoi rouva Astrida häntä saattamaan pikku ystävänsä vuoteelle. Carloman ei tahtonut panna maata, ennenkun sai vieläkin pitää Rikhardia kädestä. Eikä pikku herttuakaan säästänyt vaivojaan tyynnyttääkseen ja hellitelläkseen ystäväänsä, sillä hän tiesi itse, miten katkerata on olla hylättynä vankina kaukana omaistensa piiristä.

"Luulin, että sinä olisit minulle hyvä", sanoi Carloman. "Mitä Lothariin tulee, niin teethän vallan oikein kohdellessasi häntä kuten hän sinua."

"Ei toki, Carloman; jos minulla olisi veli, en koskaan puhuisi hänestä sillä tavoin."

"Mutta Lothar on niin häjy."

"Niin kyllä, mutta meidän on oltava hyviä niille, jotka ovat meille pahoja."

Lapsi nousi kyynärpäilleen ja katsoi Rikhardia totisena kasvoihin. "Sitä ei ole kukaan sanonut minulle ennen."

"Kyllä, Carloman, eikö veli Hilarius ole?"

"En kuuntele koskaan veli Hilariusta -- hän on niin pitkäpiimäinen ja väsyttävä. Sitä paitsi ei kukaan ole milloinkaan hyvä vihamiehilleen."

"Isäni oli..." sanoi Rikhard ajatuksissaan.

"Ja tappoivat hänet!" ihmetteli Carloman.

"Niin tekivät", jatkoi Rikhard, tehden ristinmerkin, "mutta hän on mennyt taivaasen."

"Tahtoisinpa tietää, onko siellä onnellisempaa kuin täällä", sanoi Carloman. "Min' en ole onnellinen. Mutta sanoppa mulle, minkä tähden meidän tulee olla hyviä niille, jotka meitä vihaavat."

"Koska hurskaat pyhimykset olivat -- ja katso ristiinnaulitun kuvaa, Carloman. _Ristiinnaulitseminen_ tapahtui niiden tähden, jotka vihasivat Vapahtajaa. Ja etkö tiedä, mitä Paternosterimme sanoo?"

Pikku Carloman rukka osasi ainoastaan ulkomuistilta Herran rukouksen latinaksi eikä hänellä ollut aavistustakaan sen sisällyksestä; Rikhard sitä vastoin oli saanut siinä huolellista opetusta isä Luukkaalta. Hän alkoi selittää sitä, mutta ei ennättänyt montakaan sanaa lausua, kun pikku Carloman oli vaipunut uneen. Herttua hiipi hiljaa pois pyytääkseen lupaa mennä Lotharin luo. Sitte astui hän huoneesen, jossa oli aivan pimeä, kädessä tulisoihtu, joka hulmusi ilmanvedossa niin, ettei hän alussa nähnyt mitään, mutta lopulta erotti epäselvän esineen lattialta.

"Prinssi Lothar", sanoi hän, "täällä on..."

Lothar keskeytti hänet. "Liputa tiehesi", sanoi hän kiivaasti. "Jos sinun vuorosi on nyt, niin kaiketi tässä vielä minunkin tulee. Toivon, että äiti olisi pitänyt sanansa ja puhkaisuttanut silmäsi."

Rikhardin luontainen luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi sietänyt moista vastausta. "Teette häpeällisesti puhuessanne tuolla tavalla, kun tulin tänne ainoastaan tehdäkseni teille hyvää. Mutta samantekevä, minä annan teidän myöskin olla täällä koko yön, enkä pyydä herra Eerikkiä laskemaan teitä ulos." Ja hän paukahutti raskaan oven jälkeensä kiinni, niin että käytävissä kaikui. Mutta hänen omatuntonsa soimasi häntä lukiessaan rukouksiaan ja muistaessaan, mitä hän Carlomanille oli sanonut. Hän ei voinut nukkua lämpimällä vuoteellaan Lotharin viruessa kylmän, tuulisen huoneen lattialla. Herra Eerikki oli tosin sanonut että se tekisi hänelle hyvää; mutta herra Eerikki tuskin tiesi, kuinka arkoja Ranskan prinssit olivat.

