Part 7

Eikä minua runolaulu erittäin innosta. Ei konserteissa eikä mahonkisten huonekalujen keskellä. Ei vanhat runot iloa ja riemua nosta tällaisissa paikoissa. Runolaulu kuuluu savupirttiin. Siellä kun peräpenkin päässä harmaaparta ukko istuu ja nyppii kanteleesta itkeviä ääniä, siellä ilo ilolle tuntuu, riemu riemulle remahtaa. Kun kuulijakunta viikkomääriin ei ole kuullut muuta musiikkia kuin honkien huminaa ja haapojen pakinaa, se kuulijakunta ei kaipaa suurempaa taidenautintoa. Sanathan, jos niitä kuulee ja ymmärtää, ovat usein parasta taidetta, mitä suomalainen saa kuulla. Mikä kirjallisuus voittaa runojen toisen kerran harrasta, toisen kerran voimakasta sanontaa? Mikä nöyryys loitsijan alkusanoissa:

En puhu omalla suulla, Puhun suulla suuremmalla, Maarian sulalla suulla, Herran hengellä hyvällä. Josp' on unilla suu suloinen, Suloisempi suu Jumalan.

Tai mikä raju voima tihkunkaan seuraavista sanoista:

Himmene nyt hiien hurtta, Raukia manalan rakki. Kun et tuostana totelle, Nouse metsä miehinesi, Katajikko kansoinesi, Petäjikkö perheillesi, Sata miestä miekallista, Tuhat rauaista urosta Tätä hiittä hieromahan. Juutasta rutistamahan.

Tällaisen sanonnan rinnalla kalpenee sekä raamattu että Shakespeare.

Niin haltioitunut kuin olenkin tällaisia runoja lukiessani, niin syvästi kuin ihmettelenkin sitä runoilijan kimmoavaa mielikuvitusta ja säihkyvää ekstaasia, joka tällaiset kuvat ja sanat keksii, niin kylmäksi jään, kun kuulen vanhan runolaulajan suurissa juhlasaleissa ja pehmeillä sohvilla vapisevalla äänellään supattavan näitä sanoja. Ei se myöskään vaikuta juhlalliselta, että tällainen runolaulaja ei jaksa yhdellä henkäyksellä laulaa koko runorivin loppuun, vaan pitää pitkän loman kahden viimeisen tavun edellä. Hän laulaa näin:

Lapsen tieto, naisen (hengitys) muisti Ei oo partasuun (hengitys) rohon, Eikä miehen karva (hengitys) rinnan.

Se tuntuu niin voimattomalta ja ahdashenkiseltä, ja parhaimmallakaan tahdollani en voi olla tällaisesta häiriytymättä.

Niin Marppakin lauloi:

Pani pyssyt paukka — mahan, Umpiputket ulvo — mahan.

Ei sekään tahdo oikein uudenaikaista ihmistä tyydyttää, että rajuimmat sotalaulut ja hempeimmät lemmen tunnustukset veisataan samalla yksitoikkoisella melodialla. Sävel sotii sanojen sisällystä vastaan. Taidenautintoa ei siis synny. Parasta on vanhoja runoja lukea: silloin ei mikään kahlehdi mielikuvituksen lentoa, mikä sisällyksestä aina saa yllytystä.

Marppa Bibina lauloi toisenkin laulun. Nyt oli nenäliina vasemman suupielen kohdalla. Se kosketteli nuoren miehen ja nuoren naisen rakkautta. Yhtä typerä olin nytkin. En ymmärtänyt kuin silloin tällöin jonkun sanan. Marppa lauloi hartaasti ja suurella liikutuksella. Kun hän oli lopettanut, kysyin, ehkä hieman sopimattomasti:

— Saivatko ne toisensa?

