Part 41

Kertomatta tarkalleen Rigaudin käsiin joutuneiden asiapaperien sisältöä oli Pikku Dorrit maininnut asiasta mr Meaglesille ylimalkaisin piirtein ja myöskin kertonut hänelle miehen lopun. Vaa'an ja rahalapion ääressä saavutettu varovaisuus osoitti kohta mr Meaglesille, kuinka tärkeätä oli ottaa selko alkuperäisistä papereista; sentähden hän kohta kirjoitti Pikku Dorritille parhaansa mukaan lieventäen tämän huolia niistä asiakirjoista ja lisäten, että hän ei aikonut palata Englantiin »ylittämättä päästä niiden jäljille».

Näihin aikoihin oli mr Henry Gowan päässyt selville siitä, että hänen olisi hauskempi olla tuntematta Meaglesejä. Hän oli siksi hienotunteinen, ettei antanut vaimollensa mitään määräyksiä tässä suhteessa; mutta mr Meaglesille hän lausui huomanneensa, etteivät he henkilökohtaisesti sopineet yhteen, ja arvelevansa, että olisi hyvä, jos he — kohteliaasti ilman minkäänlaisia kohtauksia tai muuta senkaltaista — sopisivat siitä, että he olivat parhaita ystäviä, mutta pysyisivät erossa. Mr Meagles-raukka, joka hyvin oli huomannut, ettei hän edistänyt tyttärensä onnea joutuu alla alati halveksivan kohtelun alaiseksi hänen läsnäollessaan, vastasi: »Hyvä, Henry! Sinä olet Petini mies; sinä olet luonnon järjestyksen mukaan syrjäyttänyt minut; jos tahdot niin, niin olkoon minun puolestani!» Tämä järjestely toi mukanaan sen edun, jota Henry Gowan tuskin oli odottanut, että nimittäin sekä mr että mrs Meagles olivat entistä anteliaampia tytärtänsä kohtaan nyt ollessaan yhteydessä vain hänen ja hänen pienen lapsensa kanssa ja että hänen ylvään henkensä ei tarvinnut olla alentavasti tietoinen siitä, mistä rahat tulivat, joita hänellä nyt oli runsaammin kuin ennen.

Tällaisten olojen vallitessa tarttui mr Meagles tietysti innokkaasti tarjolla olevaan tehtävään. Hän sai tyttäreltänsä tietää, mitä eri kaupunkeja Rigaud oli läsnäolollansa rangaissut ja missä hotelleissa asunut muutama aika takaperin. Hän otti nyt tehtäväkseen käydä salaisesti ja kiireesti kaikissa näissä ja tavatessaan jossakin maksamatta jätetyn laskun ja pantiksi jätetyn lippaan tai paperikäärön maksaa laskun ja lunastaa lippaan tai käärön.

Ilman muita seuralaisia kuin äiti, lähti mr Meagles tälle toivioretkelle ja joutui lukemattomiin seikkailuihin. Vähimpiä vaikeuksia ei ollut se, ettei hän milloinkaan ymmärtänyt, mitä hänelle sanottiin, ja että ihmiset, joilta hän tiedusteli jotakin, eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi heille. Tästä huolimatta oli hän järkkymättömän varma siitä, että englanninkieli jollakin tavoin oli koko maailman emäkieli, mutta että ihmiset olivat liian typeriä ymmärtääkseen sitä, ja piti laveita puheita ravintolanisännille, selitti äänekkäästi ja tarkoin monimutkaisempia asioita eikä välittänyt vähääkään maan asukasten omalla kielellään antamista vastauksista, ne kun hänen mielestään olivat »pelkkää pötyä». Toisinaan kutsuttiin avuksi tulkki, jota mr Meagles puhutteli niin aito englantilaisella kielellä, että tämä heti huomasi kykenemättömyytensä ja väistyi — mikä vain pahensi asiaa. Mutta toiselta puolen on epätietoista, menettikö hän paljoakaan tämän kautta, sillä vaikkei hän löytänyt mitään jälkeenjäänyttä omaisuutta, löysi hän niin paljon velkoja ja epäedullisia tietoja siihen ainoaan nimeen liittyvinä, jonka hän saattoi tehdä ymmärretyksi, että hän melkein joka paikassa sai ansaitsemattoman syytösryöpyn niskaansa. Kokonaista neljä kertaa kutsuttiin poliisi paikalle ja mr Meagles esitettiin hänelle huijarina, tyhjäntoimittajana ja varkaana; kaikki nämä häväistykset kesti hän tyynesti (hän kun ei ymmärtänyt niistä sanaakaan), ja kun hänet kaikkea muuta kuin kunnioittavasti saatettiin laivoihin ja postivaunuihin, jotta hänestä päästäisiin irti, asteli hän vain, äidin käsivarsi kainalossaan, jutellen koko ajan, kuten hilpeä, rehellinen brittiläinen ainakin.

