Part 2

Näin sanoen puristi hän ukon kättä ja päästi sen irti, ja hänen tyttärensä painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja ympäröi hänet käsivarsillaan hänen onnenpäivänään, samoin kuin oli hänen pitkinä onnettomuusvuosinaan ympäröinyt hänet rakkaudellaan, työllään ja uskollisuudellaan, ja purki täyden sydämensä tunteet kiitollisuudessa, toivossa, ilossa, autuaallisessa huimauksessa, kaikki vain isän tähden.

»Minä saan nähdä hänet sellaisena, jollaisena en ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Saan nähdä rakastettuni vapautuneena häntä varjostaneesta synkästä pilvestä. Saan nähdä hänet sellaisena, kuin äitiparka näki hänet kauan sitten. Oi rakkaani, rakkaani! Isä, oi isä! Oi kiitos Jumalan, kiitos Jumalan!»

Isä antautui hänen syleiltäväkseen ja suudeltavakseen, muttei vastannut näihin hyväilyihin, kiersi vain käsivartensa hänen ympärilleen. Eikä hän myöskään puhunut mitään, katseli vain pitkään vuoroin Clennamia vuoroin tytärtään ja alkoi täristä aivan kuin viluissaan. Selittäen Pikku Dorritille juoksevansa ravintolaan noutamaan pullollisen viiniä lähti Arthur kiireesti ulos huoneesta. Sillä välin kun viini tuotiin kellarista tarjoiluhuoneeseen, kokoontui joukko kiihoittuneita ihmisiä hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut, ja hän kertoi kiireesti, että mr Dorrit oli perinyt suuren omaisuuden.

Saapuessaan takaisin viinipulloineen näki hän Pikku Dorritin istuttaneen isänsä tämän nojatuoliin ja avanneen hänen paidankauluksensa ja kaulahuivinsa. He kaasivat viiniä pikariin ja nostivat sen hänen huulillensa. Nielaistuaan hiukkasen tarttui hän itse lasiin ja tyhjensi sen. Kohta senjälkeen nojautui hän taapäin tuolissaan ja itki, nenäliina silmillä.

Kun tätä oli kestänyt jonkun aikaa, arveli Clennam sopivaksi kääntää hänen huomionsa pääasiasta kertomalla yksityisseikkoja. Sentähden hän hitaasti ja rauhallisella äänellä selitti heille asian niin hyvin kuin taisi ja puhui lavealti Pancksin palveluksista.

»Hän saa — hm — hän saa runsaan palkkion, sir», vakuutti isä ponnahtaen pystyyn ja kierrellen kiireisesti huoneessa. »Olkaa varma siitä, mr Clennam, että jokainen tässä mukana ollut tulee — hm — tulee kunniallisesti palkituksi. Ei kukaan, rakas sir, saa sanoa minun jättäneen jotakin maksamatta. Erikoisen hyvilläni olen saadessani maksaa takaisin teille, sir — hm —etukäteen saamani rahat. Pyydän saada tietää niin pian kuin teille vain sopii, kuinka paljon olette antanut pojalleni etukäteen.»

Hänellä ei ollut mitään tarkoitusta kierrellessään huonetta, muttei voinut pysyä hetkeäkään hiljaa.

»Jokaista», sanoi hän, »tahdon muistaa. En tahdo lähteä täältä kenenkään velallisena. Kaikki, jotka ovat olleet — hm — jotka ovat käyttäytyneet hyvin minua ja perhettäni kohtaan, palkitaan. Chivery saa palkintonsa. Nuori John saa palkintonsa. Haluan ja aion menetellä auliisti ja anteliaasti, mr Clennam.»

»Sällillekö», pyysi Arthur laskien kukkaronsa pöydälle, »minun tässä jättää käytettäväksenne, mitä nyt aluksi välttämättä tarvitsette, mr Dorrit? Katsoin parhaaksi tuoda mukanani rahaa sitä varten.»

