Part 10

Pieto se latoi ensimmäisen lyhdekerroksen närtteen pohjaan, meni närtteen päähän, katsoi pitkin lyhteiden tyvestä, kävi kahdesta kohti pökkimässä sisäänpäin ja eräässä kohti vetäsi lyhteen tyviä ulospäin, meni taasen katsomaan närtteen päästä, virkkoi:

"On tuosta vähän mutkalla noin puolen kämmentä ulospäin".

Kävi varovasti pökkimässä lyhteitä sisäänpäin, palasi taasen katsomaan närtteen päästä, katsoi totisesti ja juoksutti silmiään päästä päähän pitkin närtteen pohjaa ja virkkoi:

"Tuo pohja se täytyy olla suora, muutoin närtteestä tulee loksokylkinen kuin lama lehmä."

Sitte hän siirtyi toiselle puolen närtteen pohjaa, latoi lyhdekertuuksen ja taasen oikoi rintuuksen suoraksi, katsahti Kertun päälle, kohotti voimakkaan näköisesti hartioitaan.

"Sinä, Kerttu, saat ruveta latomaan."

Kerttu hieman punastui.

"Kun tuota osaisi."

Pieto: "Kyllä siihen oppii; alahan panna!"

Kerttu otti lyhteen ja pani närtteesen niinkuin näki toistenkin olevan.

Pieto: "Ei sillä lailla, ei sitä niin pehmeästi. Se pitää panna näin: tällä lailla töksäytetään tyvi tuohon toiseen lyhteesen, niin ei luista ulospäin. Muutoin se pursistelee näitten rinta. Tällä lailla vaan!"

Kerttu otti lyhteen, tönkeästi jusautti närtteen lapeesen.

"Näinkö?"

Pieto: "Paremmin toisen viereen, niin taajaan kuin vaan menee ja... Sillä lailla! Painahan lujempaan lyhteen tyvi."

Kerttu hartian voimasta huiskautti lyhteen närtteen laiteesen ja rutasi toisten viereen. Otti toisen ja kolmannenkin, pani ne samalla lailla.

Pieto: "Sillä lailla, annahan mennä se kertaus!"

Sitte poistui Pieto toiselle puolen närtettä ja alkoi latoa lyhdekertuusta.

Kun päästä päähän oli lyhdekertuus ladottu, katseli Pieto Kertun latajasta, nykki muutamia lyhteitä ulospäin ja virkkoi:

"Näkyypä se siitä lähtevän... Menehän tuonne toiselle puolen nyt latomaan."

Kerttu katsoi Pieton latomista ja siirtyi toiselle puolen närtettä ja alkoi suoltaa lyhteitä närtteesen...

Taasen oli lyhdekerta pantu. Pieto päätään kallistellen katsoi puolta ja toista närtteen sivua, virkkoi varmasti:

"Kyllä se nyt siihen vakautuu, kunhan lyödään vaan."

Nakkasi hattunsa sängelle ja hymyilevin kasvoin rupesi roppelasti latomaan lyhteitä.

Samoin Kerttukin oikein haltioissaan suki lyhteitä närtteesen. Toiset tytöt kantaa uhmittivat lyhteitä paikoille. Lyhteen latvasta, kun pirisi jyviä sängelle, niin hymyillen Pieto virkkoi:

"Pirahtaa sitä pitävältä. Mutta siihen sitä jääpikin, josta karisee."

Enempi ei hän enää puhunut koko yönä. Märkänä höyrysivät pulleat hartiat ja hymyyn lientyivät leveät posket. Märkinä makajaksina riippuivat tyttöinkin tukat ruskeille kauloille ja oistona juoksi hiki pitkin tulehtuneita poskia ja selkiin liittyivät märät paidat.

Niin työskenteli Pietolan väki Elokuun lämminnä kuhjayönä. Ja kun aamun aurinko hiipi itäisen metsän latvoille, niin juhlallisena johotti valtainen närte halmeen autiolla sängellä ja sen mahtava kuva seisoi aamuauringolle hymyilevän metsän tummalla rinteellä. Syvä tyyneys näkyi tyttöin ja Pieton väsyneissä kasvoissa, kun keräilivät päitä närtteen ympäriltä.

