Part 6

Kummastukseni muuttui suorastaan ällistykseksi, kun komppanianpäällikkö vetäsi laatikostaan seuransa suurmestarin komean, runsaasti koristellun, raskaan ketjun, kaikenmoisine salamerkkeineen, joka ketju ulottui hartioilta aina vatsalle saakka. Vähintään arkkipiispan, ehkäpä metropoliitan tai patriarkan ketjuja vastaava. Tämä ketju jää hänen huostaansa koko elinajakseen. Vasta kuoltua se lähetetään seuralle takaisin, annettavaksi sitte ansiokkaimmalle jäsenelle. Minun piti monta kertaa katsella ikkunasta ulos toipuakseni hämmästyksestäni ja herätäkseni todellisuuteen. Edessäni seisoi salaisen seuran suurmestari, joka komensi prinssejä, herttuoita, ruhtinaita, kreivejä, paroneja kaikista maailman ääristä, silmiäni häikäisi suurmestarin kallisarvoinen ketju — mutta olihan tuossa ikkunoitten alla Jehkilän silta, joka vie Suojoen yli, ja jossa proasniekkoja sekä vanhan että uuden luvun mukaan tanssitaan. Totta siis oli, ei unta.

Mikä näitten salaisten seurojen tarkoitus on, sitä en tahtonut udella. Komppanianpäällikön koko vakava olemus, hänen tieteelliset harrastuksensa, hänen nuhteettomuutensa virkatoimissaan, hänen erinomaisen tyyni kohteliaisuutensa takasivat sen, ettei seuralla voinut olla muuta kuin mitä jaloimmat tarkoitusperät. Minusta tuntui siltä, kuin seuran jäsenyys vaatisi uhraavaisuutta aina kuolemaan saakka seuran aatteitten puolesta.

Tieto komppanianpäällikön kuulumisesta salaseuroihin on suonut hänelle täällä vanhojen taikojen maassa ihmemestarin sädekehän olentonsa ympärille. Näin minulle supatettiin.

Joka ainoa perjantai klo prikulleen 5 komppanianpäällikkö ottaa piipun nurkastaan, istuutuu mukavalle tuolille, pistää piippuunsa jotakin tupakantapaista ja polttaa sen salaperäisen juhlallisesti. Tunnin kuluttua mystillinen, pyhä suitsutus on ohi ja piippu pannaan takaisin hyllylleen. Muuta tupakkaa päällikkö ei polta, ei nauti väkeviä, ei kiroile, vanno, noidu eikä ketään petä, mutta perjantaina klo 5 hän vetelee rintahaikuja tästä salaperäisestä tupakkapanoksesta. Se kuuluu olevan niin väkevää, että jos kuka tahansa muu ihminen siitä haijun vetäsee, heti kuuluu koipensa oikasevan. Mutta komppanianpäällikkö siitä vain kuuluu sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistyvän.

Tiesin, että Kalevalan kankahilla muinoin salaoppia harjoitettiin, syntyjä syviä akkiloitiin, luulin tapaavani rippeitä sellaisesta menosta vielä kansan keskuudesta, mutta yhdyinkin siihen Jehkilän esikunnassa, sen päällikön kotona. Vaikka omasta puolestani luulen päässeeni vapaaksi kaikista aasialaisista taruista, huvittaa minua kumminkin suuresti kohdata ihmisiä, jotka haluavat verhota itseään salaperäisyyden vaippaan. Suomalais-saksalainen Faust täällä maamme itäisimmässä nipukassa jonkun kilometrin päässä rajasta teki minuun erittäin väkevän vaikutuksen. Koko sieluni oli viritetty ihmeitä vastaanottamaan, kun matkalle läksin, jonka tähden mystillisyys kirkoissa, tshasounoissa ja missä tahansa löysi erittäin herkän kaikupohjan sielussani. Kuta harvinaisempia ihmisiä matkalla tapaa, sitä rikkaammiksi käyvät muistot.

Ilolla ja kunnioituksella kumarran tätä Jehkilän Faustia, upseerin puku yllään, salaperäinen sormus sormessa, salaperäinen piippu suussa ja lasiputkia, lasipurkkeja, lasipulloja viheriäisine nesteineen pöydällä ja ikkunan laudoilla.

Raja-Karjalan taloissa.