»Kiitos, sir, kiitos. Otan mielelläni nyt vastaan sen, mitä en tunti takaperin olisi omantuntoni tähden voinut ottaa. Olen kiitollinen teille tästä tilapäisestä lainasta. Varsin tilapäisestä, mutta hyvin tervetulleesta — todella hyvin tervetulleesta.» Hänen kätensä oli tarttunut kukkaroon, ja hän kanniskeli sitä mukanaan. »Olkaa hyvä, sir, ja lisätkää tämä summa ennen antamiinne lainoihin, joista jo äsken puhuin, ja älkää millään muotoa unohtako poikani saamia lainoja. Pyydän vain — hm — suullista ilmoitusta loppusummasta.»

Hänen silmänsä sattuivat nyt tyttäreen, ja hän pysähtyi suutelemaan häntä ja taputtamaan hänen päätänsä.

»Meidän täytyy hankkia ompelijatar, rakkaani, ja aikaansaada kiireinen ja perinpohjainen muutos sinun kovin yksinkertaisessa puvussasi. Jotakin on tehtävä Maggyllekin, joka nykyään on — hm — tuskin säädyllisesti puettu, tuskin säädyllisesti. Ja sisaresi, Amy, ja veljesi. Ja _minun_ veljeni, setäsi — poloinen, toivon, että tämä saa hänet taas virkoamaan — meidän pitää lähettää sananviejä tuomaan heidät tänne. Heidän täytyy saada tieto tästä. Meidän tulee ilmoittaa tämä heille varovasti, mutta nyt heti heidän täytyy saada tietää se. Se on meidän velvollisuutemme heitä ja meitä itseämme kohtaan, ettemme tästä hetkestä alkaen salli —hm —heidän tehdä mitään.»

Nyt hän ensimmäisen kerran vihjasi tietävänsä, että he työllään ansaitsivat elatuksensa.

Hän kuljeksi yhä huoneessa, kukkaro puristettuna kouraan, kun pihasta alkoi kuulua äänekästä hurraamista. »Uutinen on levinnyt jo», selitti Clennam katsoen ikkunasta ulos. »Tahdotteko näyttäytyä heille, mr Dorrit? He ovat hyvin innoissaan ja toivovat sitä nähtävästi.»

»Minä —tuota —hm —tunnustan, että olisin tahtonut, Amy, rakkaani», sanoi hän kierrellen entistä kuumeisemmalla kiireellä, »olisin tahtonut hiukan parantaa pukuani ja ostaa kellon ja — hm — vitjat. Mutta jos se on tehtävä, niin kai se on tehtävä. Napita paidankaulukseni, rakkaani. Mr Clennam, olisitteko hyvä ja — hm — antaisitte minulle sinisen kaulaliinan tuosta laatikosta, joka on juuri vieressänne. Napita takkini rinnan kohdalta, tyttöseni. Rinta näyttää silloin —hm —leveämmältä!»

Vapisevin käsin silitteli hän harmaata tukkaansa ja tarttuen Clennamin ja tyttärensä käsivarteen ilmestyi ikkunaan kummankin tukemana. Velkavangit tervehtivät häntä sydämellisesti, ja hän suuteli sormiansa heille erinomaisen hyväntahtoisesti ja suojelevasti. Vetäytyessään taas huoneeseen sanoi hän: »Poloiset raukat!» heidän surkeata tilaansa syvästi säälivällä äänellä.

