Part 36

Pikku Dorrit oli päättänyt pitkän päivätyönsä mrs Clennamin huoneessa ja oli parastaikaa poimimassa säntillisesti kokoon tilkkuja ja langanpätkiä ennen kotiinlähtöänsä. Mr Pancks, jonka Affery juuri oli saattanut sisään, tiedusteli mrs Clennamilta tämän terveyttä, huomauttaen samalla, että koska hän sattui olemaan tällä kulmalla, pistäytyi hän sisään kysymään isäntänsä puolesta, kuinka mrs Clennam voi. Tämä katsoi häneen rypistäen tuikeasti kulmiaan.

»Mr Casby tietää», vastasi hän, »ettei minun tilani ole vaihtelevainen. Ainoa muutos, jota odotan, on suuri lopullinen muutos.»

»Todellako, mrs Clennam?» vastasi mr Pancks, ja hänen silmänsä vaelsivat pienen ompelijattaren luo, joka polvillaan poimi langanpäitä ja tilkkuja matolta. »Te näytätte reippaalta, ma'am.»

»Minä kannan sen, mitä minulla on kannettavana», vastasi toinen. »Tehkää tekin se, mikä teillä on tehtävänä.»

»Kiitos, ma'am», vastasi Pancks, »koetan kyllä parastani».

»Te olette usein tällä kulmalla, ettekö olekin?» kysyi mrs Clennam..

»Kyllä, ma'am», vastasi Pancks, »kyllä viime aikoina, olen usein käynyt täällä päin jos jonkinlaisilla asioilla».

»Pyytäkää mr Casbyä ja hänen tytärtänsä olemaan huolehtimatta terveydestäni asiamiehen kautta. Jos he haluavat käydä luonani, niin he tietävät minun aina olevan täällä tavattavissa. Älkööt vaivautuko lähettämällä kysymään. Älkääkä te vaivautuko tulemalla.»

»Ei mitään vaivaa, ma'am», vastasi Pancks. »Te näytätte todellakin tavattoman reippaalta, ma'am.»

»Kiitos. Hyvästi.»

Uloskäsky, jota tehosti ovea osoittava sormi, oli niin lyhyt ja selvä, ettei mr Pancks voinut keksiä keinoa vierailunsa jatkamiseksi. Hän harasi hiuksensa pystyyn, kasvoilla kaikkein vilkkain ilmeensä, vilkaisi taas pieneen olentoon matolla, sanoi: »Hyvästi, ma'am; älkää tulko alas, mrs Affery, osaan kyllä ovelle», ja höyrysi tiehensä. Mrs Clennam, käsi poskella, seurasi häntä tarkkaavaisin ja synkän epäluuloisin silmin, ja Affery tuijotti emäntäänsä kuin noiduttuna.

Hitaasti ja miettivinä kääntyivät mrs Clennamin silmät ovelta, josta Pancks oli hävinnyt, Pikku Dorritiin, joka juuri nousi matolta pystyyn. Poski vajoten yhä syvemmälle käden varaan, silmät valppaina ja tutkivina, katseli sairas nainen tyttöä, kunnes herätti hänen huomiotansa. Pikku Dorrit punastui sellaista katsetta ja loi silmänsä alas. Mrs Clennam istui yhä tarkkaavaisena.

»Pikku Dorrit», kysyi hän viimein katkaisten äänettömyyden, »mitä tiedätte tästä miehestä?»

»En tiedä hänestä mitään, ma'am, paitsi että olen nähnyt hänet näillä seuduin ja että hän on puhutellut minua.»

»Mitä hän on sanonut teille?»

»En ymmärrä, mitä hän puhuu, hän on niin kummallinen. Muttei ensinkään töykeä eikä epämiellyttävä.»

»Miksi hän tulee tapaamaan teitä?»

»Sitä en tiedä, ma'am», vastasi tyttö täysin vilpittömästi.

»Te tiedätte, että hän tulee tänne tavatakseen teitä?»

