Part 26

»Voi, en tiedä mitä sanoa!» vastasi Amy surullisesti. »Et kai pitänyt siitä nuoresta miehestä, Fanny?»

»Pitänyt? Hänhän on täysi hölmö.»

»Olen pahoillani — älä loukkaannu — mutta koska kysyt, mitä minulla on sanottavaa, Fanny, niin olen hyvin pahoillani siitä, että sallit tämän rouvan antaa sinulle jotakin.»

»Sinä pieni hupakko!» vastasi sisar pudistaen häntä tartuttuaan kiivaasti hänen käsivarteensa. »Eikö sinussa ole vähääkään ylpeyttä? Mutta niinhän se onkin. Sinulla ei ole itsekunnioitusta, et osaa olla tarpeeksi ylpeä. Aivan samoin kuin sallit pienen mitättömän Chiveryn keikkua kintereilläsi», lisäsi hän halveksivimman painokkaasti, »samoin sallisit perhettäsi poljettavan nousematta vastarintaan».

»Älä sano niin, rakas Fanny. Minä teen mitä voin heidän hyväksensä.»

»Teet mitä voit heidän hyväksensä!» matki Fanny, kävelyttäen häntä hyvin kiireesti. »Sallisitko tuollaisen naisen, jonka jokainen vähänkin kokenut huomaa mahdollisimman kieroksi ja häikäilemättömäksi — sallisitko hänen nöyryyttää perhettäsi kiittäen häntä vielä siitä?»

»En, Fanny, en suinkaan.»

»No, anna siis hänen maksaa siitä, sinä pieni raukka. Mitä muuta voisit vaatia häneltä? Anna hänen maksaa siitä, sinä tyhmä lapsi, ja käytä rahat perheen hyväksi.»

He eivät puhuneet enää mitään matkallaan Fannyn ja sedän asunnolle. Kun he saapuivat sinne, tapasivat he vanhuksen istumassa huoneen nurkassa puhaltamassa klarinetistaan mitä surullisimpia säveleitä. Fannyn piti valmistaa ateria, johon kuului lampaanlihaa, porteria ja teetä, ja hän kiukutteli muka tehdessään sitä, vaikka hänen sisarensa oikeastaan suoritti kaikki tyynesti ja rauhallisesti. Kun Fanny viimein istui syömään ja juomaan, heitteli hän pöytäkalustoa ja puri kiukkuisesti leipäänsä samalla tavoin kuin hänen isänsä edellisenä iltana oli tehnyt.

»Jos halveksit minua», sanoi hän purskahtaen kiihkeään itkuun, »siksi että olen tanssijatar, niin minkätähden ohjasit minut sille alalle? Se on sinun työtäsi. Sinä tahdoit, että minä olisin taipunut maahan saakka mrs Merdlen edessä ja sallinut hänen sanoa ja tehdä mitä halusi, halveksia meitä ja sanoa sen minulle vasten kasvoja. Sentähden, että olen tanssijatar!»

»Oi, Fanny!»

»Ja samoin on Tip paran laita. Tipiäkin hän saa alentaa mielin määrin, häiritsemättä — sentähden kai, että Tip on ollut lakimiesten palveluksessa, laivatelakoilla ja jos jossakin. Se on sinun työtäsi, Amy. Kyllä sinun edes pitäisi hyväksyä se, että häntä puolustetaan.»

Koko ajan puhalteli setä surullisesti klarinettiaan, siirtäen sen toisinaan hetkeksi tuuman verran huuliltaan pysähtyessään katselemaan heihin, hämärästi aavistaen, että joku oli sanonut jotakin.

»Entä isäsi, poloinen isäsi, Amy. Sentähden, että hän ei ole vapaa eikä voi esiintyä ja puhua puolestansa, sallisit sinä noiden ihmisten rankaisematta loukata häntä. Vaikket välittäisikään siitä omasta puolestasi, koska käyt työssä vierasten luona, niin sinun pitäisi mielestäni kuitenkin välittää siitä hänen tähtensä, kun ajattelet mitä kaikkea hän pitkien aikojen kuluessa on saanut kestää.»