Mutta omalla kielellään ja älyllään oli mr Meagles selväjärkinen, viisas ja hellittämätön mies. Kun hän etsintäretkellään oli, kuten hän sanoi, »puskeutunut» Pariisiin saakka, vielä vähääkään onnistumatta, ei hän suinkaan ollut allapäin eikä toivoton. »Kuta lähemmäksi Englantia joudun seuratessani hänen jälkiänsä, näetkös, äiti», selitti hän, »sitä suurempi mahdollisuus on löytää ne paperit, löydänpä ne sitten tai olen löytämättä. Sillä järkevinhän on otaksua, että hän tahtoi sijoittaa ne englantilaisten sormien ulottuvilta, mutta kuitenkin niin lähelle, että hän itse helposti sai ne käsiinsä; eikös niin, äiti?»

Pariisissa sai mr Meagles Lontoosta kirjeen, joka oli odotellut häntä siellä; siinä Pikku Dorrit kertoi, että hän oli voinut puhella muutaman minuutin mr Clennamin kanssa siitä miehestä, joka ei enää ollut elävien joukossa, että hän oli kertonut mr Clennamin ystävän mr Meaglesin olevan kotimatkalla ja tulevan pian tapaamaan häntä ja että hän eräiden seikkojen tähden halusi joitakin tietoja Rigaud-Blandoisista, jolloin mr Clennam oli pyytänyt häntä kertomaan mr Meaglesille, että miss Wade, joka asui Calaisissa sen ja sen kadun varrella, oli tuntenut hänet. »Oho!» sanoi mr Meagles.

Niin pian tämän jälkeen kuin postivaunu-aikoina oli mahdollista soitti mr Meagles raihnaisen portin raihnaista kelloa; portti aukesi naristen, ja pimeässä käytävässä seisoi talonpoikaisvaimo sanoen: »Täällä! Siir! Kuka?» Kuullessaan tämän puhuttelun jupisi mr Meagles itsekseen, että calaisilaiset tuntuivatkin olevan järkevää väkeä, jotka näyttivät tietävän mitä muut ja he itse tahtoivat. »Miss Wade, ystäväni», vastasi hän, ja sitte hänet vietiin miss Waden puheille.

»Siitä on jo kulunut aikaa, kun viimeksi tapasimme», sanoi hän kakistellen kurkkuansa; »toivottavasti olette voinut hyvin, miss Wade?»

Toivomatta, että mr Meagles tai kukaan muu oli voinut hyvin, miss Wade kysyi, mikä tuotti hänelle kunnian tavata mr Meaglesiä taas. Tällä välin vieras katseli ympärillensä huoneessa, huomaamatta missään lippaan tapaista.

»Niin, totta puhuen, miss Wade», aloitti mr Meagles rattoisasti, ovelasti, miltei mielistelevästi, »te voisitte luoda valoa erääseen nykyisin varsin hämärään asiaan. Kaikki meidän väliset menneet ikävät selkkaukset pysyvät kai menneinä, toivottavasti. Niitä ei nyt voi korjata. Muistattehan tyttäreni? Ajat muuttuvat! Hän on nyt äiti!»

