Part 8

"Tiedätkö mitä, Landry?" puhui tyttö taasen. "Ansaitsen enemmän myötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni kohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista vääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja järkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin rumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan -- ja ellet sitä tiedä, voin sinulle kertoa -- mikä on ollut kohtaloni siitä asti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota kaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa -- enkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on tehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että kun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti surin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa -- leikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti anteeksi -- ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua pakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö, niinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on viisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä rivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en sitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin äitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en milloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina rakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen seikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta en omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua kohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta, jota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä häntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille totuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään, jota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja hävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte maailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi, jos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita ei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti, en olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten kustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini minulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista. Kukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet -- niissä olisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja nuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan milloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä paikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden koskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja viisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se tapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä pienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja joista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään. Niin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun ikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut ja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa pyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat kauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi tilassa."

"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa, sillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia asioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole ilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni heti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte antaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten välitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa etten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun tiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän sen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja nähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille, jotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan huvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut sillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja suojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin, yhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään niitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä -- kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi ainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen, asetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat ihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en pidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta jalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat, ajattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä olisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään."

XIX.

Landry tunsi omituista liikutusta pikku Fadetten puhuessa noin rauhallisesti ja nöyrästi rumuudestaan, ja koettaen muistutella mieleensä hänen kasvojaan, joita hän tuskin nyt näki pimeässä kivilouhoksessa, sanoi hän tytölle, ollenkaan yrittämättä häntä imarrella:

"Mutta ethän sinä, Fadette, ole ollenkaan niin ruma kuin itse luulet ja sanot. On niitä paljo rumempiakin, eikä sentään kukaan heitä senvuoksi moiti."

"Olenko enemmän tai vähemmän ruma, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettet voi missään tapauksessa sanoa minua kauniiksi. Älä huolikkaan minua lohduttaa, sillä en minä sure sitä asiaa ensinkään."

"Kuka tietää minkänäköinen olisit, jos olisit huolellisemmin puettu ja kammattu niinkuin muutkin? Yhdestä asiasta ainakin ovat kaikki yksimielisiä, ja se on, että ellei sinulla olisi niin lyhyt nenä, niin suuri suu ja niin tumma iho, et olisi ollenkaan hullumman näköinen, sillä sanotaan niinkin, ettei koko paikkakunnalla ole kellään sellaisia silmiä kuin sinulla, ja että ellet katsoisi niin rohkeasti ja ivallisesti, niin mielelläänkin soisi sinun itseään katsovan."

Landry puhui tuollalailla olematta itsekään selvillä miksi hän niin puhui. Hän koetti muistutella mieleensä pikku Fadetten ulkonaisia virheitä ja etuja, ja hän omisti nyt ensimäisen kerran tytölle huomiota ja mielenkiintoa, jommoista hän ei olisi hetki sitten luullut mahdolliseksi. Tyttö sen kyllä huomasi, mutta ei ollut huomaavinaan, sillä hän oli liian viisas ottaakseen Landryn mielenkiintoa vakavalta kannalta.

"Minun silmäni näkevät kyllä mikä on hyvää", sanoi hän, "ja katselevat huonoa osanotolla. En ole kovin surullinen vaikken miellytäkkään niitä, jotka eivät minua itseäni miellytä, enkä käsitä miksi kaikki nuo kauniit tytöt, joita niin liehakoidaan, koettavat miellyttää koko maailmaa, ikäänkuin he itse pitäisivät kaikista. Minä puolestani, jos olisin kaunis, en tahtoisi olla kaunis enkä miellyttävä muiden silmissä kuin niiden, joista pitäisin."