Pikku Dorrit tahtoi välttämättä, että hän rupeisi levolle tointuakseen oikein. Kun Arthur kertoi Pikku Dorritille aikovansa mennä Pancksin luo ilmoittamaan, että tämä nyt saattoi tulla panemaan päätepisteen tämän riemullisen jutun loppuun, pyysi hän kuiskaten, että Clennam jäisi hänen luoksensa, kunnes hänen isänsä oli aivan rauhallinen ja levossa. Clennam ei tarvinnut kahta pyyntöä, ja Pikku Dorrit valmisti isänsä vuoteen ja kehoitti häntä rupeamaan levolle. Mutta puoleen tuntiin häntä ei voitu saada tekemään muuta kuin kuljeksimaan edestakaisin huoneessa ja puhellen itsekseen aprikoimaan olisiko luultavaa, että vankilanjohtaja sallisi kaikkien vankien seistä hänen virkahuoneittensa ikkunoissa, jotka olivat kadulle päin, katselemassa hänen ja hänen perheensä astumista vaunuihin ja lähtöä Marshalseasta ikipäiviksi — tämä kun olisi, kuten hän sanoi, heille unohtumaton näky. Mutta vähitellen alkoi hän väsyä ja vaipua kokoon ja oikaisihe viimein vuoteelleen.

Tytär istui uskollisena hänen viereensä, jäähdytellen hänen otsaansa ja leyhytellen hänelle viivoitusta; ja hän näytti jo vaipuvan uneen (kukkaro yhä kädessä), kun hän odottamatta nousi istumaan ja sanoi:

»Mr Clennam, pyydän anteeksi. Onko minun ymmärrettävä, rakas sir, että voin — hm —voin kulkea porttihuoneen läpi jo tällä hetkellä — hm — mennäkseni kävelylle?»

»Luulen, mr Dorrit», vastasi toinen vastahakoisesti, »että on jäljellä vielä muutamia muotoasioita ja että vaikka teidän pidättämisenne täällä nyt enää on pelkkä muodollisuus, niin pelkään, että se kuitenkin on otettava huomioon».

Tällöin mr Dorrit taas itki.

»Kysymyshän on vain muutamista tunneista, sir», koetti Clennam iloisesti huomauttaa.

»Muutamista tunneista, sir», vastasi toinen äkkiä kiivastuen. »Puhutte perin kevyesti tunneista, sir! Kuinka pitkältä arvioitte, sir, tunnin tuntuvan miehestä, joka on tukehtumaisillaan ilman puutteessa?»

Tämä oli hänen viimeinen mielenosoituksensa sillä kertaa; sillä vuodatettuaan vielä muutamia kyyneleitä ja vaikerrellen, ettei voinut hengittää, vaipui hän vähitellen uneen. Clennamilla oli runsaasti ajattelemisen aiheita istuessaan hiljaisessa huoneessa katsellen vuoteella lepäävää isää ja hänen kasvojaan vilvoittelevaa tytärtä.

Pikku Dorrit mietti myöskin. Pyyhkäistyään hiljaa harmaat hiukset isän otsalta ja kosketettuaan sitä huulillaan katsoi hän Arthuriin, joka tuli lähemmäksi, ja puhui kuiskaten ajatustensa aiheesta.

»Mr Clennam, täytyykö hänen maksaa kaikki velkansa, ennenkuin hän lähtee täältä?»

»Epäilemättä. Kaikki.»

»Kaikki velkansa, joiden tähden hän on istunut täällä vangittuna koko minun elämäni ajan ja kauemmin?»

»Epäilemättä.»

Amyn katseessa oli jotakin epävarmaa ja moittivaa, ei pelkästään tyytyväistä. Clennam ihmetteli sitä ja sanoi:

»Olettehan iloinen, että niin on asian laita.»

»Oletteko te?» kysyi Pikku Dorrit miettivästi.

»Olenko minä? Olen hyvin iloinen siitä.»

»Siis tiedän, että minunkin pitäisi olla.»

»Ettekö ole sitten?»

»Minusta tuntuu kovalta», sanoi Pikku Dorrit, »että häneltä on mennyt näin monta vuotta hukkaan ja että hän on kärsinyt näin paljon ja lopulta kuitenkin maksaa kaikki velkansa. Minusta tuntuu kovalta, että hänen on pakko maksaa sekä elämällään että rahoillaan.»

