Part 2

»Kalervoinen kauran kynti Untamon tuvan taakse, Untamoina uljas uuhi, Söi Kalervon kaurankylvön, Kalervoisen kärtsä koira Repi uuhen Untamolta. Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä Surmata suvun Kalervon, Lyöä suuret, lyöä pienet. Koko kansan kolhaella, Tuvat polttoa poroksi. Läksi suurehen sotahan Vasten veljeä omoa.»

Rajariitoja ne olivat, veljesten tuimia sotia. Aivan niinkuin nykyisetkin sodat Europassa. Veljesriitojahan nekin ovat. Europan kansathan ovat samaa rotua, samaa kristittyä uskoa, siis veljeksiä, mutta kun syntyy tora kauramaista, silloin tehdään vieläkin kuin Untamon aikana:

»Laittoi miehet miekka vyölle, Urohot ase kätehen, Pojat pienet piikki vyölle, Kaunot kassara olalle.»

Naisetkin mukaan! Siis pilkulleen kuin nytkin. Muinoin vain tapeltiin kymmenmiehisissä ryhmissä, nykyään miljoonajoukoissa. Siinä erotus. Ihminen ei hevillä muuksi muutu: petoeläin vaanii aina uskonnollisen nöyryydenkin alla.

Tuli ristiretkien aika 1200-luvulla. Ryssät kastoivat idästä käsin, ruotsalaiset lännestä. Kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen kirkko taistelivat karjalaisten sieluista. Tuli tappelu ja tora. Karjalaiset pantiin vastakkain taistelemaan, veli veljeä vastaan. Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan, venäläiset hallitsivat Käkisalmea. Vuosikausien taisteluiden jälkeen tehtiin sovinto ja rauha Pähkinälinnassa v. 1323.

Ei karjalaisten etuja tässä rauhanteossa katsottu. Karjalaumaa pantiin kahtia kuin teuraseläin. Käkisalmen puoli jäi venäläisille, Viipurin puoli ruotsalaisille. Käkisalmen lääniin juurtui vähitellen kreikkalaiskatolinen usko, Viipurin kolmeen, Äyräpään, Jääsken ja Suursavon kihlakuntaan paavinusko. Silkkoja pakanoitahan ne todellisuudessa olivat, kristityitä ainoastaan nimeksi. Se, mikä heissä tuoksahti eniten kristitylle, oli kristityt ristimänimet, länsipuolella rajaa Heikki ja Eskil, itäpuolella Ivan ja Miikkula. Itsepintaisesti ainakin ruotsinpuoleinen Karjala, varsinkin juuri Suursavo, piti kiinni vanhoista sukunimistään. Kun ensimmäiset verokirjat Ruotsin-Karjalasta laaditaan 1541, on jokaisella asukkaalla vanha, suomalainen sukunimi, mutta kristillinen ristimänimi. Kuinka lie ollut laita Käkisalmen puolella, sitä ei tiedetä, sillä täällä ei pidetty kirjoja ihmisistä, yhtä vähän kuin ihmiset piittasivat kirjoista. Voiko ajatella murheellisempaa kohtaloa kansanheimolle, kuin että se joutuu kahden alituisesti kinastelevan valtakunnan jakoesineeksi, ja vielä päällepäätteeksi kahden erilaisen kulttuurimaailman vaikutuksen alaiseksi! Lännessä kumarrettiin Paavia ja Pyhää Henrikkiä, rajan itäpuolella Meri-Miikkulaa ja Pyhää Iivanaa. Taaskin Kullervo-runo laulaa tästä tapauksesta surunvoittoiset, kuvarikkaat rivit:

»Kasvatti emo kanoja, Suuren joukon joutsenia. Kanat aijalle asetti. Joutsenet joelle saattoi. Tuli kokko, niin kohotti, Siipilintu, niin sirotti; Yhen kantoi Karjalahan Toisen vei Venäjän maalle, Kolmannen kotihin heitti.»

