Part 9

Landry oli kuin huumautunut ja hänen teki mieli juosta tytön jälessä. Kolme kertaa se kiusaus hänet valtasi, ennenkun hän vihdoin voi päättää lähteä joellepäin. Lopulta tuntui kuin paholainen olisi häntä ahdistanut, ja hän rupesi juoksemaan eikä pysähtänyt ennenkuin pääsi Pricheen.

Seuraavana päivänä, mennessään aamun sarastaessa katsomaan härkiään ja niitä taputellessaan ja ruokkiessaan, hän ajatteli eilistä pitkää keskusteluaan Fadetten kanssa Chaumoisin louhoksessa, kuinka se oli tuntunut lyhyeltä kuin silmänräpäys. Hänen päänsä oli vielä raskas lyhyen unen ja eilen kokemiensa vaihtelevien mielenliikutuksien vuoksi. Hän oli hämillään ja miltei peloissaan sen johdosta, mitä oli tuntenut tuota tyttöä kohtaan -- tyttöä, joka nyt muistui hänen mieleensä rumana ja huonosti puettuna, jommoisena hän oli aina hänet nähnyt. Väliin hän kuvitteli nähneensä sellaista unta, että hän niin mielellään oli tyttöä suudellut ja sellaisella riemulla painanut häntä rintaansa vasten, ikäänkuin olisi ollut kiihkeästi häneen rakastunut ja äkkiä ruvennut pitämään häntä kaikkia muita tyttöjä kauniimpana ja rakastettavampana.

"Hän on noita, niinkuin ihmiset sanovatkin, vaikka hän ei sitä omista", ajatteli Landry; "ja aivan varmaan hän minut eilen illalla loihti, sillä en eläissäni ole tuntenut isää enkä äitiä, enkä sisarta tai veljeä, enpä edes kaunista Madelonia tai rakasta kaksoisveljeäni Sylvinetiä kohtaan niin kiihkoisaa ystävyyttä, kuin mitä tuo noita minussa herätti itseään kohtaan parissa minuutissa. Jos Sylvinet-raukka olisi nähnyt minun tilani, niin hän varmaan olisi aivan hullaantunut mustasukkaisuudesta. Se tunne, mitä tunsin Madelonia kohtaan, ei häirinnyt minun ja veljeni ystävyyttä, mutta jos vain päivänkin olisin yhtä hulluna ja kiihkoisena kuin olin eilen tuon Fadetten seurassa, niin ihan varmaan tulisin hulluksi, enkä välittäisi koko maailmassa muusta kuin hänestä."

Landry oli miltei tukehtua häpeästä, tuntien suurta väsymystä ja alakuloisuutta. Hän istuutui härkien soimen reunalle, peläten että tuo noita oli vienyt sekä hänen sielunvoimansa että järjen ja terveyden.

Mutta kun päivä yhä valkeni ja Prichen miehet nousivat ylös, alkoivat he laskea hänen kanssaan leikkiä siitä, että hän oli tanssinut tuon ilkeän Sirkan kanssa, ja kokkapuheissaan he esittivät hänet niin rumaksi, huonosti kasvatetuksi ja naurettavasti puetuksi, ettei hän tiennyt minne piiloutua; siinä määrässä häntä hävetti ei ainoastaan se, mitä he olivat nähneet, vaan myöskin se, mitä hän varoi kertomasta.

Hän ei kuitenkaan harmistunut, sillä pricheläiset olivat kaikki hänen ystäviään eikä heidän pilassaan piillyt piikkejä. Jopa hän rohkeni heille sanoa ettei pikku Fadette ollutkaan sellainen miksi häntä luultiin, vaan että hän oli yhtä hyvä kuin kuka muu ja kykeni tekemään muille suuria palveluksia. Silloin hänelle tehtiin vielä enemmän kiusaa.

"Hänen isoäitinsä kyllä voi olla ihmisille avuksi", sanoivat he; "mutta tyttö on tietämätön lapsi, ja jos sinulla on sairas elukka, en neuvo sinua käyttämään hänen lääkettään, sillä hän on pieni lörpöttelijä, joka ei ymmärrä vähääkään lääkitsemistä. Mutta hän näyttää osaavan loihtia nuoria miehiä, koskapa sinäkin olit alituiseen hänen kintereillään Saint-Andochen juhlassa. Mutta varohan, Landry-raukka, etteivät rupea sinua sanomaan 'Sirkka-Landryksi' ja Fadetten toveriksi. Paholainen sinua vaanii, ja tulee jonakin päivänä ja tempaa peitteen sängystäsi ja palmikoi hevosesi jouhet yhteen, ja niin täytyy meidän hakea pappi rukouksia lukemaan."

"Minä luulen", sanoi pikku Solange, "että hän eilen aamuna veti toisen sukkansa nurinpäin jalkaan. Silloin saavat peikot vallan ihmisen yli, ja pikku Fadette sen kyllä huomasi."

XXI.