Landry ajatteli Madelonia, mutta pikku Fadette ei antanut hänen kauvan jatkaa ajatustaan, sillä hän tarttui taasen puheeseen:

"Siinä se on, Landry, se vääryys mitä olen muille tehnyt, etten koeta kerjätä heidän myötätuntoisuuttaan taikka heidän suvaitsevaisuuttaan rumuuteni suhteen. Olen heidän edessään koristelematon, ja se heitä harmittaa ja saa heidän unohtamaan, että olen usein tehnyt heille hyvää, vaan en milloinkaan pahaa. Ja jos tahtoisinkin huolehtia ulkoasustani, niin mistä saisin mitään, millä itseäni somistaisin? Olenko koskaan kerjännyt, vaikkei minulla ole milloinkaan ollut soutakaan, jota voisin omakseni sanoa? Antaako isoäitini minulle mitään, lukuunottamatta ruokaa ja suojaa? Ja jollen kykene muodostamaan itselleni siistiä vaatteita niistä vaivaisista rievuista, joita äitini jätti jälkeensä, niin onko se minun syyni ettei kukaan ole minua opettanut ja että minut on kymmenen ikäisestä jätetty oman hoitoni varaan? Tiedän hyvin mistä muustakin minua moititaan, vaikka olet sääliväisyydestä jättänyt sen mainitsematta; sanotaan että olen jo kuudentoista vanha ja että voisin varsin hyvin mennä palvelemaan, jolloin saisin palkkaa ja ylläpidon, mutta että laiskuuteni ja kuleskelemishaluni pidättävät minua yhä isoäitini luona, joka ei hänkään liioin pidä minusta ja jolla olisi kyllä varaa pitää palvelija."

"Eikö se sitte ole totta?" sanoi Landry. "Sanotaan ettet sinä välitä työstä ja isoäitisi sanoo itse kelle hyvänsä, että hänen olisi edullisempi pitää sinun sijastasi palvelijaa."

"Isoäiti sanoo niin sentähden, että hän mielellään mutisee ja valittelee. Mutta kun otan puheeksikaan lähteä hänen luotaan, niin hänpä ei laskekkaan, sillä hän tietää minusta olevan itselleen enemmän hyötyä kuin hän haluaa itsekään tunnustaa. Hän ei ole enää yhtä tarkkasilmäinen ja ketteräjalkainen kuin viisitoistavuotiaana kootakseen yrttejä, joista hän valmistaa rohtonsa ja pulverinsa, ja jotkut niistä on tuotava kaukaa, vaikeapääsyisistä paikoista. Muuten tunnen minä sellaisiakin kasvien ominaisuuksia, joista hänellä ei ole aavistustakaan, ja hän oikein hämmästyy kun minä laittelen rohtoja, joiden hyvät ominaisuudet hän kyllä sittemmin huomaa. Ja mitä meidän elukoihimme tulee, niin ne ovat niin kauniita, että oikein ihmetellään voivatko ne olla sellaisten ihmisten karjaa, joilla on ainoastaan yleiset maat laitumina. Isoäiti kyllä tietää kenelle kuuluu kiitos siitä, että hän saa niin hyviä villoja lampaistaan ja niin makeata maitoa vuohistaan. Hän ei tosiaankaan halua että hänet jättäisin, sillä tuotan hänelle aina enemmän kuin mitä hänelle maksan. Minä puolestani taas pidän isoäidistäni, vaikka hän onkin ankara ja pitää minut niukalla. Mutta minulla on toinenkin syy minkätähden en tahdo häntä jättää, ja sanon senkin kyllä sinulle, Landry, jos haluat."

"Niin, sanohan vaan", kehotti Landry, joka alkoi yhä innokkaammin Fadettea kuunnella.