Kaikkein enimmän minua hämmästyttivät tällä matkallani niitten talollisten kodit ja asuinrakennukset, joihin poikettiin yöksi tai muuten kyläilemään. Myönnän kyllä kernaasti ettemme kaikkein alkeellisimpia majapaikkoja valinneet, vaan pikemminkin seudunpohatoitten asumuksia. Oli miten oli, mutta hämmästykseni oli suuri. En ollut uneksinutkaan, että Raja-Karjalan talollinen niin uhkeasti eläisi.

Ensin muutama sana itse rakennustavasta. Olin ihmetellen katsellut Bomban talon kuvaa Suojärven Kuikkaniemestä. Sen päätyhän suippeni kattoa kohti kuin Finbyn kirkko Itämeren saaristossa. En tiedä vieläkään varmasti, onko Bomban talo korkeampi kuin Finbyn kirkko vai ovatko ne yhtä korkeat. Bomban talo ei suinkaan ole ainoa tätä suurta kokoa. Siinä on aivan lähellä yhtä suuri rakennus, jonka omistaa talollinen Vanja Trofimoff.

Liikun hyllyvällä polulla, kun rupean rakennustaiteen historiaa pohtimaan, sen mielelläni todistan, mutta luotan kahteen silmääni, joita joskus olen pitänyt auki maailmata kulkiessani. Tein heti kysymyksen, missä olin samanlaisia julkisivuja nähnyt? Vähän akkiloituani hoksasin, että Räävelissähän sellaisia näkee, näkee Lyypekissä, näkee Hampurissa, näitten kaupunkien vanhimmissa rakennuksissa. Julkisivu katua vasten, huikean jyrkkä katto, ja julkisivun takana kaikki ulkohuoneet. Kreikkalaiskatolisen kirkon mallia tässä ei nähdä rahtuakaan. Nehän ovat aasialaista tyyliä, joitten loivia kattoja koristavat lukemattomat falloskuvut. Jos tämä Raja-Karjalan rakennustyyli jotakin muistuttaa, niin onhan se goottilaista tyyliä. En ole käynyt Novgorodissa — Jumalan kiitos —, mutta tiedän, että se on Hansaliiton äärimmäinen itäinen siirtopaikka. Eiköhän sielläkin tavattane samanlaisia rakennuksia kuin Räävelissä, Lyypekissä ja Hampurissa. Ja Novgorodin aluettahan Suojärvi on ollut suurimman osan historiallista aikaansa. Mikä estäisi, että tämä tyyli on syntynyt sen näkemisen perustuksella, minkä maalaiskansa pääkaupungissaan aina silmiensä edessä havaitsi. Vai onko tämä tyyli yhteistä koko avarassa Venäjän valtakunnassa?

Tällainen Raja-Karjalan ihmisasumus on saman katon alla kuin kaikki talon ulkohuoneetkin. Siinä on navetat, siinä tallit, siinä laveat yliset, siinä liiterit, siinä heinä- ja olkikorsut, siinä kaikki varastohuoneet. Emäntä voi sängystä suoraan pujahtaa lehmiään lypsämään alushameisillaan ja avojaloin, huivittomin päin, satoipa ulkona hotj kaatamalla. Niinikään talvella suurilla pyryillä voi hän luikahtaa siivatoittensa luo melkein samassa asussa, sillä navetassa on aina lämpimän pykäliä. Samoin isäntä voi juottaa hevosensa mihin aikaan yöstä tahansa, ei tuulet eivätkä hanget tee estettä. Kun lähdetään hevosella ajamaan kesällä tai talvella, valjastetaan se avarassa hallissa; siellä saa rauhassa sateesta tai pyrystä laittautua kuntoon ajopeliinsä, hallin ovet avataan ja hevonen syöksyy ulos rajuilmaan. Ei hienot kengät kastu nuorilta Annantehtaan neitosiltakaan, kun he ajavat naapurikylien proasniekoita viettämään sekä vanhan että uuden ajan mukaan.

Tällainen asumus on kuin linna muureineen, aivan niinkuin Hansakaupunkien rakennuksetkin. Jos voro tai vihollinen tahtoo jotakin viedä talon tavaroista tai elukoista, täytyy hänen ensin murtautua tämän muurin läpi. Siellä hallissa vahtii naljasilmä pystykorva, joka nostaa hurjan melun, jos epäilyttäviä rasauksia alkaa kuulua. Venäjän susikin saa siellä ulkona värjötellä kieli pitkällä tyhjin mahoin, ei pääse lampaitten karsinaan eikä saa vahtikoiraa niskasta pudistella. Kaikki, mitä talossa on, sijaitsee samojen seinien, saman katon alla.

