Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

PIKKU HERTTUA

eli

RIKHARD PELKÄÄMÄTÖN

Kirj.

MISS YONGE

Suomentanut

Uuno Helve

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

Ensimmäinen luku.

Eräänä kirkkaana syyspäivänä, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja hälinä.

Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lepäsi lyhyiden, paksujen patsaiden kannattamana, melkein kuin salapyhäkkö jossain vanhassa tuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki pienet sekä kiinnitetyt niin syvälle muuriin, että ikkunakomero oli tarpeeksi leveä estääkseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa sitä olisi sisään tunkeutunutkin, ei siellä ollut mitään, joka olisi voinut turmeltua, sillä seinät olivat karkeaksi hakatusta kivestä ja lattia tiilestä. Tämän ison, pimeän huoneen molemmissa päissä paloi suuri tuli, mutta mahtavan tulisijan päällä ei ollut savutorvea. Siksi kierteli savu hitaasti ympäriinsä kaarevan katon alla paksuina valkoisina pilvinä, kasvattaen yhä nokikerrosta, mikä teki salin entistään pimeämmäksi.

Salin alapäässä palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin toinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ympärillä askaroitsi palvelijoita, miehiä ja naisia. Heidän poskensa hohtivat punaisina ja paljaat käsivarret olivat nokiset, kun he siinä häärivät pitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin yläpäässä, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa, toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tyttöä ripotteli lattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista kannatinliepojen päälle pitkää pöytää. Tälle järjestivät he sitte hopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.

Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan pöydän edessä, kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin ja käsinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan päitä ja jalkoja. Tuolin edessä oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla pöydällä seisoa sojotti suuri hopeakolpakko. Tämä oli kerrassaan sirompaa tekoa kuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin viinirypäleillä ja lehdillä sekä pikkuisilla viininjumalan seuraajilla eli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa, olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli näet tehty aikoja sitte vanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli tuonut sen ryöstösaaliinaan Italiasta.

Kaiken tämän toiminnan näyttämöltä toiselle liikkui muhkea, ijäkäs nainen. Hänen pitkät vaaleat tuskin vielä harmaantuneet hiuksensa olivat käärityt pään ympäri valkean myssyn sisään, joka oli solmittu nauhalla leuan alta. Hänellä oli pitkä, lattiaa viiltävä tumma hame laajoine, riippuville hihoineen sekä paksut kultaiset korvarenkaat ja kaulanauha. Kukaties nämä viime mainitut olivat samoilta seuduilta kotoisin kuin kolpakkokin. Hän jakeli käskyjä palvelusväelle, piti silmällä sekä ruuanlaittoa että pöydän järjestämistä ja neuvotteli vanhan hovimestarin kanssa. Silloin tällöin vilkasi hän ulos ikkunasta hiukan levottomana ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi hän puhua pelkäävänsä, etteivät viipyvät pojat tulisi ajoissa kotiin otustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti hän ylös tyytyväisenä, sillä muutamia metsästystorven toitahduksia kuului äkkiä sekä heti perästä kepeiden, rajujen askelten kapsetta. Tuossa tuokiossa syöksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. Hänen kasvonsa ja suuret siniset silmänsä säteilivät voimaa, terveyttä ja eloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat pään ympärillä, kun hän juoksi esiin heiluttaen jousta kädessään ja huutaen innoissaan: "Minä sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko, rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja minä ammuin sitä kaulaan."

"Tekö, prinssi Rikhard; tekö sen tapoitte?"

"Eikä mitä, minä ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli, joka kävi sen silmään ja -- katsokaa vaan rouva Astrida -- se tuli tällä lailla metsän lävitse ja minä seisoin jousineni melkein näin suuren jalavan alla, kas näin" --. Ja Rikhardin piti juuri ruveta näyttämään koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli liian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti hän poikasen kiihkeällä kysymyksellä: "Onko riista tuotu kotiin"?

"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitkä nuoli." -- Samassa tuokiossa nähtiin kookkaan metsästäjän otuksineen astuvan sisään. Rouva Astrida riensi häntä vastaan antamaan käskyjään. Pikku Rikhard seurasi häntä kaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi häntä kuunnellut. Hän kuvasi miten hän itse ampui, miten Osmond ampui, miten eläin hypähti ja mitenkä se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen, lopetti hän aina näin: "Jopa tätä pätii isälle kertoa! Luuletteko hänen kohta tulevan?"