Kerttu istahti sängelle. Hikihelmien ojat näkyivät tuhrauneilla kasvoilla.

Auno istahti viereen. Ja hiljaisina kuin pulmuiset pilveen liepsahtelivat toisetkin tytöt siihen ympärille. Karkean paitansa hihaan pyyhkeilivät he kasvojaan ja kirkkaina remahtelivat silmät.

Kerttu katseli närtettä, virkkoi: "Vuosi takaperin olimme onnettomimmat, mutta nyt onnellisemmat kaikkia ihmisiä."

Auno: "Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää sanotaan. Todellakin, vähän enemmän kuin vuosi takaperin juuri tässä seisoimme. Se kauhistava palo hukutti elon ja elämisen henkeä ja hipeätä myöten. Mutta nyt on kaikki lisästen kanssa takaisin... Hyvä kaikki, hyvä kaikki. Nyt maksamme Ahtolaan velkaamme ja vielä jää kahdenkin vuoden leipä talteen. Siten eletään aivan luotuja päiviään."

Sanna: "Hyvä on pitkän pinon vieressä lastuja poimia."

Vappu: "Niin se ajan kiertävä ratas kiepauttaa yhdessä vuodessa asiat nurin niskoin ja kääntää taasen pystyyn. Kyllä me nyt elämme kuin pukit huuhdassa, kun muu paha muualta katsonee."

Kerttu: "Luojalla on lykyn avaimet."

Reeta kahden käden sukasi hartoja hiuksiaan korvainsa taakse, siniset verisuonet olivat korkealla tasaisella otsalla ja virkkoi:

"Niin on, ei pääse päätään ylemmäs."

Riikka katseli närtettä.

"Tuli siihen hyvä korkeus. Ei olisi uskonut minkälainen närtteen jätkä kokoutui tuolta yhdeltä aholta."

Vappu: "Näkihän sen semmoisen lyhteen paljouden."

Sanna: "Mutta mihinkäs niitä nyt ruvetaan jyviä panemaan? Se ei sovi pikku pussiin tuon närtteen sisus... Isä se suunnille tietäisi, paljonko tuosta pemahtaa rukiita. Kysytäämpäs isältä... Isä!"

Pieto kohotti päätään, kun oli kumartunut päitä poimimaan.

"Mitä?"

Sanna: "Paljonko luulette lähtevän rukiita tuosta närtteestä?"

Pieto virkkoi varmasti:

"Noin vähän enemmän kuin kuusikymmentä tynnyriä."

Vappu hytkähti, kasvot leimahtivat:

"Se on koko rovio! Ja ne ovatkin rukiita ihan helmenkarvallisia!"

Sanna: "Mutta mihin niitä sovitetaan? Ne eivät sovi pikku pussiin."

Auno: "Kyllä niitä on sijoja. Säkkinä on köyhä kaikki. Tuosta porstuan peruskamarista tehdään aitta."

Saara: "Se on minun kamarini; ei sitä panna aitaksi."

Riikka: "Sinun... Ole vaiti!"

Vappu: "Siitähän tosiaankin. Ei kuin pannaan lattia vaan, niin silloin on aitta valmis."

Kerttu: "Sitä minäkin ole ajatellut."

Sanna: "Siitä tehdään aitta ensi hätään... Mutta nyt tuntuu rupeavan päivä laulamaan. Eikö lähdetä levähtämään?"

Auno: "Niimpä tuntuu. Lähdetään vaan."

Vappu: "Kiinni se tuntuu silmiä riitelevän."

Tytöt nousivat seisalleen ja raukeasti haukotellen lähtivät kävelemään kotiinsa.

Pieto se vaan nokki hattuunsa närtteen sivulle karisseita jyviä ja itsekseen tuumaili:

"Herveä se on veri lumella minkä nuo Jumalan hyvät tuolla jaloissa."

Laskeusi polvilleen sängelle ja nokki jyviä lakkiinsa. "Niinpä se rupesi painostamaan... Sadeko tullenee."

