Part 3

Nuori Immonen käveli Mantshin rantoja ja fundeerasi. Vilkas itäsuomalainen luonteensa tuli kumminkin kohta hänen avukseen. Hän ajatteli niinkuin Ranskan kuningas Henrik IV, joka sanoi, kun häneltä vaadittiin uskonnon muutosta, ennenkuin Parisi jätettäisiin hänelle:

— Ainahan sellainen kaupunki kuin Parisi on yhden messun arvoinen.

Immonen mietti niinikään mielessään:

— Ainahan talollisen tytär Mantshista on vaikka kymmenen messun arvoinen.

Hän harjoitteli ensin kuvien edessä kumartamista, meni kihloihin ja naimisiin, ja siitä lähtien on tämä Immosen suku muuttunut kreikkalaiskatoliseksi.

Siis jokainen tuttavuus, minkä tein, muistutti minua Käkisalmen läänin historiasta jälkeen Stolbovan rauhanteon. Mutta niitä vanhoja alkuperäisiä karjalaisia en vielä ollut tavannut. Tähänastiset tuttavani puhuivat itäsuomalaista murretta eivätkä karjalankieltä. Kaikki ihmiset, jotka Pitkärannassa tapasin, taisivat nuhteettomasti kirjakieltä, tiesivät, mikä harja oli, ja olivat ehkä nähneet sekä karhun että suden. Pitkäranta on nyt supisuomalainen tehdaspaikka. Minä vain haikailin aito karjalaisia.

Jo löysin. Kokko-Mummo oli majurin lasten apulaishoitaja. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden vanha hän oli, ja niin pieneksi käpristynyt, ettei painanut muuta kuin 42 kg. Heti oltiin sinut ja Kokko-Mummo pakisi karjalaista, omitusta kyllä, ymmärrettävää karjalaista. Ensi työkseen hän kertoi elämäkertansa, naimisiin menostaan, lapsistaan, muuten niin intiimiä juttuja, etten moista ennen ole sattunut kuulemaan, vaikka olenkin monta romaania vanhojen akkojen suusta kuullut. Ei ollut apua omaisistaan: »Kun heidän oviaan avaan, konsa sannoot hyvän päivän, konsa eivät. Mutta muut ihmiset hyviä ovat olleet: konsa taloon tulen, hotj minne tulen, jo kyssyyt: onko mummo syönyt, onko kohvii juonut. Tämä majurikin on kuin rakas poikani. Minä hänelle ensin viestin vein, kun hänelle poika syntyi. Ihmiset ovat hyviä, hyviä ovat.»

Mummo valitti haikeasti, että nyt on semmoisia ihmisiä, jotka sannoot, ettei Jumalaa ole ollenkaan.

— Kyllä se on, sanoi mummo, sehän se lapsetkin antaa, ei niitä ihmiset loaaji.

Tyhjennettyään oman elämänsä kaikki yksityiskohdat hän yhtäkkiä äidin tavoin alkoi huolehtia minusta.

— Kuulehhan kun sanon sinulle, elä sie milloinkaan naurattele toisten vaimoja. Siitä paha perii.

Mummo lasketteli sitten pitkät ajat kuvarikkaita vertauksia tällaisesta elämästä, vertauksia, joita en kykene enkä voisikaan painattaa. Koettelin puolustautua ja sanoin:

— Enhän minä, mummo kulta, tok' sellaisia ole ajatellutkaan. Vastahan minä olen paikkakunnalle saapunut. En tiiä, kuka on vaimo, kuka kassapää. Ja sitäpaitsihan kaikilla aviomiehillä täällä on monet pistoolit seinillä, toiset hyvästi putsatut, toiset latingissa, ampuvat minut kuin harakan, jos ketä naurattelen.

Mutta mummo vain jauhoi hampaattomalla suullaan lemmenasioita. Heltyneenä mummon äidillisistä varoituksista avasin kukkaroni ja pistin kympin mummon kopraan. Nyt tapahtui ihme, jota en voinut odottaa.