Marppa heitti minuun silmäyksen, joka näytti tulevan noin sadan metrin päästä. Hän katseli minua kuin talviuneliasta karhua. Hän kai tuumaili, »no tuossa on ukko utra, joka ei siitä suuresta, jalosta rakkaudesta tajua tään taivahallista». Muut ehättivät selittämään, että sulhanen päinvastoin kirosi, haukkui ja tapatti morsiamensa. Mikä luonnoton sulhanen! Kun niinä oikein syvästi rakastun, en huomaa mielitietyssäni mitään vikaa tai virhettä. Ei hän ole liian lihava eikä liian laiha, ei kiukkuinen eikä murjottaja. Päinvastoin melkein enkeli, aistillisuudesta vapaa niinkuin minäkin. Vasta kolmikymmenvuotisen sodan perästä avioliitossa voi kiroaminen tulla kysymykseen. Siihen Marppakin myöntyi.

Pyydettiin Marpalta itkuvirsi.

— Jos laulanen miesvainajastani?

— Ka, laula vuan!

Nyt nosti Muttulin Marppa nenäliinan huulilta silmille ja alkoi kuvata miesvainajaansa mitä hempeimmillä sanoilla. Nyt jo ymmärsin paremmin. Karjalaisilla on suuri valikoima hyväilysanoja, ja ne olivat kaikki liikkeellä Marpan runossa. Ei Marppa itse ollut runoa »loatinut», hän oli vain itkuvirteen lisäillyt semmoista, mikä sopi hänen miesvainajaansa. Ei Marpan ruumis tutissut, niinkuin olen nähnyt muutamien itkijäin hartiain tekevän, eikä ääneen tullut paljon haikeutta sen lisäksi, mitä jo edellisissä lauluissa oli huomattu, mutta hän itki, hänen silmistään valui vettä. Niin herkkä on tuon karjalaisen kansan mieli, että se voi milloin tahansa suuressa vieraassa seurassa pistää itkuksi. Sen tekevät yhtä herkästi miehet kuin naisetkin. Lösönen parkui kun näki seitikon, Marppa itki muistellessaan miestään. Kun Marppa lopetti laulunsa, pyysin tunnustella hänen nenäliinaansa. Se oli aivan märkä.

— Oikeinko sie itkit?

— Ka tulihan ne kyyneleet, kun miestäin muistelin.

Kalevalassahan kaikki uroot itkevät, kun niikseen sattuu. Se ei ole runollista liioittelua. Karjalan miehet vetistelevät vieläkin, kun murhemieli tulee päälle.

Totuuden nimessä mainittakoon, että Marpan runossa taloudellinen suru ui pinnalla. Mutta elkäämme tekeytykö! Kun surma kaataa köyhän perheen tuen ja turvan, sen leivän ja särpimen hankkijan, silloin hellinkin isä muistuu mieleen etupäässä elatuksen antajana. Rikas perijä ei muistele aina isäänsä minkäänlaisella kaiholla, tyytyväisyydellä vain, kun isä arvasi ajoissa kuolla.

Juhlallisina oli istuttu, hiljaa kuunneltu, Marppa pyyhkieli silmiään, paljon kyyneleitä vuotaneita. Vähitellen alkoi niihin tulla iloisempi ilme. Eipä aikaakaan, niin kärpän silmät taas kiiluivat Bibinan kulmakarvojen alta. Hän leikkasi äkkiä poikki juhlallisuuden paksun langan.

— Tanssinko mie teille?

— Vieläkö sie jaksat tanssia? kysyin kummastellen.

— Mikäs. Mie tanssin »Kangasta kutomassa».

Tuolit väistettiin syrjään, niin että Marpalle jäi iso lääni keskilattialle. Hiukan Marppa kohotti hameitaan, niin että maailman paksuimmat tanssikengät näkyivät. Ne olivat pitkävartiset saappaat, paksupohjaiset ja kannankorko lavea ja matala kuin tsajulasin vati. Mikä valtameri erottikaan hänen aporkkansa helsinkiläisen tanssijattaren tai Annantehtaan kaunottarien puolikengistä? Marpan saappaat eivät toden totta olleet puolikenkiä, ne olivat vieläkin enemmän kuin täyskengät. Ne olivat aporkkia, venäläinen sana, joka paljaalla kaiullaan ilmaisee jotakin hyvin paksua, tökeröä, raskasta ja paukkavaa. Te tunnette nuo kengät! Niitä näkee joskus Helsinginkin kaduilla venäläisillä maalaisnaisilla.