"Sentähden, että äitini jätti minulle, kymmenvuotiselle, perinnöksi poikaraukan, yhtä ruman kuin minä itse ja vielä viheliäisemmän, sillä hän on syntymästään asti ollut ontuva, heikko, kivuloinen, kyttyräselkäinen ja aina jörö ja paha, sentähden että hän on aina sairas, tuo poikaraukka. Kaikki ihmiset suuttuvat häneen, työntävät hänet luotaan ja kiusaavat Heinäsirkka-raukkaani. Isoäiti on hänelle liian ankara ja löisi häntä aivan liiaksi, ellen minä häntä puolustaisi ja olisi häntä kurittavinani isoäidin sijasta. Mutta minä pidän aina tarkoin silmällä, etten häntä loukkaa, ja sen hän tietää hyvin itsekin. Kun hän on tehnyt pahaa, juoksee hän hameeni taakse piiloon sanoen: 'lyö minua, ennenkuin isoäiti saa minut käsiinsä!' Ja minä lyön häntä näön vuoksi, ja tuo vekkuli on huutavinaan. Minä kyllä pidän hänestä huolta, mutta en voi aina auttaa että hänen, pikkuraukan täytyy käydä ryysyissä; mutta kun minulla on jokin vaatekappale, niin laitan siitä hänelle verhoa, ja kun hän on sairas, parannan hänet -- isoäidin käsissä hän kuolisi, sillä mummo ei ymmärrä lapsia hoitaa. Lyhyesti, pidän häntä hengissä, tuota kivuloista raukkaa; ellei minua olisi, kävisi elämä hänelle kovin tukalaksi ja hän makaisi pian nurmen alla isäraukkamme vieressä, jota en voinut estää kuolemasta. En tiedä onko siitä hänelle mitään iloa, että pidennän hänen elämäänsä, kun hän kuitenkin on sellainen raajarikko, mutta en voi olla ilmankaan. Ja kun ajattelen mennä palvelukseen, kootakseni itselleni vähän varoja ja päästäkseni nykyisestä viheliäisyydestäni, koskee se sydämeeni ja minä tunnen omantunnonvaivoja, aivan kuin olisin Heinäsirkan äiti ja hänen täytyisi minun tähteni kärsiä. Siinä nyt ovat kaikki virheeni, Landry, ja nyt Jumala minut tuomitkoon; minä puolestani annan niille anteeksi, jotka ovat minua väärinkäsittäneet."

XX.

Landry kuunteli yhä tarkkaavammin pikku Fadettea, voimatta väittää mitään häntä vastaan. Se lämpimyys, millä tyttö puhui nyt viimeksi pikku veljestään, Heinäsirkasta, teki häneen sellaisen vaikutuksen, kuin hän olisi äkkiä tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan ja tahtoisi häntä puolustaa koko maailmaa vastaan.

"Hänen, joka tästä lähtien puhuu sinusta pahaa, hänen ei käy hyvin! Kaikki mitä sanot, on hyvin sanottu, ja kellään ihmisellä ei ole aavistusta kuinka hyväsydäminen ja ymmärtäväinen sinä olet. Mikset näyttäydy sellaisena ihmisille? Silloin ei sinusta puhuttaisi pahaa ja epäilemättä olisi niitä, jotka hankkisivat sinulle oikeutta."

"Minähän olen jo sinulle sanonut, Landry", vastasi tyttö, "etten halua miellyttää niitä, jotka eivät minua miellytä."

"Mutta jos sanot sen minulle, niin se kai merkitsee -- --"

Landry katkasi äkkiä puheensa, hämmästyen sitä mitä oli aikonut sanoa, ja jatkoi:

"-- niin se kai merkitsee, että tunnet enemmän kunnioitusta minua kuin noita muita kohtaan? Minä luulin että vihaisit minua, kun en ole milloinkaan ollut sinulle ystävällinen."