Pikku Dorrit parkaan koski moitteen vääryys varsin kipeästi. Edellisen illan muisto pisti lisäodan hänen sydämeensä. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi tuolinsa pöydästä takkaan päin. Setä, pidettyään pienen väliajan, puhalteli taas surullista säveltänsä.

Fanny kiukutteli teekupeille ja leivälle niin kauan kuin hänen suuttumustansa kesti, väitti sitten olevansa maailman onnettomin tyttö ja toivoi olevansa kuollut. Sitten hän alkoi vuodattaa katumuksen kyyneliä, nousi pöydästä ja syleili sisartansa. Pikku Dorrit koetti estää häntä sanomasta mitään, mutta toinen vastasi, että hän tahtoi, hänen täytyi. Ja sitte hän pyysi uudelleen ja yhä uudelleen: »Minä pyydän sinulta anteeksi, Amy», »Anna anteeksi, Amy», miltei yhtä kiihkeästi kuin oli sanonut sen, mitä nyt katui.

»Mutta varmasti, Amy, varmasti», otti hän asian uudesti puheeksi heidän istuessaan sisarellisessa sovussa vierettäin, »toivon ja uskon, että asia olisi näyttänyt sinusta toisenlaiselta, jos olisit hiukan enemmän tuntenut seuraelämää.»

»Ehkäpä olisi, Fanny», myönsi lempeä Pikku Dorrit.

»Katsos, sillä välin kun sinä olet elänyt hiljaista, suljettua kotielämää, siellä, Amy», jatkoi sisar alkaen vähitellen taas muuttua suojelevaksi, »olen minä ollut maailmalla, liikkuen enemmän seuraelämässä, ja käynyt ylpeäksi ja vaativaksi — kenties liiaksikin».

Pikku Dorrit vastasi: »Niin, niin kyllä!»

»Ja sillä välin kun sinä olet ajatellut ruokaa ja vaatteita, olen minä saattanut ajatella perhettämme, näetkös, Amy. Eiköhän se liene niin?»

Pikku Dorrit nyökkäsi. »Niin, niin», sanoi hän, kasvot paljoa iloisempina kuin sydän.

»Varsinkin kun tiedämme», lisäsi Fanny, »että sillä paikalla, jolle olet pysynyt niin uskollisena, on aivan erikoinen, sille kuuluva sävynsä, joka tekee sen toisenlaiseksi kuin kaikki muut seurapiirit. Suutele minua nyt vielä kerta, rakas Amy, ja sopikaamme siitä, että olemme molemmat oikeassa ja että sinä olet rauhallinen, kiltti kotihiiri.»

Klarinetti oli yhä valitellut surullisesti tämän kaksinpuhelun aikana, mutta keskeytettiin nyt, kun Fanny ilmoitti lähtöajan olevan käsissä, mikä tapahtui siten, että hän kääri kokoon sedän nuotit ja otti klarinetin hänen huuliltaan.

Pikku Dorrit erosi heistä ovella ja kiirehti Marshalseata kohden. Siellä tuli aikaisemmin pimeä kuin muualla, ja kun hän astui sinne tänä iltana, tuntui siltä kuin hän olisi astunut syvään onkaloon. Muurin varjo näkyi kaikkien esineiden yllä. Eikä vähimmin isän yllä, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiinsa ja musta samettilakki päässä kääntyi ympäri, kun Pikku Dorrit astui hämärään huoneeseen.

»Ja miksei minunkin ylläni!» ajatteli Pikku Dorrit käsi vielä lukolla. »Fanny ei ollut niinkään väärässä.»