»Niin olen luullut, ma'am», myönsi Pikku Dorrit, »mutta miksi hän tulee tänne tai muualle sitä varten, sitä en käsitä, ma'am».

Mrs Clennam loi silmänsä alas, ja hänen ankaroista, jäykistä kasvoistaan näkyi, että hän nyt yhtä kiinteästi tarkasti mielessään olevaa asiaa kuin äsken silmiensä edessä olevaa olentoa, jonka hän nyt näytti unohtaneen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että vasta muutaman minuutin kuluttua pääsi niistä irtautumaan ja sai takaisin tavallisen kankean ryhtinsä.

Sillä välin oli Pikku Dorrit odottanut tilaisuutta lähteäksensä, muttei rohjennut liikahtamalla häiritä häntä. Nyt hän uskalsi lähteä siitä paikasta, johon oli jäänyt seisomaan noustuaan matolta, ja kiertää pyörätuolin ympäri. Hän pysähtyi sen viereen toivottaakseen: »Hyvää yötä, ma'am.»

Mrs Clennam ojensi kätensä ja laski sen Pikku Dorritin käsivarrelle. Tämä, hämillään kosketuksesta, jäi vapisten seisomaan paikallensa. Ehkäpä hänen mieleensä hetkeksi juolahti satu prinsessasta.

»Sanokaas minulle, Pikku Dorrit», kysyi mrs Clennam, »onko teillä monta ystävää nykyään».

»Muutamia vain, ma'am; paitsi teitä on minulla vain miss Flora ja — yksi vielä.»

»Tarkoitatteko tuota miestä?» kysyi mrs Clennam osoittaen taipumattomalla sormellaan taas ovea.

»En toki, ma'am.»

»Kenties joku hänen ystäviään?»

»Ei, ma'am.» Pikku Dorrit pudisti vakavasti päätänsä. »Ei toki! Ei kukaan hänen kaltaisensa tahi hänen piiristään.»

»Vai niin!» Mrs Clennam melkein hymyili. »Se ei kuulu minuun. Kysyn vain siksi, että tahdon teille hyvää, ja siksi että luulen olleeni ystävänne silloin, kun ei teillä ollut ketään muuta turvaa. Eikö ollut niin?»

»Kyllä, ma'am, niin juuri oli. Olen monta kertaa ollut täällä silloin, kun me, ilman teidän antamaanne työtä, olisimme olleet kaiken puutteessa.»

»Me?» toisti mrs Clennam, vilkaisten kelloon, joka aikoinaan oli ollut hänen miesvainajansa oma ja joka aina oli hänen edessänsä pöydällä. »Onko teitä monta?»

»Nyt vain isä ja minä. Tarkoitan, että vain isä ja minä elämme säännöllisesti sillä, mitä ansaitsemme.»

»Onko teidän täytynyt kieltäytyä paljostakin, teidän ja isänne ja keitä muita teitä on ollut?» kysyi mrs Clennam harkiten ja miettivänä käännellen kelloa.

»Toisinaan on elämä kyllä ollut vaikeata», sanoi Pikku Dorrit pehmeällä äänellänsä ja lempeän kärsivällisellä tavallaan, »mutta en luule, että se tässä suhteessa on ollut vaikeampaa kuin monen muunkaan».

»Se on hyvin sanottu», vastasi mrs Clennam nopeasti. »Se on totta! Te olette hyvä, järkevä tyttö. Olette kiitollinenkin, ellen pahasti erehdy.»

»Onhan se niin luonnollista; ei siinä ole mitään ansiokasta», vastasi Pikku Dorrit. »Olen todella kiitollinen.»

Mrs Clennam veti pienen ompelijattarensa pään puoleensa ja suuteli häntä otsalle niin lempeästi, ettei unia näkevä mrs Affery olisi ikinä voinut uneksia sellaista mahdolliseksi.

»Menkää nyt, Pikku Dorrit», sanoi hän, »muuten viivytte kovin myöhään, lapsi parka!»

