Part 10

− Niin − ainakin olevinaan. Niin hän ainakin sanoo ja mitä minä sitten tiedän. Ei kukaan tule vaatimaan taloa häneltä ja luullakseni on hänellä jo kirjatkin siihen. Hevosen on hän ostanut ja renginkin on hän hankkinut, ja meillä rakennetaan uutta asuinriviä, ja kohta saadaan taloon pienokainenkin ja sitten kenties on kuten ennen vanhaan. Mutta sittenkään ei ole sellaista kuin minun lapsuudessani. Silloin oli kaikki onnellista ja valoisata, silloin oli kodeissa enkeleitä ja tonttuja, jotka auttoivat meitä suruissamme ja töissämme, mutta nyt on kaikkialla vain pahoja henkiä, pahoja henkiä, jotka ajavat suolaa haavoihin ja hävittävät sen, minkä saamme aikaan. Tiedätkö sinä, Ella, mikä on kaiken alku ja syy? Olen ajatellut sitä paljon pimeinä syysöinä ja olen sen keksinytkin. —

Ja hän toi kalpeat kasvonsa aivan Ellan kasvojen lähelle.

— Sota se on, — kuiskasi hän vihamielisesti, käheällä äänellä. Kuninkaat ovat eripuraisia ja silloin täytyy kansojen tapella. Siten tulee ihmisistä yhtä hurjia kuin Aappo. Kuule, sinä Ella, mitä sanon, kaikissa meissä asuu enkeli ja perkele. Yhdessä on perkele voitolla, toisessa enkeli. Silloin kutsuu kuningas sotaan, ja perkele meissä villiintyy ja huutaa, ja enkelit pakenevat itkien sydämen syvimpään kätköön. Ja kun he ovat kyllin kauran tapelleet — kuten viimeisen kirotun sodan aikana, ovat perkeleet imeneet itsensä verestä voimakkaiksi, mutta enkelit ovat kuolleet senvuoksi, ettei kukaan ole vedonnut heihin ja sentähden on niin paljon kurjuutta vielä monena vuonna sodan jälkeenkin. Ja monta vuotta kuluu — sanon minä — ennenkuin ajat paranevat, mutta silloin olen kuollut. Eikä auta koettaakaan parantaa asiain tilaa, Aappo ei ole muita huonompi. Silloin tällöin käy hän kirkossakin. —

— Eikö hän tosiaankin ole muita huonompi? — kysyi Ella katkerasti. — Silloin ei kannata elää. Silloin voi kyyristyä luolaansa ja kuolla kuin kettu saatuaan nuolen ruumiiseensa. —

— No, no, — kuului käheä kuiskaus pimeän läpi, — sinä olet vielä nuori ja sinun täytyy elää hänen tähtensä, joka sinun jälkeesi tulee. Mutta minä olen vanha. Paneudu nyt levolle, lapsi! Koska et vapaaehtoisesti kerro, mitä sinulle on tapahtunut, en tahdo kysellä, mutta niin totta kuin Jumala on, toivon sinullekin vielä parempia aikoja. —

Ja töykeällä tavallaan tuuppasi hän Ellan sisään, missä toiset jo olivat asettumassa levolle.

Aappo ei yrittänytkään lähennellä Ellaa ja äskettäin heränneellä tarkkanäköisyydellään, joka oli selvittänyt hänelle niin monta asiaa, ymmärsi Ella hänen ajatuksensa. Mies ei tahtonut kohta alussa pelottaa häntä, hän oli jo varma saaliistaan.

Maatessaan miettien valveillaan ja kuunnellessaan sirkkojen laulua, ymmärsi hän olevan hyödytöntä enää palata vanhaan kotiin. Lapsuus oli jättänyt hänet ja koko hänen elämänkäsityksensä oli nyt toinen. Elämä oli elettävä, mutta siltä ei saanut odottaa iloa eikä onnea, se antoi vain työtä ja jokapäiväisen leivän.

Aikaisin jouluaamuna, ennenkuin toiset olivat vielä nousseetkaan, oli hän jalkeilla ja lähti pois heittämättä hyvästiä kenellekään. Tähtien välkkeessä lähti hän suksillaan sinne, mistä oli tullutkin; päästyään raivatulle kohdalle metsässä, katsahti hän taakseen ja näki tuvan uuden valkean hirsiseinän loistavan metsän tummaa taustaa vasten. Silloin tunsi hän kurkussaan jotakin polttavan kuumaa, ja kyynellähteet avautuivat jälleen herkkinä ja vuolaina.