Marpan ensimmäiset kädenliikkeet saivat vereni hyytymään. Peitin silmäni käsilläni ja huokasin:

— Rukoilkaamme! Oo kaikkivaltias j.n.e.

Hätäisesti vilkasin ympäristööni. Naiset olivat kadonneet. Tanssi olikin vain, niinkuin Saksassa sanotaan: nur für Herren, ainoastaan miehille. Marpan soolotanssia ei voikaan suorittaa ilman miesten suosiollista apua. Naisia ei kaivata.

Marppa pomppi salissa, aporkat paukkuivat lattiaan, kuin kangasta kudottaessa ainakin, hän syöksyi seinästä toiseen, pois eestä vain!

— Sukkula katosi, huudahti Marppa ja kärpänsilmät säikkyivät. — Lainatkaa sukkulaa! Lainatkaa sukkulaa!

Marppa lainaili sukkulaa majurilta, lainasi Vilekiltä, lainasi nuorelta isännältä, mutta minulta ei. Tunsin itseni ensin loukatuksi ja halveksituksi, mutta jälkeenpäin kuulin Marpan sanoneen, ettei hän »tarennut» lainata minulta. Ei ilennyt. Olen siis antanut Marpalle anteeksi tämän epäkohteliaisuuden.

Siinä hän seisoi, Marppa pakana, huohottaen ja läähättäen ja hikisenä raskaan urakkansa jälkeen. Juuri äsken hän oli laulanut järkyttäviä runoja onnettomasta rakkaudesta ja hellästä miesvainajastaan, nyt hän ilosta säteilevin silmin lainaili sukkulaa. Niin se karjalainen tekee, toisen minuutin itkee, toisen nauraa ja ilvehtii. Tätä eivät muut suomalaiset osaa eivätkä milloinkaan opikkaan. Mikä erinomainen aarre meillä onkaan tuossa Raja-Karjalan väessä, jolla on etelämaalaisen herkät veret! Nehän ovat Suomen italialaisia. Pitäisi siirtää satakunta porilaista miestä tänne itäisimmälle rajalle ja satakunta Suojärven miestä läntisimpään Porin lääniin, jotta raskaat veret ja kepeät veret hieman sekaantuisivat. Tällaisesta syntyisi mainio suomalainen rotu.

Olen nähnyt tansseja jos jonkinlaisia, nähnyt suuria ryhmiä vatsatanssijoita Egyptistä, nähnyt Parisin cancanin, mutta niin iloista tanssia, niin kömpelöä ja hassua kuin Bibinan »kangasta kutomassa» en vielä ikinä. Se tanssi on varmaankin keksitty 500 vuotta ennen Kristusta. Ehkä Saban kuningattaren ja kuningas Salomon vainajan eläessä. Ehkäpä sitä tanssittiin Salomonin hovissa silloin kun kaikki ne 700 ja 300 hänen vaimoansa kutoivat majesteetille purppura-kauhtanoita. Vai olisiko Herodeksen tyttären soolotanssi, joka maksoi Johannes Kastajan pään, ollut yhdistelmä Marpan hyppyä ja egyptiläistä vatsatanssia. Kristittyä se tanssi ei missään nimessä ollut. Ei löytyne sitä luterilaista naista koko Suomenniemellä, joka pystyisi sitä karkeloimaan. Aasialaista perua se tanssi varmaankin on, vai olisiko vielä mahdollista, että nuo mielikuvituksensa puolesta niin vilkkaat karjalaiset, jotka ovat laulaneet kokoon Kullervon niin ylen murhemieliset runot, jokaisen runon laulettuaan olisivat naisillaan »kangasta kudottaneet», noin niinkuin mustan mielensä kevennykseksi. Mene heistä ja tiedä, mikä heidän mieleensä on pistänyt, Marpan ja Lösösen esi-isille.