Kaikissa niissä unissa, joita mrs Affery oli nähnyt siitä saakka kun hän oli mieltynyt tähän harrastukseen, ei ollut ainoatakaan näin hämmästyttävää. Hänen päätänsä huimasi ajatus, että hän seuraavassa unessansa näkisi toisenkin ovelan suutelevan Pikku Dorritia ja sitä seuraavassa molempien ovelien syleilevän toisiaan, puhjeten kyyneliin hellyydestä koko ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ajatus kerrassaan huumasi hänet, kun hän seurasi keveitä askeleita portaissa katsoakseen, että talon ovi tulisi varmasti suljetuksi.

Avatessaan ovea Pikku Dorritille näki hän mr Pancksin liehuvan edestakaisin pihassa talon edustalla, sen sijaan että olisi mennyt tiehensä, kuten häneltä vähemmin ihmeellisessä paikassa ja vähemmin ihmeellisten ilmiöiden keskellä olisi kaiken järjen nimessä voinut odottaa. Kohta kun hän näki Pikku Dorritin, astui hän nopeasti hänen ohitsensa ja sanoi, asettaen sormen nenällensä (mrs Affery kuuli selvästi hänen sanansa): »Pancks mustalainen, ennustaja», ja lähti tiehensä. »Jumala varjelkoon meitä; nyt tähän sekaantuu mustalainen ja ennustajakin lisäksi!» huudahti mrs Affery. »Mitä saammekaan vielä nähdä!»

Hän seisoi avonaisella ovella tämä arvoituksen lumoissa; satoi ja ukkonen jyrisi. Pilvet kiitivät taivaalla, tuuli puhalsi puuskittain, rynkyttäen naapuritalon irtautunutta ikkunaluukkua, kieputellen ruosteisia savupiipunhattuja ja tuuliviirejä ja syöksähti tavantakaa läheiselle pienelle kirkkomaalle, ikäänkuin aikoen puhaltaa kuolleet kaupunkilaiset heidän haudoistaan. Kaikilta taivaan kulmilta yhtaikaa kuuluva kumea jylinä tuntui uhkaavan kostoa sellaisesta häväistysyrityksestä ja jupisevan: »Antakaa heidän levätä! Antakaa heidän levätä!»

Mrs Affery, joka ei pelännyt mitään muuta kuin kummittelevaa taloa ja siihen ennen aikojaan ja luonnottomasti leviävää pimeyttä niin paljon kuin ukkosta ja salamaa, seisoi epätietoisena, mennäkö sisään vai ei, kun kysymys ratkesi itsestään siten, että ovi kovasti pamahtaen lensi lukkoon ja jätti hänet ulkopuolelle. »Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen?» huusi mrs Affery väännellen käsiänsä tässä viimeisessä levottomassa unessaan; »kun hän istuu yksin sisällä eikä kykene tulemaan ovea avaamaan enempää kuin kirkkomaan kuolleetkaan!»

Tässä pulassaan juoksenteli mrs Affery, kierrettyään esiliinan kuin hilkan päähänsä sateen suojaksi, edestakaisin useaan kertaan yksinäisellä kivetyllä pihalla. Miksi hän sitte kumartui kurkistamaan avaimen reiästä, ikäänkuin silmä olisi voinut avata oven, se on vaikeata tietää; mutta niin kai useimmat muutkin olisivat tehneet hänen tilallaan, ja niin juuri hän teki.

Tästä asennostaan ponnahti hän äkkiä pystyyn hiukan kirkaisten, sillä hän tunsi jonkin koskettavan olkapäätänsä. Se oli käsi; miehen käsi.

Mies oli matkapuvussa, päässä turkisreunainen lakki ja hartioilla avara viitta. Hän näytti ulkomaalaiselta. Hänellä oli tuuhea tukka ja tuuheat viikset — ne olivat pikimustat paitsi pörröisistä päistä, jotka vivahtivat punaiseen — ja iso käyrä nenä. Hän nauroi mrs Afferyn huudolle ja pelästykselle, ja hänen nauraessaan nousivat viikset nenän alle ja nenä painui viiksien ylle.