"Ehkä olen sinua vähän vihannutkin", vastasi pikku Fadette; "mutta jos niin on ollutkin, niin sillälailla ei ole ainakaan tästä päivästä lähtien, ja minä tahdon sanoa sinulle syyni. Luulin että olit ylpeä, ja se sinä oletkin; mutta sinä voit kukistaa ylpeytesi täyttääksesi velvollisuutesi, ja se on sinulle sitä suuremmaksi kunniaksi. Luulin sinua kiittämättömäksi, ja vaikka juurtunut ylpeytesi kehottaakin sinua siihen, niin olet kuitenkin samalla niin uskollinen lupauksissasi, että teet mitä hyvänsä täyttääksesi sanasi. Sitäpaitsi minä luulin sinua pelkuriksi, ja minun teki mieleni halveksia sinua, mutta nyt näen että olet vain taikauskoinen ja ettei sinulta puutu urhoollisuutta, kun on tosi kysymyksessä. Olet tänään tanssinut kanssani, vaikka se oli sinulle kovin alentavaa. Tulitpa vielä iltamessun jälkeenkin minua hakemaan kirkon ulkopuolelta, juuri kun olin rukouksen jälkeen antanut sinulle sydämessäni anteeksi enkä enää aikonut sinua kiusata. Sinä olet minua puolustanut ilkeitä nulikoita vastaan ja sinä vaadit taisteluun suuremmat pojat, jotka ilman sinua olisivat pidelleet minua pahoin. Ja nyt tänä iltana, kun kuulit minun itkevän, tulit luokseni lohduttamaan ja auttamaan. Älä luule että minä sellaista unohdan. Koko elämäni ajan olen osottava että pidän sen muistissa, ja sinä vuorostasi voit pyytää minulta mitä tahdot ja milloin haluat. Tiedän tuottaneeni tänään sinulle suuren surun. Niin, minä tiedän sen, Landry; sillä olen senverran noita, että olen huomannut mitä sinun mielessäsi liikkuu, vaikken tänä aamuna vielä tiennyt siitä mitään. Voit olla vakuutettu, että olen pikemmin vallaton kuin paha, ja jos olisin tiennyt että olit Madeloniin rakastunut, en olisi saattanut sinua riitaan hänen kanssaan, niinkuin nyt olen tehnyt pakottamalla sinun tanssimaan kanssani. Myönnän että minua huvitti nähdä sinun täytyvän heittää sikseen kaunis tyttö, tanssiaksesi minunlaiseni ruman kanssa; mutta minä luulin että se oli vain pieni haava itserakkaudellesi. Mutta kun vähitellen käsitin että se oli todellinen sydämen haava, että sinä vasten tahtoasi alituiseen katsoit Madelonin puoleen ja että hänen epäystävällisyytensä sai sinut miltei itkemään, silloin minäkin itkin -- niin, minä itkin todellakin, kun sinä tahdoit taistella hänen ihailijoittensa kanssa, vaikka sinä luulit että ne olivat katumuksen kyyneleitä. Ja sentähden itkin vielä silloinkin niin katkerasti, kun sinä yllätit minut täällä, ja sentähden olen itkevä kunnes olen korjannut sen pahan, mitä olen tehnyt hyvälle ja rehdille pojalle, sillä sellaisena minä nyt sinua pidän."

"Ja jos me nyt, Fanchon-raukka", sanoi Landry aivan liikutettuna niistä kyynelistä, joita tyttö taasen alkoi vuodattaa, "otaksuisimme että sinä olet saanut aikaan epäsopua minun ja semmoisen tytön välillä, johon olen rakastunut, niinkuin luulet, niin mitä sinä voisit tehdä sovittaaksesi jälleen meidän välimme?"

"Luota minuun, Landry", vastasi pikku Fadette. "Minä en ole niin tyhmä, etten voisi selittää tuota kaikkea tyydyttävällä tavalla. Madelon saa kuulla kaikki minun syyni. Minä ripitän itseni hänelle ja puhdistan sinut lumivalkoiseksi. Ellei hän huomenna ole jälleen sinun ystäväsi, niin hän ei ole sinusta milloinkaan pitänytkään, ja -- --"

"Ja minä olen typerä, jos häntä kaipaan, Fanchon; ja kun hän ei olekkaan minua milloinkaan rakastanut, niin sinä vaivaat suotta itseäsi. Älä siis välitä koko asiasta mitään, vaan lohduta itsesi sen pienen tuskan suhteen, jonka olet minulle tuottanut. Olen jo siitä parantunut."

"Sellaiset surut eivät niin pian parane", vastasi pikku Fadette -- "ainakin niin väitetään", jatkoi hän kuin oikaisten. "Sinä, Landry, puhut noin ainoastaan harmissasi. Mutta kun tulee huomispäivä, olet yhtä pahoillasi, kunnes olet jälleen sopinut välisi tuon kauniin tytön kanssa."

"Ehkä", sanoi Landry; "mutta nyt vakuutan sinulle kunniasanallani, etten ole ensinkään pahoillani ja etten ajattele koko asiaa. Luulen että sinä tahdot minulle uskotella, että tunnen niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, mutta itse olen sitä mieltä, että jos olenkin hänestä pitänyt, niin tuo pitäminen on ollut niin pientä, että olen sen jo unohtanut."

"Onpa se merkillistä!" huudahti pikku Fadette. "Sillätavallako te pojat olettekin rakastuneita?"