Mummo heittäytyi salaman nopeudella lattiaan, painoi otsansa ukkovarpaitteni eteen ja mutisi jotakin. Hämmästyneenä ja häpeissäni huudahdin:

— Mummo hoi! Mikä Meri-Miikkula minä olen, ettäs noin edessäni pyllistelet. Nouse ylös!

Kun mummo vitkasteli, käärin täysnelsonin mummon ruumiin ympäri ja kiskasin hänet pystyyn. Hän nousi kepeästi kuin rukkanen lattiasta ja leperteli hyvistä ihmisistä.

Ensi kerran eläissäni oli siis minulle osoitettu jumalallista kunnioitusta! Alussa se tuntui hieman oudolta, mutta ehkä siihenkin tottuisi. Selvittyäni ensi hämmästyksestäni ja maattuani yön teki seuraavana aamuna mieleni antaa mummolle toinen kymppi, nähdäkseni uudelleen, miten se mummo kupsahtaisi lattiaan. Mutta sehän olisi ollut samaa kuin heittää foksterrierille kalikka veteen ja komentaa se hyppäämään sinne hakemaan kalikkaa aina yhä uudelleen.

Mutta nythän olin päässyt toiveitteni perille. Nythän olin tavannut yhden niistä ihmisistä, joita hain ja joita varten olin lähtenyt liikkeelle, oikeauskoisen, kreikkalaiskatolisen suomalaisen. Jo tämä tapaus olisi korvannut matkan vaivat. Onhan se sentään ikuinen onni, ettemme kaikki suomalaiset ole yksitoikkoisesti samanlaisia. Onhan tulevaisuus lohduttoman ikävä, kun kaikki suomalaiset ovat käyneet kansakoulun, kaikki puhuvat kirjakieltä ja kaikki ajattelevat jokseenkin samalla tavalla, ja kaikki Kokko-Mummot istuvat Pyhän Fjoklan helmassa.

Saada kymmenellä markalla jumalallinen kunnioitus osakseen!

* * * * *

Kai Pitkärannasta pitäisi muutakin puhua, kun kerran luvun otsakirjoitus on »Pitkäranta».

Iloni oli suuri, että nuo kirotut kaivokset, joihin olin heittämäisilläni nuoren henkeni aivan liian aikaisin, olivat veden alla. Yhtä suuri oli iloni nähdessäni jättiläistehtaan savupiipun törröttävän salmen tuolla puolen. Se tosin levitti epäilyttävää hajua, kun tuuli kävi kaakosta, mutta muut tuulet veivät hajun Venäjälle, jossa siihen ei kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Tehdas on aivan uusi ja kuuluu maksaneen monta kymmentä miljoonaa, mutta toivotaan, että se tuottaa vielä useampia miljoonia pitkärantalaisille ja siten korvaa pahan hajunsa.

Huvituksia ei näy puuttuvan Pitkärannasta. Me peloitimme ojaan hevosen, joka kuletti karusellin tavaroita torille. Olin omakätisesti poimimassa niitä maantielle, ajurin kiroillessa ja väittäessä, että viis noista hiien hyrristä, kuullan ei vain kärrynpyörä särkynyt. Ei kärrynpyörä särkynyt eikä hyrrille tullut vikaa. Seuraavana päivänä hyrrä pyöri, ja sivistyneinä ihmisinä mekin ajoimme karusellia. Sirkusta odotettiin kohta saapuvaksi. Teatteritalon nurmikolla loikoili taiteellisessa huolettomuudessa nuoria miehiä ja naisia. He aikoivat harjoitella »Murtovarkautta», joka seuraavana sunnuntaina piti näyteltämän. Siis niinkuin olla pitää. Maaseudulla ei iloa ja huvitusta koskaan tarjota liiaksi.

Pitkäranta on iso kylä, miltei kohta kauppalan veroinen.

