Part 1

PIILOPIRTISSÄ

Kertomus Ison-vihan jälkeiseltä ajalta

Kirj.

JOHN BERGH

Käsikirjoituksesta suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

SISÄLLYS:

I. Miehen jäljet. II. Mies. III. Morsiuslahja. IV. Kapina. V. Pako. VI. Uutisasukas. VII. Metsästys. VIII. Kellojen soidessa. IX. Syksy. X. Talvi. XI. Jälleennäkeminen XII. Temppeli.

I.

Miehen jäljet.

Tytön ääni helkkyi yli sisäjärven pinnan. Kaiku lennätti laulun sanoja niemestä niemeen.

Aurinko oli äsken noussut, ja pitkämäinen lahti, jolla pieni vene lipui, väreili aamutuulessa.

Tyttö oli vetänyt airot sijoiltaan ja heittäytynyt selkäkenoon veneen keulaan nostaen sirot, paljaat jalkansa tuhdolle. Juhannusaurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, ja ruskeat silmät välkkyivät ainoastaan kapeana viiruna pitkien ripsien takaa. Irrallinen tukka peitti kaulan ja rinnan, jotka piikkopaita, tytön ainoa puku, jätti melkein paljaiksi. Hänellä oli lapsen kasvot ja neidon povi, ja hänen ikänsä saattoi olla kuusi- tai seitsemäntoista vuotta.

Liplattelevat laineet ajelivat kotvan aikaa venettä laulun sävelen noustessa sinistä kesätaivasta kohti. Vihdoin katkesi laulu, ja tytön täytyi nauraa ääneen kaiulle, joka niin ihmeellisesti niemien kärjistä vastaili hänen ilonpitoonsa. — Hänen mieleensä nousi ajatuksia, valkeita ja utuisia kuin taivaan pilvenhattarat.

— Miksi tunsi hän itsensä aina niin iloiseksi ja vahvaksi, kun sitävastoin hänen toverinsa kotona olivat alati suruissaan?

Tuhat kertaa ennenkin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet tätä samaa latua, kun hän viheltäen tai laulaen tuli hämärään saunaan, jossa he asuivat, ja tunsi raskaan painon laskeutuvan mieleensä nähdessään savun läpi neljät alakuloiset kasvot.

Vanha Miina istui siellä kokoonpainuneena tuolillaan, pyyhki alati vetisiä, punaisia silmiään ja huokaili poikaansa, joka oli seurannut kuningasta kauheaan sotaan ja josta ei senjälkeen ollut mitään kuulunut. Tilda itki miestään, jonka viholliset olivat lävistäneet aseillaan polttaessaan hänen kotitalonsa, ja itkunsa sekaan hän syyti puoliääneen lausutuita kirouksia, tehden hurjia, kulmikkaita liikkeitä. Maija ja Ulla puhuivat kaivaten miehistä, joita eivät he koskaan olleet tunteneet, kuninkaista ja sotamiehistä, korkeista aatelisherroista, jotka aina olivat riidassa keskenään, kunnianarvoisista papeista, jotka saarnasivat Jumalan sanaa ja joille koko pitäjä maksoi veroa, rikkaista kauppiaista, jotka laskivat kultaansa päivät päästään, talonpojista, jotka leveinä ja pyylevinä istuivat suurissa tuvissaan ja vallitsivat renki- ja piikalaumoja. He kuhisivat ja kuiskuttelivat taukoamatta keskenään ja aina he puhuivat miehistä ja ikävöivät heitä. Mutta hän — hän ei voinut muistaa milloinkaan miestä nähneensä — eikä välittänytkään siitä.