XI.

Jälleennäkeminen.

Oli tammikuun ilta, sellainen, jonka vain erämaa ja metsä voivat synnyttää. Myrsky soitteli hongissa jättiläisurkujaan ja puitten rungot huojuivat ja ryskyivät puhurin syöksyessä yksinäisen tuvan ohi viskoen rapisevia, jäisiä lumikuuroja sen ikkunaan, joka sisältä katsoen näytti pieneltä, mustalta pilkulta. Mutta myrskynkin pauhinan voitti sutten ulvonta, joka nousten ja laskien vihlovana kuului milloin kauvempaa, milloin aivan oven ulkopuolelta. Ne olivat ihmeelliset, juhlalliset soittajaiset, joita nuori nainen kuunteli istuessaan avonaisen takan ääressä kädet helmaan vaipuneina ja tuijottaessaan tuleen. Ne saivat hänen omankin laulunsa soimaan melkein samassa kurjassa, synkässä sävellajissa kuin erämaan ja metsän; sitä laulua ei hän vielä vuosi sitten olisi tajunnutkaan, mutta nyt pulppusi se kuin itsestään huulilleen.

Kun laulu vaikeni tuvassa pitkittivät erämaan lapset ulkona valituksiaan. Hetki sitten olivat he etääntyneet tuvasta niin että heidän ulvontansa oli hukkunut lumimyrskyyn, mutta ääni läheni taas nopeasti. Se kävi yhä hurjemmaksi ja pelottavammaksi niinkuin kaikki kadotetut henget olisivat kiitäneet tuvan ohi valittaen, vaikertaen ja huutaen kostoa sille maailmanjärjestykselle, joka oli syössyt heidät valosta ja rauhasta.

Ne aivankuin tahtoivat hyökätä tuvan ohuitten seinien läpi, ja vaistomaisesti heitti nuori nainen uuden sylyksen puita takkaan. Nyt oli hurja lauma aivan tuvan vieressä, ja äkkiä tempaistiin ovi auki ja kylmä virtasi huoneeseen. Ovi jysähti jälleen kiinni, ja ulkopuolelta kuului pettynyttä raaputusta ja ulvontaa. Sakari seisoi huoneessa leimahtelevan tulen valossa. Hänen kasvonsa olivat hurjan ja kauhean näköiset lumisen lakin alla.

Tyttö nousi hitaasti ja kuolonkalpeana ojentaen hänelle kätensä, mutta mies ei sitä nähnyt, sillä takkavalkea tuntui huikaisevan hänen silmiään. Lumi alkoi sulaa hänen turkistaan kunnes hän riuhtasi sen päältään ja heitti nurkkaan. Sitten laahusti hän tulen ääreen ja istahti raskaasti tytön äsken jättämälle paikalle. Tuvassa oli niin hiljaista, että hornan äänet ulkona tuntuivat taas yltyvän.

— Missä ovat Usko ja Polle? — kysyi hän vihdoin etsiessään syötävää miehelle.

— Etkö sinä kuule — vastasi mies kolkosti, — mutta hän ei kuullut muuta kuin sutten ulvontaa.

— Ja missä on hän, jonka piti tuoda rauha ja valo majaasi? — kysyi tyttö väristen kauhusta.

Mies ei vastannut ja tyttö näki hänen kalpenevan ja vapisevan.

— Herra Jumala, oletko sinä heittänyt hänetkin susille? — kysyi Ella silmät selällään kauhusta.

Mieheltä pääsi mielipuolinen, vihlova nauru, joka päättyi nyyhkytykseen.