Vanja Trofimoffin isoa taloa kävin tarkastelemassa. Käveltiin kaikki yliset. Siellä oli leveät käytävät kuin linnassa ainakin. Jo avautui aukko oikealle. Siellä alhaalla oli avara halli, siellä näkyi tallin ovi, ladon ovia ja kaikenlaisten pikku rakennusten aukkoja. Aivan niinkuin Helsingin pörssitalossa, vaikka ovet siellä eivät johda elukoitten luo, ravintoloihin ja keinottelupaikkoihin vain. Peloitti hieman astuskella siellä puolipimeässä, sillä tiesinhän, että navetan ja tallin ylisillä on petollisia aukkoja, joista rehu tipautetaan elukoitten turpien eteen. Seurasin visusti Vanjan askeleita, jotta voisin tarrata kiinni hänen ystävällisiin koipiinsa, kun sikolätin aukon seutuville saavuttiin. Siat, sen tiedän lapsuusvuosiltani, eivät tunne sääliä, jos mitä sattuu heidän kaukaloihinsa tipahtamaan. Nehän ovat kaikkiruokaisia.

Vanja Trofimoffin taloon tultiin erityistä katettua käytävää pitkin. Mutta Maimalammen talossa astuttiin suoraan päähalliin, josta korkeita rappusia myöten noustiin toiseen kerrokseen, mistä päästiin tupaan. Siellä ei asuinrakennuksella ollut omaa sisäänkäytävää. Samasta hallista päästiin sekä talonväkeä että elukoita tervehtimään.

Koettelin saada sieraimiini elukoitten eri hajuja. Mutta olihan kesä ja lehmät ja hevoset laitumilla. En tuntenut mitään erikoista hajua. Toista on alppimaissa, jossa lehmät sijaitsevat alakerrassa, ihmisten asunnot niiden yläpuolella. Siellä vaaditaan tarkinta puhtautta, jottei lehmän imelät huokaukset ja muut ulostukset pistä nenään. Mutta Raja-Karjalan suurissa taloissa elukat ovat niin kaukana asuinrakennuksista, ettei haju pääse nousemaan ihmisten ilmoille. Pienemmissäkin taloissa on porstua erottamassa sielullisten ja sieluttomain asukasten maailmoita.

Minulle tuottivat nämä Raja-Karjalan talojen julkisivut odottamattoman miellyttävää silmänruokaa. Ne näyttivät niin perin muhkeilta, ne ikäänkuin huokuivat ulos varallisuutta, jota ei sentään aina taitanut niiden kattojen alla olla olemassa. Näin niitä matkan varrella sadoittain, ja aina vain ne tekivät saman hauskan vaikutuksen. Niin on ihminen kärkäs ihannoimaan uusia näkemiä, että minua suorastaan harmitti, kun näin jonkun uuden rakennuksen, joka oli tehty taktilliseen suomalaiseen huvilatyyliin. Tämä niiden epäedullinen vaikutus kai johtui siitäkin, että pelkäsin näitten huviloitten tunkevan pois tieltään vanhan rakennustavan. Olin niin ihastunut Vanja Trofimoffin taloon, että mielessäni mietin: ollappa minulla varoja, heti rakennuttaisin samanlaisen omalle metsäpalstalleni Einbyhyn. En muuta kuin itse ihmisten asumuksen, tallit, navetat ja sikolätit saisivat jäädä pois, sillä huvilan palstalla ei voi ruokkia muita eläimiä kuin muurahaisia ja muutamia käärmeitä, jotka itse hankkivat katoksen päittensä päälle.

Ovatkohan meidän arkkitehtimme kiinnittäneet kylliksi huomiotaan tähän rakennustyyliin? Eikö tästä voisi saada aiheita uusiin rakennustaiteellisiin yrityksiin? Venäläisyyskö peloittaa? Onko tämä tyyli sitte niin aito venäläistä? Eiköhän sekin ole saanut alkunsa jostakin muualta? Sen vain tiedän, että kun näin nuo viisi ikkunaa peräkkäin talon päädyssä, riemastui sieluni, niinkuin olisi nähnyt jotakin iloista, kepeää ja samalla muhkeaa. Eivät kaikki rakennukset olleet yhtä bombastisia kuin Bomban talo Kuikkaniemessä, mutta sama komea sävy loisti kaikista. Kuinka paljon surkeampia törömökkejä tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus on yksinomaan ollut vallalla.