Rikhard hiipi siis takaisin pimeässä, veti pois salvan ja huusi puoliääneen: "Prinssi, prinssi, olen pahoillani kun vihastuin. Tulkaa pois ja koetetaan olla ystävykset."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi Lothar.

"Tulkaa pois kylmästä ja pimeästä. Täällä minä olen. Näytän teille tietä. Missä on kätenne? Ai, miten kylmä! Suokaa minun taluttaa teidät alas takkavalkealle saliin."

Pelko, kylmä ja pimeä olivat lannistaneet Lotharin ja hän antoi Rikhardin taluttaa itsensä tyynesti alas. Tulen ympärillä salin alapäässä kuorsasi puoli tusinaa asesotamiehiä. Ylälieden ääressä makasi ainoastaan Hardigras, joka poikain sisään tullessa kohotti päätään. Rikhardin kuiskaukset ja ystävälliset viittoilemiset rauhoittivat valppaan vartijan kuitenkin heti, ja molemmat pienet prinssit istahtivat yhdessä lieden viereen, Lothar kummissaan mutta nureamielisenä. Rikhard kohenteli hiiliä saadakseen ne hehkumaan lämpimämmin ja sanoi sitte: "Prinssi, ettekö suvaitse, että olisimme ystävykset?"

"Kaiketi minun täytyy, _jos_ olen vallassanne."

"Toivoisin teidän olevan vieraani ja toverini."

"Hyvä! minä olen, sitä kun ei voi auttaa."

Rikhard ajatteli itsekseen, että hänen ystävällisyytensä olisi Lotharin puolelta ansainnut sydämmellisempääkin vastakaikua, ja kun ei Lotharin vastaus kehoittanut häntä pitempiin puheihin, vei hän prinssin vuoteelleen, heti kun hän oli tarpeekseen lämmitellyt.

Yhdestoista luku.

Kuten vapaaherra oli ennustanut, saatiin talossa nyt enemmän rauhaa, Lotharin opittua tuntemaan, että hänen täytyi mukautua ja ettei kukaan välittänyt hänen uhkauksistaan. Hän oli hyvin kärttyisä ja nurpeissaan, ja otti Rikhardin kärsivällisyyden tiukalle, mutta mitään uusia puuskia ei kuitenkaan sattunut, ja jonkun ajan perästä saattoi huomata edistystä parempaan. Hän ei voinut aina kopeilla niin sävyisätä ja herttaisen hyvää luontoa vastaan kuin pikku herttuan. Ja itse se seikka, että häntä nyt pidettiin ohjissa, vaikutti häneen edullisesti, hän kun tähän saakka oli saanut kotonaan harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta.

Osmondinkin kuultiin kerran sanovan, että oli vahinko, kun poika ei saanut olla panttivankina koko elinaikaansa, johon herra Eerikki vastasi: "Niin, kun pääsisimme vain vaivasta kasvattaa hänet."