− En, en, — sanoi hän vihdoin ponnistaen voimiaan, — hänet surmasin minä itse — jos se olikaan hän. Herra Jumala, ehkä ei se ollutkaan hän, se oli mahdotonta. Hän, jonka löysin, oli vanha eukko, jolla oli kylmät jääsilmät ja joka ymmärsi tuskin kieltäni, kohdellen minua kuin vierasta. Ei hän ollut Liisa, minun metsänneitoni, jolla oli lumoavat siniset silmät. Hän oli ruotsalainen talonpoikaisvaimo, joka ajoi minut pois ja pakeni toisen miehen turviin, pitkäpartaisen talonpojan, joka nauroi minulle pilkallisesti, kun en ymmärtänyt hänen kieltään. Nainen pyysi murteellisella kielellään minua jättämään heidät rauhaan, ja minä olin jo lähtemäisilläni, sillä tuskin saatoin tuntea häntä. Mutta kun hän pakeni tuon vieraan miehen luo, joka tahtoi ajaa minut ovesta kuin syyhelmäisen koiran, kuohahti vereni. Olinhan eläissäni nähnyt niin paljon verta, ettei pieni lisä merkinnyt minulle sen enempää. Minä tähtäsin mieheen veitseniskun, mutta vaimo juoksi väliin ja veitsi sattui suoraan hänen sydämeensä. Minkä vuoksi olisin sen jälkeen säästänyt miestäkään? Hän oli vienyt minulta vaimoni. Hän oli monta vertaa enemmän viholliseni kuin moni moskovalainen ja sentähden sai hän kuolla.

Ei, ei, hän ei voinut olla Liisa. Hänellähän oli suuri, karkea ruumis ja jääsilmät. Hänen sileäksi vedetyt hiuksensa olivat harmaat, ja kun hän kohotti kättään minua vastaan, oli se suuri ja punainen kuin torpparin eukon. Tuvassa ei ollut ketään muuta kuin he, eikä kukaan nähnyt, mitä tapahtui, ja minä ajoin nopeasti pois, mutta kuollut nainen, jota en tuntenut, on koko matkan ajanut minua takaa huutaen kuin veistä paljastaessani.

— Ja sinä — sinä tapoit heidät, — huusi Ella hurjalla kauhulla, — miehen hiljaa vaikeroidessa. — Sinä uskalsit tuomita heitä sentähden, että hän oli unohtanut sinut... Sinä... Oi, Jumalani, etkö sinä ymmärrä, että sinä samalla langetit omasi ja minun tuomioni. Se oli sittenkin kuolemansynti, vaikka en sitä siksi luullut enkä minä senvuoksi ole saanut rauhaa. — Kuinka sinä uskalsit?

− Niin olisi jokainen mies tehnyt minun asemassani, — mutisi hän. He olivat ansainneet kuolemansa.

− Jeesus, huudahti hän vihlovalla äänellä, − kuinka et sinä sitä ymmärtänyt... Nyt täytyy minunkin kuolla. Nyt saavuttaa minut tuo musta, joka koko talven on vaaninut minua... Sinun piti tuoda mukanasi rauhan enkeli ja sinä toitkin kuoleman.

Hän painoi käsillään ohimoitaan niinkuin olisivat ne tahtoneet haljeta, miehen istuessa hiljaisena ja kokoonlyyhistyneenä paikallaan.

— Hyvästi, Sakari, minä tiedän rakastaneeni sinua ja tiedän myös, että minun täytyy kuolla sentähden, — sanoi hän rauhallisempana silmäten akkunaan, joka katseli häntä kuin pimeyden musta, tuijottava silmä. — Etkö kuule, kuinka minua kutsutaan ulkona... tuomio on langetettu...

Hän syöksyi ovesta ulos pimeään, joka sulki hänet syliinsä. Hän kuuli miehen huutavan jotakin, jota hän ei jaksanut ymmärtää, ja ovi sulkeutui jysähtäen hänen jälkeensä. Hän vaipui polviaan myöten lumeen, mutta ei tuntenutkaan niitä jääneulasia, joita myrsky viskoi hänen kasvoihinsa. Hänen kalpeat huulensa kutsuivat vain hiljaa kuolemaa, kuolemaa...

Mutta kuolema ei kuullut häntä. Kuolema, joka niin usein sivuuttaa sen paikan, missä sitä eniten kaivataan, jätti hänet yksin pakottavine ohimoineen ja epäselvine ajatuksineen. Susien ulvonta loittoni — erämaan lapset eivät koskeneet häneen. Hänen jalkansa liikkuivat tahdottomasti eteenpäin kalpeansinertävää rataa pitkin, jonka vanha maantie muodosti. Hän kulki aivankuin pakeneva nopeasti eteenpäin — kenties hän pelkäsi elämän uudelleen kutsuvan.

Mutta vihdoin näytti kuolema kuulleen hänen rukouksensa. Susien ulvonta lähestyi kuorossa. Erämaan nälkäiset lapset, jotka eivät kenties viikkokauteen olleet verta nähneet, olivat vihdoinkin löytäneet varman, avuttoman saaliin.