Viattomuudessaan aloitti mr Meagles pahimmasta päästä. Hän vaikeni, odottaen jotakin mielenkiinnon ilmausta, mutta turhaan.

»Tästähän ette tullut puhumaan?» huomautti toinen kylmäkiskoisen äänettömyyden jälkeen.

»En, en», vastasi mr Meagles. »En. Arvelin, että ystävällisyytenne —»

»Luulin tietävänne», keskeytti miss Wade hymyillen, »ettei minun ystävällisyyttäni voi ottaa lukuun».

»Älkää sanoko niin», väitti mr Meagles, »teette itsellenne vääryyttä. Joka tapauksessa, käykäämme asiaan.» Sillä hän huomasi, ettei hän ollut voittanut mitään kulkemalla kiertoteitä. »Olen kuullut ystävältäni Clennamilta, joka ikävä kyllä on hyvin sairas —»

Hän vaikeni taas, mutta toinenkin pysyi vaiti.

»— että tunsitte erään Blandois-nimisen miehen, joka äskettäin kuoli Lontoossa kauhean tapaturman kautta. Ymmärtäkää minut oikein. Tiedän, että tunsitte hänet vain satunnaisesti», sanoi mr Meagles, taitavasti torjuen kiukunpurkauksen, jonka näki olevan tulossa. »Tiedän varsin hyvin, että tuttavuus oli aivan satunnainen. Mutta kysymys on siitä», mr Meaglesin ääni muuttui taas rattoisaksi ja rauhoittavaksi, »jättikö hän viime Englannin-matkallaan asiapaperilippaan tai paperikäärön tai minkäänlaisia papereita teille, pyytäen teiltä lupaa jättää ne tänne talteen lyhyeksi aikaa, kunnes hän tarvitsisi niitä.»

»Siitäkö on kysymys? Ja kuka kysyy?»

»Minä», vastasi mr Meagles. »Enkä vain minä, vaan Clennam ja moni muu. Minä olen ihan varma», jatkoi mr Meagles, jonka sydän oli tulvillaan Petiä, »ettei teillä voi olla mitään epäystävällisiä tunteita tytärtäni kohtaan; se on mahdotonta. No niin, hänkin kysyy sitä, se kun koskee läheisesti hänelle rakasta ystävää. Tässä nyt olen ja sanon suoraan, että tästä on kysymys, ja kysyn: Jättikö hän papereita?»

»Totisesti, näyttää siltä kuin kaikki, jotka tiesivät jotakin tästä miehestä — otin hänet kerran elämässäni palvelukseeni, maksoin ja lähetin hänet sitte menemään — olisivat valinneet minut kysymystensä maalitauluksi!»

»Älkää toki», rauhoitti mr Meagles, »älkää. Älkää toki pahastuko, sehän on maailman yksinkertaisin kysymys, johon kuka hyvänsä voi vastata. Mainitsemani asiapaperit eivät olleet hänen omaansa, vaan anastettuja; niitä säilyttävä viaton henkilö voisi joskus saada niistä ikävyyksiä, ja ne, joille ne kuuluvat, tiedustelevat niitä. Matkallaan Lontooseen poikkesi hän Calaisissa ja hänellä oli syitä, joiden tähden hän ei voinut ottaa niitä mukaansa, joiden tähden hän tahtoi saada ne ulottuvillensa ja joiden tähden hän ei uskaltanut jättää niitä vertaistensa haltuun. Jättikö hän ne tänne? Vakuutan, että jos vain tietäisin miten minun tulisi menetellä, niin panisin parhaani välttääkseni suututtamasta teitä. Teen kysymykseni henkilökohtaisesti, mutta siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Voisin tehdä sen kenelle hyvänsä toiselle; olen tehnyt sen jo monelle. Jättikö hän ne tänne? Jättikö hän jotakin tänne?»