Tuhat kertaa olivat hänen ajatuksensa seuraavaankin suuntaan kulkeneet. Minkälainen sitten oikeastaan oli mies? Vahva ja suuri, ihana ja hurja ja kauhistuttava, hellä ja suojeleva sellainen, joka teki työtä heikkojen naisraukkojen edestä ja holhosi heitä. Niin oli hänelle kerrottu, mutta ei hän oikein voinut sitä käsittää. Eihän kenenkään tarvinnut tehdä työtä hänen edestään. Osasihan hän itse virittää ansoja ja loukkuja jäniksille ja lihaville metsäkanoille. Hän osasi kutoa ja laskea rysiä ja verkkoja ja tehdä ohuista puusäleistä katiskoita, joihin kalaraukat eksyivät. Ne uivat edestakaisin tietämättä enää, mistä olivat sokkeloon tulleet, ja pysyivät siellä epätoivoisen liikkumattomina, kunnes hän työnsi lipponsa sinne nostaakseen ne veneeseen; sillä tavalla sai hän enemmän kaloja kuin he tarvitsivatkaan. Hän osasi käsitellä jousta ja nuolta eikä pelännyt sutta eikä karhua. Monta kertaa ulkona harhaillessaan oli hän kohdannut metsän kuninkaan, mutta milloin oli se ollut lauhkea ja hyvänsuopa, milloin taas helposti petettävissä. Monasti oli hän istunut korkealla puussa, nälkäisen susilauman ulvoessa ympärillä, ja haavoittanut nuolillaan yhtä toisensa perästä, kunnes pedot nälän ja verenhimon hurjistamina olivat käyneet toistensa kimppuun.

Ei, hän ei voinut ymmärtää puheita miesten suojelevaisuudesta eikä miesten työstä — sitäpaitsi ei maksanut vaivaa miettiäkään asiaa, sillä kaikki miehethän olivat nyt kuolleet. Sota ja rutto oli heidät kaikki vienyt. Jos hänen mielensä joskus tuntuikin surulliselta ja raskaalta, ei se ainakaan miehistä johtunut, vaan syy oli joku toinen, jota hän ei oikein itsekään voinut käsittää — kenties vaan se, että toisetkin olivat aina niin surullisia ja itkuisia.

Hän koetti muistella kaikkia heidän kertomuksiansa entisten aikojen elämästä, jolloin miehiäkin vielä oli olemassa ja jolloin ihmiset elivät suurina yhteiskuntina aivan kuin, muurahaiset keoissaan. Mutta hän ei koskaan voinut saada siitä oikein selvää kuvaa. Mitähän se sitten merkitsi, että he sanoivat hänen olevan hienon ja ylhäisen miehen tyttären? Eivätkö kaikki ihmiset olleet yhtä hyviä? Ja mitä se merkitsi, että hän oli kotoisin kaupungista? Kuinka voi tuhansittain ihmisiä asua yhdessä ryhmässä talo talossa kiinni, maata viljelemättä, kalastamatta ja metsästämättä? Se oli niin luonnonvastaista, ettei hän Miinan parhaistakaan selityksistä huolimatta koskaan voinut sitä käsittää. Eikö nälkä ja kurjuus ollut tuloksena siitä, että niin suuri ihmispaljous antoi maalaisväestön elättää itseään ja kuinka oli maalaisilla voimaa ja halua niin monen edestä viljellä vastahakoista maata? Ja eikö ollut alhaista ja halveksittavaa että täysikasvuiset ihmiset antoivat toisten tehdä työtä edestään? Seköhän sitten oli hienoa ja ylhäistä? Siinä tapauksessa ei hänellä ollut mitään kunniaa vanhemmistaan eikä hän huolinut kaivata heitä. Mutta hän oli varmaankin käsittänyt väärin toisten kertomukset — eiväthän he sellaista saattaneet tarkottaa. Sitäpaitsi olisi mahdotonta, että maalaisihmiset suostuisivat sillä tavalla tekemään työtä kaupungissa laiskottelevien puolesta.