Suistamoon.

Leveä, voimakas autto lähti huhkimaan Karjalan hyviä ja tasaisia maanteitä. Vääpeli Kinnunen tunsi koneensa, tunsi tiet ja voi siten laskea täyttä kyytiä. Hän tiesi töräyttää torvea mutkapaikoissa ja taisi tarkalleen sanoa, pitkäkö matka mistäkin paikasta oli toiseen. Oli jo omaksunut tavallisen siviilisoföörin metkut. Ajaessa hänellä selkä oli kauniissa kaaressa pitkin auton kuperaa kuvetta, ja hänen Juojärvensiniset silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja haaveilevina pitkin maantien hiekkaa. Istuin vääpelin vieressä auton parhaimmalla istuimella, jossa jalkojen alla kumua kone sijaitsee ja tekee Suomenkin kesän nautintokelpoiseksi. Kinnusen kanssa puhelin säästeliäästi, sillä hänellä oli monta ihmishenkeä näppilöissään; jos tämä komea Benz-autto, v. der Goltzin kenraalibiili, olisi kaatunut raviin, niin se olisi musertanut mäsäksi vaikkapa minunkin tanakkatekoisen ruumiinrakennukseni.

Kulettiin asuttujen seutujen halki, pitkin Laatokan rantamaita. Tuossa suhahti Koirinoja sivuitse, kohta näkyi Kitelän kreikkalaiskatolinen kirkko. Vieläköhän se Kitelän ukko, tuo kaikkien jumalten herjaajien »ylimmäinen pappi», tuo »Hotj suuhun k—si» elää, ajattelin siinä äänetönnä ajaessani. Toivottavasti Pyhä Anna ja Pyhä Fjokla ovat ottaneet hänet helmaansa ja antaneet hänelle herjauksensa anteeksi, sillä eihän hän sillä pahaa tarkoittanut, tahtoi vain sukkeluudella peittää tietämättömyytensä. Impilahden luterilainen kirkko oli seuraava virstapatsas — kun kenraalin autolla ajaa, ei oikeita virstapatsaita ennätä nähdä, kirkontorneja vain. Vilaukselta näimme Impilahden vuonon komeita rantamuodostumia. Seuraava tienviitta oli Läskelän tehdas. Ensi kertaa näin tuon suuren tehtaan, jonka osakkeita en arvannut ostaa, silloin kun ne olivat huokeita, ja myydä silloin kun ne vuoden kuluttua olivat nousseet kymmenkertaiseen hintaansa. Nyt ajaisin tästä sivuitse omalla autollani, vaikka en tiedä, tuottaisiko tuo omistusoikeus suurempaa nautintoa, kuin mikä minulla nyt oli. Eipä aikaakaan niin ajaa porhallettiin Suistamon kreikkalaiskatolisen kirkon juurelle ja pistäydyttiin Suistamon apteekkaria, E. Walldenia, tervehtimään. En tahdo tehdä mitään sen suurempaa numeroa seuraavasta seikasta; mainitsen vain ohimennen, että apteekkari oli kotoisin Nilsiästä ja hänen ehtoinen emäntänsä Kuopiosta. Sat sapienti!

Kohta notkuivat apteekkarin pöydät herkkuja, monenlaisia ruokia ja virvoitusvesiä. Ilo ilmoille remahti, niinkuin joskus tapahtuu, kun ulkoilmasta tulla tupsahtaa höyryävien lihapatojen ääreen. Kun vierailu ei muutu pitkäaikaiseksi, täytyy saada sanottavansa sanotuksi pikaisesti, se kiihoittaa kekseliäisyyttä, se panee aivot toimimaan vilkkaasti, niin että me suomalaiset tämmöisissä tilanteissa voimme pusertaa ulos sisuksistamme henkevyyttäkin, joka muuten lepää metsäläisen niin raskaan kuoren alla.