Niin käy emon, joka joutuu hoitamaan poikasiaan kahden mahtavan valtakunnan raja-aidoilla ja rajajoilla. Venäjän kotka nappasi toisen puolen, toisen puolen korjasivat Suomen muut heimot.

Rajaviiva halkaisi Karjalan kannaksen kahtia, kulki sitten Punkaharjun länsipuolitse Varkauden seutuville. Minne se sitten oikaisihe, siitä ei ole varmaa tietoa. Ylen olivat seudut siellä suloisia, ei siellä rajapyykit pystyssä pysyneet. Savolaiset niitä repivät alas ja muuttivat sinne, minne he pitivät sopivimpina. Niinpä raja todellisuudessa pantiin käymään Punkaharjun itäpuolitse Puruveden halki Juojärvelle, josta se johdettiin Pisanvuorelle Nilsiän ja Kaavin rajaseuduille.

Tämä väärennetty Pähkinälinnan rajaviiva on sitten aina meidän päiviimme saakka pysynyt Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajana.

Mutta aikojen kuluessa Ruotsi voimistuu ja Venäjä heikkenee. Ruotsi panee joukkonsa samoamaan ja valloittamaan Venäjälle kuuluvaa Karjalaa. Täällä Pontus de la Gardie rakentaa ensimmäiset tiet ja sillat Karjalan erämaihin, hänen poikansa Jaakko de la Gardie valloittaa koko Käkisalmen läänin, jopa itse Novgorodin, ja kun rauha tällä kertaa tehdään Stolbovassa v. 1617, joutui Karjala Ruotsille. Nyt oli taas koko heimo samoissa käsissä, kanat kaikki samassa tarhassa. Repola ja Porajärvi vain jäivät Venäjälle. Kyllä Kustaa II Adolf vaati jyrkästi näitä seutuja itselleen, kehoittipa omia valtuutettujaan polkemaan jalkaa ryssille ja heitä haukkumaan, mutta ryssät posmittivat vastaan eivätkä hellittäneet. Repolalle ja Porajärvelle kävi, kuten kävi Tarton rauhassa viime vuonna, ne jäivät kuin jäivätkin Venäjälle. Mutta se kiemuroiva raja, joka nytkin erottaa Suomen tasavallan Venäjästä, avattiin juuri tällöin Stolbovan rauhanmääräysten perustuksella.

Nyt alkoi ajanjakso, joka on ollut niitä tärkein vanhan Käkisalmen läänin koko henkiselle, niin sanoakseni ulkomuodolle. Oltuaan tähän saakka puhtaasti kreikkalaiskatolinen maa muuttuu se vähitellen ja väkivalloin ankarasti luterilaiseksi, lukuunottamatta Salmin, Suistamon ja Suojärven seutuja.

Onhan luonnollista, että näin suuri muutos henkisissä oloissa ei voinut tapahtua ilman itkua ja hammasten kiristystä.

Ruotsissa ja Suomessa vallitsi tähän aikaan ankara luterilainen puhdasoppisuus. Olihan Ruotsi joutunut luterilaisuuden pääpylvääksi Europassa. Ken hiukankin horjahti puhdasoppisuudesta, hänet rangaistiin mitä ankarimmin, jopa kuolemalla. Niinpä se luterilainen, joka Käkisalmen läänissä kääntyi kreikanuskoon, joutui kuolemaan tuomituksi. Kaikkien kreikanuskoisten täytyi joka pyhä kuunnella myöskin luterilaista jumalanpalvelusta. Jalkapuu odotti sitä, joka ei totellut. Kansalle koetettiin opettaa taitoa lukea kirjasta. Tämä ankaruus ja uskonnollinen väkivalta sai sen aikaan, että moni luterilainen, päästäkseen tästä ankarasta komennuksesta, irti koetti sittenkin hakea turvaa paljoa leväperäisemmästä kreikkalaisesta kirkosta.