Kummallisinta kuitenkin kaikista hänen kuulemistaan oli se sota, joka oli ajanut heidät tänne erämaahan. Kuinka voivat ihmiset surmata toisiaan kuin villipedot, kuinka voivat samat miehet, joita hän oli kuullut ylistettävän, tappaa ja ajaa takaa heikkoja naisia, minkätähden polttivat he sen kaupungin, jossa hänen äitinsä asui — hänen äitinsä, jota hän ei voinut muistaa, mutta jonka kaikki sanoivat olleen taivaan enkelin näköisen. Hän oli usein kysynyt vanhemmilta kaikista näistä asioista, mutta he eivät voineet muuta selitystä antaa kuin että kaiken täytyi olla niinkuin oli ja että niin oli ollut siitä asti kuin maan päällä ensi kerran oli kaksi miestä yhtaikaa... sitten oli hänelle kerrottu Kainista ja Abelista — niinkuin hän siitä muka olisi tullut viisaammaksi.

Pitkinä talvi-iltoina sutten ulvoessa oven takana, oli hän istunut silmät kauhusta selällään kuunnellen vanhan Miinan kertomuksia viimeisistä julmista sota-ajoista. Ensimäisinä vuosina kaikki olivat ylpeilleet siitä, että vihollinen, joka joka taholta oli hyökännyt maahan, oli lyöty, ja kaikki ylistivät nuorta kuningasta, kun hän kulki sankarijoukkonsa etunenässä heiluttaen säkenöivää kalpaansa ja hävittäen laajalti vihollisen maata; mutta pian kerrottiin, että kuningas ei muistanutkaan suojella omaa maatansa ja että julmia ratsujoukkoja tunkeutui metsien läpi, ja missä ne kulkivat, hävisivät kylät ja talot liekkeihin, ja ihmisten täytyi paeta välttääkseen kuolemaa ja pelastaakseen kalleimman omaisuutensa. Hänen yksinäinen ja turvaton äitinsä oli, puolisonsakin seurattua kuningasta sotaan, koonnut kalleutensa ja tavaransa ja lapsi sylissään, ainoastaan yhden palvelijattaren seuraamana liittynyt talonpoikaisvaimo- ja lapsijoukkoon, joka hätääntyneenä suin päin pakeni erämaihin.

Itkien, valittaen, parkuen ja mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olivat he vihdoin saapuneet tämän järven hiljaiselle rannalle, jonne ei minkäänlaista tietä johtanut ja joka oli niin soitten ja rämeitten ympäröimä, että siellä saattoi olla turvassa. Mutta ruttoa eivät he voineet paeta. Tämä hirvittävä nälänhädän tuoma tauti oli seurannut heitä tänne ruveten vähitellen pienentämään heidän lukumääräänsä. Hänen puutteisiin ja kärsimyksiin tottumaton äitinsä kuoli melkein heti. Palvelijatar seurasi häntä pian senjälkeen, samaten monet muut — varsinkin lapset — kunnes ainoastaan muutamia harvoja oli jäljellä. Miina ja Tilda olivat hoitaneet häntä niinkauvan kuin hän voi muistaa ja Maijan ja Ullan kanssa oli hän leikkinyt, vaikka he olivatkin muutamia vuosia häntä vanhemmat. Hänen äitinsä sanottiin kutsuneen häntä Eleonoraksi, täällä metsässä oli hän vain Ella.

Mutta hän ei eronnut muista niin paljon ikänsä kuin luonteensa puolesta. Hän oli heistä ainoa, joka voi nauraa oikein raikkaasti ja hillittömästi niin että kangas ja järvi kaikuivat. Maijan ja Ullan surumieliset laulut eivät olleet hänen mielialojensa mukaisia, ja siksi sepitteli hän itse uusia, hilpeämpiä ja reippaampia. Sekin oli ollut itsestään selvä, että hän jo kahdentoistavuotiaasta asti oli ottanut huolekseen metsästyksen ja kalastuksen, kun taas toiset kalvoivat ja viljelivät pientä ohra- ja naurismaata ja hoitivat karjaa ja pientä lammaslaumaa, jotka oli saatu pelastettua, vihollisen kymmenen vuotta sitten löytäessä heidän turvapaikkansa.