YHDESKOLMATTA LUKU

Mr Merdlen tauti

Merdlen loistorakennus Harley Streetin varrella Cavendish Squaressa ei saanut halvempaa varjoa kuin kadun toisella puolen olevien samanlaisten loistorakennusten julkisivujen luomaa. Samoin kuin moitteettoman seurapiirin jäsenet keskenään, niin Harley Streetin varrella olevain vastakkaisten talojen katotkin suhtautuivat perin jäykästi ja tyhjästi toinen toiseensa. Todellakin, talot ja niiden asukkaat olivat niin samantapaiset tässä suhteessa, että usein sai nähdä päivällisvierasten asettuneen vastakkaisille puolin pöytää ikäänkuin taistelujärjestykseen, istuen oman ylhäisyytensä varjossa ja tuijottaen toiselle puolen pöytää yhtä tylysti ja tylsästi kuin talotkin.

Jokainen tietää, kuinka päivällispöydän kummallakin puolen istujat muuttuvat katunsa kaltaisiksi, samanlaisiksi kuin sen varrella olevat talot, nuo parikymmentä ilmeetöntä yksitoikkoista rakennusta, joihin kaikkiin on soitettava tai kolkutettava samalla tavalla, joihin noustaan samanlaisia ikäviä portaita pitkin, joissa kaikissa on samanmalliset kaiteet, kaikissa yhdenlaiset, epäkäytännölliset tulipalon sammutusvehkeet, sama tarkoitukseensa sopimaton kalusto päärakennuksessa, ja joita kaikkia poikkeuksetta on arvioitava korkeimpien mittojen mukaan — kukapa ei olisi aterioinut näiden seurassa? Tässä surkeasti rappeutunut talo, tuossa yksinäinen ulkonemaikkuna, täällä stukkokoristeinen rakennus, tuolla uuden julkisivun saanut, siinä nurkkatalo, jossa on vain kulmikkaita huoneita; vielä sellainen talo, jossa uutimet aina ovat alhaalla, ja sellainen, jonka luukut aina ovat auki, sekä talo, jonka vuokramaksujen kokooja, käydessään nostamassa aatteen neljänneksiä, ei tapaa ketään kotona — kukapa ei olisi aterioinut heidän seurassaan? Kukapa ei tuntisi taloa, jota ei kukaan tahdo ottaa ja jonka täytyy alentaa hintaansa? Entä komea talo, jonka pettynyt herrasmies vuokrasi eliniäkseen ja johon hän ei ole ensinkään tyytyväinen — kukapa ei tuntisi sitä?

Harley Street, Cavendish Square, oli enemmän kuin tietoinen mr ja mrs Merdlestä. Harley Streetillä asui tunkeilijoita, joita katu ei tuntenut, mutta mr ja mrs Merdlelle se mielellään osoitti kunnioitustaan. Seuraelämä tunnusti mr ja mrs Merdlen. Seurapiirit olivat sanoneet: »Tunnustakaamme ja tuntekaamme heidät.»

Mr Merdle oli suunnattoman rikas, tavattoman yritteliäs mies, korvaten Midas, joka muutti kaikki, mihin kosketti, kullaksi. Hän onnistui kaikessa, pankkiasioista alkaen rakennusyrityksiä myöten. Hän oli parlamentin jäsen, tietysti. Hän kuului Cityyn, sehän oli selvää. Hän toimi tämän yhdistyksen tai yhtiön puheenjohtajana, tuon uskottuna miehenä ja kolmannen presidenttinä. Rahamiehet kysyivät yrittelijöiltä: »No, mitä nimiä teillä on? Oletteko saaneet Merdlen mukaan?» Ja jos vastaus oli kieltävä, vastasivat hekin epäävästi: »Silloin en minä voi auttaa teitä.»

Tämä suuri ja onnellinen mies oli viisitoista vuotta takaperin valmistanut mrs Merdlen pulskalle povelle, joka vaati ylen avaran tilan tunteettomuudellensa, purppura- ja kultapesäsen. Sillä povella ei ollut hyvä levätä, mutta siihen sopi mainiosti ripustaa jalokiviä. Mr Merdle tarvitsi jotakin, johon ripustaa jalokiviä, ja hän osti sen sitä varten. Storr ja Mortimer olisi voinut naida samassa tarkoituksessa.