Pani sen jyvähattunsa päänsä alle ja köllähti närtteen sivulle syrjälleen, lupsautti verkalleen parin kertaa silmiään, leveä partainen leuka hervahti varattomaksi, hengitys raskeni, nukkujan tyyni rauha valtasi uupuneet kasvot ja viihtyneenä retkotti jokainen jäsen.

* * * * *

Lännen vuoriin kätkeytyi illan aurinko, kun Pieto kohosi istulleen, harreili silmillään sinne ja tänne, nousi seisalleen, kävellä toikkaroi muutaman askelen, katseli taasen ympärilleen, haukotteli parin kertaa, kielellään kasteli paksuja huuliaan, käsillään hieroi turvottuneen näköisiä kasvojaan ja katseli taasen töhmeröisesti ympärilleen.

"Nukahdin tuohon... No en suinkaan minä hyvin kauvan... Kumma, kun koko ruumis on kuin syöty ja oksennettu."

Rupesi vielä samalle sijalleen pitkäkseen, haukotteli, että vesi tihkui silmistä, virkkoi:

"Kun olisi vähän enemmän nukuttanut, että olisi tuo pää selvinnyt."

Koetteli painaa silmiään kiinni ja herkutella uneen... Vaan taasen haukotti ja silmät vaan kirkastuivat ja uni näytti pakenevan kauemmas.

Pieto unehtui ajatuksiinsa, katseli taivaankannella lepäileviä illan juopuneita pilviä, katseli sinistä korkeutta, katseli ympärinsä kiertävää lakea eikä varsinaisesti mitään.

Siitä hän viimein nousi, lähti käsi paidanhalossa kävellä törkkimään. Itse hän ei näkynyt tietävän mihin menisi.

Osui kuitenkin rantaan, jossa tytöt paitsi Reeta ja Martta olivat verkosta tuotuja kaloja perkkaamassa.

Sanna vilkasi iloisen silmäyksen Pietoon ja virkkoi:

"Jopa nyt isä nukkui unenköyden aivan suoraksi."

Pieto katsahti tyhmästi ja kysyi:

"Miten suoraksi?"

Sanna: "Siten kun meni koko pitkän pituinen päivä."

Riikka: "Minä kävin monta kertaa katsomassa, mielin herättää kalakeittoa syömään. Mutta uni näytti olevan makeampaa, niin en raskinut."

Katri: "Ompa nyt Reeta jo toista kalakeittoa keittämässä. Onkin semmoisia ahvenia keitossa, että niitten säkeen ilkiää tarttua."

Pieton silmät suurenivat, harreillen katseli taivaanrantoja, katsoi Hyllyäiskeroa.

"Onko illan ruskoa tuo puna Hyllyäiskerossa?" Sanna: "Ompa hyvinkin ja viimeistä tähdettä sekin. Kohta uinahtaa ihan."

Pieto haukotteli välinpitämättömästi, lähti kävelemään, käveli pirttiin.

Otti tangosta leipäkannikan, puolikosta suolaisen selkä viillon siian, istahti pöydän taakse ja silmiään lupistellen pureskeli makeaan suuhunsa.

Reeta toi siihen maljallisen keitettyjä ahvenen muruja ja toisen maljan lientä.

Pieto pisteli ne kalamurut liiviinsä, ryyppi liemen päälle ja poistui kontulatoon tavalliselle yövuoteelleen ja paksulla kielellään loiski muutamia kertoja partaisia huuliaan, vetäytyi koukkuun ja ummisti silmänsä.

XV.

Metsä oli keltainen, lehdet lokoilivat puista, vettä lihuutteli samea taivas syyskuun tuhrakkana päivänä ja syksyn kolkko tyhjyys näkyi kaikkialla.

Reeta se oli jo aikoja sitten hoitanut lehmänsä, päästänyt ne metsään, puhdistanut maitoastiansa ja paikkainen talvinuttu yllään hän istui pirtin ikkunan poskessa, joka oli vedetty puoliauki. Siinä hän parsia jampi vanhaa syylinkää. Kylmännäköisen vahvan nenän päässä riippui kirkas vesitilkka.

Toiset tytöt ne vielä loikuivat repaleisella yövuoteellaan, venyttelivät ja haukottelivat, ei näkynyt olevan mihinkään kiirettä.