Tuota päivää täytyi hänen aina ajatella kauhulla ja pelolla. Silloin oli hänen itsensä täytynyt seisoa silmästä silmään sen sanomattoman ja käsittämättömän julmuuden ja alhaisuuden kanssa, jota kutsutaan sodaksi. Hän muisti hyvin, kuinka Ulla ja hän olivat paimentaneet lehmiä kaukana suurella Heinäsuolla, jossa saraheinä oli voimakkaampaa ja vehmaampaa kuin missään muualla metsässä ja jossa muuramet loistivat kullankeltaisina tai punertavina pettävillä mättäillä. He olivat juosseet metsässä ja poimineet mustikoita, ja aurinko oli paahtanut niin että kuuma höyry leijaili suon päällä, kunnes illan saapuessa oli tullut aika ajaa karja kotiin yöksi. He olivat huhuilleet ja maanitelleet, ja lehmät olivat vastanneet ystävällisesti ja pitkään. Kun he juuri olivat päässeet karjapolulle, oli Maija äkkiarvaamatta ilmestynyt puitten takaa ja kasvot vaaleina kuin liina, vavisten kertonut, että vihollisparvi oli eksynyt metsään ja löytänyt heidän talonsa. Tilda oli kaukaa kuullut kavionkapseen ja heidän raa'at huutonsa; silloin he kaikki olivat hiipineet metsään paitsi vanhaa sairasta vaimoa, joka ei voinut kävellä ja hänen tytärtänsä, joka ei tahtonut jättää äitiään. Pian olivat he piilopaikkaansa kuulleet raakoja naurunhohotuksia ja molempien naisten läpitunkevia hätähuutoja.

Useita tunteja olivat hirviöt mellastaneet talossa etsien koko ajan ympäristöltä pakolaisia ja karjaa. He olivat tappaneet siat ja vieneet mukanaan molemmat hevoset, mutta onneksi olivat lehmät niin kaukana, etteivät he voineet kuulla kelloja. Lopulta olivat he panneet toimeen oikean lammasmetsästyksen ja kun eivät he saaneet niitä kiinni, olivat he ampuneet suurimman osan, mutta niin monta oli kuitenkin pelastunut, ettei lauma päässyt kokonaan sukupuuttoon häviämään. Nauru ja valitus ja tuskan huudot ja eläinten pelokkaat äännähdykset olivat kestäneet useita tunteja, ja kun pakolaiset olivat katsonet taloon päin, olivat he nähneet tulen leiskahtavan esille joka luukusta. Vaimoraukan huudot kävivät yhä käheämmiksi vaieten vihdoin kokonaan, mutta tyttären valitus kuului aina kauvempaa etenevän kavionkapseen keralta. Mutta kukaan ei ollut vielä uskaltanut mennä taloon, sillä eihän voinut tietää, olivatko viholliset todella jo lähteneet, vai olivatko he piiloutuneet lähiseudulle houkutellakseen pakolaiset esiin kätköstään. Nyt oli Maija tullut varottamaan tyttöjä, etteivät laulaisi eivätkä muutenkaan olisi liian kovaäänisiä. Hänellä oli maitoastiat mukanaan niin että saattoi lypsää metsässä ja jättää lehmät sinne.

Hän muisti vielä selvästi, kuinka kauhu ja tuskainen uteliaisuus olivat vallanneet hänet kuunnellessaan Maijan kertomusta. Ja näihin tunteisiin oli sekottunut mitä tietoisin katkeruus, melkeinpä viha niitä miehiä kohtaan, jotka eivät näyttäneet tekevän muuta kuin murhaavan ja polttavan, sillä jos kohta nämä olivatkin vihollisia, olivat hänen omat maantiehensä vieraassa maassa samoilla verisillä asioilla ja kenties juuri nyt polttivat vaimoja ja lapsia heidän palavien kotiensa liekkeihin. Miesten täytyi poikkeuksetta olla petollisia, pahoja ja julmia naisten kertomuksista huolimatta.