»Rakas lapseni —» aloitti Clennam.

»Kyllä, tiedän olevani väärässä», sanoi Amy ujosti; »älkää silti ajatelko pahaa minusta; tämä on juurtunut minuun täällä».

Tämän verran oli vankila, joka saattoi turmella kaiken sen yhteyteen tulleen, päässyt vaikuttamaan Pikku Dorritiin. Tämä käsitteiden sekaannus, joka oli syntynyt säälistä vankiraukkaa, hänen isäänsä, kohtaan, oli ainoa vankilanilmasta tarttunut tahra, minkä Clennam milloinkaan havaitsi hänessä. Näin hän ajatteli eikä virkkanut mitään. Pikku Dorritin puhtaus ja hyvyys esiintyivät hänelle tämän kautta kirkkaimmassa loistossaan. Pieni tahra oli vain tehostanut niiden kauneutta.

Pikku Dorrit oli väsynyt omista mielenliikutuksistaan ja tuli uneliaaksi huoneen hiljaisuudessa, niin että käsi vähitellen uupui ja herkesi leyhyttelemästä ja pää vaipui pielukselle isän pään viereen. Clennam nousi hiljaa, avasi ja sulki oven äänettömästi, jätti vankilan ja vei sen rauhan mukanaan meluisille kaduille.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Marshalsen jää orvoksi

Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Väliaika oli ollut lyhyt, mutta mr Dorrit oli kovin valittanut sen pituutta ja moittinut mr Ruggia viivytyksestä. Hän oli kohdellut tätä kopeasti, uhaten käyttää jotakin toista lakimiestä. Mr Rugg älköön ruvetko röyhkeäksi, vaikka tapasikin hänet tällaisessa paikassa, vaan tehköön hän vain velvollisuutensa ja tehköön sen nopeasti. Hän sanoi mr Ruggille kyllä tietävänsä, millaista väkeä laki- ja asiamiehet olivat, eikä suostunut petkutettavaksi. Kun tämä herrasmies nöyrästi vakuutti panevansa kaikkein parastaan, vastasi miss Fanny kopeasti hänelle, pyytäen saada tietää, saattoiko hän tehdä vähempää, koska hänelle moneen kertaan oli ilmoitettu, ettei rahakysymys ollut mitenkään esteenä, ja ilmaisi pelkäävänsä, että hän unohti ketä puhutteli.

Vankilanjohtajaa, joka oli ollut virassaan monta vuotta ja jonka kanssa ei milloinkaan ennen ollut sattunut minkäänlaisia rettelöitä, kohteli mr Dorrit ankarasti. Tämä virkamies, joka itse henkilökohtaisesti tuli onnittelemaan häntä, tarjosi omasta huoneistostaan kaksi huonetta mr Dorritin vapaasti käytettäviksi lähtöpäivään saakka. Mr Dorrit kiitti häntä ja sanoi miettivänsä asiaa; mutta vankilanjohtaja oli tuskin lähtenyt, kun hän istui kirjoittamaan tälle äreää kirjettä, jossa huomautti, ettei hän ennen milloinkaan missään tilaisuudessa ollut saanut kunniaa vastaanottaa vankilanjohtajan onnentoivotuksia (mikä oli kylläkin totta, koska totisesti ei ollut sattunut mitään erikoista syytä onnentoivotuksiin), ja pyysi omasta ja perheensä puolesta kieltäytyä vankilanjohtajan tarjouksesta sekä liitti kiitoksensa siitä, kuten se epäitsekkäisyydessään ja täysin vapaana kaikista maallisista laskelmista ansaitsi.