Käkisalmen läänin väki tuskitteli ja voivotteli tämän tuiman koulukurin ja uskonnollisen pakon alla. He kääntyivät valituksineen Venäjällä olevien uskonveljiensä puoleen ja pyysivät apua. Venäjä kuunteli mielellään näitä avunpyyntöjä, sillä olihan Stolbovan rauha ollut heille perin epäedullinen, ja heidän pääpyrkimisensä oli päästä meren rannalle. Venäläiset aloittivat sodan.

Kesällä 1656 venäläiset sekä Salmin että Raudun kautta suurin joukoin hyökkäsivät Karjalaan. Kreikkalaiskatolilaiset avosylin ottivat vihollisen vastaan. Heidän henkensä siis säilyivät, heidän talonsa säästettiin tuholta. Mutta luterilaiset joutuivat ankaran vainon alaisiksi. Heidän kirkkonsa ja talonsa poltettiin poroksi. Suomen omat sotavoimat oli viety maasta pois Puolaan ja Liivinmaalle, päällekarkaajat etenivät siis, tuhoten kaikki edestään aina Kerimäelle ja Savonlinnaan saakka. Pohjois-Karjalassa polttivat Brahean uuden kaupungin Pielisjärvellä. Mutta suomalaiset olivat sodan tuttuja tähän aikaan. Eihän 30-vuotisen sodan päättymisestä ollut kulunut muuta kuin kahdeksan vuotta. Talonpojat nousivat aseisiin, mies jokaisesta talosta, ja ajoivat viholliset pois seuduiltaan. Vihdoin saatiin maan vakituinen sotaväki jalkeille, ja loppujen lopuksi ajettiin venäläiset maasta. Jopa tehtiin kostoretki syvälle Aunukseenkin, jossa kylät poltettiin ja väki surmattiin.

Tämä oli siis luonteeltaan puhdas uskonsota, johon lisäksi tuli veljesriita. Luterilaisten voitto oli lopultakin täydellinen. Koko Pohjois-Karjalasta hävisivät kreikkalaiskatoliset melkein jäljettömiin. Sinne tänne jäi joku suku, joka ei vielä nytkään ole muuttanut uskoaan, vaikka kolmatta vuosisataa on asunut luterilaisten sankan parven keskuudessa. He ovat kärsineet pilkat, ja haukkumiset tyynellä mielellä. Paikkakuntalaiset nimittävät heitä »sukkapellikoiksi» eli »sukkapelleiksi», joka hämäräperäinen sana merkinnee sitä, että tällainen olio ei osaa lukea eikä ymmärrä jumalanpalveluksessa käytettävää kieltä. He nielivät häpeän, sillä he näkivät, miten kovalle otti uskonkappalten päähänpänttääminen luterilaisten keskuudessa, jossa vaimo sai kärsiä rangaistuksen kovapäisen miehensä puolesta ja päinvastoin.

Sen arvaa, ettei sodan loputtua kreikkalaiskatolisten karjalaisten päitä silitelty. Kapinaan osalliset talonpojat pakenivat, henkeään peläten, venäläisten mukana ja jättivät kotinsa ja kontunsa voittajille. Ne, jotka uskalsivat jäädä kotikyliinsä, kastettiin armotta luterilaisiksi. Poispaenneen rahvaan tilalle kutsuttiin uudisasukkaita. Niitä valui varsinkin runsaasti Savosta, jonka väki tähän aikaan oli Suomen vakituinen siirtolaiskansa. Tuli muualtakin yli koko Suomen. Nyt tapahtuu se ihme, että ennen kreikkalaiskatolinen maakunta tuossa tuokiossa muuttuu luterilaiseksi, jonka rahvas puhuukin samaa itäsuomalaista murretta, jota kuusamolainen ja suomussalmelainen pohjoisessa, viitasaarelainen, saarijärveläinen ja korpilahtelainen lännessä ja koko kansa näitten rajojen välimaissa. Siis savolainen siirtokunta.