Reeta puolivihassa virkkoi:

"Mitä tuo oinisteleminen maksaa nyt koko päivän! Näkisi tuosta jo oiki soristelemisin kohota kynsilleen."

Riikka: "Joko nyt on päivä ylhäällä?"

Reeta: "Vasta se nyt on. Jo tuosta herran hetkestä olleet lehmätkin metsässä."

Vappu: "Noustaan velikullat pois."

Sanna rupesi suulleen ja virkkoi:

"Ei kannata yhden vajavan päivän tähden. Ollaan tässä yhdellä tiellään... En liiku tuosta."

Toiset tytöt hyppäsivät pois.

Auno otti alusen laidasta:

"Nousehan pois, sen likasorkka, siitä. Tokko älyät, vai mitä!"

Vappu: "Älä huoli, minä nakkaan tuon kissan tuonne paljaille säärille. Nakkaanko?"

Riikka: "Nakkaa, nakkaa, kyllä herää."

Vappu otti unisen kissan syliinsä.

"Ai hyvä lintu, pidähän nuo kynnet harallasi. Mikä se nyt on Mikolla, kun on niin unisena? Ei ole käpälässä yhtään havunneulaista."

Katri: "Kiusaahan vähän, niin kyllä löytyy käteen ruotoja... Paristahan niskasta... Sillä lailla! Katsoppa nyt kättä onko piikkiä. Nakkaahan nyt."

Sannan rinta pullistui ja ulos pörähti makea nauru, hyppäsi ylös ja virkkoi:

"Jos, jos sen pahokkaat ette ole pelaamatta niin"...

Katri: "Mitä niin?"

Reeta: "Kun et ole siinä roikuilematta; volkuilee paljain säärin kuin Mykrä-Kaija... Korjatkaa rikeneen ne rehunne lonsaan! Ja kun ei muuta liene, niin kurokaa niitä ryömiänne vähäkään sokeammiksi... Tuo Sanna se paraskin on. Ei huoli, vaikka yksin siekalein tippuisi päältä pois, roikelehtaa vaan. Kaunis kunnia. Ja tuo Vappu toinen hyvä, tuommoinen loikki, pää pilviä pitelee."

Sanna: "Katsoppas nyt Reetan nenää, kun on kyömässä. Se on väärinpäin noussut ylös tänä aamuna."

Reeta: "Sinä mokoma, tuo kippurakärsä. Melkein suora tuo omakin otsan pönkkäsi."

Sanna: "Semmoinen se pidetäänkin. Suoran edelle sitä ei ole käynyttä."

Kerttu: "Kun saisimme aamusen nihua, niin lähtisimme tästä johonkin... Kun rupeaa enemmän satamaan, niin sitte saattaa turoja noita ryöttiään."

Riikka: "Minun kuomani ovatkin ehyet, ihan neulalta heitetyt."

Sanna: "Sen ne ovat näköiset. Aivan ne ovat neulalta heitetyt, ei vielä päällä käytetty!"

Katri: "Ehyt minunkin on mekkoni, vaikka se on tuommoinen satakerta. On siinä paikka paikan päällä, mutta ehyt se siltä on."

Auno: "Niin, mihin sitä sitte lähdettäisiin, kun aamuista saataisiin? Mitä se Kerttu sanoi?"

Kerttu: "Tuosta sängestä lähdemme kuokkimaan ohran maata tulevaksi kesäksi. Etehen on elävän mieli."

Auno: "Aivan oikein! Se on ilmituuma. Laitappas emäntä hartsua pöytään!"

Vappu: "Tiedäppäs, emäntä, mitä virkasi vaatii, jotta saataisiin tuota, tuota murua rintaansa Matti Möykkysen sanaan."

Reeta: "Ei ole lukkoin takana. Tuolla kodassa on juustopata, kyllä saatte. Tahi kun ette saane, niin näpöttäkää ilman vaikka kolmeen karvanlähtöön, semmoiset viisaat."

Sanna: "Laittakaapa tuo rypysija tuosta pois, tuota, tuota. Kun minä itse tässä rupean hötkyttelemään emännäksi, niin ei kuiva kynsiin murkina, ennenkuin on pöydällä. Tässä on emäntä ja toista paisuu!... No hytinään joka kynsi!"