Vaikka hänen veljensä osoitti vain hämärästi välähtelevää mielenkiintoa heidän uusia olosuhteitaan kohtaan, niin että oli hyvin epätietoista ymmärsikö hän ensinkään, mitä oli tapahtunut, antoi mr Dorrit räätälien, hatuntekijäin, suutarien, jotka hän oli tilannut itseään varten, ottaa hänestäkin mitat uusiksi vaatteiksi ja määräsi, että hänen vanhat vaatteensa oli vietävä pois ja poltettava. Miss Fanny ja mr Tip eivät tarvinneet mitään ohjausta esiintyäkseen komeina ja muodikkaina, ja kaikki kolme yhdessä viettivät odotusajan lähiseudun parhaassa hotellissa — vaikka paras totisesti oli varsin kehno, kuten miss Fanny sanoi. Heidän asuessaan täällä vuokrasi mr Tip keveät vaunut, hevosen ja ratsupalvelijan, varsin hienoja kaikki, joiden tavallisesti huomattiin pari kolme tuntia kerrallaan kunnioittavan läsnäolollaan Borough High Streetiä Marshalsean pihan ulkopuolella. Niinikään nähtiin siellä usein pienemmät vuokratut vaunut, ja niissä ajeleva miss Fanny ällistytti vankilanjohtajan tyttäriä saavuttamattomilla hatuillaan.

Tänä lyhyenä aikana suoritettiin monenmoisia liikeasioita. Muiden muassa saivat herrat Peddle ja Pool, Monument Yardin asianajajat, tehtäväkseen asiakkaaltaan Edward Dorritilta lähettää kirjeen mr Arthur Clennamille ynnä siinä kaksikymmentäneljä puntaa, yhdeksän shillingiä ja kahdeksan pennyä; se summa vastasi pääomaa ja viiden prosentin korkoja siitä lainasta, jonka heidän asiakkaansa oli velkaa mr Clennamille. Lähettäessään tämän kirjeen ja rahamäärän saivat he lisäksi käskyn muistuttaa mr Clennamille, että nyt maksettua lainaa (lähetettyyn summaan sisältyi myös portinvartijalle annetut juomarahat) ei ollut pyydetty häneltä ja ettei sitä olisi otettu vastaan, jos se olisi tarjottu suoraan hänen nimessään. Pyytäen leimattua kuittia he pysyivät hänen kuuliaisina palvelijoinaan. Paljon muun ohella Marshalsean monivuotisella isällä oli pian orvoiksi jäävien lastensakin kanssa liikeasioita suoritettavana, lapset kun anoivat häneltä pieniä rahasummia. Näihin anomuksiin suhtautui hän erittäin anteliaasti ja varsin monin muodollisuuksin, kirjoittaen aina ensin ja ilmoittaen milloin anoja sai tulla hänen puheilleen hänen huoneeseensa, jossa hän sitten otti hänet vastaan suuren asiapaperimäärän keskellä ja antoi ojentaessaan lahjan (sillä hän huomautti joka kerta: »tämä on lahja eikä laina») joukon hyviä neuvoja, joiden pääsisältönä oli, että hän toivoi poislähtevää Marshalsean isää kauan muistettavan esimerkkinä siitä, että ihminen täälläkin voi säilyttää itsetuntonsa ja ihmisten kunnioituksen.

Velkavangit eivät olleet kateellisia. Paitsi että heillä oli henkilökohtainen ja peritty kunnioitus näin monta vuotta vankilassa ollutta kohtaan, tämä tapaus oli heille hyödyksi ja tuotti Marshalsealle mainetta sanomalehdissä. Kenties moni ajatteli niinkin, ehkä itse sitä tietämättään, että tämä olisi onnen arpajaisissa voinut sattua hänelle itselleenkin tai että jotakin samanlaista vielä saattoi tapahtua hänelle jonakin päivänä. He suhtautuivat tapahtumaan varsin hyväntahtoisesti. Muutamat olivat alakuloisia ajatellessaan jäävänsä sinne jälkeen ja köyhyyteen, mutta nämäkään eivät kadehtineet perheeltä sen loistavaa kohtalonkäännettä. Hienossa maailmassa olisi kateus kenties ollut paljoa suurempi. On luultavaa, että kohtalaisen varakkaat piirit olisivat olleet vähemmin taipuvaisia suurpiirteisyyteen ja jalomielisyyteen kuin velkavangit, jotka elivät kädestä kärsään — panttilainaajan kädestä päivälliseen.