Täydellinen yllätys oli myöskin asuinhuoneitten sisustus. Vanja Trofimoffin salissa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ja jota valaisi 5 ikkunaa, oli kalusto kauttaaltaan samanlainen kuin sivistyneissä perheissä yltympäri koko Suomea. Niistä ei siis sen enempää. Muhkea piano seisoi nurkassa, ja herutellessani sitä hieman huomasin, että se kaiken lisäksi oli oikeassa vireessä. Salin viereiseen ruokasaliin olisi mahtunut kymmeniä vieraita pöytään. Maimalammen rajatalossa oli suurenmoinen tupa, jonka korkeus oli siinä 5:n metrin seutuvilla silmämitalla arvioituna ja jonka laajuus oli monta metriä molemmille suunnille. Korkeus oli näin harvinainen sen tähden, että tupa oli aikaisemmin ollut savupirtti. Tupa oli kuin juhlasali, jossa olisi voinut viettää vaikkapa Pohjolan kuuluisia häitä. Minua maaniteltiin tulemaan kammariin kahvia juomaan, mutta pyysin saada jäädä tuvan penkin päähän istumaan, jossa kuvittelut muinaisina aikoina runotaitoisten miesten istuneen sormet sormien lomassa laulamassa syntyjä syviä, joita ainoastaan partasuu urohot ja miehet karvarinnat laulelevat.

Yhtä puuttui näistä Raja-Karjalan taloista. Ei ollut pihamaata, kaikki ulkorakennukset kun olivat saman katon alla eikä puutarhaa, tuskinpa puutakaan rakennuksen lähellä. Mutta että tällaisetkin talon kaunistukset jo marssivat maahan sisään, sen todisti Mikko Koivusen hyvin hoidettu puutarha Leppäniemessä siinä aivan Jehkilän esikunnan naapuruudessa. Talolla oli kaunis, ruohoa kasvava pihamaa, sillä Koivusen talonrakennus oli suomalaista mallia ja ulkohuoneet olivat pihan sivuilla. Puutarhassa rehoitti komeita tomaatteja, marjapensaita, juurikasveja kaikenlaisia ja rikkaläjällä reheviä pumppuja. Pensaspyörylöitä oli, oli kookas huvimaja, ja puutarhan rantoja huuhteli suuren Suojoen virtava niska. Koivusen sali, hänen vierashuoneittensa hyllyvät vuoteet ja iso flyygeli salissa vaikuttivat sen, että kerrassaan unohti olevansa Raja-Karjalassa. Salmin taajassa kirkonkylässä oli Jaakko Seisen talo, joka sijaitsi pitkän valtakadun varrella, niinkuin ota ja anna sekä ulkopuolelta että sisustukseltaan täysin helsinkiläinen asumus. Olin kuvitellut olot aivan toisenlaisiksi. Etteivät nämä mainitsemani talot olleet ainoita poikkeuksia niillä seuduin, sen näin, kun iltayöstä matkustettiin asumusten ohi, jotka olivat täydessä valaistuksessa. Sieltä ikkunoista sattui silmiini samanlaisia hyvin kalustettuja huoneita kuin niissä, joissa olin käynyt sisällä.

Että Raja-Karjalassa myöskin on nälkäraunioita, sen uskon, vaikka eivät minun silmäni sattuneet niihin. Miten ne henkilöt asuvat, jotka uskovat, että Jumala on proasniekat laatinut vanhan ajan mukaan, sitä en tiedä. Tapasin näitä allakkapyhimyksiä vain maanteillä tai toisten ihmisten taloissa marjan myynnissä.

Vierasvaraisuudesta.

Niinkuin kaikki metsäläiset, niin Raja-Karjalankin väki oli kestiystävällistä aina loppumattomiin saakka. Minä kuljin kaikkien tuttavan, majuri Kyanderin, seurassa, niin etten ihmettele, että meille avautuivat sekä asumusten että ruokahuoneitten ovet. Alussa kyselin majurilta, paljonko minun osuuteni teki ruokaveroista ja makuupaikasta.

— En minä uskalla maksusta puhua halaistua sanaakaan, sanoi majuri.