Mutta jäipäs sentään henkiin pieniä rippeitä tätä Meri-Miikkulan väkeä. Pelastivat henkensä ja uskonsa piiloutumalla niihin suunnattomiin korpiin, jotka täyttivät Suojärven, Suistamon ja Salmin rajamaat. Täällä tämä kansa vieläkin elää, hyvinä karjalaisina, nuhteettomina suomalaisina, mutta jumalankuvat tupiensa nurkissa. Tänne eivät ylettyneet puhdasoppisten luterilaisten pappien jalkapuut, ei katkismukset kuluneet heidän pihkaisissa koprissaan; selkä taipui tosin ulkonaisesti kuvien edessä, mutta sielussaan ja mielessään he palvelivat Ukko Ylijumalaa, lauloivat Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja heidän mainetöistään, ihailivat Lemminkäistä, tuota aasialaista Adonista, joka lemmenleikeissä lyö laudalta sekä raamatun Salomonin että kreikkalaisten ylijumalan Zeun.

Juuri heihinhän minun sieluni on palanut tutustumaan, vanhan Käkisalmen läänin kreikkalaiskatolis-pakanalliseen kansaan, joka ei ole jalkapuuta nilkoissaan tuntenut lukutaidottomuutensa takia.

Luterilaisuus olisi kumminkin heidätkin perinyt, jos Karjala olisi pitemmäksi aikaa joutunut Ruotsin vallan alle. Mutta noin sata vuotta Stolbovan rauhan jälkeen vaihtuivat taas käskijät Karjalassa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 luovutti Ruotsi melkein koko nykyisen Viipurin läänin Venäjälle. Salmi, Suistamo ja Suojärvi joutuivat taas omien uskonveljiensä yhteyteen. Mutta uskonnollisiin oloihin ei uusi valloittaja kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Luterilaiset saivat olla luterilaisia, kreikkalaiset kreikkalaisia. Ja venäläisten pajarien voudit pehmittivät juuri yhtä mielellään kreikkalaisen kuin luterilaisen talonpojan selkänahkaa.

Taas sadan vuoden perästä valtiaat vaihtuivat. Vuonna 1812 koko Viipurin lääni uudelleen yhdistettiin Suomenmaahan. Uskonnollisessa suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Oltiin niinkuin ennenkin joko luterilaisia tai kreikkalaiskatolilaisia. Eivät venäläiset hengelliset harjoittaneet mitään uskonnollista käännytystointa, ennenkuin nykyisen sataluvun alussa. He tyytyivät siihen, että kreikkalaiskatolisesta kirkosta ei saanut luopua. Ken siihen kirkkoon meni, hän siihen jäikin ikiajoikseen. Ovet lyötiin lukkoon hänen selkänsä takana.

Voiko ajatella kirjavampaa vaihtelua kansakunnan vaiheista kuin mitä Käkisalmen läänin historia tarjoaa. Ensin 300 vuotta Venäjän yhteydessä, sitten 100 vuotta luterilaisen Suomen, taas 100 vuotta uudelleen Venäjän valtion alaisena, sitten 100 vuotta yhdistettynä Suomeen, joka myöskin, vaikka suuria erikoisoikeuksia nauttien, kuului Venäjään ja nyt lopullisesti täysivaltaisena ja arvoisena maanosana Suomen autonomisessa tasavallassa. Vuoden perästä on 600 vuotta kulunut Pähkinälinnan rauhanteosta, ja tällä aikaa on Käkisalmen läänissä esivalta muuttunut viisi kertaa. Jollei seikka olisi niin murheellista laatua, pyrkisi hymy nousemaan huulille. Luulisi asukkaitten päitä pyörryttävän kuten ankarassa aallokossa. Mutta vielä vähät! Karjalaiset ovat tottuneet tällaiseen valtiolliseen merenkäyntiin. Tyynesti he seuraavat ajan merkkejä; voisipa heistä laulaa vielä suuremmalla syyllä kuin savolaisista:

»Sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt.»