Kytkettyään lehmät puihin, lypsettyään ne ja otettuaan kellokkaan kaulasta kellon, hiipivät he metsänrajaan, missä tapasivat Miinan ja Tildan itkemässä pensaikossa. Talon kohdalla leijaili paksu, musta savupilvi sumentaen kokonaan iltaruskon loiston ja estäen sen kuvastumasta peilikirkkaaseen järveen. Silloin tällöin pistihe savupilven seasta punainen tulikieleke ja hämärtyvään iltaan nousi taajoja kipunaparvia palavasta rakennuksesta. He istuivat hiljaa ja kokoonlyyhistyneinä tuijottaen tuleen ja katsellen kuinka hirsi toisensa jälkeen romahti mustana törröttävän savutorven ja uuninjäännösten ympärille muodostuneeseen kekälekasaan. Onneksi oli ilma niin tyyni, ettei tuli tarttunut heidän nykyiseen asuntoonsa, pieneen saunaan, eikä navettapahaseen.

Hänen siinä istuessaan kesäyön hiljaisuudessa painuivat hänen silmänsä kiinni, ja hän vaipui uneen nojaten päätään vanhan Miinan syliin. Hän ei enää tuntenut vanhuksen kyyneleitä kasvoillaan, ei kuullut hänen hiljaisia rukouksiaan, ei rastaan laulua eikä hirsien ryskettä. Avatessaan silmänsä, paistoi aurinko suoraan hänen kasvoihinsa ja käki kukkui aivan lähellä, mutta savun ja palaneen katku toi jälleen kauhean todellisuuden hänen mieleensä ja hänen hiivittyään palopaikalle, olivat toiset siellä jo täydessä työssä. Savuavien hirsien joukosta olivat he löytäneet palaneen ruumiin. Se oli kai vanhan vaimon, sillä tytön olivat vainolaiset vieneet mukanaan.

Nyt kasvoi vehmaita, reheviä vadelmapensaita kivijalan ja kallellaan kenottavan savutorven ympärillä, mutta kukaan ei tahtonut syödä niitten marjoja niin punaisina ja mehevinä kuin ne syksypuoleen helottivatkin. Vähän matkan päässä talosta, keskellä metsää oli pieni, autio torppa, jonka asukkaat rutto oli vienyt. Sieltä he saivat uusia tarvekaluja vihollisen viemien ja polttamien sijaan. Olipa siellä rukki ja kangaspuutkin.

Pitkän aikaa olivat he sitten eläneet ainaisessa pelossa odottaen vain uutta vihollisen hyökkäystä, mutta kun ei sitä kuulunut, alkoi elämä vähitellen palata entiseen arkiuomaansa, ja päivisin olivat he tehneet uutterasti työtä, öisin uneksineet rauhan palaamisesta.

Niin kuluivat vuodet — tuli versoavia keväitä ja aurinkoisia kesiä, pimeitä syksyjä, jolloin puut huokailivat ja ryskyivät myrskyssä, kipenöivän kylmiä talvia, jolloin elämä oli ihmeellisen ihanaa, vaikka luonto tuntuikin kuolleelta.

Hän tuskin tunsi onni-sanaa, hänen vanhemmat toverinsa olivat niin harvoin onnesta puhuneet, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että jokainen muutos heidän elämässään olisi käännös pahempaan päin ja sentähden ei hän saattanut käsittää toisten alituisia valitusvirsiä.