Tämä, samoin kuin hänen kaikki muutkin keinottelunsa, oli viisas ja onnekas. Jalokivet esiintyivät parhaimmassa valaistuksessa. Seuraelämässä liikkuva, jalokivillä peitetty rinta herätti yleistä ihailua. Seuraelämä lausui hyväksymisensä, ja mr Merdle oli tyytyväinen. Hän oli erinomaisen epäitsekäs ihminen — teki kaikki vain seuraelämän hyväksi, hyötyen itse mahdollisimman vähän kaikista ansioistaan ja huolenpidostaan.

Kai oli kuitenkin otaksuttava, että hän sai mitä halusi — mitä tosin olisi muutenkin voinut saada rajattoman rikkautensa avulla. Mutta hän halusi ennen kaikkea olla seurapiireille (mitä nämä sitte lienevätkin olleet) mieliksi ja piti kunnianaan lunastaa kaikki niiden hänelle asettamat vekselit. Hän ei loistanut seurassa; hänellä ei omasta puolestaan ollut paljoa sanottavaa; hän oli vaatimaton, syrjässä pysyttelevä mies, otsa leveä, ulkoneva, katse tarkkaavainen, poskilla se erikoinen tumma puna, joka on paremmin kuihtumisen kuin raikkaan terveyden merkki, ja levoton ilme hihankäänteiden tienoilla, aivan kuin ne olisivat olleet liitossa hän kanssansa ja kuin niillä olisi ollut syytä välttämättä koettaa peittää ja piilotella hänen käsiänsä. Siinä vähässä, minkä hän sanoi, hän oli kylläkin miellyttävä mies, koruton, erittäin valmis vastaamaan sekä yleiseen että yksityiseen luottamukseen ja sitkeän itsepäisesti sitä mieltä, että jokaisen oli vähimmässäkin mukauduttava seurapiirien vaatimuksiin. Näistä samaisista seurapiireistä (jos niillä tarkoitettiin niitä, jotka tulivat hänen päivällisilleen ja mrs Merdlen vastaanottoihin ja konsertteihin) ei hän itse näyttänyt suuriakaan nauttivan, näkyihän vain enimmäkseen jurottavan ovien takana ja seinämillä. Niinikään mennessään ulos seurapiireihin sen sijaan, että ne tulivat hänen kotiinsa, näytti hän hieman väsyneeltä ja tuntui haluavan mieluummin mennä nukkumaan, mutta siitä huolimatta hän aina harrasti seuraelämää, liikkui siinä ahkerasti ja oli aina erinomaisen aulis uhraamaan rahoja sen alttarille.

Mrs Merdlen ensimmäinen mies oli ollut eversti, jonka hoivassa povi oli joutunut kilpailemaan Pohjois-Amerikan lumen kanssa ja jäänyt tappiolle valkeudessa, muttei kylmyydessä. Everstin poika oli mrs Merdlen ainoa lapsi. Hän oli paksukalloinen, korkeahartiainen ja näytti yleensä paremmin pöhöttyneeltä poikaselta kuin nuorelta mieheltä. Hän oli osoittanut niin vähän älyn merkkejä, että hänen toveriensa keskuudessa liikkui juttu siitä, kuinka hänen aivonsa olivat jäätyneet, kovalla pakkasella, joka oli vallinnut St. Johnissa, New Brunswickissa hänen syntymäaikoinaan, eivätkä olleet sen koommin sulaneet. Toinen juttu tiesi, että hän lapsuudessaan, hoitajan huolimattomuuden tähden, oli pudonnut korkeasta ikkunasta päälleen, joka luotettavien todistajien kertoman mukaan oli haljennut. Luultavasti olivat nämä molemmat kertomukset taannehtivaa alkuperää; nuorella herralla (jonka kuvaava nimi oli Sparkler [Sparkler merkitsee säikkyvä. — Suom.]) oli päähänpiston kaltainen tapa kosia jos jonkinlaisia vähemmin toivottavia nuoria naisia, joita jokaista hän, naimatarjousta tehdessään, kehui: »Olette hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — ettekä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä.»