Pikku Carloman lakkasi kuitenkin vähitellen pelkäämästä linnan asukkaita, paitsi Hardigraa, jonka lähestyessä hän aina vapisi ja vetäysi pakoon. Hän uusi vanhan ystävyytensä Osmondin kanssa, ei hätkähtänyt enää herra Eerikin sisään astuessa, nauroi Albericin hilpeille ilveille ja istui mielellään rouva Astridan polvilla ja kuunteli hänen lauluaan, vaikk'ei ymmärtänyt sanaakaan. Mutta suurinta mieltymystä osoitti hän yhä vielä ensimmäistä ystävätään, herttua Rikhardia kohtaan. Käsi kädessä kulkivat he kaikkialla yhdessä ja Rikhard nosteli häntä jyrkissä portaissa sekä säälien hänen heikkouttaan pysyi erillään meluisista leikeistä. Hän sai Carlomaninkin ottamaan osaa opetukseen, jota kelpo isä Luukas joka perjantai- ja sunnuntai-iltapuolina antoi lapsille linnan kappelissa. Tämä hyvä pappi seisoi alttarin askelmalla lapset puoliympyrässä ympärillään: asesepän poika ja tyttö, metsästäjän pikku poika, Montémarin nuori vapaaherra, Normandian herttua ja Ranskan prinssi -- kaikkia hän täällä yhtäläisesti opetti, selittäen heille asioita, joita heidän oli opittava uskomaan ja tuntemaan. Eikä Carloman niin muodoin enää ihmetellyt, miksi Rikhard piti oikeana olla hyvä vihollisilleen. Vaikkakaan hän alussa ei ollut tiedoissa vetänyt vertoja tuolle pienelle, karkeaan nahkaturkkiin puetulle metsästäjälle, näytti hän kuitenkin oppivan pyhät opetukset syvemmin kuin kukaan muu, niin -- hän näytti koettavan noudattaakin niitä. Heikko terveytensä näytti ainoastaan olevan hänelle apuna saamaan paljoa paremman käsityksen niiden lohduttavasta merkityksestä, paremman kuin itse Rikhard ja Alberic. Ja isä Luukas kertoi kohta rouva Astridalle, että tällä lapsella oli pyhimyksen mieli.

Carlomanilla oli todella paljoa enemmän taipumusta syvempään ajatuselämään juuri sen vuoksi, kun hän saattoi niin tuiki vähän ottaa osaa toisten poikain leikkeihin. Kilpajuoksu pihan ympäri meni hänen voimainsa yli, raitis tuuli ylhäällä linnan harjalla vilusti ja värisytti häntä, ja äänekkäät, työläät leikit kauhistivat häntä kerrassaan. Ennen oli hänellä ollut tapana itkeä, kun Lothar sanoi, että hänen olisi parasta ajattaa tukkansa ja ruveta munkiksi; mutta nyt hän vallan tyynenä sanoi mielelläänkin rupeavansa siksi, jos hän vain voisi tulla kyllin hyväksi.

Rouva Astrida huokaili ja pudisti päätään, sillä hän pelkäsi, ettei lapsiraukka koskaan eläisi tullakseen joksikin täällä maan päällä. Vaikka erotus Carlomanin ja Rikhardin välillä oli jo alusta pitäen ollut suuri, oli se kuitenkin nyt paljoa suurempi. Rikhard oli vain kymmenvuotiaaksi harvinaisen iso ja vahva poika, oli suora ja harteva korkeankaarevine rintoineen ja kasvoi rivakasti. Carloman sitä vastoin näytti kuihtuvan, oli heikkoudesta eteenpäin kumarassa, ja hänellä oli hienot, terävät, jyrkät kasvonpiirteet sekä kalpeat, kuopallaan olevat kasvot. Hän näytti pimeässä kasvaneelta kasvilta.

Vanha vapaaherra sanoi kyllä karaisevien, terveellisten elämäntapojen vahvistavan ja ripeyttävän sairaita lapsia, ja Lothar voimistui kyllä terveydeltään ja samalla luonteeltaankin, mutta hänen pikku veikollaan ei ollut tarpeeksi voimaa kestämään tämmöistä muutosta. Hän kuihtui ja surkastui yhä enemmän päivä päivältä. Ja kun syksy saapui ja tuuli kävi kylmäksi ja kosteaksi, huononi hän huononemistaan ja poistui tuskin milloinkaan hyvän Astrida rouvan polvilta. Ei se ollut mitään tiettyä tautiakaan, mutta siitä huolimatta heikkoni ja riutui hän vaan. Hänelle tehtiin pieni vuode tulen ääreen ja suuri kunnia-istuin pantiin tämän ja oven väliin, jottei veto kävisi. Siellä hän sitte parhaasta päästä oleskeli kärsivällisesti tunti tunniltaan, puhuen heikolla äänellä tahi hymyillen ja näyttäen tyytyväistä mieltä, kun joku, josta hän piti, tuli hänen luokseen. Hyvillä mielin otti hän myös vastaan isä Luukkaan, kun hän tuli rukouksia lukemaan, ja aina valaisi kalpeita kasvoja ilonsäde, kun hänen rakas, pikku herttuansa tuli ja iloisella tavallaan kertoili hänelle ratsastuksistaan ja metsästysseikkailuistaan. Sairas vieraansa antoi Rikhardille paljo ajattelemisen aihetta. Hän ei tahallaan viipynyt koskaan useampia tuntia poissa hänen luotaan eikä unhoittanut koskaan olla hiljentämättä askeliaan ja ääntään astuessaan saliin, ettei vaan häiritsisi Carlomania, jos hän olisi sattunut nukahtamaan.