»Ei.»

»Siis, ikävä kyllä, ette tiedä niistä mitään, miss Wade?»

»En tiedä niistä mätään. Olen nyt vastannut käsittämättömään kysymykseenne. Hän ei jättänyt niitä tänne enkä minä tiedä mitään niistä.»

»Vai niin!» sanoi mr Meagles nousten seisomaan. »Se on ikävää. Se ei siis onnistunut nytkään. Toivon, etten pahasti ole suututtanut teitä. — Tattycoram voi kai hyvin, miss Wade?»

»Harriet? Kyllä!»

»Joko taas sanoin jotakin loukkaavaa», ihmetteli mr Meagles saatuaan tämän oikaisun. »Täällä näyn aina joutuvan sanomaan jotakin sellaista. Ehkäpä, jos olisin ajatellut asiaa kahdesti, en olisikaan antanut hänelle tuollaista outoa nimeä. Mutta kun tahtoo olla ystävällinen ja leikillinen lasten kanssa, ei tule ajatelleeksi asioita moneen kertaan. Hänen vanha ystävänsä lähettää hänelle ystävälliset terveisensä, jos katsotte sopivaksi viedä ne perille.»

Miss Wade ei vastannut tähän mitään, ja mr Meagles käänsi rehelliset kasvonsa pois synkästä huoneesta, jossa ne paistoivat kuin aurinko, ja palasi hotelliin, jonne oli jättänyt äidin ja jossa hän kertoi: »Sain selkääni, äiti, ei mitään tuloksia!» Sitte hän käänsi ne Lontooseen menevään postilaivaan, joka matkusti yötä myöten, ja sitte Marshalseaan.

Uskollinen John oli virantoimituksessa, kun isä ja äiti Meagles ilmestyivät hämärissä portille. Miss Dorrit ei ollut siellä silloin, kertoi hän, mutta hän oli ollut siellä aamulla ja tuli säännöllisesti joka ilta. Mr Clennam toipui vähitellen, ja Maggy ja mrs Plornish ja mr Baptist hoitivat häntä vuorotellen. Miss Dorrit palaisi varmasti sinä iltana ennen kellon soimista. Yläkerrassa oli huone, jonka vankilanjohtaja oli vuokrannut hänelle ja jossa he, jos halusivat, voisivat odottaa häntä. Peläten, että saattaisi olla vahingollista Arthurille, jos he ilmestyisivät hänen luoksensa valmistuksetta, otti mr Meagles vastaan tarjouksen; ja he jäivät huoneeseen odottamaan ja katselemaan sen ristikkoikkunasta vankilaan.

Vankilan rajoitettu ala vaikutti mrs Meaglesiin niin, että hän alkoi itkeä, ja mr Meaglesiin niin, että hän alkoi läähättää ja haukkoa ilmaa. Hän käveli edestakaisin huoneessa läähättäen ja pahentaen asiaa hermostuneesti löyhyttelemällä kasvojaan nenäliinalla. Kääntyessään aukenevaan oveen päin hän huudahti:

»Oh! Hyvä Jumala! Tämä ei ole miss Dorrit! Äiti, katsos, Tattycoram!»

Hän juuri. Ja Tattycoramin käsissä oli kaksi jalkaa leveä ja kaksi jalkaa pitkä rauta-arkku. Sellaisen oli Affery Flintwinch ensimmäisessä unessaan nähnyt yösydännä vaeltavan talosta miehensä kaksoisveljen kainalossa. Tämän arkun laski Tattycoram lattialle entisen isäntänsä jalkoihin; sen viereen heittäytyi Tattycoram polvilleen ja takoi sitä nyrkeillään ja huusi puoliksi haltioissaan, puoliksi epätoivoisena, puoliksi nauraen, puoliksi itkien: »Antakaa anteeksi, rakas isäntä, ottakaa minut takaisin, rakas emäntä, tässä se on!»