Eihän Marppa tiennyt tai tuntenut sopimattomia tanssineensa. Olihan Marppa koko elämänaikansa pitänyt pyhinä kaikki Jumalan kymmenet käskysanat, yhtä pyhinä kuin kuka tahansa Suomen aviovaimo. Rivoudesta tässä ei ollut ollenkaan kysymystä, viattomasta ja sukkelasta pilasta vain. Meidän katsojien kasvatus ei salli laskea tällaista viattoman pilan ryhmään: meissä siis vika, ei Marpassa. Ei Suojärven kirkossa synnintunnustusta ikipäivinä ole julki luettu. Ei Marppa Bibina koskaan ole kuullut, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä. Päinvastoin hän tietää, että molemmat tapaukset ovat täysin viattomat, suuren Luojan kaikkein pyhimmät ja tärkeimmät meille ihmisille uskotut toimet. Niitäkö tulisi hävetä?

Mutta Marppa osasi vielä toisenkin naisellisen soolotanssin, »kankaan luomisen». Nuori vääpeli Halonen väitti kumminkin, että se tanssi kysyy vielä paljoa lujempia hermoja katsojissa. Me luterilaiset askeetit, majuri, Vilekki ja minä, emme enää uskaltaneet hiottaa hermoihimme, vaan ilmaisimme tyytyväisyytemme jo näkemäämme tanssiin, ja olihan Marppa Bibina jo sitäpaitsi 65 vuoden vanha.

On niin erinomaisen virkistävää joskus tavata pakana tai puolipakana, on kuin saisi raikkaan vesiryöpyn niskaansa. Pääseehän sitä edes hetkeksi siitä painostavasta tunteesta, että maailma on surunlaakso, että koko ihmiselämä on vain synnin saastaa. Saa uutta luottamusta siihen toivoon, että vielä kerran maailmassa irtaudutaan näistä aasialaisista harhauskoista vapaaksi, ja että ainoastaan typeryys leimataan synniksi.

Aasialainen neurasteenikko, suuri kirjailija Leo Tolstoi, mauruaa eräässä kirjoituksessaan, että laulajatar ja tanssijatar voi ansaita 50 tuhatta ruplaa vuodessa vain heiluttamalla ja oikomalla jalkojaan. Ja sitäpaitsi jälkimmäinen tekee työtänsä housuttomin jaloin. Aivan niinkuin Marppakin teki. Mutta Marppa parka ei ansainnut tuhansia, päälle satasen vain, johon Marppa näytti olevan erittäin tyytyväinen. Lorujen lopuksi Marppa siristeli silmiään, kohotti hiukan nokkansa nipukkaa ja sanoi veitikka mainen hymy huulillaan:

— Ka, niin mie aina olen sanonut, parempi ja kunniallisempi on laulaa ja ilvehtiä kuin varastaa.

Leo Tolstoi ansaitsi suuria omaisuuksia omalla taiteellaan, vaikka halveksi laulajattaria ja tanssijattaria. Hän oli erinomainen kirjailija, mutta huono ajattelija. Marppa oli taiteilija hänkin. Molemmat kyllä aasialaisia: Tolstoi oli ottanut esikuvakseen profeetta Jeremiaan, Marppa taiteili »Korkean veisun» henkeen. Kumpiko parempi esikuva? Mene tiedä! Mikä on parempi milloinkin, mikä missäkin, mikä millekin.