— Mutta minähän olen vennonvieras mies.

— Ole mikä olet, mutta ei maksun ottaminen kuulu talon tapoihin.

Pekka Trofimoffin talossa tuotiin tuokkonen herkullisia marjoja tupaan. Minua himoitti marjat. Kysyin, eikö majuri voisi välittää marjan kauppaa.

— Kysy sinä, minä en ilkiä kysyä, sanoi majuri.

En minäkään liennyt kysyä. Mutta kun lähdettiin talosta, näin että marjat olivat autossamme. Lukikohan emäntä minun silmistäni, että halusin saada marjat? Eväiksi hän ne oli lahjoittanut. Muutaman päivän perästä totuin tähän, eikä kuokkavieraana olo enää minua sanottavasti vaivannut.

Salmin järkevä Jaakko Seise kertoi karjalaisesta vieraanvaraisuudesta seuraavan kuvaavan tarinan. — Hän oli käymässä Helsingissä ja asui eräässä hotellissa. Kun poislähdön aika lähestyi, pisti palvelija laskun Seisen käteen. Melkein täyssokea Seise kysyi:

— Mikä lappu se on?

— Tähän on merkitty, mitä olette velkaa taloon.

— Velkaako taloon, vastasi Seise leikillisesti. — Niinkö Helsingissä tehdään, että kun vieras lähtee talosta, siltä velotaan rahaa ruuasta ja juomasta. Tulkaapas te Salmiin ja pistäytykää minun luonani, niin saatte varmasti lähteä hyvin apatettuna, hyvin juotettuna vapaasti matkoihinne. Sen kun kättä pistätte lähtiessänne.

Mitenkä kauniisti se suomalainen runo laulaakaan:

»Anna kättä käyvän miehen. Suuta aikovan uroksen.»

Niin mekin teimme matkallamme. Kättä pistämällä, ei sentään suutelemalla, kuitattiin jokainen velkamme taloon, niinkuin runo neuvoo. Kaikki ne jäivät maksamatta Ägläjärven Annin vaaliliput, Trofimoffin marjat ja hyvät yökortteerit.

Minua vaivasi sittenkin se ajatus, etteiväthän ne Raja-Karjalan asukkaat kelle tahansa, aivan tuntemattomille henkilöille tällaista vierasvaraisuutta voi osoittaa. Makasin yön Mikko Koivusen yläkerrassa eräässä huoneessa, joka esiripulla oli jaettu kahteen osaan. Kurkistin esiripun taakse nähdäkseni, miltä maailma siellä näytti. Kokonaisia pinoja oli sinne ladottu höyhenpatjoja, tyynyjä ja peittoja. Nämä olivat siis kaikki järjestyksessä semmoisia tapauksia varten, että taloon saapuisi vieläkin enemmän vieraita kuin mitä meidän käydessä oli. Tämä näky teki minuun erittäin rauhoittavan vaikutuksen. Juuri samanlaisen komennon olin nähnyt äitini ja mummoni kodissa. Nukahdin sikeään uneen, sillä olinhan ikäänkuin omassa »mummolassani».

Kun rautatie tulee valmiiksi Suojärven rantaan ja kaksikymmentä vuotta on kulunut, haihtuu tämä vierasvarainen tapa ihmisten ilmoilta juuri niinkuin vanha runotaito on tehnyt. Ehkä sentään joku vanhankansan ihminen sitä harjoittaa elämänsä loppuun saakka.

Marppa Bibina.

Hän asui siellä jossakin aivan rajalla, suuren metsän sisällä pienoisessa mökissä. Hän oli tullut Jehkilään vääpeli Halosen asuntoon asioilleen. Kun Marppa, jota myöskin sanottiin Muttulin Marpaksi, oli viimeisiä runotaitoisia näillä mailla, päätettiin käydä Marppaa tervehtimässä.

Komppanian vääpeli ei asunut kasarmissa, vaan nuoren rouvansa kotona aivan esikunnan naapurina. Harvoin näkee niin pesupulskaa pariskuntaa kuin Halosen perhe oli. Molemmat vaaleanpunakoita kuin omenan kukat, molemmat alle 24 vuoden, mutta rippikoululasten näköisiä. Tästä poikamaisesta ulkomuodostaan huolimatta kuuluu vääpeli olevan »ite p—u» komppaniassaan, kotonaan herran enkeli. Rouva taas kelpaisi Pyhän Annan tai Pyhän Fjoklan kuvan malliksi vaikkapa itse Suojärven emäkirkon kuoriin. Asuinrakennus ja huoneitten kalusto täysin suomalainen, täysin europalainen, mahdollisesti pyhimyksen kuva jossakin nurkassa — en sitä hoksannut. Kestiystävyys aito karjalaista.