Sill'aikaa astui saliin kaksi miestä, toinen noin viidenkymmenen ikäinen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut yksinkertaiseen nahkaiseen metsästyspukuun ja vyötetyt leveillä kirjo-ompeleisilla vöillä, joissa riippui puukko ja metsästystorvi. Vanhempi oli harteva, päivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara. Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, terävine, harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.

Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville ja hänen pojanpoikansa Osmond. Näiden huostaan oli Normandian herttua Wilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.

Pohjolassa oli aina tapana jättää nuoret prinssit tällä tavoin jonkun uskollisen vasallin huostaan, sen sijaan että ne olisi kotona kasvatettu. Syynä minkä tähden herttua Wilhelm oli valinnut vapaaherra de Centevillen poikansa kasvatusisäksi oli, että herra Eerikki äitineen puhui ainoastaan tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, jota hän halusi nuoren Rikhardin oppivan hyvin ymmärtämään. Normannit herttuakunnan toisissa osissa sitä vastoin olivat unohtaneet oman kielensä ja ruvenneet käyttämään kieltä, mitä siihen aikaan kutsuttiin _Languéd'oui_, ja mikä saksan ja latinan välinen kieli oli ensimmäisenä alkuna ranskankielelle.

Herttua Wilhelmiä odotettiin itseään tänään Bayeuxiin poikaansa tervehtimään, ennenkun lähtisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja Montreulin kreivien väliset riidat. Tämä oli aiheena Astrida rouvan suuriin valmistuksiin. Hän ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos, jota pikku pojan piti käännellä tulessa, kunnollisesti vartaasen asetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssiä. Hän vei pojan kanssaan muutamaan linnan ylähuoneesen. Täällä oli Rikhardilla viimeinkin hyvää aikaa pakinoida metsästysseikkailustaan. Korkeasukuinen ja ylhäinen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida itse hänen pitkiä, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti hänen tulipunaisen liivitakkinsa. Tämä ylettyi ainoastaan polveen, jättäen kaulan, käsivarret ja sääret paljaiksi.

Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vyöllään lyhyttä, runsaskoristeista tikaria, mutta tähän ei rouva Astrida ottanut myöntyäkseen.

"Saanette vielä olla kylläksi tekemisissä teräksen ja tikarin kanssa, jos elää saatte", sanoi hän, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".

"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida. Yhtä urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista te laulatte! Ollappa täällä Normandiassakin lohikäärmeitä voitettavana!"

"Pelkään, että tulette löytämään niitä liiaksikin", sanoi rouva Astrida. "Pahuudella on lohikäärmeensä täällä ja jokapaikassa, aivan yhtä myrkylliset kuin konsaan saduissani."

"Niitä vain en säikähdä", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi käsitti häntä, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta kuulkaas, kuulkaas!" ja hän syöksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nyt ne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."

Onnellinen poika juoksi alas eikä pysähtynyt, ennenkun seisoi pitkien jyrkkien kiviportaitten juurella, mitkä johtivat linnoitetulle portille.

Sinne tuli myöskin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan lääniherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Anna minun pitää hänen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaen esiin, kun kaarevasta porttikäytävästä näyttäytyi iso musta hevonen, kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista liivitakkia kiinnitti vyötäröön muhkea vyö kannattaen tuota tavatonta asetta, joka oli hankkinut hänelle liikanimen "Pitkämiekka". Hänen säärensä ja jalkansa olivat verhotut kimmeltävällä teräskankaalla ja kultaiset kannukset kiiltelivät hänen kantapäissään. Lyhyttä, ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu jalokivisolen kiinnittämällä turkisreunuksella ja höyhentöyhdöllä. Hänen otsansa oli vakava ja syvämietteinen ja kasvoilla oli sekä surun että arvokkaisuuden ilme. Tämä johdatti ensi silmäyksellä mieleen, että hän oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar Emman, ja että monet vaivat ja huolet rasittivat häntä. Mutta toinen silmäys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeyttä uhkuvat olivat hänen silmänsä ja niin paljon hyvänsuomaa oli piirteessä suun ympärillä. Ja mikä hymyily kirkastikaan nyt hänen kasvojaan, kun sai nähdä pikku Rikhardin ensimmäistä kertaa osoittamassa kunnioitustaan ritaripoikana, pitämällä jalustinta, kun hän laskeutui hevosen selästä. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen hänen siunauksensa, mikä aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana. Herttua pani kätensä hänen päänsä päälle, sanoen: "Jumala armostaan siunatkoon sinua, poikani." Nostaen hänet syliinsä ja sulkien rinnoilleen, antoi hän Rikhardin kietoa käsivartensa kaulaansa ja suudella kerran toisensa perästä. Sitte laski hän hänet taas alas, herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa ruhtinaansa kättä ja toivottaessa hänet tervetulleeksi linnaansa. Kävisi liian laveaksi toistaa kaikkia niitä sydämmellisiä ja kohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon Astrida rouvan tervehtimistä sekä lääninherransa saattojoukossa tulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.