— Verta, verta, — vaikeroitiin ja huudettiin mustassa metsässä pakenevan nuoren naisen ympärillä, mutta hän juoksi juoksemistaan painaen kädellään sydäntään.

Nälkäisiä silmiä kiilui hänen ympärillään — tuossa oli silmäpari, tuossa toinen — tuossa kaksikymmentä — ne vilkkuivat yhä ahtaammassa piirissä hänen ympärillään, ja kuolema seisoi voitonvarmana ja juhlallisena hänen vieressään. Kaikki muu oli katkennut — kuolema yksin ei häntä pettänyt.

Mutta minkätähden pedot empivät? Senkö vuoksi, että hän juoksi? Hän pysähtyi odottamaan hyökkäystä, mutta sensijaan sammuivat kiiluvat valot toinen toisensa jälkeen. Honkien välistä näkyi punertava hohde ja hän kuuli ihmisäänten sorinaa. Valo läheni ja hän näki mies- ja naisjoukon vaeltavan puitten lomitse soihdut käsissään iloisesti nauraen ja puhellen. Heitä seurasi pitkä jono kahden hevosen vetämiä, suuria rekiä. Niitä oli kuusi raskasta kuormaa. Ja näitten jälkeen hiihti vielä suuri joukko iloisia poikia ja tyttöjä, mutta kuormissa istui vanhuksia nukkuvia lapsia sylissään, ja he nyökyttelivät päätään ja hymyilivät niinkuin olisivat olleet vanhoja tuttuja metsän ja lumimyrskyn kanssa ja kohdanneet ne pitkän, pitkän eronajan jälkeen. Joukkoa johti vanha hopeapartainen, vuosien koukistama ukko, raskaasti nojautuen sauvaansa.

Valon langetessa nuoren naisen kasvoille, joka yksinäisenä seisoi lumikinoksessa, pysähtyi ukko ja näytti hetkisen miettivän, kuuluiko hän hänen opastettaviinsa, ja koko meluava joukko seisahtui ja ilonpito vaikeni tuokiossa.

— Mitä sinä täältä erämaasta niin yksinäsi etsit, tyttö? — kysyi vanhus vakavasti.

— Kuolemaa, — vastasi hän tuskin kuuluvasti.

— Ja minkätähden? — kysyi hän heittäen häneen tutkivan katseen harmaitten, tuuheitten kulmakarvojensa alta.

— Olen tuomittu, — vastasi hän väsyneesti, ja päätäni pakottaa.

Vanhuksen terävä katse tuntui tunkevan hänen lävitseen muuttuen pian valoisaksi ja lämpimäksi. Hän ei ollut syyttä vanhentunut valtakunnan voitokkaina aikoina.

— Mutta onko sinulla oikeutta tuomita toinenkin kuolemaan? — kysyi hän lempeämmällä äänellä.

— Tyttö katsoi häneen ihmeissään, mutta vanhus jatkoi:

— Tahdotko surmata lapsen, jota kannat sydämesi alla ja jonka äidiksi pian tulet?

Ensin ei hän näyttänyt vähääkään käsittävän vanhuksen sanoja, mutta vähitellen levisi hänen kasvoilleen miettivä ilme ja hän seisoi vaieten kauvan aikaan. Äsken iloisesti meluava joukko tuntui henkeään pidättäen odottavan hänen vastaustaan.

Vihdoin nosti hän päätään ja hänen silmänsä sädehtivät.

— Lapseni, — sanoi hän uneksien. — Puhutko sinä totta, vanha mies?

— Niin — sinun lapsesi, — kertasi vanhus lempeästi — ja naisten silmissä kimalteli kyyneleitä, — se lapsi, josta sinä kasvatat hyvän ihmisen ja jonka sinä opetat rakastamaan rauhaa, työtä ja meidän Herraamme. Jos elämä — niinkuin näyttää — on ollut sinulle kova, voit sinä tasottaa lapsesi tien; jos sinä olet jotakin oppinut, voit jättää sen perinnöksi lapsellesi ja jos olet hairahtanut, voi lapsesi sen välttää; näin olet ostanut toisen vapaaksi kärsimyksilläsi. Usko sinä vanhaa miestä, joka on elänyt kolmen Kaarle-kuninkaan aikana ja nähnyt sellaisia vaiheita, joittenka läpi hän ei uskonut kansan pääsevän. Ja nyt minä kuitenkin saan julistaa rauhan sanomaa erämaassa.