Vappu: "Eipähän hameen helmat ahdistane emännällä."

Sanna käsipuolessaan kantoi juustopadan pankolle ja siekaleiset hameen helmat hetalehtivat nilkoissa; otti astiavasusta maljan ja ammenti täyteen kokkaista juustoa, ammenti toisen ja kolmannenkin maljan, virkkoi hymyellen:

"Jos kokki tahtoo etujaan valvoa, niin tulkoon katsomaan osansa päätä, muutoin jää tiirin osalle: pohjapa tässä kopajaa... Mutta pispapa on tullut vieraaksi kokille, kun on juusto pohjautunut!"

Reeta mulautti Sannaan ja virkkoi tylysti:

"Eiköhän jotta pappi."

Pisti parsinneulan hampaihinsa, puukolla leikkasi langan ja sormiensa nenillä venytti syylingän kärkeä, näkyisikö vielä hiutiokohtaa. Otti kätensä pois sisästä, venytteli syylinkää kahden käden, laski siivosti viereensä penkille, otti toisen syylingän parsiakseen eikä näkynyt välittävän vaikka toisten suut läikivät parhaaltaan ja lusikat kalisivat pöydällä.

Vappu: "Kyllä nyt kokilla riihen nurkka palaa."

Sanna: "Anna palaa! Ei se nyt välitä, kunhan saa töppösiä."

Riikka: "Tule pois, Reeta, yhteen nujuun, muuten jäät tyhjille suin. Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Kyllä me nämä eteykset saadaan laitaan ilman hänettäkin. Tietäähän elävä kuolevansa; emme perusta. Veistelläänhän vaan tuota siian lapetta juustolle ja leivälle kolmanneksi sääksi, vahvikkeeksi, ettei sujuttaisi ympäri kuokan varresta kuin ankerias."

* * * * *

Sängen rantaan astuivat tytöt. Sanna löi kuokkansa maahan, seisahti, silmäili alastonta sänkeä ja virkkoi:

"Tiinä titä oiti..."

Kiskoi hartiavoimalla ensimmäistä kuokan palaa ja jatkoi:

"Lujassa ovat kuikassa höyhenet minkä tuossa pelto... Mikä ne nuokin kannot laulaa pois? Tuossa jo on ensinnäkin tuommoinen juurikka; mikä tälle osataan?"

Kerttu: "Kyllä osataan, kun otetaan Kuokka-Iiskon konstit käsilleen... Kaivetaanhan reikä tuonne juuren alle. Ompa tuolla kehikon kupeella kuiva hirsisalikka. Terottakaapa sen tyvipää, mutta tehkää semmoiselle sian kärsälle, että pysyy juuren alla; tuokaa se tänne, minä kaivan sijan."

Tytöt kantoivat hirren paikalle.

Kerttu: "So, laskekaa tuohon tyvi... No nyt nostetaan latva ylös, että pääsee solahtamaan nenä juuren alle... No nostetaan vielä! No niin... Vielä vähän. No joka henki niinkuin yksi henki! Kohta menee... Pikkuisen vielä!"

Tytöt pullistunein kasvoin nostivat hirttä pystyyn.

Sanna: "Ei tämä nouse enempi. Tule sinäkin, Kerttu!"

Kerttu: "Minun täytyy tätä tyveä painaa, muutoin se keikkaa."

Katri: "Tämäpä peliä on, kun toiset nostavat, toiset painavat."

Sanna: "Tämä on kuin Paapelin tornin rakennus: toiset tekevät, toiset purkavat."

Kerttu: "No pois hurmuus ja nostetaan vielä... No ei tullut kalua. Tule, Katri, painamaan tuosta, tuosta noin tällä kangella painat vaan, minä lähden nostamaan. Sittehän on kumma, jos tämän kanssa nyt päivä pitää ährätä. No nyt yhtäaikaa!... Se niin, solahtipahan juuren alle!... No nyt painetaan! Niin, sillä lailla! Siirrytään latvemmas sitä tehden kuin yltää. Ka niin!"