En vieläkään selkiä tästä Marpan tanssista. Jo kuullessani hänen katkeraa itkulauluaan kuolleen miehensä muistoksi pälkähti päähäni, että näinhän ne syyrialaiset naiset ennen muinoin surivat Adoniksen kuolemaa. Juuri itkijäthän olivat näitten juhlien pääroolin suorittajat. Itkettiin ja surtiin Herran kuolemaa kahtena päivänä, mutta kolmantena päivänä Herra Adonis nousi ylös kuolleista, ja silloin näitten itkijöitten riemulla, tanssilla ja mässäämisellä ei ollut minkäänlaisia rajoja. Kolmas päivä oli yhtämittaista ilon huutoa ja suutelemista. Aivan kuin venäläisenä pääsiäispäivänä.

Marppa siis siellä Laurosen talossa tietämättään, tuntemattaan esitti meille pakanallisen Adonis-Herran neljätuhatvuotista juhlaohjelmaa. Sekä ensimmäisen että toisen päivän surun että kolmannen päivän irtipäästetyn riemumielen, pyhän pakanuuden.

Rajaveräjillä.

Ne ovat aivan tavallisia lehmiveräjiä, jotka erottavat punaisen Venäjän ja valkoisen Suomen toisistaan. Kömpelömpiäkin kuin lehmiveräjät. Ne ovat tehdyt paksunpuoleisista koivunrungoista, mutta eivät lepää niin hyvässä järjestyksessä vitaskierteitten nojassa kuin siististi tehdyssä karjaveräjässä. Miksikä ei ole portteja tehty? Ei, portteja voi helposti avata, mutta tällaista raskasta veräjämöhkälettä ei turhanpäiten kukaan lähde purkamaan. Vai olisiko veräjä tehty sen tähden, että ne ikimuistoisista ajoista ovat laaditut estämään punikkeja tunkeutumasta luvattomille, rauhoitetuille viljelysalueille.

Vaikka rauhan pitäisi vallita Sovjetin ja Suomen välillä, ei ainakaan ystävyydestä näkynyt merkkiäkään veräjän molemmin puolin. Kiväärit kädessä saapuvat rajavahdit veräjälle. Ei kumpikaan puolue kiipeä veräjän yli. Jos kapuat sen yli, voit saada kuulan ruumiiseesi, ja siinä makaat. Ei kukaan nosta juttua sinun surmastasi; veräjän tuolla puolen olet turvattomampi kuin ukkometso meillä kuusenoksalla rauhoitusaikana.

En malttanut sentään olla yrittämättä kavuta veräjän yli, voidakseni kehua käyneeni Aunuksessa, tallanneeni tämän onnettoman, sotien ja nälän runteleman maan multaa, joka kaikesta päättäen, korkeamman maailmanjärjestyksen pakosta, kohta on joutuva meille. Mutta vahtisotilaat varoittelivat:

— Elkää menkö, jos punikki vaanii jonkun puun takana, ei teidän hengellänne ole edes mädän puolukan arvoa.

Aunuksessa olen nyt kaikesta huolimatta käynyt.

Ensi kerran käytiin rajaveräjällä Kaksinaisten tulliaseman luona. Ajettiin autolla aina veräjälle saakka. Tästä kulkee nimittäin suuri valtatie Raja-Karjalasta Petroskoihin. Petroskoi se olikin ennen sotaa rajakarjalaisten pääkaupunki. Äänisjärveen se suuri Suojärvikin laskee. Kun eräs alkuasukas minulta kysyi, olenko Venäjällä käynyt, ja sai myöntäviin vastauksen, kysyi hän heti:

— Petroskoissako?

Hänestä Venäjä ja Petroskoi oli sama käsite. Muille suomalaisille tuskinpa Petroskoin nimikään on tunnettu. Karjalaisten kertomusten mukaan se on likainen kaupungin rähjä, jonka yläpuolella sinisiksi maalatut kirkontornin kuvut ja niiden kärjessä kullatut ristit prameilevat. Sortavalaan on tähän asti ollut liian pitkä matka, — Mutta nyt ovat olot kerrassaan muuksi muuttuneet.