Hyviksi suomalaisiksi he kaikesta valtiollisesta ja kansallisesta myrskystä ovat jääneet.

Pitkäranta.

Saavuin junassa Sortavalaan ja otin ajurin, jonka piti viedä minut Otava-laivalle, joka lähti 1 1/2 tunnin perästä Pitkärannalle ja Salmiin. Tuntosarveni olivat levällään kootakseen vaikutelmia kaikesta siitä, mikä vähänkin tuoksahti karjalaiselle. Ajettiin asemalta kotvan aikaa. Ei kaupungista tietoakaan.

— Onko vielä monta kilometriä kaupunkiin? kysyin ajurilta.

— Vielä niitä on paljonnii.

— Kuka sen aseman tänne hiiteen asti kaupungista on määrännyt?

— Kymölän herrat.

— Mitä p—n herroja ne sellaiset ovat?

— Seminaarin opettajia.

No turkanen! Seminaarin herrathan ovat kunniallisia kansalaisia, tunsinhan ennestään lehtori T. Lehtisen sekä hauskaksi mieheksi että järkeväksi kunnanmieheksi, mutta miksi niiltä kysytään neuvoa, kun rautatieasemien paikkoja määrätään. Olenhan ehkä minäkin yhtä hyvä asiantuntija kulkuneuvojen alalla kuin Kymölän herrat, mutta ei ikinä Tierakennusten ylihallitus, ei virallisesti eikä yksityisesti, ole tiedustellut minun mielipidettäni rautatieasemien paikasta.

Jo näkyi vihdoin kaupunki. Ajettiin radan yli.

— Tässähän aseman pitäisi olla!

Vossikka oli aivan samaa mielipidettä, vaikka hänen ansionsa olisi tällaisen muutoksen kautta tuntuvasti vähentynyt. Kymölän herrat eivät tainneet olla yhtä epäitsekkäitä. Taisivat ajatella enemmän omaa mukavuuttaan kuin matkustavan yleisön. Levätkööt muuten rauhassa: ehkä luulivat isänmaallisessa innostuksessaan Sortavalan kymmenessä vuodessa paisuvan asemalle saakka ja kahdessakymmenessä vuodessa vielä siitäkin loitommaksi. Kaupunki ei kumminkaan ole paisunut leveyttä, mutta korkeutta sen sijaan aivan huomattavasti. Kuu viimeksi kävin Sortavalassa, olivat kaikki talot yksikerroksisia puutaloja kaunisten puutarhojen sisällä, joihin rakastettava isäntäni, pankinjohtaja, vei minut hedelmiä ja marjoja syömään sanoen:

— Tämä on sen ja sen puutarha. Herrasväki itse on vielä maalla, mutta on käskenyt minua syömään vapaasti heidän puutarhastaan ja syöttämään vieraillani.

Tällaista se oli se karjalainen vieraanvaraisuus silloin, ja samanlaiseksi minä huomasin sen vielä nytkin. Nyt on kaupungissa jo korkeita, komeita kivirakennuksia, mutta on myöskin vielä puutarhoja. Ikävä kyllä eivät vieraanvaraisen rouva N:n puutarhassa hedelmät ja marjat vielä olleet kypsiä, mutta omenapuun raakileet pomppivat tuulessa ikkunan ruutuja vastaan hänen kodissaan. -— Niin paratiisilliset olot vielä vallitsevat kaikissa meidän pikkukaupungeissamme Sortavalan leveysasteella.