Rikhardia käskettiin tervehtimään heitä, mutta vaikka hän ojensi kätensä, vetäysi hän ihan isänsä sivulle, katsellen heitä pelolla ja kainoudella.

Siellä oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin "Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen. Jälkimäiselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, epäluonnollisen värin. Hänen tuimat ja hurjat silmänsä sädehtivät tuuheiden kulmakarvojen alla, joista niistäkin toista rumensi miekaniskun poikittain sekä poskelle että otsalle jättämä leveä tummanpunainen arpi. Tulijoiden joukossa oli myöskin kookas vapaaherra Rainulf de Ferrières, puettuna hienoteräsrenkaiseen sotisopaan, joka kalisi hänen kulkiessaan. Lopuksi tulivat kypäri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka näyttivät siltä kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat vironneet henkiin ja astelleet ympäriinsä.

Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitopöytään, tuo vanha rouva herttuan oikealle ja Harcourtin kreivi hänen vasemmalle puolelleen. Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi hänen lautasensa ja maljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja hänen vasallinsa vakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreiviä Arnulfia eräällä Sommejoen saarella. Tarkoituksena tällä saarella yhtymisellä oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi hyvittämään ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemiään vääryyksiä.

Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia luopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli omakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti päätään, sanoen ettei hänen tullut etsiä etuja omaksi hyväkseen silloin, kun oli kutsuttuna ratkaisemaan toisten riitoja.

Rikhard väsyi hieman heidän vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli hänestä hyvin pitkä. Mutta vihdoinkin päättyi se, ruokarukous luettiin ja pöytälaudat kannettiin pois. Kun päivää oli vielä tähteellä, meni osa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra Eerikin hevosia ja koiria. Jälellä olevat keräytyivät pienempiin ryhmiin.

Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui hänen polvellaan ja jutteli sydämmen halulla. Hän kertoi kaikista huveistaan, kuinka hänen nuolensa oli osunut hirveen tänään, kuinka herra Eerikki antoi hänen ratsastaa metsälle pienellä ponyllaan ja kuinka Osmondilla oli tapana ottaa hänet kerallaan uimaan kirkkaassa, raikkaassa virrassa. Sanoipa hän nähneensä naakan pesiäkin ylhäällä vanhasta tornista.

Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua häntä, näyttäen yhtä innokkaalta kuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi hän vihdoin, "eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle Isä Luukkaasta ja hänen suuresta kirjastaan? Mitä, eikö sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano minulle, mitenkä luvut luistavat?"

"Isä kulta", sanoi Rikhard matalalla äänellä katsellen alas ja leikkien isänsä vyön solella. "Min' en pidä noista juonikkaista kirjaimista kellastuneella pergamentilla."

"Mutta tokihan sinä koetat opetteleida niitä tuntemaan, toivon?", sanoi herttua.

"Koetan, koetan, isä; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean pitkiä. Isä Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa kirkkaimmin ja metsä vihertää kauneimmin, niin ett'en tiedä, kuinka jaksankaan istua sisällä miettien miettimistään noita mustia koukeroita ja viiruja."

"Poika poloinen!" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.

Tämän yllyttämänä jatkoi Rikhard rohkeammin:

"Ettehän tekään, jalo isäni, osaa lukea?"

"En, valitettavasti suureksi ikäväkseni", sanoi herttua.