Suistamon apteekkari on outo ilmiö näin syrjäisessä kylässä. Gentlemanni kiireestä kantapäähän. Kasvatettuna kotonaan kohteliaaksi on hän kehittänyt seurusteluominaisuuksiaan huippuunsa. Siinä on jotakin kustavilaista tämän pitkän, solakan miehen liikkeissä. Kasvoiltaan hän on kuin ota ja anna Kustaa II Adolf. Ilman minkäänlaista maalausta voisi hän astua lavalle näyttelemään »Regina von Emmeritzissä» kuninkaan roolia. Mutta eihän kummakaan. Jos kenen tahansa suomalaisen sukupuuhun ilmestyy oksa muutamista aatelissuvuistamme, niin sukupuun juuret vievät vastustamattomasti Vaasan sukuun. Ja sieltä yhtä vastustamattomasti Kaarle Suureen. Sieltä siis apteekkarin ulkomuoto! Ja Suistamohan kuuluikin suuren kuninkaan uusiin valloituksiin.

Herkkujen ääressä puheltiin vain Suistamosta. Yleisenä mielipiteenä lausuivat asiantuntijat, että Suistamo ei uudenaikaisessa kehityksessä ole jaksanut pysyä Salmin ja Suojärven rinnalla. Suistamo on jäänyt viime vuoteen saakka syrjään suurista kauppateistä. Sentähden on sen metsissä viljeltykin enemmän vanhoja runoja kuin laveita vainoita. Mutta nyt on tapahtunut käänne suistamolaisten elämässä. Uusi rautatie Matkaselästä Loimolaan kulkee halki pitäjän. Tänä syksynä avataan rautatie Paperoon, niin että rautatie kulkee pitäjän läpi sen länsirajasta itäiseen laitaan saakka. Nyt alkaa uusi ajanjakso Suistamon historiassa. Nyt tämä runoileva kansa arvatenkin heittää kanteleensa nurkkaan ja tarttuu tarmolla aatran kurkeen.

Siellä nurmen alla nukkuu jo pitkä, parrakas Shemeikka, Onoila kiipeää kohti sadatta vuottaan, pieni Lösönen ei enää sormittele kantelettaan, runotaito menee maanrakoon, uusi kulttuuri nostaa päätään kansakoulujen ja oppikoulujen turvissa. Nyt nuori kansa pannaan kirjaa lukemaan, numeroita tuntemaan. Vanha kulttuuri on tehnyt tehtävänsä, loistavan tehtävänsä, se siirtyy pois kaikkien kunnioittamana, kaikkien rakastamana. Mitä tämä uusi kirjallinen taito saa aikaan, se nähdään tulevaisuudessa. Emmeköhän ole oikeutettuja odottamaan täältä Suistamosta tulevaisuuden eteviä taiteilijoita. Jos lapset perivät edes hiukankin samaa mieltä kuin nuo hautaan vaipuvat, karvarintalaulajat, emme turhaan tarvitse odottaa.

Täällä lähellä siis asui ystäväni Onoila. Kahden virstan päässä asemalta, niinkuin hän moneen kertaan vakuutti. Ei kumminkaan tehnyt mieleni mennä häntä tapaamaan. Ei sellaisen pyhän hirven luo saa lähestyä rautateitse. Koko hurmio häviäisi. Ei myöskään saa autolla peloitella hänen runollista rauhaansa eikä bentsiinin katkulla aivastuttaa hänen vain pihkaisen puun savuun tottuneita sieraimiaan. Polkua myöten sinne pitää mennä jos mennäkseen. Polulla vastaan tullen tämä metsän jalo tevana esiintyy vaikuttavimmassa ympäristössään. Jätin Onoilassa käynnin ja toivotan hiljaisessa mielessäni autuaallista loppua tälle Suomen koristeellisimmalle vanhukselle, Suistamon runolaulajien viimeiselle mohikaanille. Ukko kertoi minulle kiitollisuudesta kostuvin silmin, että tyttärensä on luvannut olla miehelään menemättä, kunnes saa sulkea isänsä silmät. Hyvässä turvassa on siis vanhus, kun rakas lapsi on hengenlähtöä lieventämässä.