»Mikä hätänä?» kysyi hän selvällä englanninkielellä. »Mitä pelkäätte?»

»Teitä», läähätti Affery.

»Minua, ma‘am?»

»Ja tätä kauheata iltaa ja — ja kaikkea», vastasi Affery. »Ja katsokaas, tuuli lennätti oven kiinni, enkä minä pääse sisälle.»

»Ohhoh!» sanoi herrasmies, joka otti asian aivan tyynesti. »Todellako! Tunnetteko ketään Clennam nimistä näillä tienoin?»

»Luulisinpä, Herra nähköön, tuntevani, luulisinpä tuntevani!» huusi Affery ja raivostui tästä kysymyksestä vääntelemään käsiänsä.

»Missä päin täällä?»

»Missäkö päin?» huusi Affery, innostuen taas kurkistamaan avaimenreiästä. »Missäpäs muualla kuin tässä talossa! Ja hän on aivan yksin huoneessaan eikä voi käyttää jäseniään eikä liikkua auttaakseen itseänsä tai minua, ja toinen ovela on ulkona, ja Jumala auttakoon minua, sillä pelkäänpä menettäväni järkeni!»

Käyden myötätuntoisemmaksi, kun asia koski häntä itseään, astui herrasmies pari askelta taaksepäin tarkastaakseen taloa, ja pian hän huomasi eteisen oven vieressä pienen huoneen pitkänkapean ikkunan.

»Missähän huoneessa se rouva on, joka on menettänyt jäsentensä käyttökyvyn, madam?» kysyi hän hymyillen erikoista hymyään, josta mrs Affery ei voinut irroittaa katsettaan.

»Tuolla!» ilmoitti Affery. »Nuo molemmat ikkunat.»

»Oho! Minä olen kohtalaisen pitkä, mutta en voisi saada kunniaa ilmestyä hänen huoneeseensa ilman tikapuiden apua. No, madam, suoraan kysyen — suoruus kuuluu luonteeseeni — avaanko oven teille?»

»Avatkaa, Jumala siunatkoon teitä, ystävällistä ihmistä, ja tehkää se heti», huusi Affery, »sillä hän voisi kutsua minua juuri tällä hetkellä tai sytyttää itsensä tuleen ja polttaa itsensä kuoliaaksi, eikä tiedä, mitä voisi tapahtua hänelle, ja minä tulen hulluksi täällä ajatellessani sitä».

»Seis jo, hyvä rouva!» Vieras hillitsi hänen kärsimättömyyttänsä pehmeällä, valkoisella kädellä. »Liikeaika kai on ohi tältä päivältä?»

»On, on, on», huusi Affery, »aikoja sitten».

»Sallikaa minun tehdä rehellinen ehdotus. Rehellisyys kuuluu luonteeseeni. Tulin juuri maihin postilaivasta, kuten kai näettekin.» Hän näytti, että viitta oli märkä ja saappaat niinikään likomärät; Affery oli aikaisemmin huomannut, että hän oli kalpea ja huonon näköinen, kuin vaikealta matkalta palannut, ja niin viluissaan, ettei voinut estää hampaitaan kalisemasta. »Olen juuri astunut maihin postilaivasta, madam, ja viivästynyt ilman tähden, tuon kirotun ilman tähden. Tämän kautta, madam, ovat eräät tärkeät liikeasiat (tärkeät, sillä ne ovat raha-asioita) jääneet suorittamatta varsinaisena liikeaikana, ja minun pitäisi ne nyt saada toimitetuiksi. No, jos nyt tahdotte hankkia jonkun pätevän henkilön naapuristosta sitä varten siitä hyvästä, että avaan oven, niin avaan sen. Ehei tämä järjestely miellytä teitä, niin minä —» ja äskeinen hymy huulillaan hän teki merkitsevän liikkeen ikäänkuin lähteäkseen tiehensä.