»Tatty!» huudahti mr Meagles.

»Se, mitä etsitte!» selitti Tattycoram. »Tässä se on! Minut lähetettiin viereiseen huoneeseen, jotta en näkisi teitä. Kuulin teidän kysyvän tätä, kuulin hänen sanovan, ettei hän ollut saanut sitä; minä olin ollut läsnä, kun mies jätti sen sinne, ja minä otin sen illalla ja toin tänne. Tässä se on!»

»Mutta, tyttöni, kuinka pääsit Kanaalin poikki?» kysyi mr Meagles entistä hengästyneempänä.

»Tulin samassa laivassa kuin tekin, istuin vaatteisiini kääriytyneenä laivan toisessa päässä. Kun te satamassa otitte vaunut, otin minä toiset ja seurasin teitä tänne. Hän ei olisi ikinä luovuttanut sitä, senjälkeen kun kerroitte, kuinka välttämättä sitä haluttiin; hän olisi mieluummin upottanut sen mereen tai polttanut sen. Mutta tässä se on!»

Kuinka hän olikaan täynnä hehkua ja innostusta, kun hän huudahti: »Tässä se on!»

»Hän ei tahtonut ottaa arkkua vastaan, se minun on sanottava hänen eduksensa, mutta mies jätti sen, ja minä tiedän, että miss Wade sen jälkeen, mitä te sanoitte, ja kiellettyhän tietävänsä asiasta mitään, ei olisi ikinä luovuttanut sitä. Mutta tässä se on! Rakas isäntä, rakas emäntä, ottakaa minut takaisin ja antakaa minulle taas vanha rakas nimeni! Antakaa tämän puhua puolestani. Tässä se on!»

Isä ja äiti Meagles eivät milloinkaan paremmin ansainneet nimeänsä kuin ottaessaan takaisin suojaansa rajun, itsepintaisen löytölapsensa.

»Oi kuinka olen ollut kurja!» huudahti Tattycoram itkien entistä enemmän tämän jälkeen, »aina onneton, aina katuva. Pelkäsin häntä ensi hetkestä kun näin hänet. Tiesin, että hän oli saanut vaikutusvaltaa minuun, kun hän niin hyvin tunsi minussa asuvan pahan. Se oli mielipuolisuutta minussa, ja hän saattoi herättää sen milloin vain halusi. Tässä tilassa ollessani ajattelin aina, että kaikki ihmiset olivat minua vastaan syntyperäni tähden, ja kuta ystävällisempiä he olivat minua kohtaan, sitä katkerammaksi kävin. Kuvittelin mielessäni, että he kerskuivat kiusallani ja koettivat herättää minussa kateutta heitä kohtaan, vaikka tiedän — vaikka tiesin silloinkin, kun vain tahdoin — etteivät he ajatelleetkaan sellaista. Ja kaunis nuori emäntäni ei olekaan niin onnellinen kuin hänen pitäisi olla, ja minä olen jättänyt hänet. Millaisena kurjana ilkiönä hän pitäneekään minua! Mutta puhuttehan puolestani hänelle ja pyydätte häntä antamaan minulle anteeksi, kuten te molemmat olette antaneet! Sillä en ole enää niin paha kuin ennen», puolustihe Tattycoram, »paha kylläkin, mutta niin paha kuin sillein en todellakaan. Olen koko ajan nähnyt miss Wadessa itseni kypsyneenä — kääntäen kaikesta nurjan puolen näkyville, selittäen kaiken hyvän pahaksi. Olen koko ajan nähnyt, kuinka hänen paras huvinsa oli pitää minua yhtä kurjana, epäluuloisena itsekiduttajana kuin hänkin on. Ei silti, että hänellä siitä oli suurtakaan vaivaa», huudahti Tattycoram, puhjeten vielä kerran epätoivoiseen itkuun, »sillä olin jo mahdollisimman paha. Tarkoitan vain, että kaiken kokemani jälkeen en toivoakseni enää milloinkaan ole niin paha, vaan että vähitellen paranemistani paranen. Koetan kaikin voimin. En pysähdy viiteenkolmatta, sir. Lasken viisikolmatta sataa, viisikolmatta tuhatta!»