Tuli puheeksi myöskin entisen kreikkalaiskatolisen papiston vähäinen vaikutus seurakuntalaisten sekä siveelliseen että taloudelliseen elämään. Papit olivat vain kirkollisten seremoniojen hoitajia, bolshe nitshevoo. Niillä ei ole ollut sitä lukeneisuutta eikä sitä sivistystä kuin luterilaisilla papeilla, jotka vielä sata vuotta sitten johtivat seurakuntansa kaikkia rientoja ja pyrinnöltä, eivät vain neuvoneet laumaansa lukemaan ja pysymään puhtaan opin rajojen sisällä. Joskus tapahtuu sentään, että joku onneton tuskassaan kääntyy kreikkalaiskatolisen papin puoleen apua ja turvaa anoen.

Apteekkarin rouva kertoi loistavalla tavalla seuraavan tapauksen, joka kuvaa, kuinka vielä nytkin suistamolainen, vaikka ei olekaan vakituinen runolaulaja, osaa pukea ajatuksensa kuvarikkaaseen kieleen ja kuinka mielikuvitus liitelee ja lentelee kuin kirjailijalla ainakin. Suistamoa entisen papin omasta suusta oli rouva kuullut kertomuksen.

Eräs talollinen oli ratkennut juomaan ei vain suurina proasniekkoina, vaan myöskin jokaisena arkipäivänä, niin ettei talon elämästä eikä töistä tahtonut tolkkua tulla. Emäntä koetti sekä hyvällä että pahalla sanalla taivuttaa miestään lakkaamaan tästä hurjasta, mielettömästä elämästä. Ei ollut apua. Jo piti kääntyä papin puoleen. Pappi lupasi puuttua asiaan ja kutsutti isännän luokseen.

— Kuinka sinä, pyhä veli, niin hullusti elät, ettet enää selvää päivää näe. Vaimosi kävi valittelemassa, että sinä ehätät hiprakasta hiprakkaan.

— Ah pyhä veli, mie siulle pakisen, kuin on käynyt. Mie kun saan votkaa ryypätä, ka koko moalima kirkastuu. Aurinko paistaa päivällä ja kuu kumottaa yöllä. Kun kotia tulen, siellä on vaimo vastassa, niin on sillä sirkiät silmät, niin on ääni pehmonen kuin laululintusen. Ja lapset, kuin puhtaita he ovat. Naamat pestyt, tukka suittu, eivät itke, eivät marise. Tuvan lattia on laastu, hulikat, tuopit ja maljakot ovat huuhdotut, kaikki kiiltää ja kuultaa. — A kun mie aamulla heräjän, niin on kaikki toisenlaista. Akka ilman vöittä völlehtii, tukka roikkuu silmillä, hän on äreä kuin rakki. Lasten sietämistä räkä tihkuna, tukka on pörhöllä ja kasvot ravassa. Tuvan orret täynnä karstaa, kiuas nokinen, lavitsat likaiset. — Ka en mie tätä kestä, lähen pois koista, saan ryypyt, niin kaikki taas uinuttu. Jo on taas koti kultainen.

Pappi, jolle votkan autuaallista mieltä kasvattava vaikutus ei myöskään ollut aivan vierasta, kuunteli hurmaantuneena miehen haltioitunutta kertomusta. Kauan mietti, mitä sanoman piti. Vihdoin hän virkkoi:

— Ka kun niin lienee, niin juo edelleenkin.

Oliko pappi oikeassa vai ei, siitä ei tarvitse nykyään enää lausua arvostelua. Jos mies vielä elää, on hän kieltolain alainen niinkuin pappikin, ja kysymys on kerta kaikkia ratkaistu. Miehen koti on ehkä nyt sekä illoin että aamuin kiiltävän puhdas, lapset suitut ja emännän silmät sirkiät.