"Rikhard, sinäkö se olet?" sanoi tuo pikku poika eräänä päivänä, kun nuori, jäntevä vartalo varovasti hiipi penkin ympäri jo hämärtävässä huoneessa.

"Niin olen. Kuinka on ollaksesi nyt, Carloman, oletko parempi?"

"Kiitos, kiltti Rikhard, en ole parempi", ja pienet laihtuneet sormet tapailivat hänen kätösiään.

"Onko särky taas tullut?"

"Ei, olen venynyt hiljaa vuoteessani ja ajatellut; -- Rikhard, kyllä min'en koskaan parane..."

"Voi, elä sano niin! Paranet sinä, varmasti paranet, kunhan kevät joutuu."

"Tuntuu kuin minun olisi kuoltava", sanoi pikku poika. "Uskon kyllä niin käyvänkin, mutta elä sure, Rikhard. Min'en ole paljoa peloissani. Sinä sanoit aikoja sitte siellä oltavan onnellisempia kuin täällä, ja nyt minä sen tiedän."

"Siellä, missä rakastettu isäni on", sanoi Rikhard ajatuksissaan, "mutta oi, sinä olet kovin nuori kuolemaan."

"En halua elää. On kova, riidanhaluinen maailma täällä alhaalla, täynnä julmia, pahoja ihmisiä, mutta tuolla ylhäällä on rauha. Sinä olet vahva ja rohkea, tulet tekemään heitä paremmiksi; mutta minä olen heikko ja herkkämielinen, huokailisin vaan ja surisin."

"Oo Carloman! Carloman! Min'en voi olla ilman sinua. Pidän sinusta aivan kuin olisit oma veljeni. Sin'et saa kuolla -- sinun täytyy elää nähdäksesi jälleen vanhempasi!"

"Sano heille sydämmelliset terveiseni", sanoi Carloman. "Minä menen Isäni luo taivaasen. Olen iloinen, että olen sinun luonasi, Rikhard -- ennen en ole ollut koskaan näin onnellinen. Olisin kyllä pelännyt kuolemata, jollei isä Luukas olisi opettanut minulle, kuinka syntini ovat anteeksiannetut. Mutta nyt uskon, että enkelit ja pyhimykset odottavat minua."

Hän puhui heikolla äänellä ja viimeiset sanat sammuivat tuskin kuultavaan kuiskaukseen. Hän nukahti sitte, ja kun iltanen tuotiin sisään, arveli Astrida rouva pienten kasvojen näyttävän tavallista kalpeammilta ja kuultavammilta, mutta hän ei herännyt. Illalla kantoivat he hänet sänkyynsä ja hän heräsi silloin puoleksi tuntoonsa ja vaikeroi kun häntä muutettiin. Rouva Astrida ei tahtonut jättää häntä, ja isä Luukas valvoi hänen kanssansa.