Taas ovi avautui, Tattycoram vaikeni, ja Pikku Dorrit astui sisään, jolloin mr Meagles ylpeänä ja iloisena ojensi hänelle arkun. Pikku Dorritin lempeät kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta ja onnesta. Salaisuus oli nyt tallessa! Hän saattoi pitää itseänsä koskevan osan omana tietonansa; Clennam ei milloinkaan saisi tietää hänen menetyksestään, mutta aikaa myöten kyllä sen, millä oli merkitystä hänelle itselleen. Kaikki oli ohi, anteeksiannettu, unohdettu!

»No niin, rakas miss Dorrit», sanoi mr Meagles, »minä olen liikemies — olen ainakin ollut — ja aion heti ryhtyä toimiin. Voinko saada tavata Arthuria tänä iltana?»

»Arvelen, ettei tänä iltana. Menen hänen huoneeseensa katsomaan, kuinka hän voi. Mutta kenties on parempi puhua hänen kanssansa vasta huomenna.»

»Olen aivan samaa mieltä, rakkaani», myönsi mr Meagles, »ja siksi en ole tullut lähemmäksi häntä kuin tähän synkkään huoneeseen. Näin ollen en tapaa häntä vähään aikaan. Mutta minä selitän asian teille palattuanne.»

Pikku Dorrit lähti huoneesta. Mr Meagles, joka katseli ikkunaristikon läpi, näki hänen astuvan alapuolella olevasta porttihuoneesta vankilan pihaan. Hän sanoi lempeästi: »Tattycoram, tule vähän tänne, tyttöseni.»

Tyttö tuli ikkunan ääreen.

»Sinä näit tämän nuoren naisen, joka äsken juuri oli täällä — tuon pienen, tyynen, hennon olennon, joka kävelee tuolla, Tatty. Katso, ihmiset väistyvät hänen tieltänsä päästääkseen hänet ohitseen. Miehet — katsos noita köyhiä ryysyistä olentoja — nostavat kohteliaasti lakkiansa hänelle, ja nyt hän häviää tuon oven taakse. Sinä näet hänet, Tattycoram?»

»Näen kyllä, sir.»

»Olen kuullut kerrottavan, Tatty, että häntä ennen aina nimitettiin tämän paikan lapseksi. Hän on syntynyt täällä ja elänyt täällä monta vuotta. Minä en voi hengittää täällä. Synkkä syntymä- ja asuinpaikka, Tattycoram?»

»On todella, sir.»

»Jos hän aina olisi ajatellut itseänsä ja kuvitellut mielessään, että kaikki vankilassakävijät halveksivat ja pilkkasivat häntä sentähden, niin hän olisi viettänyt kiusallista ja luultavasti hyödytöntä elämää. Mutta minä olen kuullut kerrottavan, Tattycoram, että hänen nuoruutensa on kulunut toimeliaassa alistuvaisuudessa, hyvyydessä ja jalossa toisten palvelemisessa. Sanonko, mitä hänen silmänsä aina ovat katselleet, niin että ne ovat saaneet sen ilmeen, jonka näit niissä?»

»Jos suvaitsette, sir.»

»Velvollisuutta, Tattycoram. Aloita se aikaisin ja täytä se hyvin, ja silloin ei mikään entisyys, ei syntyperämme eikä asemamme puolelta, voi todistaa meitä vastaan Kaikkivaltiaan tai omantuntomme edessä.»

He jäivät ikkunan ääreen; äiti yhtyi heihin, ja yhdessä he säälittelivät vankeja, kunnes Pikku Dorrit palasi. Hän ilmestyi pian huoneeseen ja ehdotti, ettei sinä iltana käytäisi Arthurin luona, jonka hän oli tavannut tyynenä ja rauhallisena.