He kirjoittivat adressin ja toivat sen hänelle sievästi kehystettynä ja lasilla varustettuna (vaikkei sitä myöhemmin näkynyt perheen asunnossa missään eikä säilytetty perheen paperien joukossa), ja hän antoi siihen armollisen vastauksen. Tässä asiakirjassa vakuutti hän kuninkaalliseen tapaan ottavansa vastaan heidän kiintymyksensä osoituksen luottaen täydellisesti sen vilpittömyyteen ja kehoitti heitä taas yleensä seuraamaan hänen esimerkkiään — jota kehoitusta he epäilemättä olivat varsin valmiit noudattamaan, ainakin mikäli tuli kysymykseen suuren omaisuuden periminen. Hän käytti samalla tilaisuutta kutsuakseen heidät suureen juhlaan, joka vietettäisiin kaikkien vankien kanssa Marshalsean pihalla ja jossa hänellä olisi kunnia juoda malja kaikkien niiden terveydeksi ja onneksi, jotka hän jätti tänne jälkeensä.

Hän ei itse henkilökohtaisesti syönyt mukana juhla-aterialla (se tarjottiin kello kaksi päivällä ja hänen oma päivällisensä tuotiin hotellista kello kuusi), mutta hänen poikansa suvaitsi olla isäntänä pääpöydässä ja käyttäytyi hyvin vapaasti ja kohteliaasti. Mr Dorrit itse kulki seuran keskuudessa jutellen yksityisten kanssa ja katsoi, että liha oli sellaista kuin hän oli määrännyt ja että kaikille tarjottiin joka lajia. Hän käyttäytyi kaikessa kuin entisajan läänitysherra, joka on harvinaisen hyvällä tuulella. Aterian jälkeen joi hän vieraiden maljan vanhassa madeirassa ja sanoi toivovansa, että heillä oli ollut hauskaa, ja vielä enemmän, että heillä pitkin iltaa olisi hauskaa ja rattoisaa; hän toivotti heille kaikkea hyvää ja lausui heidät tervetulleiksi. Kun vieraat suosionosoituksin joivat hänen maljansa, oli hänessä sittekin niin vähän lääninherraa, että hän yrittäessään vastata siihen ja kiittää joutuikin liikutuksensa valtaan, aivan kuten tavallinen alamainen, jolla on sydän rinnassaan, ja itki heidän kaikkien nähtensä. Tämän suuren menestyksen jälkeen, jota hän piti epäonnistumisena, joi hän mr Chiveryn ja hänen virkaveljiensä maljan; näille hän sitä ennen oli lahjoittanut kymmenen puntaa mieheen, ja he olivat kaikki läsnä. Mr Chivery vastasi maljaan sanoen: »Mitä olette ottaneet pitääksenne telkien takana, pitäkää, mutta muistakaa aina, käyttääkseni vangitun afrikalaisen sanoja, olevanne miehiä ja veljiä.» Kun maljojen sarja oli loppunut, pelasi mr Dorrit hyväntahtoisesti keilapelin hänen jälkeensä vanhimman velkavangin kanssa ja jätti sitte alamaisensa huvittelemaan parhaansa mukaan.

Mutta kaikki tämä tapahtui ennen viimeistä päivää. Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Kello kaksitoista oli määrätty heidän lähtöhetkekseen. Kun se lähestyi, ei ainoatakaan velkavankia ollut sisällä huoneissa eikä ainoatakaan portinvartijaa poissa. Viimemainitut herrat esiintyivät pyhävaatteissaan, ja suurin osa velkavangeista oli siistiytynyt mikäli vain keinot ja varat sallivat. Pari kolme lippuakin oli pantu liehumaan, ja lapset olivat koristautuneet nauhoilla ja ruusukkeilla. Mr Dorrit itse säilytti tänä vaativana hetkenä vakavan mutta armollisen arvokkaan ryhtinsä. Hänen huomionsa oli suureksi osaksi kiintynyt veljeen, jonka käyttäytymisestä tänä suurena hetkenä hän oli levoton.