Oli miten oli kreikkalaiskatolisten pappien vaikutus seurakuntansa asukkaihin, yhdessä kohden heitä on kiittäminen ja ylistäminen. Kansa on heidän johdossaan säilynyt sinä puolipakanallisena kansana, joka vielä sata vuotta sitten yleisesti palveli Ukkoa, Väinämöistä ja Ilmarista.

En muista lukeneeni, että yksikään suomalainen olisi tuonut julkisuuteen sen suunnattoman suuren kiitollisuuden, jonka suomalainen kulttuuri on velkaa kreikkalaiskatoliselle kirkolle. Ei niin että tämä kirkko olisi millään tavalla positiivisesti ottanut osaa sivistystyöhön isänmaassamme. Siinä suhteessa kai se on aivan viaton ja ansioton. Mutta sen negatiivinen vaikutus on ollut sitä suurempi. Kreikkalainen kirkko ei koskaan ole pyrkinyt estämään kansan runontekoa, vaikka runojen sisältö onkin tuntunut pakanalliselta, vaikka niissä onkin käännytty rukouksina pakanallisten haltioitten puoleen. Se on tyytynyt siihen, että kansa on ulkonaisesti kumarrellut kirkoissaan ja kylänkappeleissaan, tsashounoissa, kirkon pyhimyksiä. Mitä kansa sielunsa sisimmässä on ajatellut, on kirkolle ollut yhdentekevää. Uskontunnustuksen päähänpänttääminen ei ole kuulunut kirkonmiesten tehtäviin. Kunhan kirkkoväki on kumarrellut, kun pappi on merkin antanut, on molemminpuolinen tyytyväisyys vallinnut. Se kreikkalaiskatolisen kirkon leväperäinen suvaitsevaisuus on meille pelastanut Kalevalan, Loitsurunot ja Kantelettaren, aarteen, jonka arvo ei vieläkään ole kyllin korkealle arvioitu.

Sitäpaitsi on kreikkalaiskatolinen kirkko runsailla legenda-kertomuksillaan rikastuttanut ja suorastaan lainannut aiheita Kalevalan kuvauksiin. Kansa on sitten sovittanut ja sommitellut näistä aiheista ja omista pakanallisista perinnäistiedoista sen kirjavan uskonnollisen maailmankatsomuksen, joka Kalevalasta ja Loitsurunoista käy esille. Aiheet ovat olleet lainatut, ja runonkerääjät ovat ne kerineet kokoon, mutta itse runollinen muoto on ollut kansan tekemä. Ja runollinen sanontahan se kansanrunoissamme on verratonta, mielestäni voittamatonta. Hartaus ja raivo löytää sanoja, lauseita ja ajatuksia, joita kauniimpia maailmankirjallisuus ei tunne. Todistuksia väitteelleni tarjoavat Kalevala ja Loitsurunot yllin kyllin. Miten paljoa karumpi, jylhempi ja tunteettomampi on esim. Edda, skandinaavien kansanruno! Eikä Iliadi ja Odysseia vie sanonnan intensiivisyydessä voittoa suomalaisten kansanrunoudesta. En malta olla tässä paikassa lainaamatta, mitä Kalevalassa sanotaan, eräässäkin kohdin, äidinrakkaudesta.

Emoa elä unohda, Masentele maammoasi! Emopa sinut elätti, Imetti ihanat rinnat Ihanasta itsestänsä, Valkeasta varrestansa; Monet yöt unetta vietti, Monet atriat unohti Tuuitellessa sinua. Vaaliessa pienoistansa.