Keskellä marjansyöntiä — Suojärvellä sai ostaa mitä myöten tahansa mesikoita 2:lla markalla litran — pujahti Marppa sisään. Bibina muuttui heti huomiomme keskipisteeksi. Ei hän ollut millänsäkään. Häntä oli laulatettu ennenkin oikein kuukausikaupalla. Oli asunut kolmena kesänä Porvoossa erään tutkijan luona, joka pusersi paperille kaiken sen viisauden, mikä Marpan kallossa pihisi. Marppa oli hiukan pysty nokka, tuota kaikkein sievintä lajia, ei niin että sieraimet olisivat näkyneet, vaan nenänpää oli hiukan pyörylässä kuin pystykorvan kippura häntä. Silmät Marppa-mummossa olivat kauneinta. Aivan kuin ota ja anna kärpän silmät. Ne vilkuivat niin terveinä ja kirkkaina, ne itkivät yhtä herkästi kuin ne hymyilivätkin ja olivat veitikkamaiset. Silmistä päättäen olisi Marppaa luullut nuoreksi tytöksi. Silmiin olisi kuka tahansa mies voinut rakastua, vaikka mummolla oli ikää yli 65 vuotta.

Lieneekö totta vai lieneekö mielikuvitusta, mutta minä näen aina lukutaidottoman silmissä erilaisia ilmeitä kuin lukutaitoisen. Niissä on jotakin metsänelävän silmien sukulaisuutta. Ne ikäänkuin katsovat aina kauas, niinkuin niillä ei voisi tarkata pieniä esineitä läheltä. Ne vilkuvat kuin pelkäisivät väijyvää vihollista pensaan takana. Marpan silmät olivat kärpän; olen kolttalappalaisten joukossa huomannut karhun silmiä ja Valamossa aunukselaisten naisten parissa huomasin uuhilampaan valjun läikkeen. Somalineekerien ja mustan mustien Sudanin asukkaitten silmät taas palavat aivan eri tavalla. Niissä on kissaeläinten silmän raukeutta tai toisen kerran tuimaa tuiketta.

Marppa ei tietysti tuntenut yhtään kirjainta. Kuka niitä hänelle olisi opettanut? Ei kreikanuskoinen pappi harmaannu paukuttamalla laumansa kalloihin aakkosia. Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento. Mutta yhden numeron Bibina tunsi, ja se oli 5. Eräs matkatoverini otti 500 markkasen esille ja näytti Marpalle. Marppa kurkotti siihen kaukaa ja sanoi iloisesti huudahtaen:

— Kah, viitonen!

— No, mutta mitäs ne on nämä kaksi muuta numeroa?

Marppa tuijottaa ja tuijottaa. Viimein hän purskahtaa elävään nauruun ja sanoo karjalankielellään jotakin, jota en ymmärtänyt, sillä karjalankielestä ei muu suomalainen oudokseltaan tajua muuta kuin joka toisen tai joka kolmannen sanan. Mutta hyvä olikin, etten ymmärtänyt, sillä kaikesta päättäen ei niitä kumminkaan olisi voinut pränttiin panna. Muttulin Marppa oli pelkäämätön juttuilija, naisten mukana ollessa ehkä peloittavakin. Hyvin kalustetuissa huoneissa tuntuivat hänen puheensa vierailta, ehkä ne paremmin sointuivat Raja-Karjalan mökin ympäristössä.

En voi olla tässä yhteydessä kertomatta kohtaustani toisen runolaulajan, suistamolaisen Lösösen kanssa, joka asui siellä jossakin naapuriseurakunnan metsämökissä. Kysyin näet myöskin Lösöseltä, osaako hän lukea:

— En yhtäkään kirjainta tunne, huokasi Lösönen ja purskahti itkuun.

— Ka, mitä sie pyhä veli itket?

— Ka kun kai lapset ossoot lukea, osovaa pieninkin, a minä en sanaakaan. Hyö halveksivat minua. — Ja taas hän huokaili ja itki.