»Rakas Frederick», sanoi hän, »jos annat minulle käsivartesi, niin astumme yhdessä ystäviemme ohitse. Minusta on sopivaa, että menemme ulos näin käsikoukussa, rakas Frederick.»

»Häh!» vastasi Frederick. »Niin, niin, niin, niin!»

»Ja jos, rakas Frederick — jos voisit, ylenmäärin rasittamatta itseäsi (suo anteeksi, rakas Frederick), jos voisit muuttaa käytöksesi hiukan sirommaksi —»

»William, William», vastasi toinen pudistaen päätänsä, »sellainen kuuluu sinulle. Minä en osaa. Kaikki unohtunut, unohtunut!»

»Mutta rakas ystäväni», sanoi William, »juuri sentähden, ellei muuten, täytyy sinun nyt koettaa kaikin voimin reipastua. Koeta ruveta muistelemaan, mitä olet unohtanut, rakas Frederick. Asemasi —»

»Mitäh?»

»Asemasi, rakas Frederick.»

»Minun?» Hän katseli ensin omaa olemustaan ja sitte veljeänsä ja huudahti sitten, syvään hengähtäen: »Hm, niin todellakin! Niin, niin, niin.»

»Asemasi, rakas Frederick, on nyt varsin hieno. Asemasi minun veljenäni on nyt varsin hieno. Ja minä tiedän, että sinä tunnollisen luontosi mukaan koetat olla sen arvoinen, rakas Frederick, ja koetat tuottaa sille kunniaa. Ettet häpäise sitä, vaan tuotat sille kunniaa.»

»William», vastasi veli hiljaa ja huoahtaen, »teen kaikki mitä tahdot, veljeni, kaikki mihin vain kykenen. Mutta pyydän sinua muistamaan, kuinka vähäinen minun kykyni on. Mitä tahdot minulta tänä päivänä, veljeni? Sano, mitä se on, sano vain, mitä se on.»

»Rakkahin Frederick, ei mitään. En tahdo tuottaa huolta ja vaivaa noin hyvälle sydämelle kuin sinun on.»

»Tuota vain», pyysi toinen. »Se ei katso vaivaksi tehdä jotakin sinun mieliksesi.»

William pyyhkäisi silmiänsä ja jupisi itsekseen juhlallisen tyytyväisenä: »Siunattu sinun kiintymyksesi, rakas poloinen ystäväni!» Sitte sanoi hän ääneen: »No, rakas Frederick, jos tahdot, kun nyt menemme ulos, osoittaa olevasi selvillä hetken tärkeydestä — ajattelevasi sitä —»

»Mitä neuvot minua ajattelemaan siitä?» kysyi hänen alistuvainen veljensä.

»Oh, rakas Frederick, kuinka voisin vastata siihen? Voin vain sanoa mitä itse ajattelen, jättäessäni nämä kunnon ihmiset.»

»Juuri niin!» huudahti veli. »Se auttaa minua.»

»Huomaan ajattelevani, sekavin tuntein, joiden joukossa lempeä sääli on vallitsevana: 'Kuinka he tulevat toimeen ilman minua!'»

»Totta!» huudahti Frederick. »Niin, niin, niin, niin. Sitä minäkin nyt lähtiessämme koetan ajatella. Kuinka he tulevat toimeen ilman veljeäni! Poloiset! Kuinka he tulevat toimeen ilman häntä!»