"Herra Eerikki ei osaa myöskään lukea, eikä Osmond, eikä joku toinenkaan. Minkä tähden minun pitäisi sitte istua ja lukea ja myötänään puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mikäkin munkki prinssin asemesta." Rikhard katsoi isäänsä kasvoihin ja oli allapäin, ikäänkuin olisi puoliksi hävennyt, että oli pannut isän tahdon mielevyyden epäilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytymättömyyden sävyä vastasi herttua:

"Se kyllä on sinusta nyt vaikeata ja ikävää, sitä en ihmettele; mutta siitä koituu sinulle paljon hyvää vastaisuudessa. Minä antaisin paljo, jos kykenisin itse lukemaan niitä pyhiä kirjoja, joita nyt saan kuulla ainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen perästä kun tämä halu minussa heräsi, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt."

"Mutta eiväthän ritarit ja jalosukuiset kuuna päivänä opetteleite lukemaan", uskalsi Rikhard huomauttaa.

"Onko tämä sinun mielestäsi muka syy, jonka vuoksi he eivät lukutaitoa tarvitseisikaan? Väärässä olet, poikani, sillä Ranskan ja Englannin kuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja vieläpä Norjan kuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, että kun tehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskan valtaistuimen, hävetti minua huomatessani olevani yksi niitä harvoja kruunun vasalleja, jotka eivät osanneet kirjoittaa nimeään sen alle."

"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyvä kuin sinä, isä", sanoi Rikhard ylpeillen. "Sen sanoo herra Eerikki usein."

"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen hänen vikojaan", sanoi herttua. "Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisin minä voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuin sinulla. Ja tiedä, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meikäläiset ruhtinaat taida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, että jok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaan hänen omassa palatsissaan, yhdessä hänen veljiensä kanssa, lukien niitä hyviä kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on kääntänyt heidän kielelleen."

"Minä vihaan englantilaisia", sanoi Rikhard nostaessaan päätään uhkamielinen ilme kasvoillaan.

"Vihaat heitä! Ja minkä vuoksi?"

"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan! Astrida rouvalla on tapana laulaa hänen kuolinlauluaan, jota hän lauloi, kun kyykäärmeet pistivät hänet kuoliaaksi ja hän riemuitsi ajatellessaan, kuinka hänen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien herkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos minä olisin ollut hänen poikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut saadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi heidän asuntojaan!" Rikhardin silmät salamoivat. Kun hän puhui tuota vanhaa pohjoismaalaista kieltä, tulvivat hänen sanansa hurjana, säännöttömänä runosäkeenä, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat sepitetyt. Ehkä hän tietämättään niitä toistelikin.

Wilhelm herttua näytti totiselta.

"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle enää moisia lauluja", sanoi hän, "jos ne täyttävät mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat vain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemmän kuin hänen poikansakaan ymmärtäneet sen parempaa kuin riemuita tästä julmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyjä, tiedämme velvollisuudeksemme antaa anteeksi."

"Englantilaiset olivat lyöneet ja surmanneet heidän isänsä," sanoi Rikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin isäänsä.

"Aivan niin, Rikhard, enkä minä moitikaan heitä, sillä olivathan he juuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald Kaunotukka olisi ajanut isoisääsi pois Norjasta. He eivät olleet saaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat, niin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin kansamme tätä nykyä on kristitty, laiminlyödään tämä anteeksiannon velvollisuus liian usein. Sinä puolestasi elä käyttäydy sillä lailla. Muista, näitpä milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa kiveen hakatun ristin, että se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta tästä anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi vihollisillemme. Käsitätkö minua, poikani, ja tahdotko panna sanani mieleesi?"

Rikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: "Tahdon, isä. Mutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku Ragnarin pojista."

"Voit mahdollisesti sinäkin joutua samaan asemaan, Rikhard", sanoi herttua. "Jos minä kaatuisin, mikä helposti saattaa tapahtua, jossakin niistä pikkusodista, jotka pilkkovat tätä onnetonta Ranskaa, niin muista, mitä nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi Jumalaa ja isääsi kohtaan, ettet saa ylläpitää mitään vainoa tahi vihaa. Kostat minut parhaiten sillä, että kädellä ja sydämmellä annat vihamiehillesi suurimman näytteen sovinnollisuudestasi. Anna lupauksesi, että tahdot näin tehdä."

"Kyllä, isä", sanoi Rikhard hiljaa isän sanojen juhlallisen vakavuuden kukistamana, nojaten päätään hänen poveaan vasten.