Ken emon unohtanevi. Maammonsa masentavi, Elköhön Manalle menkö, Hyvän tunnon Tuonelahani Manalass' on makso tuhma, Kova kosto Tuonelassa Emonsa unohtajalle, Maammonsa masentajalle Tuonen tyttäret toruvat. Manan neijet riitelevät; "Kuinka sie emon unohit, Oman maammosi masensit? Emo on nähnyt suuren vaivan, Kantaja kovan kokenut Saunamaassa maatessansa, Olkiloilla ollessansa, Synnytellessä sinua, Katalaista kantaessa."

Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaani isää ja äitiä, Kalevala taas äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille, joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa. Mikä sisältää korkeamman siveellisen kannan? Eihän äiti aina ole kunnioituksen arvoinen, mutta rakkautta täytyy osoittaa myöskin kunniattomille vanhemmille. Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutulta ajatuksia puhdasoppinen luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Kaikki tällaiset kauniit ajatukset ja hartaat sanat olisivat ikipäiviksi hävinneet korvan kuulumattomiin, silmän näkemättömiin, jolleivät ne olisi saaneet rauhoitusalaa kreikkalaiskatolisen kansamme keskuudessa. Luteruksen katkismus, jalkapuut, jopa polttoroviotkin lakaisivat ne pois luterilaisten suomalaisten asumista maista. Lukuunottamatta Karjalan-Kannasta, jonka luterilainen kansa sadaksi vuodeksi, vuosina 1721—1812, jäi kuulumaan Venäjän valtakuntaan, jossa pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua. Näihin eivät suomalaisen oikeaoppisuuden kovat, kuristavat kourat ylettyneet.

Kun me autollamme ajaa huristimme koreitten venäläisten kirkkojen ja tshasounien ohi, oikein minun teki mieleni ristiä silmäni, sillä noitten vinoristien alla säilyi suomalaisille muisto sen korkeimmasta taiteellisesta saavutuksesta. _Kiitos siis siitä, mitä et tehnyt, kreikkalaiskatolinen kirkko!_

Aivan samoin on käynyt Virossa. Viron kreikkalaiskatoliset asukkaat, setukaiset, ovat paremmin kuin luterilaiset virolaiset säilyttäneet vanhat runot, vanhat tavat ja vanhan pakanallisen maailmankatsomuksen. Niiden huulilta ovat ne runoaarteet suurimmaksi osaksi vuotaneet, jotka nyt muistiin kirjoitettuina ovat virolaisten kokoelmissa säilytettyinä.

Siis luterilainen suomalainen! Kule kunnioittaen Salmin, Suistamon ja Suojärven kirkkojen ohi. Niiden suojassa Loitsurunot, Kalevala ja Kanteletar ovat kasvaneet ja säilyneet silloin, kun typeryys ne tukahdutti Suomen muista osista.

Tolvajärvi.

Luontonsa puolesta on Raja-Karjala vallan muun Suomen kaltainen. Järviä näkee milloin oikealla milloin vasemmalla puolen tien, milloin molemmin puolin yhtä aikaa. Siinä oli iso Jänisjärvi, jonka rantaa maantie noudattaa lähemmä 2 peninkuormaa. Tuttu suomalainen näky.

Ei suomalainen järvi ole kaunis muuta kuin tyynenä. Ei aaltoileva järvi tee sitä vaikutusta kuin aaltoileva meri. Siltä puuttuu meren voima. Siltä puuttuu meriveden vihreä väri. Ja siltä puuttuu meren henki, tuo sanoilla kuvaamaton uho, mikä suolaisen meren rannalla kiehtoo mielen. Kuta suolaisempi meren vesi, sitä mahtavampi uho.

Mutta tyynenä Suomen järvet ovat väririkkaat ja loisteliaat. Silloin ne tekevät syvän vaikutuksen katsojaan. Ne tartuttavat häneen tuon omituisen kaihon, mikä niiden kalvossa asuu. Niitä silloin katselee käsi poskella, huokaus huulilla, ja korvissa heläjää kansanlaulujemme sävel.