Näin vähälahjainen poikapuoli olisi ollut haittana ja esteenä kelle hyvänsä toiselle miehelle; mutta mr Merdle ei tarvinnut poikapuolta itseään varten, vaan hän tarvitsi poikapuolen seuraelämää varten. Mr Sparkler oli ollut kaartissa ja piti tapanaan käydä kaikissa kilpa-ajoissa, kilpailuissa ja kutsuissa, ja seuraelämä, tuntien hänet hyvin, oli tyytyväinen poikapuoleensa.

Tämän hyvän tuloksen olisi mr Merdle katsonut saavuttaneensa halvalla hinnalla, vaikka mr Sparkler olisi ollut kalliimpikin kapine. Eikä hän nytkään ollut suinkaan vähillä kustannuksilla saanut häntä seuraelämälle kelpaavaan kuntoon.

Harley Streetin varrella olevassa komeassa talossa oli päivälliskutsut samana iltana, jolloin pikku Dorrit, istuen isänsä vieressä, ompeli tämän uusia paitoja; kutsuilla nähtiin hovin pomoja ja Cityn pomoja, alahuoneen ja ylähuoneen pomoja, ylioikeuksien ja alioikeuksien pomoja, piispallisia pomoja, pomoja valtiovarain virastosta, hevoskaartista, laivastosta — kaikkia noita mahtimiehiä, jotka pitävät meitä käynnissä ja toisinaan asettavat kampia eteemme.

»Olen kuullut», sanoi piispapomo hevoskaartille, »että mr Merdle taas on voittanut suunnattomasti. Puhutaan sadastatuhannesta punnasta.»

Hevoskaarti oli kuullut puhuttavan kahdestasadasta.

Valtiorahasto kolmesta.

Laki, joka hypisteli vakuuttavaa kaksoissilmälasiansa, luuli melkein, että oli kysymys neljästä. Tässä oli tapahtunut tuollainen onnistunut laskelmiin ja yhdistelmiin perustuva pelisiirto, jonka tulosta oli vaikea arvioida. Siinä oli esimerkki laajakatseisesta tilanteen käsityksestä, johon liittyi tavallinen hyvä onni ja luonteenomainen rohkeus; sitä sai vuosisadan kuluessa ihailla vain harvoin. Mutta siinähän tuli Veljekset Bellows, joka oli ollut mukana suuressa pankkikeinottelussa ja joka ehkä tiesi jotakin lisää. Kuinka suureksi Veljekset Bellows arvioi tämän uuden voiton?

Tämä herra oli juuri menossa kumartamaan povelle ja saattoi vain ohimennen kertoa kuulleensa, että sen otaksuttiin kaiken kaikkiaan nousevan puoleen miljoonaan, mikä otaksuma tuntui sangen todenmukaiselta.

Laivasto selitti, että mr Merdle oli ihmeellinen mies. Valtiovarat pitivät häntä uutena mahtina maassa ja kykenevänä ostamaan koko alahuoneen. Piispa iloitsi siitä, että nämä rikkaudet tulvivat sellaisen miehen taskuihin, joka aina oli valmis kannattamaan seurapiirien parhaita harrastuksia.

Mr Merdle itse saapui aina myöhään tällaisiin tilaisuuksiin kuten mies, jota hänen suurten yritystensä jättiläiskynnet yhä pidättivät senjälkeen, kun muut jo olivat päässeet irti päivätöittensä kääpiökätösistä. Tällä kertaa tuli hän aivan viimeisenä. Valtiovarojen mielestä Merdlen työ näytti hiukan rasittavan häntä. Piispa sanoi iloitsevansa ajatellessaan, että rikkaudet virtasivat sellaisen miehen taskuihin, joka otti ne nöyränä vastaan.