"Ja te tytöt ette ole sen parempia; te loukkaannutte kovin pian, ja sitte te etsitte lohdutusta ensimäiseltä, joka vastaan sattuu. Mutta nyt puhumme asioista, joita emme vielä ehkä ymmärrä, et ainakaan sinä, pikku Fadetteni, joka aina pilkkaat rakastuneita. Luulenpa melkein että teet pilaa minustakin, tahtoessasi nyt sovittaa minun ja Madelonin välit. Älä tee niin, sillä hän voisi luulla minun sitä pyytäneen, ja siinä hän erehtyy. Sitäpaitsi hän voisi ehkä suuttua, jos noin esiintyisin hänen sulhasenaan, sillä tosiasia on etten ole milloinkaan hänelle puhunut sanaakaan rakkaudesta, ja vaikka minua onkin huvittanut olla hänen seurassaan ja tanssia hänen kanssaan, niin ei hän ole kuitenkaan milloinkaan käyttäytynyt niin, että olisin uskaltanut puhua hänen kanssaan rakkaudesta. Annetaan siis asiain mennä menoaan; hän kyllä tulee jälleen ystäväkseni, jos tahtoo, ja ellei tahdo, niin usko minua, en minä siitä kuole."

"Luulenpa tietäväni paremmin kuin sinä itse, mitä sinä tästä asiasta ajattelet", vastasi pikku Fadette. "Uskon kyllä kun sanot, ettet milloinkaan ole sanoin ilmaissut ystävyyttäsi Madelonille; mutta olisipa hän todellakin tyhmä, ellei olisi sitä nähnyt silmistäsi, varsinkin tänään. Ja kun minä olen ollut syypää teidän eripuraisuuteenne, niin pitää minun saada rakentaa teidän välillenne sovintokin, ja nyt juuri on oivallinen tilaisuus antaa Madelonin ymmärtää että pidät hänestä. Sen minä teen, ja olen sen tekevä sopivasti ja näppärästi, niin ettei hän voi mitenkään epäillä sinun minua lähettäneen. Luota sinä, Landry, pikku Fadetteen; luota vain Sirkka-raukkaan, joka ei ole sisältä yhtä ruma kuin ulkonäöltään, ja anna hänelle anteeksi että hän on sinua loukannut, sillä siitä voi sinulle seurata suuri onni. Olet näkevä että jos onkin suloista omistaa kauniin tytön rakkaus, niin on hyödyllistä omistaa ruman tytön ystävyys, sillä rumat eivät ole itsekkäitä, eivätkä niin herkkiä suuttumaan, eivätkä niin pitkävihaisia."

"Oletpa ruma tai kaunis, Fanchon", sanoi Landry tarttuen tytön käteen, "niin luulen jo kuitenkin ymmärtäväni, että sinun ystävyytesi on suuriarvoinen, jopa niin suuriarvoinen, että rakkaus kenties ei ole mitään sen rinnalla. Sinä olet kovin hyvä, sen kyllä nyt käsitän, sillä olen sinua tänään suuresti loukannut, vaikket ole ollut sitä huomaavinasi, ja kun sanot minun käyttäytyneen hyvin sinua kohtaan, niin olen itse mielestäni käyttäytynyt huonosti."

"Millälailla, Landry? En tiedä millä tavalla -- --"

"Siten, Fanchon, etten suudellut sinua kertaakaan tanssiessamme, ja kuitenkin olin siihen sekä velvotettu että oikeutettu, koska kerran on semmoinen tapa. Olen kohdellut sinua niinkuin kymmenvuotisia pikkutyttöjä, joita ei viitsitä suudella, ja kuitenkin olet miltei minun ikäiseni, ei ole kuin vuosi eroa. Olen siis tehnyt vääryyttä sinua kohtaan, ja ellet olisi niin hyvä tyttö, olisit sen kyllä huomannut."

"En ole sitä edes ajatellutkaan", sanoi pikku Fadette kohoten istualtaan, sillä hän tiesi valehtelevansa, vaikkei tahtonut sitä näyttää. "Kuulehan", sanoi hän koettaen näyttää iloiselta, "kuule miten sirkat soittavat nisupellossa; ne huutavat minun nimeäni, ja pöllö tuolla, katsottuaan tähtien kellotauluun, huutaa mikä hetki on kulumassa."

"Sen minäkin kuulen ja minun pitääkin jo palata Pricheen; mutta tahdotko sinä, Fadette, antaa minulle anteeksi, ennenkun sanon sinulle hyvästi?"

"Mutta enhän minä ole sinuun suuttunut, Landry, eikä minulla ole sinulle mitään anteeksi antamista."