Ei meidän matkallamme tyyniä säitä sattunut, sateli silloin tällöin, toisin ajoin tuuli. Järvet eivät tehneet vaikutusta minkäänlaista mieleeni. Mutta sen sijaan matkan varrella sijaitsevat sankat metsät. Löydän nykyään paljoa enemmän kauneutta metsistämme kuin järvistämme.

Mutta Tolvajärvi teki sentään poikkeuksen. Ei niin, että järvi itsessään on sen kummempi kuin muutkaan tuhannet samanlaiset, mutta maantie kulkee järven yli harjanteita pitkin. Tolvajärvi on karjalainen vastine Savon Punkaharjulle. Ja tällaisia punkia on Suomessa yhtä monta kuin järveäkin. Tuskinpa on sitä pitäjää Suomen keskiosissa, jolla ei olisi oma Punkaharjunsa, Pikku Punkaharjunsa, s.o. soraharju, jonka selkä on kapea ja sivut jyrkät. Kaikki nämä pungat eli sianselät on jäänsärmä muinoin tonkinut siirtyessään hiljalleen eteenpäin. Tällaisia sianselkiä on Suomi täynnänsä. Ne juuri tekevät meidän maantiemme niin mäkisiksi, mutta niissä ne kulkevat maantien suuntaan, siinä ne ovat erinomaiseksi eduksi. Kun ne järvien poikki sattuvat oikaisemaan, muodostavat ne ihmeellisiä, luonnollisia siltoja. Sellainen on Tolvajärvenkin poikki kulkeva harju.

Se on kuin tuon kuuluisan Punkaharjun turhantarkka kopio. Siinä on niin kapeita harjun selkiä, että hirvittää ajaa, siellä on yhtä jyrkkiä rinteitä ja siinä on mataloita paikkoja, joita on täytynyt kivillä ja soralla kohottaa, jotta kuiva maantie on syntynyt. Tolvajärven yli kulkeva harjanne niemekkeineen ja tasamaineen on hieman Punkaharjua pitempi.

Mutta miksi maantie on pantu kulkemaan järven yli, on minulle arvoitus. Maantie yhdistää Ägläjärven kylän Korpiselän kirkonkylään. Suorin ja oikoisin tie kulkisi ehdottomasti järven pohjoispuolitse. Tolvajärvi ei suinkaan ole mikään vaikeasti sivuutettava järvi. Niitä on tuhansia järviä, jotka sijaitsevat paljoa harmikkaammin poikkiteloin asuttujen seutujen välissä. Mutta tänne ovat vain maantientekijät pyrkineet. Olivatkohan syyt runollista laatua täällä vanhojen runolaulajien maassa? Mutta ovatkohan maantientekijät koskaan hakeneet näköaloja tien suuntaa valitessaan? Näköalapaikat ovat vaikeasti saavutettavissa ajopeleillä. Uskon sittenkin, että valittiin tämä raskaasti rakennettu tie sen tähden, että pohjoinen ranta oli asumatonta erämaata ja korpea, jotavastoin Tolvajärven läntinen ranta on kyläistä seutua, jonne oli pyrittävä.

Onko järvi antanut nimensä suurelle itäsuomalaiselle Tolvasen suvulle, vaiko Tolvasen suku järvelle oman nimensä? Säämingissä on Tolvanniemi. Onko Tolva tolvanan alkujuuri? Silloin ei nimi sovellu järvelle, yhtä vähän kuin Säämingin Tolvanniemelle, joka on erittäin luonnonihana seutu. Ehkä sittenkin miehen tolvana on antanut nimensä sekä järvelle että niemelle.

Satoi kun ajettiin harjua pitkin. Mielikuvituksen avulla voi arvata, minkälaiselta maisema näyttää tyynenä kesäiltana. Kahtena viime kesänä onkin täytynyt katsella Suomen maisemia mielikuvituksen avulla läpi sadekuurojen. Ilmasta ei iloa ole ollut.