Sortavalassa piti minun täydentää pukuani matkaa varten. Seisautin ajuria aina sellaisen näyteikkunan edessä, missä huomasin sopivia tavaroita. Yhdessä paikassa oli useampia ostoksia, niin että, tapani mukaan, jo olin lähemmin tutustumassa kauppiaaseen, hänen palvelusväkeensä ja muihin »kundeihin», kun vossikka pistäytyy myymälään, jätettyään ruunansa haukottelemaan vapaasti sinne kadulle, ja sanoo:

— Kuulkeehan herra! Ei miulla oo aikoo ootella, minun pittää vielä ajjoo muuanne. Lähtekee kärryihin!

Mikä karjalainen se tuolla tavalla ajattelee? Eikö hän ymmärtänyt voivansa nylkeä minua mielensä mukaan ja sen ajan mukaan, minkä hän minun käskettävänä oli? Olikohan hänen kantaisänsä 1600-luvulla muuttanut tänne esim. Satakunnasta. Kärryt pärisivät niin kovasti ajaessamme rantaan, etten kyennyt tutkimaan hänen sukupuutaan, mutta rannassa hän nyhti minulta 5 markkaa odotusrahoja, niin että kyllä hän oli oikeaa rotua, ehkä Savosta muuttaneen jälkeläinen, luterilainen. — Niinkuin tästä selviää, aion tutkia kaikki matkalla tapaamani henkilöt historian kirkkaimmassa valossa. — Näin miehen kiireesti ajavan takaisin kaupunkiin. Ehkä hänellä oli toinen varma saalis tiedossaan. Niin sitä juuri täytyy tehdäkin nämä vaikeina raha-aikoina!

Otavassa olivat matkustajat yleissuomalaisia, ilman erityistä karjalaista makua. Mutta päivällispöydässä oli kaksi syvää astiaa Laatokan tuoreita muikkuja, jotka minä kanssamatkustajien hiljaisella myöntymyksellä melkein yksinäni pistin suuhuni. Nämä hienotunteiset ihmiset väittivät kohteliaasti, etteivät he olleet muikun ystäviä. Palan painoksi join 5 lasia Laatokan teetä, maailman parasta juomaa. Halusin täten saada verenkiertoonikin hiukan Laatokan henkeä, jotta akklimatio tapahtuisi nopeammin ja täydellisemmin.

Pitkärannassa tapasin sitte matkan aiheuttajan, majuri Leo Kyanderin, sekä muut tulevat matkakumppanini. Heti ensi silmäyksellä näin, että majurin päässä kärpänen voi hyvin viihtyä. Sen huomaa silmistä. Seuraavien lukujen ymmärtämiseksi on välttämätöntä, että esittelen lyhykäisesti muutkin matkakumppanini. Esittelen heidät ainoastaan rotujensa edustajina, en henkilöinä, enkä luonteina, sillä sehän olisi sekä nokkaviisasta että sopimatonta. Siis historian valossa.

Majurinrouva oli puhdasrotuinen tukholmalainen, lauloi kauniinta ruotsia, mutta puhui myöskin hiukan karjalaista. Siinä missä karjalainen käyttää perin pehmeää k, p, t:tä, melkein g, b, d:tä, siinä majurinrouva antoi kovien germanilaisten konsonanttien räjähtää täydellä paukkeella. Hänellä on sitäpaitsi erittäin metallikirkas mezzosopraano. Jenny Lindin ja Kristina Nilssonin kansalainen. Lauloimme majurin rouvan kanssa matkan varrella monta mieltäylentävää duettoa. Kun minä panen kaikki keuhkoputkeeni toimeen ja puhistiin kurkkuni täyteläiseksi, lähtee ääntä kuin Hanhipaaden majakan usvapillistä tuolla Valamon kupeella. Harva heikko nainen on masentumatta kestänyt tätä säestystä. Mutta majurinrouvan helisevä kulkunen kiiri ja kiiri ylinnä kuin kiurun ääni korkeudessa, vaikka minä panin parastani, niin että kasvot sävähtivät sinisiksi. Näin yhdessä ylistimme matkamme hauskuutta.