Mrs Affery, joka oli sydämestään iloinen tästä sopimusehdotuksesta, suostui siihen mielellään. Herrasmies pyysi siis heti häntä pitelemään hänen viittaansa, otti vauhtia ja hyppäsi kapean ikkunan alustalle, kiipesi tiiliä myöten ylös, tarttui kehykseen ja nosti sen. Hänen silmänsä muljahtivat niin kamalasti, kun hän pisti säärensä huoneeseen ja vilkaisi mrs Afferyyn, että tämän selkäpiitä karmi ja hän ajatteli, kuinka mahdotonta olisi estää, vaikka vieras suoraa päätä menisi yläkertaan ja murhaisi sairaan.

Onneksi hänellä ei ollut sellaisia aikeita, sillä hän ilmestyi hetken päästä ulko-ovelle. »No, hyvä rouvaseni», sanoi hän ottaen takaisin viittansa ja heittäen sen hartioilleen, »jos nyt tahdotte olla hyvä ja — mitä perhanaa se on?»

Outoa oudompi ääni. Läheltä tuleva, päättäen siitä omituisesta värinästä, jonka se synnytti ilmassa, mutta kuitenkin hillitty ja kumea, kuin kaukaa kotoisin. Tärähdys, jymähdys ja keveän kuivan esineen putoamisesta syntyvä heikko tömähdys.

»Mitä perhanaa se on?»

»En tiedä, mitä se on, mutta olen kuullut sellaista monta kertaa ennen», vastasi Affery, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa.

Hän saattoi tuskin olla urhoollinen, tämä mies, ajatteli Affery nytkin, unenkaltaisessa pelossaan ja kauhussaan, sillä vieraan vapisevat huulet kalpenivat. Kuunneltuaan hetkisen hän koetti lyödä asian leikiksi.

»Pyh! Tyhjää! Ei kerrassaan mitään! No, rouvaseni, olin kuulevinani teidän puhuvan jostakin ovelasta. Tekisittekö nyt hyvin ja toimittaisitte minut tämän neropatin puheille?» Hän piteli ovesta kiinni, ikäänkuin olisi milloin hyvänsä valmis jättämään arvoisan rouvan sen taakse, ellei tämä täyttäisi sopimuksen ehtoja.

»Ettekö sano mitään ovesta ja minusta silloin?» kuiskasi Affery.

»En sanaakaan.»

»Ja ettekö liikahda paikaltanne ettekä vastaa, jos hän huutaisi tuolta ylhäältä, sillä välin kun juoksen tuolla kulman takana?»

»Madam, seison tässä kuin kuvapatsas.»

Afferylla oli vahva pelko, että mies hiipisi portaita ylös heti kun hän kääntäisi selkänsä hänelle, niin että hän riennettyään kulman taakse tuli vielä takaisin portille kurkistamaan häntä. Nähdessään hänen seisovan kynnyksellä, paremmin talon ulko- kuin sisäpuolella, ikäänkuin hän ei erikoisesti rakastaisi pimeyttä eikä haluaisi tutkistella sen salaisuuksia, kiiti eukko seuraavalle kadulle ja lähetti sanan kapakkaan mr Flintwinchille, joka heti tuli ulos. Molemmat palasivat yhdessä — rouva edellä, mr Flintwinch reippain askelin perässä; toivo saada pudistella Afferya, ennenkuin tämä pääsisi sisään, vilkastutti häntä — huomasivat miehen seisovan kynnyksellä pimeässä ja kuulivat mrs Clennamin voimakkaan äänen huutavan sairashuoneesta: »Kuka siellä? Mitä siellä tapahtuu? Miksei kukaan vastaa? Keitä siellä alhaalla on?»

KOLMASKYMMENES LUKU

Herrasmiehen sana

Kun mr ja mrs Flintwinch läähättäen saapuivat hämärässä vanhan talon ovelle, Jeremiah aivan Afferyn kintereillä, säpsähti vieras ja peräytyi. »Kuolema ja kirous!» huudahti hän. »Mitä, kuinka te olette täällä?»