— Mutta sittenhän en minä enää ole yksin, — sanoi nuori nainen iloisesti ja ihmeissään; — niin — niin, — jatkoi hän väräjävin äänin — rauha on parasta ja kauneinta, minkä voin lapselleni opettaa. Rauha kaikkien luotujen kesken. Rauha maassa.

Vanhus otti hartaana lakin päästään ja viritti väräjävällä äänellään jouluvirren, johon kaikki yhtyivät ystävällisten käsien hoitaessa nuorta naista ja johtaessa hänet rekeen. Säveleet soivat juhlallisina myrskyisessä metsässä, ja sutten ulvonta kuului enää vain kaukaiselta, heikolta voihkinalta.

XII.

Temppeli.

Seuraavana aamuna heräsi Ella siihen, että reki, missä hän lepäsi, pysähtyi. Hänen unensa oli ollut syvä ja rauhallinen ja hän oli uneksinut onnellisista lapsuusajoista. Kirkas talvi-aamu säteili häntä vastaan. Rajuilma oli tauonnut ja auringonpaiste kimalteli lumella saaden kirkkomaan nuoret kuuraiset koivut kimaltelemaan kuin ihmeelliset satupuut timantti-lehtineen ja -hedelmineen.

Matkue oli pysähtynyt avonaiselle paikalle ja sitonut hevosensa lumesta kohoavaan pitkään paaluun ja Ella näki vielä suuremman väkijoukon kuin mitä matkueeseen kuulutkaan. Ihmiset puhelivat ja nauroivat keskenään ja reki reen jälkeen ajoi sinne oikealla näkyvää, laajaa jäätä myöten. Mutta eniten kiinnitti hänen huomiotaan korkea, tornilla varustettu rakennus; tornin huipussa kimalteli kultainen risti. Tämän rakennuksen takaa näkyi useita suuria taloja lehdettömien koivujen välistä.

Ella nousi istumaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.

— Mikä huone tuo on? — kysyi hän läheisyydessään seisovalta naiselta.

— Herra siunatkoon, lapsi, kirkkohan sen on, — vastasi tämä kummastuneena. — Etkö sinä ole koskaan ennen sellaista nähnyt? —

— En, — vastasi Ella, — minä olen ikäni elänyt metsässä. —

Naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja kaikki olivat hänelle ystävällisiä. He kyselivät hänen elämästään, mutta samassa alettiin ylhäällä tornissa soittaa niin voimakkaasti, juhlallisesti ja kutsuvasti, että Ella unohti kaiken muun. Hän tiesi hyvin, mitä se oli. Miina ja Tilda olivat usein puhuneet kirkonkelloista ja jo heti kuultuaan »kirkko»sanan, oli hänet vallannut juhlallisen rauhan tuntemus niinkuin heijastus kaikesta siitä kunnioituksesta, jonka hän lapsuudestaan asti oli tottunut näkemään vanhemmissa ihmisissä. Tähän huoneeseen olivat ihmiset kokoontuneet polvi polvelta palvelemaan Jumalaansa niin että tämän paikan kunnioitus oli aivankuin imeytynyt heidän jälkeläistensä vereen. Sinne olivat hänen kasvattajansa aina ikävöineet, ja nyt unohti hän surunsa ja edellisen yön kauhut ajatellessaan kenties pääsevänsä Herran huoneeseen. Hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen uteliaisuutta eikä enempää tarvittu herättämään hänen jo puoleksi sammunutta elinhaluaan.

Kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä. He näyttivät kaikki aivankuin aavistavan, että hän tarvitsi rakkautta ja osanottoa niin että vanhat sodan runtelemat ukotkin, jotka kulkivat puujalalla, tai joitten nutunhiha retkotti tyhjänä, iskivät hänelle ystävällisesti silmää tai heittivät hänelle rohkaisevan sanan. Naiset etsivät kilvalla eväskoreistaan syötävää ja pienet suloiset lapset, jotka häntä erikoisesti viehättivät, nykivät häntä vaatteista ja puhuivat ja lepertelivät ja kyselivät häneltä tuhansia asioita, joihin hänen oli vaikea vastata. Välistä ryömivät he hänen syliinsäkin ja silloin tuntui niin lämpimältä hänen sydämessään.