Majurinrouva oli pyytänyt yhden sukupuolensa edustajan, rouva Nissisen, ratokseen matkalle. Rouva Nissinen oli ylioppilasrouva, ylioppilaslakki päässä ja valkoinen harso silmillään oli hän terveyden, elämänilon ja joviaalisuuden komea ilmestysmuoto. Oliko sieluntila yhtäpitävä ulkokuoren kanssa, sitä en ole oikeutettu arvostelemaan. Jos kirjailija W. Meyer-Förster olisi tuntenut naisylioppilaita yleensä ja nähnyt rouva Nissisen, olisi hän varmaankin luonut kappaleeseen »Alt-Heidelberg» yhden naisroolin lisää. Rouva Nissinen edusti Suomen ruotsalaista rotua, hänen isänsä kun on kotoisin Billnäsin tehtaalta.

Toisen rajavartiokomppanian päällikkö, Vilho Nissinen, seurasi majuria tarkastusmatkalla. Hän on entinen ylioppilas, entinen nimismies, nyt jättänyt siviilisäädyn yksitoikkoisuuden niinkuin majurikin ja ruvennut sotilaaksi. Iankaikkista vanhaa, savolaista aatelissukua, Nissisiä, jotka vähitellen Iisalmesta asti ovat valuneet tänne aina Laatokan meren rannoille. Vilho Nissinen, eli Vilekki, niinkuin tuttavat aina sanoivat, on monta maailman koulua käynyt; korkein opisto, minkä hän on läpäissyt, on sentään Pietarin kuuluisat korkeakoulut, Kresty ja Spalernaja. Neljä kuukautta Krestyä, neljä Spalernajaa. Näin pitkän kurssin suorittaminen tuottaa jo miehelle persoonallisen aatelisarvon. Vilekki puhui sitä suomalaista murretta, jota Savo-Karjalaisen osakunnan jäsenet maailman alusta saakka ovat puhuneet, jota murretta minäkin osaan käyttää, ja jota kansa puhuu Kuusamosta Laatokan merelle saakka, sekä Korpilahdelta Korpiselälle saakka idässä.

Autonkuljettaja, vääpeli Kinnunen, oli taas iänikuista savolaista sukua, viimeksi Liperistä tänne siirtynyttä. —

Muutamat entisten kirjoitusteni arvostelijat väittävät, että minä aina vain puhun savolaisista, että ostan kenkäni vain Hyppösen tehtaasta, koska hän muka on savolainen — hän on muuten juuri Sortavalan seuduilta kotoisin, vaikka suku kyllä on muuttanut Savosta, niinkuin Nissiset ja Kinnuset — että hyväksyn humalankin, kun se vain on savolaisen päässä. Mutta minkä minä sille mahdan, että ne juuttaan savolaiset ovat pistäneet nokkansa joka maan kolkkaan, että minä aina törmään heitä vastaan, että ne panevat toimeen iloisia kohtauksia, joskus humalassakin. Enkä sille mitään mahda, että itäsuomalainen humalassa voi olla lystikin, jutteleva ja sukkelasuinen, eikä vain tappelun hangottelija kuten länsisuomalainen. Sitäpaitsi, kuten jo usein olen sanonut, savolaisen tuntee aina sukunimistään, niinkuin juutalaisen nenästään. Minkä minä sille mahdan, että kaikki ensimmäiset tuttavani Pitkärannassa olivat savolaisten jälkeläisiä. Enhän minä voi valehdella ja sanoa, että Vilekki puhui raumalaista ja Kinnunen porilaista murretta. Jollen olisi kuullut, että he olivat syntyneet Sortavalassa ja Pitkärannassa, olisin puheesta päättäen luullut, että he olivat nähneet päivänvalon jossakin Pohjois-Savon pitäjässä. Siellähän sanotaan Vilekki, Etelä-Savossa taas Vilikki. Ja minkä minä sille mahdan, että majuri Kyander on vanhaa savolaista virkamiessukua. En minä valinnut matkatoveriani savolaisuutta silmällä pitäen, Jumalan sormi ne minulle kuletti eteeni nyt, niinkuin aina ennenkin. Sentähden olenkin päättänyt, välttääkseni savolaisia, matkustaa seuraavana kesänä Palestiinaan, vaikka paha henki kuiskaa minulle korvaani: oletko varma siitä, ettei sielläkin joku Hurskainen omista sitä aasintammaa, joka koettaa retuuttaa sinua selässään pyhästä paikasta toiseen. — Ja pulmakseni suuni tällä kertaa puhtaaksi, minkä niinä sille mahdan, että johtaja A. Renqvist, joka painattaa kirjojani, polveutuu Kukkosesta, että toinen kustantaja, toht. S. Kuusi äitinsä puolelta on savolainen ja omistaa huvilan Mäntyharjulla. Jos, välttääkseni näitä itäsuomalaisia, kääntyisin porvoolaisen kustantajan puoleen, niin sielläkin Jäntti johtaa liikettä. Savolaisista en siis pääse, käännyinpä mille elämän alalle tahansa. — Tämä arvostelijoille selvitykseksi ja anteeksipyynniksi.