"Onpa", sanoi Landry, joka tunsi omituista liikutusta tytön puhuttua hänen kanssaan rakkaudesta ja ystävyydestä niin vienolla äänellä, että puoliunisten peipposten viserrys pensaissa tuntui sen rinnalla miltei karkealta. "Kyllä sinulla on minulle anteeksi annettavaa, sinun täytyy sanoa että minun pitää suudella sinua, hyvittääkseni mitä tänään olen laiminlyönyt."

Pikku Fadette hiukan säpsähti, mutta voitti pian jälleen iloisen tuulensa ja sanoi:

"Sinä tahdot että minun pitää määrätä sinulle joku rangaistus syntisi sovitukseksi. Minä kuitenkin vapautan sinut siitä, poikaseni. On aivan tarpeeksi kun tanssit minun kaltaiseni tytön kanssa; olisi kerrassaan liian suuri uhraus vielä häntä suudellakkin."

"Ei, älä sano niin", huudahti Landry tarttuen tytön ranteeseen; "en luule sitä miksikään rangaistukseksi -- ellei se ole sinulle itsellesi vastenmielistä, nyt kun on minusta kysymys."

Ja näin sanoessaan hän tunsi sellaista halua suudella pikku Fadettea, että hän aivan vapisi ajatellessaan ettei tyttö suostuisikaan.

"Kuulehan, Landry", vastasi Fadette lempeällä, hyväilevällä äänellä; "jos olisin kaunis, sanoisin sinulle että tämä ei ole oikea paikka eikä tilaisuus suudella toisiaan aivan kuin salassa. Jos olisin turhamielinen, niin ajattelisin päinvastoin että nyt on oikea paikka ja aika, koska pimeys peittää rumuuteni eikä täällä ole ketään, jota sinun tarvitsee hävetä. Mutta kun en ole kaunis enkä turhamielinen, niin sanon näin: anna minulle kädenlyönti ystävyytesi osotteeksi, ja minä olen sinun ystävyyteesi tyytyväinen, minä joka en ole sitä milloinkaan kokenut, enkä tule itselleni koskaan muuta ystävää toivomaan."

"Kyllä", sanoi Landry, "puristan kättäsi kaikesta sydämestäni -- ymmärräthän, Fadette. Mutta uskollisinkin ystävyys, jommoista nyt tunnen sinua kohtaan, ei estä toisiaan suutelemasta. Jos kiellät, niin luulen että vielä kannat vihaa minua kohtaan."

Hän koetti yllättämällä ottaa tytöltä suudelman, mutta pikku Fadette vastusti, ja kun hän siitä huolimatta tahtoi päästä tahtonsa perille, purskahti tyttö itkuun.

"Anna minun olla, Landry; sinä pahotat mieleni."

Landry katsoi hämmästyneenä, ja kun hän jälleen näki tytön itkevän, tuli hän sekä alakuloiseksi että pahoille mielin.

"Näen kyllä", sanoi hän, "ettet puhu totta sanoessasi ettet tahdo muiden kuin minun ystävyyttäni. Sinun sydämessäsi on voimakkaampi ystävyys, joka estää sinun minua suutelemasta."

"Ei, Landry", vastasi hän nyyhkyttäen; "mutta minä pelkään että kun sinä olet minua suudellut pimeässä, kasvojani näkemättä, niin alat minua vihata, kun näet ne päivänvalossa."

"Enkö sitte ole sinua milloinkaan päivällä nähnyt?" sanoi Landry kärsimättömästi; "ja enkö näe sinua nytkin? Tule tänne kuuvaloon, näen sinut hyvinkin, enkä enää tiedä oletko sinä ruma, mutta minä pidän sinun kasvoistasi, koska pidän sinusta -- niin on asia."

Ja hän suuteli tyttöä, ensin arastellen, mutta sitte uudelleen niin hurmaantuneena, että Fadette pelästyi, työnsi hänet luotaan ja sanoi:

"Riittää, Landry, jo riittää! On aivan kuin suutelisit minua uhallasi -- tai ehkä ajattelit Madelonia. Rauhotuhan: minä puhun hänen kanssaan huomenna ja huomenna sinä saat suudella häntä suuremmalla mielihyvällä kuin mitä voit tuntea minua suudellessasi."

Tyttö heittäysi nopeasti kivilouhoksen reunan yli ja riensi kevein askelin tiehensä.