Puuteria! Tarjoilussa oli niin paljon puuteria, että se antoi makua päivällisille. Jauhemaisia osasia sekaantui ruokalajeihin ja suuren maailman herkut saivat lisähöysteen ensiluokkaisista tarjoilijoista. Mr Merdle vei pöytään kreivittären, joka piili jossakin suunnattoman avaran puvun sisimmässä ja joka suhtautui siihen kuin liiaksi kasvaneen kaalin sydän sen paisuneeseen lehtiverhoon. Jos on lupa käyttää niin halpaa vertausta, niin puku astui portaita alas kuin paksuun silkkiin puettu nukke, eikä kukaan saattanut nähdä millainen pienokainen sitä kantoi.

Päivällisvierailla oli kaikkea, mitä he saattoivat pyytää, ja kaikkea, mitä he eivät saattaneet pyytää. Heillä oli kaikkea mahdollista katseltavaa, kaikkea mahdollista syötävää ja kaikkea mahdollista juotavaa. Toivottavasti he nauttivatkin siitä; mr Merdlen osuus ateriasta ei olisi maksanut enempää kuin kahdeksantoista pennyä. Mrs Merdle oli komea. Ylihovimestari oli hänen jälkeensä sen päivän komein laitos. Hän oli seuran pulskin mies. Hän ei tehnyt mitään, mutta hän katseli kaikkea sillä tavalla kuin vain harvat kykenivät tekemään. Hän oli mr Merdlen viime lahja suurelle maailmalle. Mr Merdle ei itse tarvinnut häntä ja joutui hämilleen joka kerta, kun tämä suuri mies katsoi häneen; mutta kyllästymätön seuraelämä tahtoi hänet — ja sai hänet.

Näkymätön kreivitär näytteli lapsekkaan tytön osaa, ja povi esiintyi ylinnä kaunotarten sarjassa. Valtiovarat sanoivat: Juno. Piispa sanoi: Judith.

Laki keskusteli hevoskaartin kanssa sotaoikeudesta. Veljekset Bellows ja korkein oikeus ottivat osaa keskusteluun. Muut pomot sanoivat sanansa hekin. Mr Merdle istui äänettömänä ja tuijotti pöytäliinaan. Tuon tuostakin joku pomo kääntyi hänen puoleensa suunnaten oman erikoisen puhetulvansa häneen; mutta se kiinnitti harvoin mr Merdlen huomiota; hän heräsi vain laskelmistaan ja kohotti lasiansa.

Kun pöydästä noustiin, oli useilla pomoilla jotakin henkilökohtaisesti sanottavaa mr Merdlelle, niin että tämän täytyi pitää pieniä vastaanottoja tarjoilupöydän luona, jonne he pysähtyivät matkallaan ovelle.

Valtiovarain osasto rohkeni uuden voiton johdosta onnitella maailmankuulua englantilaista kapitalistia ja kaupparuhtinasta (hän oli parlamentissa joskus käyttänyt tätä erikoista nimitystä, jonkatähden se helposti kerkesi hänen kielellensä). Tällaisten miesten voittojen kasvaminen tiesi isänmaan voittojen ja mahdollisuuksien kasvamista, ja osasto antoi mr Merdlen ymmärtää, että se kohotti isänmaallista tunnetta.

»Kiitän teitä, mylord», vastasi mr Merdle, »kiitän teitä. Otan ylpeänä vastaan onnittelunne ja iloitsen siitä, että hyväksytte toimintani.»

»Niin, en kuitenkaan hyväksy sitä ehdottomasti, rakas mr Merdle. Sillä», valtiorahasto käänsi hymyillen hänet tarjoilupöydän puoleen ja puhui leikkiä laskien, »teidän ei milloinkaan kannata jättää sitä ja tulla auttamaan meitä».