— Etkö sie tunne yhtään numeroakaan?

— Tunnen yhden.

— Minkä?

— Seitikon, sanoi Lösönen, ja hänen naamansa jo kirkastui oikein iloiseksi.

Minä kirjoitin hänelle 7 ja näytin.

— Vot, vot, vot, se se on!

Ja taas hän pyrskähti itkuun aivan kuin itse ukko Väinämöinen rukkaset saadessaan.

— No mitäs nyt, pyhä veliseni! Miksi nyt itket?

-— Ka, kun tuo seitikko on aivan kerjäläissauvan näköinen. Ei sitä ihminen tiedä, minne sitä joutuu, ennenkuin kuolee.

Ihmetyksellä me suomalaiset luterilaiset seisomme kohdatessamme tällaista tietämättömyyttä. Kysymme, eikö vanha ihminen ole saanut päähänsä muuta kuin yhden numeron merkin pitkän ikänsä kuluessa. Eikähän niitä numeromerkkejä ole muuta kuin 10. Luulisihan noita oppivan muistissa pitämään muutaman tunnin tarkastelun jälkeen. Mutta eipäs vain! Marppa tunsi ainoastaan yhden, viitosen, Lösönen taas vain seitikon. Lösöstä seitikon merkki peloitti ja itketti kuin paholaisen kuva seinällä, Marppa taas virnisteli viitoselle silloin, kun sitä seurasi kaksi nollaa.

Nuo kärpän ja karhun silmätkö ne sellaisia ovat, ettei niillä näe pieniä esineitä? Mutta osanneehan Marppa pitsejä kutoa, niinkuin Raja-Karjalan naiset ylimalkaan, ja saattaneehan Lösönen erottaa suden ja ketun jäljet koiran jäljistä. Näitä jälkimmäisiä on toden totta vaikea erottaa meidän silmillä, eikä liene myöskään aivan helppoa silmän urakkaa tarkastella pitsin kaikkia pieniä silmuja. Ihmeelliset silmät niillä lukutaidottomilla metsäläisillä sittenkin on, erilaiset kuin lukutaitoisilla.

Marppa puhui paljon kotoisista oloistaan. Mies oli kuollut kolme vuotta sitten, mutta hänellä oli »nieljä vunukkaa» hoidettavanaan. Vunukka kuuluu merkitsevän lapsenlasta. Bibinalla oli kaksi poikavunukkaa ja kaksi tyttövunukkaa. Poikavunukat tekivät jo maantöitä, mutta lehmä oli kuollut, ja se teki elämän tukalaksi. — Mainio sana tuo vunukka eli bunukka, muuten venäläinen lainasana! Koko Itä-Suomi aina Saarijärven salomaita myöten tuntee »vunnukka» sanan, joka annetaan pienelle lapsipalleroiselle, paksulle ja pyöreälle, tai myöskin koiranpenikalle, joka on lihava, kömpelö ja hauska. Olen tästä lähtien ottanut vunukka sanan vilkkaaseen käytäntöön. Minullahan onkin sekä tyttövunukka että poikavunukka. Viis siitä, että sana on lähtöisin Venäjältä: vunukka ja vunnukka sanassa piilee niin paljon iloista hyvänmieltä, että sen mielellään heittää rakkaan lapsen silmille. Luterilaisen suomalaisen suussa se on vain hyväily nimi eikä enää sukulaisuutta ilmaiseva.

Siirryttiin saliin runoja kuulemaan. Minä istuuduin Marpan viereen kuullakseni hänen sanansa tarkkaan. Marppa otti nenäliinan käteensä, aivan niinkuin meidän luterilaiset mummomme kirkkoon tai seuroihin mennessään, mutta Marppa paralla ei ollut virsikirjaa kiedottuna nenäliinaansa. Siinä erotus ja suuri. Mitäpä Marppa virsikirjalla, hän kun ei tuntenut muuta kuin yhden painetun merkin, viitosen. Nyt Marppa alkoi. Hän nosti nenäliinan suupieleensä ja alkoi laulella. En ollut sitä runomelodiaa, jota Marppa käytti, ennen kuullut. Runossa laulettiin Viipurin linnasta ja ritareista. Olisikohan ollut jonkunlainen toisinto Viipurin pamauksen runosta, jossa lauletaan »pani pyssyt paukkuinahan, umpiputket ulvomahan». En ymmärtänyt sanoja.