Mr Flintwinch, jolle nämä sanat lausuttiin, oli yhtä hämmästynyt. Hän silmäili vierasta ylenmäärin kummissaan ja vilkaisi olkansa yli, aivan kuin olisi luullut jonkun seisovan siinä hänen tietämättään; hän katsoi uudelleen vieraaseen, mykkänä, ymmärtämättä, mitä toisella oli mielessä; hän katsoi vaimoonsa saadakseen selitystä, mutta kun ei sellaista kuulunut, hyökkäsi hän tämän kimppuun ja pudisteli häntä niin sydämen pohjasta, että eukon myssy lensi päästä, ja sanoi julman leikillisesti: »Affery, eukkoseni, sinun pitää taas saada annos, eukkoseni! Tämä on taas sinun metkujasi! Olet taas nähnyt unta, rouva. Mistä on kysymys? Kuka tämä on!? Mikä on tarkoituksena? Puhu tai tukehdutan sinut! Muuta valitsemisen varaa sinulla ei ole!»

Jos käy otaksuminen, että mrs Affery sillä hetkellä kykeni valitsemaan, niin hän taipui ehdottomasti tukehtumisen puoleen, sillä hän ei vastannut tavuakaan tähän vannotukseen, vaan pää heiluen hurjasti edestakaisin alistui kärsimään rangaistuksensa. Vieras nosti kuitenkin keikarimaisen kohteliaasti hänen myssynsä maasta.

»Sallitteko», sanoi hän ja laski kätensä Jeremiakin olalle; tämä päästi uhrinsa irti. »Kiitos. Anteeksi. Mies ja vaimo arvattavasti, päättäen tästä leikillisyydestä. Haha! Aina hauska nähdä, kun tämä suhde otetaan näin leikilliseltä kannalta. Kuulkaas! Saisinko huomauttaa, että tuo joku tuolla yläkerran pimeässä on käynyt tarmokkaan uteliaaksi tietämään, mitä täällä tapahtuu.»

Tämä viittaus mrs Clennamiin muistutti mr Flintwinchiä menemään eteiseen ja huutamaan yläkertaan: »Ei ole hätää, minä olen täällä, Affery tuo heti valoa.» Sitte hän sanoi viimemainitulle, hätääntyneelle eukolle, joka sitoi myssyä päähänsä: »Tiehesi nyt ja laittaudu yläkertaan!» Viimein kääntyi hän vieraan puoleen kysyen: »No, sir, mitä suvaitsette?»

»Pelkään käyväni vaivaksi», vastasi tämä, »mutta pyytäisin kynttilää».

»Aivan oikein», myönsi Jeremiah. »Aioin juuri hankkia valoa. Olkaa hyvä ja odottakaa siinä, kunnes olen löytänyt.»

Vieras seisoi ovenpielessä, mutta kun mr Flintwinch kääntyi, siirtyi hänkin hiukan peremmälle eteisen pimentoon ja seurasi toista silmillään, kun tämä pienessä huoneessaan hapuili tulitikkulaatikkoa. Kun sellainen löytyi, oli se kostea tai muuten epäkunnossa, jonkatähden tikku toisensa perästä syttyi vain sen verran, että loi himmeän valon ukon eteenpäin kumartuneille kasvoille ja pieniä kalpeita heijasteita hänen käsillensä, muttei kyennyt sytyttämään kynttilää. Käyttäen hyväkseen tätä oikullista valaistusta tutki vieras tarkkaan ja ihmetellen hänen kasvojaan. Kun Jeremiah viimein sai kynttilän sytytetyksi, tiesi hän toisen tehneen niin, nähdessään vaanivan tarkkaavaisuuden viime häivän katoavan hänen kasvoiltaan, joille samalla ilmestyi epäilyttävä hymy ainaisena osana niiden ilmeessä.