Hetkisen äänettömyys syntyi. Rikhard sai vähitellen entisen eloisuutensa, alkoi sivellä herttuan lyhyttä, käherätä partaa ja leikkiä hänen kirjaillulla kaulustimellaan.

Tätä tehdessään sattui hänen kätensä hopeavitjoihin. Kun hän nopealla tempaisulla kiskasi ne esiin, näki hän niissä killuvan hopea-avaimen. "Ai, mikä tämä on?" kysyi hän innokkaasti. "Mihinkä tämä avain käypi?"

"Suurimpaan aarteeseni", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin vitjat avaimineen pukimensa alle.

"Suurimpaan aarteesesiko, isä? Kruunuko se sitte on?"

"Kai sen vielä kerran saat nähdä", sanoi hänen isänsä, pidättäen pikku kättä liian likeisistä tutkimuksista.

Samassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei joutanut enää kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.

Seuraavana päivänä, aamujumalanpalveluksen perästä kappelissa ja suuruksen syötyä salissa, lähti herttua taas matkalleen. Mutta Rikhardin jätti hän siihen toivoon, että hän ehkä neljäntoista päivän päästä palaisi. Saipa hän Rikhardilta lupauksenkin, että olisi hyvin kohtelias isä Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centevilleä.

Toinen luku.

Eräänä iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa kädessään kehrävarsi, josta hän veteli hienoa, sileätä pellavarihmaa, värttinän hyrrätessä permannolla. Hänen vastapäätään istui herra Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla rahilla hiillustan vieressä. Hän vuoleksi ja teroitti metsähanhen sulkia, joidenka nyt piti oppia lentämään toisella tavoin kuin ennen, helpoittaen terävän nuolen eikä rauhaisan hanhen lentoa.

Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeillä salin toisella seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat olivat suletut puuluukuilla, koko huone näytti miellyttävältä ja hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen valkean edessä, ja niiden keskessä istui Normandian pikku Rikhard. Milloin silitteli hän niiden leveitä silkkihienoja korvia, milloin kutkutteli niiden suuria käpäliä Osmondin sulan kärellä tahi avasi hiljaa unisen silmän. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten vastenmielisyyttään raskaalla örinällä. Pojan silmät olivat koko ajan hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut hukata sanaakaan tämän tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka Jaarli Rolf Rikhardin isoisä oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut häntä vastaan ja jättänyt hänelle kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eivät olleet tehneet mitään vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte kertoi hän Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka tämä niinä seitsemänä päivänä, joina hänellä oli päällään valkea kastepuku, oli antanut runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille kirkoille.

"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typerän Kaarlo kuninkaan. Voi kun minä olisin nauranut sitä nähdessäni."

"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "minä en pidä siitä tarinasta. Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyviä tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja mitenkä yksitoikkoisia minusta olivat nämä aukeat tasangot ja leveät, hiljalleen liukuvat joet, verraten isäni vuonoon Norjassa. Korkeat, mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sitä ympäröivät ja etäällä näki lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinervänä vesi väreilikään istuessani pitkät kesäpäivät isän venosessa pikku vuonollamme ja --"

Tässä keskeytettiin äkkiä rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti linnan portilla. Koirat hyökkäsivät ylös kiivaasti haukkuen. Osmond ponnahti myöskin ylös, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria. Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Herätkää, herra Eerikki, herätkää, isä on tullut! voi joutukaa aukaisemaan portteja ja laskemaan hänet sisään."

"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen ylös, kun torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa katsomaan, onko se, ken tähän aikaan tulee, ystävä vai vihollinen. Jääkää te tänne, hyvä prinssi", lisäsi hän, kun Rikhard tahtoi juosta Osmondin perästä. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka hänen jok'ikinen jäsenensä vapisi malttamattomuudesta.

"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse hän tuskin lienee näin myöhäiseen liikkeellä."

"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti hän", sanoi Rikhard. "Hän sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten poljenta pihalta. Olen varma, että se on hänen musta sotaratsunsa. Enkä minä ole siellä pitämässä hänen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa minun mennä!"

Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain päätään, ja samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.

Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi kasvoillaan ilme, joka heti ensi silmäyksellä osoitti, että joku onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mitä hän virkkoi oli vaan: "Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferrières." Sitte astui hän sivulle antaakseen tulijoille tietä.