Sen näki jo seistessä rajaveräjällä. Suomen puolella oli tie hyvää autotietä, vaikkapa olisi ajanut veräjän kumoon. Mutta heti toisella puolella oli tie heinittynyt ja kerrassaan käyttämätön. Lehtipuun varvut peittivät paikoin koko tien leveyden. Jos Venäjällä enää ollenkaan työtä tehdään, niin maantieltähän saisi oivallisen heinäsadon. Tekipä oikein mielen murheelliseksi nähdessään tämän tarkan rajan työn, huolenpidon, järjestyksen, ja toiselta puolen leväperäisyyden, laiskuuden ja epäjärjestyksen välillä. Tuo maantienpätkä, mikä tuossa painui alas notkoon, kuvasi tavallaan koko nykyisen Venäjän tilaa. Ihmistyön tähänastiset saavutukset ovat joutumassa metsistymisen jalkoihin. Niin taloudellisen kuin henkisen kulttuurin alalla. Milloinka tuo maantie taas saadaan ajettavaan kuntoon, kuka sillat korjaa, kuka ja milloin maantierummut uusii? Tuleeko siitä enää koskaan samaa, mikä se ennen vallankumousta oli, tärkeä kauppatie Raja-Karjalasta Aunukseen? Nyt jouluksi saadaan rautatie ulottumaan Suojärven eteläisimpään lahteen. Silloin Sortavala ja Viipuri muuttuvat suojärveläisten pääkaupungiksi.

Mutta eivät bolshevikit näe tätä häpeän rajaa. Tai eivät ole näkevinään. Ylpeitä kuuluvat olevan omasta puolestaan. Kehuskelevat ihanneolojaan omassa maassa ja ennustelevat meille samaa autuutta, maanteitten metsittymistä ynnä muuta. Rajaveräjän toiseen laitaan ovat pystyttäneet taulun, jossa luetaan seuraavat venäläiset kirjaimet: P.C.Փ.C.P. joka merkinnee: Venäjän sosiaalinen sovjet yhdystasavalta. Suomen vartiosotilaat ovat taas puolestaan nostaneet pystyyn toisen taulun veräjän tälle puolelle, jossa luetaan seuraavat kolme kirjainta: V. S. T. joka merkinnee: Valkoisen Suomen Tasavalta. Suomalaisessa taulussa siis huumori ja uhka kilpailevat etusijasta, venäläisessä taas uhka ja haltioitunut innostus, ehkäpä lapsellisuuskin. Valtakunta, jonka nimessä on viisi eri yhdyssanaa, eiköhän se ole tuomittu hajoamaan tai häviämään? Sanotaanhan: »kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa». Jos nyt tätä nykyä ollenkaan voi samassa yhteydessä puhua Venäjästä ja sopasta. Meidän sotilaamme kertoivat kerran antaneensa venäläiselle virkaveljelleen kokonaisen leivän. Sanaa sanomatta oli mies hyökännyt leivän kimppuun kuin nälistynyt karju ja söi sen antajien läsnäollessa viimeistä murusta myöten, kiitti ja läksi kotiaan, hiljaisuudessa sulattelemaan tätä outoa ravintoa.