»Hyvä!» virkkoi mr Meagles hilpeästi. »Epäilemättä se on parasta. Jätän siis terveiseni hänen suloisen hoitajansa huomaan ja tiedän, että hän voi parhaiten viedä ne perille. Olen poissa taas huomisaamuna.»

Pikku Dorrit tiedusteli ihmeissään, mihin hän aikoi lähteä.

»Hyvä ystävä», vastasi mr Meagles, »minä en voi elää hengittämättä. Tämä paikka salpaa niin henkeäni, etten ikinä toinnu siitä, ennenkuin Arthur on päässyt pois täältä.»

»Kuinka se voi aiheuttaa teille matkan huomisaamuna?»

»Minäpä selitän», virkkoi mr Meagles. »Tänä iltana me kaikki kolme menemme City-hotelliin. Huomisaamuna äiti ja Tattycoram lähtevät Twickenhamiin, jossa mrs Tickit istuu vierashuoneen ikkunassa tohtori Buchanin ääressä ja luulee heidän ilmestyessään näkevänsä aaveita, ja minä lähden ulkomaille etsimään Doycea. Meidän täytyy saada Dan tänne. Niin, rakkaani, tiedättekös, ei kannata kirjoitella, suunnitella ja mietiskellä sinne ja tänne näin pitkin välimatkoin ja epämääräisin väliajoin, vaan meidän täytyy saada Doyce tänne. Otan huomisaamuna tehtäväkseni noutaa Doycen tänne. Ei merkitse minulle mitään lähteä etsimään häntä. Minä olen vanha tottunut matkustelija ja kaikki vieraat kielet ja tavat ovat minulle samantekeviä — en ole milloinkaan ymmärtänyt mitään niistä. Sentähden en joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin. Minun täytyy heti lähteä, se on selvää, sillä en voi elää, ellen saa hengittää vapaasti, ja minä en voi hengittää vapaasti ennenkuin Arthur on poissa Marshalseasta. Minä olen tukehtumaisillani nyt ja kykenen tuskin saamaan kaiken tämän sanotuksi j; kantamaan tämän kallisarvoisen laatikon portaita alas.»

He pääsivät kadulle, Meagles kantaen arkkua, kun kello alkoi soida. Pikku Dorritilla ei ollut vaunuja odottamassa, mikä kovin ihmetytti mr Meaglesiä. Hän kutsui ajurin ja sijoitti Pikku Dorritin vaunuihin ja laatikon hänen viereensä. Ilossa ja kiitollisuudessaan Pikku Dorrit suuteli mr Meaglesin kättä.

»Tuosta en pidä, ystäväni», torjui tämä. »Se on vastoin oikeudentuntoani, että _te_ osoitatte tällaista kunnioitusta minulle — Marshalsean portilla.»

Pikku Dorrit kurottautui ylemmäs ja suuteli häntä poskelle.

»Te muistutatte minulle entisiä aikoja», sanoi mr Meagles, muuttuen yhtäkkiä alakuloiseksi, »mutta Pet rakastaa häntä ja peittää hänen virheensä ja luulee, ettei kukaan näe niitä — ja hän on todella ylhäistä sukua ja hyvästä perheestä!»

Tämä oli hänen ainoa lohdutuksensa menetettyään tyttärensä, ja jos hän antoi sille mahdollisimman suuren merkityksen, niin kukapa moittisi häntä siitä!