Vappu: "Ka rietas, miten ruskaa ja lekkuu tuo kanto, katsohan! Kyllä nyt ei kanto ole omalla asiallaan. Painetaan vaan yhä!... Katsokaa miten laajalta liikkuu maa!... Kuule, mitä nuhjavat ja ponkkavat juuret. Mennään ihan latvaan ja painetaan kerrassaan maahan!... Sillä lailla! Voi, voi kun tämä on lystiä!"

Kerttu: "Pitäkää vaan siinä; minä kopistelen mullan pois, että kevenee."

Sanna: "Täytisen karhapää mikä on!... Siinä on juuria vaikka minnepäin, mutta lähdön teki!" Auno: "Täytyy sitä voiman käsissä." Riikka: "Mutta ase on tuo hirsi tuohon asiaan."

Katri: "Eihän tuolle sulinkäsin voisi ei tämän taivaallista."

Kerttu: "Tulkaapas noihin sarviin, niin kellistämme nurinniskoin... Sillä lailla vaan."

Auno: "Ruska mitä ruska, vaan kyllä kellistyt... Siinä se nyt karhottaa, mokoma karilas."

Riikka: "Minkälaisen puran on kasvanut maaemään ja sinne se vielä haroittunut sen tuhansiin haaroihin ja imekkeihin! Mutta lähdön teki!"

Auno: "Mutta katsokaapa tuota multaa, kuinka se on kaunista. Se on kuin ilmoista talkkunata."

Sanna: "Entäs tuo myllöstys; miten kuohkeata on tuon juurikan pohjalta. Se on semmoista savikon muheaa."

Kerttu: "Näkyy olevan paras, kun ensimmäiseksi väännellään nuo kannot, niin se siinä myllöstäytyy, että vähä jää koko kuokkimista. Näkyvät nuo juuret urkenevan niin kauas."

Vappu: "Se parasta! Tämä on lystiä... Tuoko nyt?"

Kerttu: "Vaikkapa se, sitte tämä, sitte järestään lähdetään liestyttelemään. Mutta tuli se myöskin on laitettava, jossa näitä jäljestä poltetaan. Ei näitä muutoin soviteta mihinkään."

Katri: "Me Saaran kanssa laitamme tulen ja rupeamme jäljestä polttamaan."

Sanna: "Se parasta!"

Kerttu: "Samahan se. Mutta tuohon alle tuulen, ettei savu ole ristinä."

Katri ja Saara laittoivat tulen: siihen sulloivat juurikoita kumolleen ja pulputen kohosi sakea savu.

Siten työskentelivät tytöt kantoisella vainiollaan aamusta iltaan päivät ja viikot. Katkeamatta näkyi kantokasain liekottava tuli, sininen savu kiirehti syksyn metsiin. Turpeen näköisinä liikkuivat tytöt tuohtuvien kantokasojen ja riittyväin hiillosten vaiheella ja tumma nokihierre oli kiehtynyt vahvoihin huuliin.

Siten se kantoinen aho vähitellen muuttui muheaksi pelloksi. Ja kun Marraskuun poutainen yö anasti maat routaiseen hallintoonsa, oli enemmän kuin kolmen ohratynnyrin ala kantoista rinnettä puhtaana peltona.

Viimeisen kantorionsa liekottelevaan paisteesen istahtivat tytöt ja katselivat kalpean kuulakkaa taivasta ja kuuranhärmäisiä rinteitä.

Kerttu virkkoi tyynesti:

"Tosi on vanha sananlasku, että

"Martti maalle, karttu jäälle, paimenet kylän kululle.

"Jopa Kalliojärvi sulkaa vetää, tietää se että huomenna on Martin päivä."

Sanna: "Sanoopa se sananlasku, että

"Simo siltoa tekeepi pahan Martin maalle päästä."

Vappu: "Sanoopa se sananlasku, että

"Simo siltoja tekeepi, Martti maita vahvistaapi."

Auno: "Vahvistakoon nyt maat ja metsät, kun saatiin tuommoinen läikäre tähän kuokasta ja kuokostapa kuokoksen päiväistäkin, peltoa kuin maksaa!"