Niin, Kinnunen oli Liperistä, mutta suku on alkuisin Savosta. Lapsena minä laskin parhaat mäkeni Kinnulan mäestä Rantasalmella. Tämäkin erikoistapaus todistaa, mitä historiallisessa kapittelissani olen puhunut vanhan Käkisalmen läänin asutuksesta, että nimittäin paras osa asukkaista on lähtöisin Savosta.

Nyt epäilen, uskallanko enää jatkaa? Hirvittää hiukan. Historian hengetär minua kumminkin velvoittaa. Totuus ei pala tulessakaan..

Se mies, jonka salissa majailin, oli — suokaa anteeksi — Immonen. — Uskon jo varmasti, että kapinan perästä vuonna 1656, kun Käkisalmen lääni piti uudestaan kansoitettaman, vetreekinttuiset savolaiset ennättivät ennen muita autioille tiloille. Entinen Käkisalmen läänihän on täynnä Kinnusia, Immosia, Nissisiä ja muita nen-päätteisiä sukuja.

Mutta talonomistaja ja liikemies Immonen oli kreikkalaiskatolinen uskonnoltaan. Tämä uutinen teki minuun ensin järkyttävän vaikutuksen. Olisivatko Savon Immoset Pähkinälinnan rauhan aikana jo asuneet Sortavalan seuduilla kastettuina kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja olisiko vain yksi haara muuttanut Savoon. Riemuitsin jo tästä mahdollisuudesta, sillä verokirjojen puutteessa ei tiedetä, minkä nimellisiä Käkisalmen läänin asukkaat olivat, emmekä tiedä, mistä savolaiset ovat saaneet sukunimensä, jotka jo 1541 melkein kaikki tavataan asiakirjoissa mainittuina. Varmasti ne sittenkin ovat lähtöisin Sortavalan ja Vuoksen seuduilta jo ehkä ennen Pähkinälinnan rauhaa.

Historialliset mietteeni hälvenivät täydellisesti, kun Immonen kertoi seuraavan romanttisen kertomuksen.

Hänen isoisänsä oli saapunut jostakin ylämaasta kaukaiseen Mantshinsaareen Laatokan meressä. Nuori Immonen rakastui erääseen talollisen tyttäreen Mantshissa. Immonen hyvä tyttärestä, tytär hyvä Immosesta. Haaveiltiin aluksi ja sitten päätettiin ilmaista tyttären isälle, että heillä oli aikomuksena solmia ikuinen liitto.

— Ohoh, poikaseni, sanoi isä. — Luuletko minun antavani oikeauskoisen tyttäreni tuollaiselle luterilaiselle pakanalle, joka ei usko Meri-Miikkulaan eikä mihinkään pyhiin miehiin. Olkoon se kaukana minusta.