Joka perjantai klo 12 saapuvat venäläiset ja suomalaiset vahdit rajaveräjälle sopimaan yhteisistä asioistaan. Me tulimme säntilleen siihen aikaan perille, mutta bolshevikkeja ei näkynyt missään. Luulimme aluksi, etteivät he uskaltaneet lähestyä veräjää, meitä kun oli tällä kertaa niin monta odottajaa. Luulimme, että he piilivät jossakin pensaissa, kivääri ojona ja silmä tähtäimen raossa. Mutta aina Virransillan tappelusta alkaen on niin ollut, että Suomen ja Ryssän kello käy omia aikojaan. Niin nytkin. Laukaisimme kaksi panosta huomauttaaksemme venäläisille, että olimme määräpaikassa. Ei vastausta minkäänlaista. Kolmen neljänneksen perästä laukaistiin toinen. Kuultiin vastaus, mutta hyvin kaukaa. Venäläisten vartiostoon taitaa veräjältä olla puolen peninkuorman matka. Kauan jouduimme tirkistelemään metsittynyttä maantietä pitkin, kunnes näimme lepiköstä pistävän esille kaksi heiluvaa kiväärinpiippua. Nyt ne tulivat, tulivat veräjälle tervehtimättä lainkaan, vaikka venäläiset ovat niin valmiit lausumaan terveisensä »kaikille, kaikille, kaikille». Mutta ei päällikkö ollutkaan venäläinen, silkka suomalainen, meikäläinen punikki. Kotoisin Hämeenlinnasta. Nimestä ei tietoa, eikä sitä tahdottu tiedustellakaan. Kuvankaunis mies, ehkä kaunein hämeenlinnalainen, arvattavasti Birger Jaarlin rintaperillinen suoraan etenevässä sarjassa. Ikävä vain, että hän nyt jalostaa sarmaatien kirjavaa joukkoa, sen sijaan, että hän samoissa asioissa toimisi syntymäseuduillaan, jossa kauniita isiä kipeästi kaivataan. Sääli miestä ja sääli Hämeenlinnaa!

Kun tärkeimmät valtiolliset asiat oli saatu pohdituiksi ja yksimielisyys saavutettu tuhat kertaa nopeammin kuin sekä Genuassa että Haagissa, sain minäkin luvan puhutella komissaaria.

— Te olette kalpea. Oletteko sairas?

— Terve olen. Hampaat ovat vain lähteneet.

Miehen ulkomuodossa ei toden tottakaan ollut muuta virhettä kuin että hammasrivi oli arveluttavasti harventunut. Minulla oli kysymys huulillani, mutta kultainen sydämeni esti sen ulos puhkeamasta. Se olisi kuulunut:

— Ette kai te enää tarvitsekaan hampaita siellä Venäjällä? Kivääriä vain?

Nälkää ei saa ilkkua, vaikkapa se olisikin oman kehnouden aikaansaama. Kysyin vain:

— Onko teillä lääkäriä?

— Ei toki, hymähti mies. — Terve minä olen.

Puheltiin Hämeenlinnasta ja viljavasta Hauhosta.

Mielellään mies niistä asioista puhui, ilman minkäänlaista näennäistä liikutusta. Arvattavasti hän eli hyvässä toivossa kohdakkoin päästä rynnistämään Hämeenlinnaan ja takaisin valloittamaan esi-isänsä komean linnan, nykyään »pinnhuusiksi» alennetun. Otin komissaarista yhden kuvan ja tahdoin ottaa toisenkin, jossa hänen komea jaarlin-nenänsä tulisi paremmin arvoonsa. Mutta kainosti hän tästä kieltäytyi. Olisi ollut niin paljon kysymistä, mutta hienotunteisuus esti sitä tekemästä. Minua vain harmitti, että noin kaunis mies on sortunut vieraalle maalle. Suomessa juuri kauniista miehistä on puute, väkeviä, kestäviä ja ketteriä miehiä meillä alkaa kohta olla liiaksikin. Kun majurin silmä vältti, kurkotin veräjän raosta komean Burgermeister-sikarin komissaarille, joka sen halukkaasti nappasi, sillä Aunuksessa tällainen sikari tätä nykyä maksaa 1,000,000 ruplaa. Minusta on syntymästäni saakka ollut erinomaisen helppoa täyttää Kristuksen ankara vaatimus rakastaa vihamiestäni kuin itseäni. Tätä en sano kerskaukseni, vaan päinvastoin valittaen, sillä ei mikään tuota ihmiselle niin paljon onnettomuutta ja vastoinkäymisiä kuin hyvä ja hellä sydän. Autuaat ovat kovasydämiset, sillä he perivät maan.