Kello oli juuri lyönyt kaksitoista ja vaunut odottivat ulkopihassa, kun veljekset tulivat portaita alas käsi toisen kainalossa. Edward Dorrit, esquire (entinen Tip), ja hänen sisarensa Fanny seurasivat perässä, niinikään käsikoukussa; mr Plornish ja Maggy, joille oli uskottu perheen niiden tavaroiden muutto, jotka katsottiin kannattavan ottaa mukaan, tulivat viimeisinä, kantaen kääröjä ja myttyjä sälytettäviksi kuormarattaille.

Pihassa olivat läsnä kaikki velkavangit ja vartijat. Siellä olivat mr Pancks ja mr Rugg, jotka olivat tulleet katsomaan työnsä kruunausta. Siellä sepitteli nuori John uutta hautakirjoitusta itselleen siltä varalta, että kuolisi sydämen murtumiseen. Siellä esiintyi patriarkallinen Casby, näyttäen niin peloittavan hyväntahtoiselta, että monet ihastuneet vangit tarttuivat innostuneina hänen käteensä ja monen vangin vaimo tai naissukulainen suuteli hänen kättänsä varmana siitä, että kaikki tämä oli hänen työtänsä. Sinne oli kokoontunut tavallinen tällaisissa tilaisuuksissa töllistelevä ihmisjoukko. Siellä oli hän, jolla oli hämärät epäluulot vankilan johtajan kähveltämän rahaston suhteen ja joka oli noussut kello viisi aamulla kirjoittaakseen valmiiksi täysin käsittämättömän selostuksen tästä jutusta; sen hän sitten uskoi mr Dorritin huostaan äärimmäisen tärkeänä asiakirjana, jonka oli määrä hämmästyttää hallitusta ja aiheuttaa vankilanjohtajan kukistuminen. Siellä oli velkavanki, joka käytti kaiken tarmonsa joutuakseen velkaan ja joka pyrki vankilaan yhtä innokkaasti kuin muut pyrkivät sieltä pois ja jonka asiat aina selviteltiin kiitoksin ja kohteliain sanoin; jota vastoin hänen rinnallaan seisova velkavanki, pieni ruikuttava, ahkera käsityöläinen, joka äärimmäisin ponnistuksin koetti välttää joutumasta velkaan, huomasi sangen vaikeaksi saada avukseen asiamiestä, joka sitten monin nuhtein ja soimauksin selvitteli hänen asiansa. Siellä oli mies, jolla oli paljon lapsia ja paljon huolia ja jonka vararikko hämmästytti kaikkia; siellä oli mies, jolla ei ollut ensinkään lapsia ja suuret mahdollisuudet ja jonka vararikko ei hämmästyttänyt ketään. Siellä oli niitä, jotka aina pääsisivät vapaiksi huomenna, mutta aina siirsivät lähtönsä edemmäksi; siellä oli eilen tulleita vankeja, jotka olivat paljon kateellisempia ja harmistuneempia tästä onnen oikusta kuin kauan häkissä eläneet linnut. Siellä oli sellaisia, jotka pelkästään mielensä alhaisuudessa kumartelivat ja ryömivät rikastuneen marshalsealaisen ja hänen perheensä edessä, ja toisia, jotka tekivät niin vain siksi, että heidän silmänsä olivat niin tottuneet vankeuden ja köyhyyden hämärään, etteivät ne sietäneet näin kirkasta päivänpaistetta. Siellä oli monta, joiden shillingit olivat solahtaneet isän taskuihin ruuan ja juoman ostamista varten, muttei ketään, joka tämän avustuksen nojalla olisi tunkeilevasti ollut »hyvä veli» hänen kanssansa. Pikemminkin saattoi näistä häkkilinnuista huomata, että he hieman arkaillen katselivat tätä suurenmoiseen vapauteen pääsevää lintua ja olivat taipuvaisia vetäytymään häkkiinsä ja näyttivät olevan hiukan hämillään hänen kulkiessaan ohitse.