Hänen siinä miettiessään ja unelmoidessaan tunsi hän veneenpohjan töksähtävän hietikkorantaan; vene kulki vielä pari otetta eteenpäin ja pysähtyi. Mutta hän jäi entiseen asentoonsa siksi, kunnes oli ajatellut ajatuksensa loppuun, ponnahti sitten joustavasti pystyyn ja oli yhdellä hyppäyksellä rannalla.

Vene oli ajelehtinut matalan kallioniemekkeen luo. Hän veti sen paremmin maalle ja alkoi kavuta sammaleista kalliorinnettä, kunnes pääsi korkeimmalle huipulle. Silloin kääntyi hän katsomaan taakseen suojaten kädellään silmiään kirkkaalta päivänpaisteelta.

Hänen järvensä oli tänään sanomattoman kaunis! Tuolla, kokonaan auringossa kimmelsi pitkä lahti, jota myöten hän oli tullut tänne. Hän tiesi, sen kauvempana kapenevan joeksi, joka vei vielä suurempaan järveen. Sillä tavalla ainakin kertoivat toiset, vaikka eivät he koskaan antaneet hänen kulkea niin pitkälle jokea myöten.

Vasemmalla laajeni järvi ulottuen kauvas sinisiin, autereisiin etäisyyksiin, missä se taas haarautui lahdelmiksi, ja kaukana taivaanrannalla siinsi metsäisiä saaria, jotka kuten jättiläiskokoiset vesilinnut uivat sinisellä pinnalla. Hirvisaaren salmen luona oli varmaankin lokeilla kalastuspaikkansa, koska sieltä kuului sellainen kirkuna ja meteli.

Vastakkaisesta rannasta pistihe veteen pitkä, kapea, hiekkainen niemi jakaen järven melkein kahteen yhtä suureen selkään ja päättyen pyöreään, korkeavartisia honkia kasvavaan kumpuun. Se oli salaperäinen niemi, sillä sen kärkeen oli kätketty aarre, jota maanalaiset henkiolennot vartioivat. Juhannusyönä saattoi siellä nähdä virvatulien palavan, — niin olivat ainakin Tilda ja Miina kertoneet — mutta aarteenetsijän tuli varoa lausumasta ainoatakaan sanaa, mitä tahansa hänelle tapahtuikin, sillä muuten vajosi aarre vielä syvemmälle maan sisään. Kerran oli kaksi miestä yrittänyt sitä ylös, he olivat saaneet sen jo melkein maanpinnalle, mutta toinen oli iloissaan huudahtanut: siinä se nyt on! ja silloin oli se ollut tipo tiessään. Nyt, kun kaikki miehet olivat poissa, oli yhdentekevää, löytyikö aarteita vai ei, sillä mitäpä naiset sellaisilla.

Järveä ympäröivässä metsässä näki hän ainoastaan yhden aukon. Se oli ikäänkuin pieni, vaaleanviheriä täplä järven oikealla rannalla ja sieltä nousi ohut, tuskin huomattava savupatsas sinistä taivasta kohti. Hän tiesi kodin olevan siellä, vaikka tuuheat koivut peittivät katon, viheriäinen täplä oli heidän peltotilkkunsa.

Kaunis oli hänen järvensä, se oli kaikkien myönnettävä — vedenrajassa leikkivien lokkien, kilpaa rantapuussa kukkuvien käkien, vastaisella niemellä viheltelevän kuhankeittäjän ja korkealla ilmassa, valkeitten pilvenhattaroitten alla kirkuvien tiirojen... hänenkin täytyi vielä kerran huikata laulunsa viime sanat niin että kaiku vastasi järven toiselta puolen.

Sitten jatkoi hän matkaansa metsään. Ensimäisen männyn juurella loikoi musta kyykäärme päivää paistattaen; nähtävästi oli se äskettäin niellyt hiiren, koska se oli niin pullollaan ja täyteläinen. Tyttö otti puunoksan ja musersi sen pään — miksi sen pitikin ilmaantua tänä ihanana päivänä onnettomuutta ennustamaan! Silloin remahti harakka hänen päänsä päällä ilkkuvaan pilkkanauruun. Entistä suuttuneempana asetti hän nuolen jouseensa ja lennätti sen nenäkkääseen lintuun. Siipiään lyöden putosi se oksalta oksalle ja makasi vihdoin maassa käärmeen vieressä loppua tehden.