Niitä oli kaksi punikkia, jotka olivat saapuneet veräjälle. Toinen oli nuori poika, leveänaamainen, punaisia laikkuja naamassaan. Hän seisoi hiukan loitompana ja mulkoili kuin härkämullikka, jolle veräjällä ei koskaan tarjota suurusta. Murjotti vain eikä sanonut sanaakaan. Kysyin komissaarilta:

— Mistä olette löytäneet tuon sonnimullikan?

— Hän on venäläinen, en ole kysynyt hänen kotipaikkaansa, osaan hyvin huonosti venättä.

Saatiin tietää, että poika oli kotoisin armottomimmilta nälkäalueilta Volgan varrelta. Niiltä seuduilta, joista muun muassa Nansenkin mainitsee, ettei ihmislihan syöminen siellä enää herätä edes ihmettelyä, joissa potilas syö lääkärinsä, eikä mitään muita troppeja kaipaa. Hän tuijotti koko ajan minuun. Oli helppo lukea hänen ajatuksensa:

— Kaikki tuollaiset »pursuit» ovat meidän seuduiltamme jo ammoin sitte syödyt. Ah, jos ojentaisin kivääriin ja paukaseisin! Mutta enhän minä pääse saaliiseeni käsiksi! Eikä tuo tsuhna toveri tuossa ymmärrä, millaiselta moinen paisti maistuu. Ollappa että minä tuollaisen tapaisin Aunuksen metsissä yksinään! — Ja hän nielasi jotakin, joka tahtoi täyttää suun. Mokomankin päälahtarin kanssa vain iloisesti juttelee.

Poika parka! Siinä hän sormitteli kiväärihän kuin lainkuuliainen metsästäjä ainakin, joka rauhoitusaikana näkee teerikukon tepastelevan kankaalla. En tarjonnut pojalle sikaria. Hän seisoi liian kaukana. Säälitti häntäkin, sillä ensi silmäykseltäni sain sen ajatuksen päähäni, ettei poika ollutkaan venäläinen, vaan puhdasrotuinen tai puolirotuinen mordvalainen. Siis samaa perusjuurta kuin hämeenlinnalainen komissaari ja me muut koollaolijat, vaikka maailma oli vieroittanut meidät toisistamme koivuisen veräjän molemmille puolin.

Näkyvänä todistuksena äskeisistä veririidoista virui raja-aidan tällä puolen kappale ihmisen pääkalloa. Siitä olivat muut osat jo hävinneet paitsi päälaen korkein kupu. Siinä se makasi maassa kuin mikäkin tuhkakuppi. Kysymykseeni, minkä eläimen luita tuollainen pyöreä kupponen on, sain vastaukseksi:

— Ne koirat, ne aina vain hakevat ja löytävät ja kulettelevat kaatuneitten »polsujen» luita yltympäriinsä.

— Mistä tiedätte, että se on »polsun» kallo, eikö se yhtä hyvin voi olla valkoisen suomalaisen?

— Kyllä me tiedämme.

Rajaveräjä näkyy olevan vaarallinen paikka. Harha-askel vain rajan yli, ja ihminen saa jättää visiittikorttinsa, pääkallonkupunsa, todistukseksi käynnistään.

Mutta tuo komea petäjikkö ja tuo leppoinen lehto vähän loitompana, nehän olivat pilkulleen samanlaiset kuin meidän metsämme, maa, jossa ne kasvoivat, samanlaista kangasta ja alhoa kuin meilläkin. Meillehän tuollainen maa kuuluu jo maantieteellisestikin. Entä kansallisesti? Marppa Bibinan ja Lösösen sukulaisia kai siellä asui rajan takana laumoittain, herkkiä itkemään, herkkiä nauramaan. Meillehän nekin kuuluvat. Minkä siis Jumala on yhtehen sovittanut, ei sitä pidä ihmisten erottaman. Siihen ajatukseen minä lujasti turvaan ja jään tyynesti odottamaan, että tämä yhdistyminen joskus tapahtuu.

Korkeampi maailmanjärjestys sitä vaatii!

* * * * *