Ja talvipakkasessa alkoi jokin hänessä sulaa. Hänen mielestään alkoivat ihmiset kokonaisuutena katsoen näyttää paljon miellyttävämmiltä ja paremmilta kuin ennen. Kaikillahan heillä oli samat virheet, joihin hän niin usein oli takertunut, mutta hän huomasi heissä myöskin hyviä puolia, joita hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi, ja hän alkoi ymmärtää elämisen taidon olevan siinä, että otti ihmiset sellaisina kuin he olivat aina kuitenkin pitäen silmällä heidän parempia puoliaan.

Nämä arvelut eivät olleet vielä kirkastuneet hänessä selviksi ajatuksiksi, mutta hänen sieluunsa virtasi aivankuin parantavaa voidetta ja ennenkuin temppelin ovet avautuivat, tunsi hän itsensä samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ihmiset.

Hänen seurueensa ei jäänyt kirkonkylään, se aikoi vain levätä ja olla läsnä jumalanpalveluksessa. Heidän kotipaikkansa oli — tai oikeastaan oli ollut ennen sotaa naapuripitäjässä, ja nyt etsivät he entisiä kotejaan palaten pitkältä pakomatkaltaan Ruotsista.

Nyt avattiin kirkon ovet ja kansaa alkoi hiljalleen virrata sisään. Kaksi vanhempaa naista otti Ellan väliinsä ja vei hänet Herran huoneeseen. Kohta sinne astuessaan ymmärsi Ella seisovansa Jumalan temppelissä. Korkea holvikatto oli hänestä taivastakin korkeampi. Salaperäinen valo lankesi sisään suippokaaristen ikkunoitten pienistä, osaksi maalatuista ruuduista. Kirkossa vallitseva puolihämärä toi mieleen salaperäisen hartauden tunteen, ja tätä tunnetta lisäsivät vielä maalaukset seinillä ja katossa, ihmeelliset, räikeänväriset kuvat, jotka hänen tottumattomaan silmäänsä tekivät syvän vaikutuksen. Muuan naisista selitti kuiskaten maalausten merkitystä ja hän huomasi niitten esittävän kohtauksia niistä tapauksista, joita Miina oli hänen lapsuutensa aikana kertonut. Hän näki koreasti puetun Noakin astuvan arkkiinsa mitä kummallisinten eläinten seuraamana, kun taas toiset yhtä koreasti puetut miehet ja naiset aivan arkin vieressä hukkuivat vedenpaisumuksen vihaisiin aaltoihin, hän näki ensimäisen ihmisparin kulkevan paratiisin riemutarhassa alastomana ja onnellisena aivankuin hänkin, ennenkuin mies oli ilmaantunut ja tuonut mukanaan koko maailman ristiriidat ja murheen. Näitä ristiriitoja esitti kuvassa jättiläiskokoinen musta käärme, joka riippui puussa; hän näki patriarkka!n paimentavan lammaslaumojaan ja pienen Davidin taistelevan suurta Goliatia vastaan.

Kaiken tämän hän oli kuullut kerrottavan ja kuvat olivat hänelle ikäänkuin vanhoja tuttuja. Eniten kuitenkin kiinnitti hänen huomiotaan lempeä, kärsivä Vapahtaja. Ennen, kun hän vielä oli onnellinen, ei hän ollut niin paljon Vapahtajaa ajatellut, mutta nyt hän ei luonut silmiään hänen kärsivistä, mutta kuitenkin kirkastuneista kasvoistaan ristinpuussa molempain ryövärien välissä. Hän oli niin syventynyt katselemiseensa, ettei hän kiinnittänyt huomiota ympärillään oleviin ihmisiin.

Yht’äkkiä herätti hänet mietteistään kirkon läpi mahtavasti humiseva, ihana soitto, jollaista hän ei koskaan ennen ollut kuullut. Se nousi ja laski majesteetillisin rytmein, sen eri äänet sulautuivat ihmeellisesti toisiinsa. Ja nyt yhtyi koko seurakunta lauluun äänillään, jotka riemuiten ja ylistäen liittyivät urkujen soittoon. Se vaikutti häneen, erämaan lapseen niin voimakkaasti, että hän tunsi melkein kipua sydämessään, ja hänen sielunsa kohosi korkealle yli jokapäiväisyyden, niin korkealle, ettei hän enää ymmärtänyt, mikä hänelle äskettäin oli tuottanut tuskaa.