— Siitä saa olla varma, että kaikki pyydykset ovat tänään tyhjät, mutisi tyttö vetäen nuolen harakan rinnasta; hänellä ei ollut varaa tuhlata ainoatakaan.

Mutta kauvaa ei hän saattanut olla nyrpeissään. Hänen täytyi välttämättä maiskauttaa suutaan puun oksien lomasta uteliaana tirkistävälle oravalle ja viheltää metsässä laulavalle rastaalle. Molemmat olivat hänen vanhoja tuttaviaan ja vastasivat hänelle samalla tapaa. Kuinka tänä vuonna olikin paljo mustikan raakiloita ja kuinka raikkaalta suopursu tuoksui!

Täällä juhlallisten honkien varjossa kävi mieliala hiljaisemmaksi ja vakavammaksi. Kuikkien parkuna eteni kaukaiseksi eikä käen kukuntaa kuulunut. Ainoastaan rastaan laulu ja metsäkyyhkysen kuherrus häiritsivät syvää hiljaisuutta. Täällä kävi hänen mielensä niin ihmeelliseksi — hän tunsi itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi, mutta metsäkyyhkysen kuherrus herätti hänessä outoja kaihontunteita. Täällä nautti hän yksinäisyydestä, mutta kaipasi samalla jotakuta, jonka kanssa voisi puhella — jotakuta, joka ei olisi Maija eikä Ulla, vaan viisaampi ja voimakkaampi, — joku, jota hän ei vielä tuntenutkaan — kenties oli hänen kaivattunsa joku metsän henki, joita silloin tällöin häämötti puitten lomista, mutta joiden lähelle ei koskaan päässyt.

Harjun toisella puolen oli hänen paras metsästysmaansa, jonne hän oli virittänyt pyydyksensä.

— Tietysti olivat ne kaikki tyhjiä! Hän kulki toisen luota toiselle, mutta kaikki olivat säilyneet koskemattomina paitsi yhtä, joka aivankuin kiusalla oli lauennut ilman että siihen oli mitään tarttunut ja toista, jonka karhu oli röyhkeästi viskannut sijoiltaan ja jonka hän suurella vaivalla oli keväällä saanut valmiiksi. Suuri koirasmetso lensi pauhinalla pensaasta ja katosi aivan hänen nenänsä edestä.

Nyt harveni metsä, ja korkeitten pylväsmäisten honkien sijalle ilmaantui vaivaisia suomäntyjä, joiden oksilta naava riippui kuin harmaa parta maahan asti. Mättäillä kasvoi muuramia, juolukoita ja suopursua, ja mättäitten välinen, kirkkaan viheriä karhunsammal oli pehmeätä ja vetistä. Kauvempana loppui mäntymetsäkin, ja suo avautui hänen eteensä autiona ja raskasmielisenä tummat suosilmät sammaleen välissä välkkyen. Äärimäisten mäntyjen luona oli hänen viimeinen pyydyksensä, josta hän ei ollut vielä mitään saanut.

Mutta nyt näytti onnenpyörä kääntyneen, sillä jo kaukaa huomasi hän satimen lauenneen. Hyppien mättäältä mättäälle riensi hän kiireesti sinne.