Mr Merdle katsoi suureksi kunniaksi, että —

»Ei, ei», väitti valtiovarain pomo, »tässä valossa ei tällaisen käytännöllisen kyvyn ja laajakatseisen liikemiehen voida otaksua katsovan asiaa. Jos joskus sattuisi niin onnellisesti, että me tilanteen herroina voisimme ehdottaa, että tällainen etevä henkilö — tulisi joukkoomme ja käyttäisi vaikutusvaltaansa, tietojaan, asemaansa meidän eduksemme, niin se olisi ehdotettava hänelle velvollisuutena. Juuri velvollisuutena seuraelämää kohtaan.»

Mr Merdle lausui, että seuraelämä, suuri maailma, oli hänen silmäteränsä ja sen vaatimukset tärkeät ennen kaikkia muita. Valtiovarat väistyivät, ja laki siirtyi sijalle.

Laki, tehden pienen kehittelevän lautakunta-kumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa kaksoissilmälasiaan, toivoi, että hänelle suotaisiin anteeksi, jos hän tälle suurelle miehelle, joka paremmin kuin useimmat muut oli kyennyt muuttamaan kaiken pahan alkujuuren kaiken hyvän alkujuureksi ja oli pitkät ajat luonut loistoa tämänkin kauppamaan aikakirjoihin, jos hän tälle aivan epäitsekkäästi ja kuten he, lakimiehet, turhantarkkaan tapaansa sanoivat, ollen _amicus curiae_, mainitsi eräästä tosiseikasta, joka sattumalta oli tullut hänen tietoonsa. Häntä oli pyydetty tarkastamaan maan itäosassa sijaitsevan isohkon maatilan saantikirjaa — itse asiassa oli maatila (mr Merdlehän tiesi, että he, lakimiehet, halusivat olla asiallisen tarkkoja) kahden itäisimmän maakunnan välisellä rajalla. No, saantikirja oli täysin pätevä ja tila oli huomattavan edullisilla ehdoilla kaupan sille, jolla oli rahaa käytettävänään (lautakuntakumarrus ja vakuuttava silmälasi). Laki oli juuri tänään saanut tiedon tästä ja hänen mieleensä oli juolahtanut: »Tänä iltanahan minulla on kunnia syödä päivällistä arvoisan ystäväni mr Merdlen luona ja silloinpa mainitsen hänelle kahdenkesken tästä tilaisuudesta.» Tämä kauppa tuottaisi sekä suurta tunnustettua valtiollista vaikutusvaltaa että myöskin papinotto-oikeuden viidessä, kuudessa seurakunnassa, mistä oli huomattava vuotuinen tulo. Ei silti, että laki olisi luullut mr Merdleltä muutenkaan puuttuvan keinoja pääomansa sijoittamiseksi ja toimintahaluisen, voimakkaan henkensä askarruttamiseksi, mutta hän rohkeni mainita mielessään heränneen kysymyksen, eikö ansiostaan näin korkeaan asemaan kohonneen ja eurooppalaisen maineen saavuttaneen miehen ollut velvollisuus — älkäämme sanoko itseään kohtaan, mutta sanokaamme seurapiirejä kohtaan — hankkia itselleen tällainen vaikutusvalta ja käyttää sitä — älkäämme sanoko omaksi eikä puolueensa, mutta sanokaamme seuraelämän — hyväksi.

Mr Merdle ilmaisi taas hartaan halunsa aina palvella tätä herkeämättömän huolenpitonsa esinettä, ja laki vei vakuuttavan silmälasinsa ylös isoja portaita. Piispa liukui kuin sattumalta tarjoilupöydän suuntaan.

Hän huomautti kuin ohimennen, että maallinen rikkaus tuskin saattoi suuntautua parempaan uomaan kuin kokoontuessaan viisaiden ja älykästen taikakäsiin, he kun tunsivat tarkkaan rikkauden arvon (tässä piispa koetti näyttää mahdollisimman köyhältä), tiesivät sen merkityksen lähimmäisen hyödyksi, kun sitä ymmärtäväisesti hallittiin ja oikeudenmukaisesti jaettiin.