Kun laulu oli vaijennut, alkoi vanha mies ylhäällä saarnatuolissa puhua kokoontuneille lempeitä, rakkautta uhkuvia sanoja. Hän puhui kansojen ja yksityisten koettelemuksista, hän puhui sovituksesta ja anteeksiantamuksesta ja juuri tämän osan hänen puheestaan Ella parhaiten ymmärsi. Kaikkien piti antaa anteeksi toisilleen ja Jumala antaa samoin ihmisille anteeksi, jos he vain hartaasti sitä toivovat. Pappi kertoi, kuinka ristiinnaulittu oli rukoillut pyöveliensä puolesta ja kuinka hän oli luvannut saattaa toisen ryövärin kanssansa paratiisiin. Ella katsahti kuvaan ja näki selvästi, kumpi ryöväreistä oli saanut anteeksiannon. Hän näki sen ryövärin lempeistä silmistä, jotka olivat aivan Sakarin silmien kaltaiset hänen ollessaan hyvä, niinkuin hän aina ennen oli ollut. Ja mitä enemmän hän katsoi ryöväriä, sitä enemmän hän kävi Sakarin näköiseksi, kun taas toinen ryöväri, paatunut pahantekijä, sai yhä enemmän Aapon karkeat kasvonjuonteet. Papin lempeät sanat soivat hänen korvissaan kuin hiljainen aaltojen loiskina rantaa vasten. Ei ketään tuomittaisi eikä kukaan joutuisi kadotukseen, — ei hän, ei Sakari eikä lapsi.

— Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, — sanat tulivat kuin itsensä lempeän Vapahtajan huulilta.

Sakari, hän itse ja lapsi muodostivat hänen mielestään kokonaisuuden ja hän oli näkevillään ristiinnaulitun astuvan alas ristiltä, nostavan kätensä ja siunaavan heitä. Hajanaiset sanat saarnasta olivat kuin kehotuksena, että hän antaisi anteeksi ja unohtaisi kaiken pahan, mitä hän oli saanut toisten ihmisten puolelta kärsiä, samoin kuin Jumalakin jo oli antanut anteeksi hänelle ja niille, jotka olivat hänelle rakkaat, ja hänestä tuntui kuin hänen velvollisuutensa olisi ollut palata yksinäisen, onnettoman miehen luo, joka istui autiossa tuvassaan kaikkien hylkäämänä, ja kun urut taas alkoivat soida, oli kuin enkelit olisivat laulullaan siunanneet hänen aikomustansa. Ja sävelten soidessa ei hän enää nähnyt köyhää seurakuntaa eikä vanhaa maalaispappia; hänen mielestään kohosi holvi yhä korkeammaksi, kunnes hänen päätään huimasi. Hän oli seisovinaan ihanassa hongikossa vihreällä sammalmatolla, jolla kukkivat vanamot tuoksuivat. Hänen yllään kohisivat mahtavassa kuorossa honkain latvat ja hän seisoi Sakarin kanssa keskellä tuota tuoksua ja huminaa katsoen korkeuteen, mistä Vapahtaja siunaten ojensi kätensä heidän ylitseen, ja aallot loiskuivat rantaa vasten ja rastas lauloi ja koko luonnon suuri temppeli ylisti Jumalaa.

Hän kulki kuin unissa tultuaan ulos kirkosta eikä vastannut naisten ystävällisiin kysymyksiin, miltä hänen ensimäinen kirkonkäyntinsä oli tuntunut; he näyttivät ymmärtävän hänen liikutuksensa ja kyyneleitä näkyi heidän silmissään. Kaikki väistivät häntä hänen kulkiessaan silmät uneksivasti maahan luotuina. He pitivät niin luonnollisena, että hän halusi olla yksin.

Hänen ei ollut vaikea seurata äskeisen kulkueen jälkiä vastasataneessa lumessa. Olihan kyllä monta rekeä ajanut kirkolle eri tahoilta, mutta ei missään ollut tie niin leveätä ja tallattua kuin suuren matkajoukon jäljillä. Astuttuaan muutamia askeleita häipyi hän ystävällisten ihmisten näkyvistä tien kiertäessä metsään alamäkeä. Hän kulki kulkemistaan seuraten leveätä, tallattua polkua, aurinko paistoi lumelle ja puitten timantilta hohtaville oksille ja hänen silmiinsä, ja hän tunsi itsensä niin vahvaksi kuin ei pitkään aikaan ja sydämensä niin lämpimäksi kuin ei milloinkaan ennen. Hän oli saanut anteeksiantamuksen ja oikeuden antaa anteeksi.