— Kettuko vai taasenko karhu oli käynyt ryöstämässä hänen saaliinsa? Sadin ei ollut millään tavalla epäjärjestyksessä, kuten karhun jäliltä, saalista ei myöskään oltu jätetty puoliksi raadeltuna paikalle eikä syöttiä kuljetettu pois niinkuin silloin, kun kettu tai susi olivat pyydyksellä käyneet. Entä jäljet sitten!... Eivät ne mitenkään voineet olla karhun?... Pitkät ja raskaat ne kyllä olivat, mutta missä olivat varpaitten jäljet? Sensijaan oli siinä ison koron sija, jonne oli kokoontunut vettä... Siinä oli ihmisen jäljet, mutta pelottavan, kauhistuttavan suuret...

Kalpeana ja vapisten tuijotti hän vähän aikaa merkillisiä jalansijoja, kunnes äkkiä sellainen tuska valtasi hänet, että hän juoksi sieltä kuin petojen ajama otus. Jos se olisikin ollut karhu, mutta ei ollut epäilemistäkään siitä, että mies oli käynyt hänen pyydyksellään.

Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja hänen kauhusta avoimet silmänsä olivat kyyneleitä täynnä. Hän juoksi kuin henkensä edestä uskaltamatta katsoa taakseen. Joka silmänräpäys oli hän kuulevinaan raskaita askeleita perässään, mutta hän ei henkensä uhallakaan olisi kääntänyt päätään — hän vain juoksi mättäitten ja kivien, kantojen ja kaatuneitten puunrunkojen yli. Pyyn pyrähtäessä lentoon hänen vierestään, kirkasi hän kuin haavoitettu eläin painautuen kuolemantuskassa puunrungon taakse piiloon, mutta huomattuaan erehdyksensä, jatkoi hän hurjaa pakoaan pistävien katajapensaitten tarttuessa hänen liehuvaan paitaansa estääkseen hänen juoksuaan, puunrunkojen uhkaavina asettuessa hänen tielleen ja harakoitten nauraessa pilkkanaurujaan hänen päänsä päällä.

— Hä hä hä, hää, sanoimmehan sen, sanoimmehan sen!

Vihdoin loppui metsä, ja hän pääsi talon entisille rikkaruohoa versoville pelloille, joitten viljelemiseen naisten voimat olivat olleet riittämättömät ja joitten ojat nyt kasvoivat ihmisen korkuista koivua ja leppää. Ja vihdoin häämötti saunan harmaa seinä koivujen välistä.

He olivat kaikki täydessä työssä naurismaalla. Miina ripotteli siemeniä pienestä savilautasesta mustaan, hyvin muokattuun maahan, ja toiset kolme sekottivat haravoilla kylvön multaan.

Nähdessään Ellan hurjan juoksun, jäivät he ällistyneinä seisomaan.

— Ella — Ella... Mitä on tapahtunut?... Vihollinenko on tulossa?... Onko karhu liikkeellä?... Oletko nähnyt metsänpeikon?... kysymyksiä ja huudahduksia sateli sekaisin.

Mutta Ella vain läähätti ja vapisi, kunnes Tilda oli tuonut kylmää vettä, ja hän oli juonut muutaman siemauksen.

— Mies on tulossa! Minä olen nähnyt miehen jäljet! — sai hän vihdoin sanotuksi.

Savilautanen kirposi Miinan kädestä, ja hänen hampaaton suunsa jäi ammolleen. Toisten käsistä hellisivät haravat, ja Tilda tarttui rajusti Ellan käsivarteen. Hänen pienet harmaat silmänsä kiiluivat omituisesti rumissa, rokonaroisissa kasvoissa.

— Mies — kuiskasi hän melkein sähisten, — sinä valehtelet, tyttö, tai olet vain nähnyt näkyjä — kenties ne olivat vihollisen jälkiä?... Kerro pian! Jumalan tähden, puhu!...

— Minä olen nähnyt yhden ainoan miehen jäljet, suuret, hirveät jäljet suon luona... läähätti Ella.

Eivätkö ne sentään olleet hevosen jälkiä! — huusi Tilda hädissään.

— Ei, ei, intti Ella, — mutta hän on ryöstänyt minun saaliini.