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU

Loppu

Kauniina syyspäivänä istui Marshalsean vanki, joka oli heikko, mutta muuten parantunut, kuunnellen ääntä, joka luki hänelle. Kauniina syyspäivänä, jolloin kultaiset vainiot olivat niitetyt ja uudelleen kynnetyt, jolloin kesän hedelmät olivat kypsyneet ja hävinneet, jolloin ahkerat sormet olivat poimineet vihreät humalarivit tyhjiksi, jolloin omenat heloittivat ruskeanpunaisina hedelmätarhoissa ja pihlajanmarjat purppuranpunaisina kellastuneessa lehvistössä. Metsissä näkyi jo siellä täällä tulevan kovan talven tuikahduksia, oksien välissä kun oli outoja aukeamia, joiden läpi näköala loisti selväpiirteisenä ja kirkkaana, vapaana kesän uneliaasta autereesta, joka oli leijaillut sen yllä luumupuiden kukkiessa. Niin ei myöskään meri rannalta katsoen enää päilynyt unisena kesälämmössä, vaan sen tuhannet säkenöivät silmät olivat auki, ja sen koko pinta oli riemuisessa liikkeessä rannan vilpoisesta hiekasta alkaen pieniin purjeisiin asti, jotka liitelivät taivaanrannalla kuin syksyn välittämät puista lentelevät lehdet.

Muuttumattomana, kuivana, värittömänä seisoi vankila katsellen välinpitämättömänä kaikkia vuodenaikoja köyhyyden ja huolten leimaamilla kasvoillaan heijastamatta sädettäkään kaikesta ympäröivästä kauneudesta. Kukkipa kesä kuinka kauniina hyvänsä ympärillä, sen tiilet ja ristikkotangot kantoivat aina samaa kuollutta kukintaa. Kuitenkin, kuunnellessaan lukevaa ääntä, kuuli Clennam siinä kaiken sen hyvän, mitä suuri luonto antaa ihmiselle, kuuli ne rauhoittavat säveleet, joita se laulaa hänelle. Vain tämän äidin polven ääressä hän oli seissyt pikku lapsena suurine toiveineen, saaden osakseen sitä hellyyden ja nöyryyden satoa, joka kasvaa aikaisin kylvetystä mielikuvituksen viljelyksestä, seissyt mylviviltä myrskyiltä suojaavien tammien turvissa, joiden jykevät juuret työntyvät lastenkamarissa itävistä terhoista. Tässä äänessä, joka luki hänelle, hän kuuli kaikuja tällaisista ennen kokemastaan tunteista, kaikuja jokaisesta säälivästä ja hellästä kuiskauksesta, joka oli hiipinyt hänen luoksensa hänen elämiänsä varrella.

Kun ääni vaikeni, pani hän käden silmillensä jupisten, että valo huikaisi niitä.

Pikku Dorrit laski kirjan kädestään ja nousi tyynesti vetääkseen uutimet ikkunan eteen. Maggy istui entisellä paikallaan käsityönsä ääressä. Valo himmeni, ja Pikku Dorrit siirsi tuolinsa lähemmäksi Arthuria.

»Tämä loppuu pian, rakas mr Clennam. Mr Doycen kirjeet teille ovat täynnä ystävyyttä teitä kohtaan ja mr Rugg sanoo, että hänen saamansa kirjeet ovat täynnä apua ja että kaikki (kun ensimmäinen suuttumus on ohi) ovat niin hienotunteisia ja puhuvat niin hyvää teistä, että kaikki kyllä pian taas päättyy.»

»Rakas tyttö. Rakas ystävä. Hyvä enkelini!»

»Te kehutte minua liiaksi. Ja kuitenkin tunnen itseni niin onnelliseksi kuullessani teidän puhuvan näin lämpimästi ja — tuntiessani» — Pikku Dorrit katsoi hänen silmiinsä — »ja tuntiessani, kuinka vilpittömästi tarkoitatte, mitä sanotte, etten voi kieltää teitä siitä».

Clennam nosti hänen kätensä huulilleen.

»Te olette ollut täällä monen monta kertaa, vaikken ole nähnyt teitä, Pikku Dorrit?»

»Kyllä, olen ollut täällä toisinaan, vaikken ole tullut sisään.»

»Hyvin usein?»

»Jotenkin usein.»

»Joka päivä?»

»Lienen käynyt täällä», vastasi Pikku Dorrit epäröiden, »vähintäin kahdesti joka päivä».