»Tehkää hyvin», sanoi Jeremiah sulkien ulko-oven ja katsoen hymyilevää vierastaan sangen tutkivasti vuorostansa, »ja käykää konttoriini. — Ei ole mitään hätää, johan sanoin sen teille!» keskeytti hän, kärsimättömästi vastaten yläkerrasta kuuluvalle äänelle, joka yhä tuntui tyytymättömältä, huolimatta siitä, että Affery oli siellä, puhuen suostuttelevalla äänellä. »Enkö jo sanonut teille, ettei ole hätää? Siunatkoon tuota naista, eikö hän voi käyttää järkeänsä!»

»Pelkää», otaksui vieras.

»Pelkää?» vastasi mr Flintwinch kääntyen vastatakseen, astuessaan edellä kynttilä kädessä. »Hänessä on enemmän rohkeutta kuin yhdeksässäkymmenessä miehessä sadasta, sir, tietäkää se.»

»Vaikka onkin rampa?»

»Ollut jo monta vuotta. Mrs Clennam. Ainoa jäljellä oleva senniminen tässä liikkeessä. Yhtiökumppanini.»

Kulkiessaan eteisen läpi mutisi hän jonkinlaisen anteeksipyynnön, koska heillä ei tähän aikaan illasta ollut tapana ottaa vastaan vieraita, vaan ovet pidettiin suljettuina. Hän ohjasi vieraan omaan konttoriinsa, jolla oli kylläkin liikemäinen leima. Täällä pani hän kynttilän pöydälle ja sanoi vieraalle, vääntäen väittänsä moneen mutkaan:

»Mitä haluatte?»

»Nimeni on Blandois.»

»Blandois. En tunne sitä nimeä», sanoi Jeremiah.

»Arvelin mahdollisesti saaneenne tietoja Pariisista», sanoi toinen.

»Emme ole saaneet Pariisista mitään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä», vastasi Jeremiah.

»Ettekö?»

»Emme.»

Jeremiah seisoi mieliasennossaan. Hymyilevä mr Blandois avasi viittansa pistääkseen kätensä povitaskuun, mutta pysähtyi sanoakseen, naurava ilme silmissään, jotka mr Flintwinchin mielestä olivat liian lähekkäin:

»Te muistutatte kovin erästä ystävääni! Ette kuitenkaan niin tarkalleen kuin hetki takaperin luulin pimeässä — jonka erehdyksen pyydän täten anteeksi; olen aina toivoakseni valmis tunnustamaan hairahdukseni, sekin kuuluu avomieliseen luonteeseeni — olette kuitenkin hyvin ystäväni näköinen.»

»Vai niin!» sanoi Jeremiah äreästi. »Mutta minä en ole saanut keneltäkään enkä mistään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä.»

»Ettekö todellakaan?»

»En todellakaan.»

Mr Blandois, joka ei ensinkään pannut pahakseen tätä Clennam ja Kumpp:n kirjeenvaihtajain laiminlyöntiä, otti lompakon povitaskustaan ja etsi eräästä sen lokerosta kirjeen, jonka ojensi Flintwinchille. »Epäilemättä tunnette hyvin käsialan. Ehkäpä kirje puhuu puolestaan eikä vaadi mitään tiedonantoa. Te ymmärrätte paljoa paremmin tällaisia liikeasioita kuin minä. Onnettomuudekseni on minussa enemmän sitä, mitä maailma (mielivaltaisesti) nimittää herrasmieheksi, kuin liikemiestä.»

Mr Flintwinch otti paperin ja luki Pariisissa päivätystä kirjeestä seuraavaa; »Pyydämme erään erittäin arvossapidetyn kirjeenvaihtajamme esityksestä suositella teille tästä kaupungista kotoisin olevaa mr Blandoisia», j.n.e., j.n.e. »Se apu ja aulius, jonka hän mahdollisesti tarvitsee ja jonka voitte hänelle suoda», j.n.e. j.n.e. »Saamme sitäpaitsi lisätä, että jos tahdotte näytettäessä lunastaa mr Blandoisin esim. viiteenkymmeneen puntaan nousevat vekselit», j.n.e. j.n.e.