Landry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette kulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa erääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille. Oli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet päivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku Fadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa tuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää mitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi kiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran jäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa, kuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen sanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi vastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta pikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän kuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän puhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle luvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut kymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä milloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin nöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte -- koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt -- kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt vierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän esitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli johtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia suuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan pienten kanssa.

Mutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena: "Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan kaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua vähääkään, tai että olen siitä kateellinen."

Fadette sanoi: "Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta, Madelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin hän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata." Ja Fadette kuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja niin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki hänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa -- hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.

Madeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta hän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.

"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön", sanoi hän, "ja sinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta minä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta, ja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt saanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni, sillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun rumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään, joka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi kuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea raukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet minulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä olisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!"

"Jos se teitä loukkaa", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen koskevalla äänellä, "ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla oikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa hyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun halveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle anteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan aikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan olen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta olen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin milloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka minä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä ja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse näitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen olla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla katsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa pikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta hän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo suostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes rangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän tulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte."

Sensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta nöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien pikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että Landry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon puolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten suuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin Madelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että nuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa muidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei ollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan pikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli kaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun hän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että uskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään voivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.

Illalla hän meni Pricheen -- hän asui vain parin kolmen pyssynkantomatkan päässä -- ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän elukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan, lähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen kanssaan puhelemaan.

Landry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen selvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun sekaantunut. -- "Fadette on noita", ajatteli hän itsekseen; "hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on neljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin mitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja sellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille."

Tätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti, että tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä puhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli selittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin kadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.

Heti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän kapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja sieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä sinäkin iltana. "Sepä hyvä", ajatteli Landry, "ei Fadettekaan nyt ole kaukana." Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan harhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka taholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut ainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka, joka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua, kuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin, meni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen ja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin koiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa. Hänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli häntä niin hyvin auttanut.

XXII.

Koko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka häntä sekä hämmästytti että suretti. "Nyt hän kai luulee että minä taasen olen kiittämätön", ajatteli hän, "ja jos en häntä tapaakkaan, ei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut. Olen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin tahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa tarkotuksessa tai häntä loukatakseni."

Sen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko elämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli hajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään työhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä punerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä vaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.

Torstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi tämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli eriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei samallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin Sylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa, mutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän kysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry vastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan valehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut puhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli vielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.

Joutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun saapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi että pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili aina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän Neitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä häneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla. Tyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut kammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin palasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.

Mutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun häntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli kappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja tunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin puettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa, hänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen liinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut niiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen paremmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin myssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti hänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin oli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen ruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja sensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä, oli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi hän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä kahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa ja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin tuomenkukat keväällä.

Kun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen kädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette kokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi tyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta se teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat silmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin, että hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: "Noita hän on lopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja nyt hän on kaunis; onhan se ihme!" Hän aivan pelästyi, mutta se ei estänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua hänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun loppuun saakka.

Mutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi jäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän nyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin nähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut häntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta tunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän sydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan pienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä ennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen santarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa maksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa määrättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.

XXIII.

Kun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman että olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa eräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat suurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin harvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. "Oletko löytänyt, Fanchon?" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.

"Montakin", vastasi tyttö, "mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka niin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani, mutta niistä ei ole mitään hyötyä."

Landry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän tunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin seurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle sanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.

Pikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään, niin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö kysyi miksi Landry häneen niin katsoi.

"Ehkä katsot sentähden", jatkoi tyttö, "että olen korjannut myssyni. Olen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni samallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden tavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän taasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni miellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta."

"Sanokoot mitä tahansa", sanoi Landry, "mutta minä en ymmärrä mitä oikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt olet tullut, se täytyy sokeankin huomata."

"Älä tee minusta pilaa, Landry", vastasi pikku Fadette. "Sanotaan että kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat epätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo tulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän se ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt minulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi."

"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko hän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen tiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin, että olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa."

"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän sanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?"

"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme sotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä hän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle."

Pikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti. Hänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis, pelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot, mutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon ehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen rakkaudentunnustuksensa vuoksi.

"Mitä Madelon on minusta sanonut?" kysyi hän.

"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö voi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja karttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei tarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut kaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien ihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan sinua, mutta että sinä et rakasta minua."

"Sepä oli pahasti sanottu", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä, sillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry tällä hetkellä oli häntä viekkaampi. "En uskonut Madelonia niin valheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle anteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja harminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa."

"Ehkä", sanoi Landry, "ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun suuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä edes minuun harmistua."

"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole milloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia valheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan toista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut sinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa häntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa."

"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa, sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella syttyi minussa -- en oikein tiedä kuinka -- sellainen ystävyys sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä, sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti, vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa. Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette. Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"

Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen, että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille, saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä, että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.

XXIV.

Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi jälleen puhua, sanoi hän:

"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."

"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."