Puoliyön aikana heräsivät linnan asukkaat kuolinkellojen kumeisiin, juhlallisiin läpsäyksiin, jotka kehoittivat heitä nousemaan ylös ja rukouksiinsa sulkemaan sielun, joka teki lähtöä viimeiselle matkalleen. Rikhard ja Lothar olivat tuota pikaa sängyn vieressä. Carloman nukkui yhä edelleen, kädet ristissä rinnan yli, mutta hengitys tuntui voipuneelta ja läähättävältä. Isä Luukas rukoili hänen puolestaan, ja vahakynttilät olivat asetetut sängyn molemmille puolin. Kaikki oli hiljaa, pojat eivät uskaltaneet puhua eikä paikaltaan hievahtaa. Vihdoin he kuulivat pitkän hengenvedon ja sielu oli liihoitellut toiseen maailmaan. Carloman oli poissa, hän oli tosiaankin mennyt onnellisempaan kotiin, todellisempaan kuninkaallisuuteen kuin mitä milloinkaan olisi voinut tulla hänen osakseen maan päällä.

Ja nyt riehahti poikain suru valloilleen. Lothar huusi ääneensä äitiään ja parkui nyyhkyttäen, että hänkin kuolisi -- hänen täytyy matkustaa kotiin. Rikhard seisoi mykkänä sängyn vieressä. Suuria kyyneleitä vieri hiljalleen hänen poskensa yli ja hänen rintansa aaltoili hillityistä nyyhkytyksistä. Astrida rouva talutti pojat pois huoneesta ja vei heidät takaisin vuoteelleen. Lothar itki itsensä pian uneen; mutta Rikhard venyi valveilla, suruisena ja syvissä mietteissä, juhlallisen näyn Rouenin tuomiokirkossa taas hänelle näyttäytyessä. Vaikka siitä, kun tuo näky oli hänen edessään ensi kerran, oli nyt lähes kaksi vuotta, oli se jättänyt niin valtavan ja syvän vaikutuksen hänen sydämmeensä, että hän nyt näki sen taas edessään yhä kirkkaammassa valossa.

"Minnehän minä joutunen, konsa oma kuolinhetkeni tulee, jos en ole kostanut pahaa hyvällä?" Ja päätös kypsyi pikku herttuan mielessä.

Kun aamu tuli, tajusi Rikhard vielä selvemmin, että hän oli kadottanut ystävällisen pikku leikkitoverinsa. Ja hän itki taas, aivan kuin ei koskaan voisi lohtua, nähdessään verhotun vuoteen, mistä tuo kärsivällinen hymyily ei koskaan enää häntä tervehtinyt. Hän käsitti nyt rakastaneensa Carlomania varsinkin juuri hänen heikkoutensa ja avuttomuutensa vuoksi.

Mutta hänen surunsa, ei ollut Lotharin surun tapaista, sillä Lotharissa oli se yhtyneenä itsekkääsen pelkoon: hän huusi myötäänsä kuolevansa, jollei pääsisi vapaaksi. Kiivas itkeminen tekikin hänen päänsä kipeäksi ja raskaaksi.

Pikku ruumis, palsamoituna ja lyijykirstuun sulettuna, oli lähetettävä takaisin Ranskaan saadakseen levätä esi-isäinsä haudassa Rheimsin kaupungissa. Lotharista tuntui tämä vieläkin kovemmalta kolaukselta. Hän oli melkein pois suunniltaan epätoivosta ja rukoili kaikkia ihmisiä, kutakin erikseen, lähettämään hänet kotiin, hyvin tietäen, etteivät he voineet sitä tehdä.

Kahdestoista luku.

"Herra Eerikki", sanoi Rikhard, "sanoitte minulle, että Falaisessa pidetään kreivi Bernardin ja Tanskan kuninkaan kesken neuvottelu. Aijon olla siinä saapuvilla. Tahdotteko tulla kanssani, vai lähteekö Osmond ja te jäätte tänne pitämään prinssiä silmällä?"

"Mikäs nyt on, prinssi Rikhard, teitähän ei tavallisesti huvita olla mukana neuvotteluissa?"

"Mutta minulla on jotakin sanottavaa", vastasi Rikhard. Vapaaherra ei tehnyt vastaväitteitä, sanoihan vaan äidilleen herttuan olevan ihmeteltävän järkevän lapsen ja että hän kyllä pian voisi ottaa hallituksen omaan huostaansa.