»Varsin hyvä, sir», sanoi mr Flintwinch. »Istukaa. Mikäli liikkeemme kykenee olemaan teille avuksi — olemme vaatimatonta, vanhanaikaista, vakavaa liikeväkeä, sir — niin teemme sen mielellämme ja parhaamme mukaan. Huomaan päivämäärästä, ettei ilmoitus vielä ole voinut saapua perille. Tulitte luultavasti myöhästyneessä postilaivassa, joka toi ilmoituksenkin tullessaan.»

»Että tulin myöhästyneessä postilaivassa», vastasi mr Blandois pyyhkäisten valkoisella kädellään korkeata nenäänsä, »sen todistavat sekä pääni että vatsani: sietämättömän inhoittava ilma on pidellyt pahoin kumpaakin. Näette minut samassa kunnossa, jossa astuin maihin laivasta puoli tuntia takaperin. Minun olisi pitänyt olla täällä jo useita tunteja aikaisemmin, ja silloin minun ei olisi tarvinnut pyytää anteeksi ‒ sallikaa minun tehdä se — että esiinnyn näin siistimättömänä ja peloittavana — ei, tehän sanoitte, ettei hän pelkää, sallikaa minun taas pyytää anteeksi — arvoisan mrs Clennamin edessä, hänen sairashuoneessaan yläkerrassa.»

Kerskuminen ja mahtavan alentuvaisuuden eleet vaikuttivat tässäkin sen verran, että mr Flintwinch jo alkoi pitää vierasta oikeana herrasmiehenä. Pysyen silti edelleen yhtä taipumattomana, hieroi hän leukaansa ja kysyi, mitä voisi tehdä mr Blandoisin hyväksi vielä tänä iltana, kun liikeaika jo oli päättynyt.

»Kunniani kautta!» vastasi herrasmies, pudistellen viitan painamia hartioitaan. »Minun täytyy muuttaa pukua, syödä ja juoda ja yöpyä jonnekin. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, uppo-outoa, missä se kävisi päinsä huomiseen saakka; hinta on sivuasia. Kuta lähempänä saisin olla, sitä parempi, vaikkapa tässä naapurissa, jos se on mahdollista.»

Mr Flintwinch aloitti vitkalleen: »Herrasmiehelle, jolla on sellaiset tottumukset kuin teillä, ei lähimmässä naapuristossa ole sopivaa ravintolaa —» Mutta mr Blandois keskeytti hänet.

»Minun tottumukseni, rakas sir, merkitsevät tuon verran.» Hän napsautti sormillaan. »Ei maailmankansalaisella ole tottumuksia. En tahdo, totta vie, kieltää olevani herrasmies omalla vaatimattomalla tavallani, mutta minulla ei ole mitään epämukavia, ennakkoluuloisia tottumuksia. Puhdas huone, lämmintä ruokaa päivälliseksi ja pullollinen ei vallan myrkyltä maistuvaa viiniä, siinä kaikki, mitä tarvitsen tänä iltana. Mutta olen suuresti sen tarpeessa, enkä haluaisi astua ainoatakaan turhaa askelta saadakseni sitä.»

»Täällä on», puhui mr Flintwinch vielä tavallista harkitummin vilkaistessaan mr Blandoisin kiiluviin silmiin, jotka näyttivät levottomilta, »täällä on aivan lähellä kahvila ja kapakka, jota voisin toistaiseksi suositella; mutta ei se hieno ole.»

»Hienous sikseen!» Mr Blandois heilautti kättänsä. »Osoittakaa minulle se kunnia, että saatatte minut sinne ja esitätte minut (ellei siitä ole liian suurta vaivaa), niin olen teille äärettömän kiitollinen.»

Mr Flintwinch haki käsille hattunsa ja valaisi mr Blandoisin eteisen läpi taas. Asettaessaan kynttilän eräälle hyllylle, jossa vanha mustunut seinälaudoitus toimi melkein sammuttajana, muisti hän olevan syytä pistäytyä yläkerrassa ilmoittamassa sairaalle, että hän aikoi viipyä ulkona vain viisi minuuttia.