Mr Merdle oli nöyrästi vakuutettu siitä, ettei piispa voinut tarkoittaa häntä ja ilmaisi epäjohdonmukaisesti syvän kiitollisuutensa piispan hyvästä ajatuksesta.

Piispa asetti keikarimaisesti siromuotoisen oikean säärensä hiukan toisen edelle ikäänkuin sanoakseen mr Merdlelle: »Älkää huoliko kauhtanasta, se on vain muotoasia», ja teki hyvälle ystävälleen seuraa van kysymyksen:

Oliko hänen hyvä ystävänsä tullut ajatelleeksi, ettei suuri maailma ollut kohtuuton toivoessaan, että hän, jonka yrityksiä aina seurasi siunaus ja jolla asemassaan oli suuri vaikutusvalta, tahtoisi uhrata hiukan rahoja Afrikalähetykselle tai johonkin muuhun sellaiseen?

Kun mr Merdle vastasi mielellään ottavansa asian harkittavaksi, teki piispa hänelle toisen kysymyksen:

Oliko hänen hyvä ystävänsä seurannut »meidän» pappien palkankorotusta pohtivan lisätyn komiteamme toimia ja oliko hän tullut ajatelleeksi, että pienen rahasumman suuntaaminen tännepäin edistäisi hienolla tavalla suurta aatetta?

Mr Merdle vastasi samalla tavalla kuin äsken, ja piispa selitti syyn kysymyksiinsä:

Suuri maailma odotti hänen hyvän ystävänsä kaltaisilta miehiltä tällaista. _Hän_ ei odottanut, mutta seurapiirit odottivat. Aivan samoin kuin se ei ollut »meidän» komiteamme, joka odotti pappien palkankorotusta, vaan seurapiirit, jotka olivat peloittavan levottomia, kunnes se olisi saatu läpiajetuksi. Hän pyysi vakuuttaa hyvälle ystävälleen pitävänsä erinomaisen tärkeänä sitä, että hänen hyvä ystävänsä joka tilaisuudessa kiinnitti huomionsa seurapiirien parhaisiin harrastuksiin ja arveli, että hän itse samalla palveli näitä harrastuksia ja ilmaisi seurapiirien tunteet toivottamalla hyvälle ystävällensä jatkuvaa onnea, jatkuvaa rikastumista ja yleensä jatkuvaa joka lajia.

Piispa nousi hänkin portaita ylös, ja muita mahtimiehiä ilmestyi vuorotellen hänen jälkeensä, kunnes alhaalla ei ollut ketään muita kuin mr Merdle. Tämä herra tuijotti ensin pöytäliinaan niin kauan, että ylihovimestarin sielu hehkui ylevää paheksumista, ja lähti sitte nousemaan muiden jäljessä yläkertaan häviten suureen ihmisvirtaan suurissa portaissa. Mrs Merdle edusti talonväkeä, parhaat jalokivet oli ripustettu näytteille, seurapiirit saivat sen, mitä varten olivat tulleetkin, ja mr Merdle joi nurkassaan teetä kahden pennyn edestä ja sai enemmän kuin oli pyytänyt.

Seniltaisten mahtimiesten joukossa oli kuuluisa lääkäri, joka tunsi kaikki ja jonka kaikki tunsivat. Astuessaan sisään ovesta äkkäsi hän mr Merdlen istumassa nurkassaan juomassa teetä ja kosketti hänen käsivarttaan.

Mr Merdle säpsähti. »Oh, tekö siinä?»

»Voitteko paremmin tänään?»

»En», vastasi mr Merdle, »en voi paremmin».

»Vahinko, etten tavannut teitä tänä aamuna. Olkaa hyvä ja tulkaa huomenna minun luokseni tai sallikaa minun tulla teidän luoksenne.»

»Hyvä», vastasi toinen. »Tulen luoksenne huomenna ajaessani ohitse.»