Vappu: "On peltoa kuin Kyrössä. Siitähän on sananlasku, että kun olisi yhdessä Kyrön pelto, Limingan niitty, Kemijoen kalavesi, niin ei tuttaisi Jumalalakaan."

Kerttu: "Ompa tosiaan peltoa tuossa. Kunhan siihen kuusi nautaa, kahdeksan lammasta ja neljä vasikkaa antavat moskaa höysteeksi, niin ei se ollut viimeinen touko, joka tältä rinteeltä tuonnoin leikattiin. Vielä siinä on touko ryömyllään vastakin."

Vappu: "Toivossahan se köyhä elää, pelossa rikas kuolee."

Kerttu: "Niin, tästä on päästy, mutta ei työ tekijältä lopu. Nyt sitä pitäisi tuota asuinrehtoa ruveta sulaksi laittamaan."

Auno: "Sehän se olisi, mutta, mutta..."

Sanna: "Taitaa mahti käydä vähäksi uunin teossa."

Auno: "Mutta kiven nosto nyt on ennenkuin maan routii. Tuossa minä tiedän, tuossa järven toisella puolen aivan veden kielellä semmoisen syrjälouhen, siitä saa vaikka minkälaisia liuskoja. Siihen on meidän käyminen käsiksi ennenkuin kerkeää routia aivan jalkapuuhun. Kyllä niitä siitä yhdeksi uuniksi heti lähtee. Ja kun tuossa järvessä joutuu jää kantavaksi, niin noilla kelkoilla suokaisemme rantaan."

Sanna: "Mutta pitää olla hevoiset kengässä, muutoin hampaansa särkevät, kun turvalleen lankeilevat nilpulla."

Vappu: "Eipään kengittä! Ei liene liiaksi sukatkaan, kun pitkittänee tuota ilmaa."

Katri: "Mutta kukas uunintekijäksi? Siinä se taitaa tulla ällä eteen."

Kerttu: "Ompa hätäkin. Otetaan Koivukankaan ukko mestariksi. Se on pappilaankin muurannut aikoinaan."

Sanna: "Mitä siitä on homekoppolista enää taikaa, vanha kakaraan kaatuva laho. Kyllä siitä nähden pysyvät kehikot kylmillään ijankaikkisesti."

Kerttu: "Älähän sentään... Sen ukon päässä vaikka se on paljas kuin munan kylki, on vielä täysi nero ja se on pää-asia. Mitäs me hänen voimistaan; vaikka paarilla kannetaan työpaikalle, niin itse teemme työn, kunhan vaan suusanalla neuvoo."

Auno: "Se keino kaikista paras."

Riikka: "Silloin meistä muurareita rupeaa tulemaan."

Kerttu: "Vieläpä suutariakin. Se mies se osaa opettaa kengänkin tekoon. Se kuuluu enemmän koin kaksikymmentä vuotta olleen sotaväessä suutarina. Niin kertoi Rasilan Maija-muori."

Katri: "Vaan on se ukko päästänyt monta miestä kenkäjalkaan!"

Riikka: "Minä kyllä opettelen suutariksi. Ei se ole ihmistä pahempi suutarikaan."

Sanna: "Vaan suutarin jalassa ei ole kenkiä eikä sepän tupessa puukkoa, se on vanha sananlasku."

Riikka: "Oli miten oli, matta suutariksi opettelen. Oppia se on suutarinkin oppi."

Auno: "Ei ole puheen pituudesta. Mitäs muuta kuin lähdetään kivipaikalle."

Sanna: "Kyllä eivät laho vielä aamuunkaan. Antaa nyt hautua sen asian."

Vappu: "Sen minäkin sanon, ettei niitä syö siellä hiiret eivätkä vie muut, jos ovat huomeneenkin. Tänä iltana lämmitetään sauna ja karistellaan entinen noki selästään ennenkuin uutta alamme hieroa."

Riikka: "Niin tehdään. Kyllä ollaankin koko porokopeloita."

Auno: "Eipä tuo sentään tunnu suuta väärään vetävän minullakaan se kylpyhomma."

Kerttu: "Semmoista minä olin ajatellutkin, vaan hyvähän on tuumata valmiiksi."

Saara: "Mutta minun kamariini tehdään ensimmäiseksi uuni."

Riikka: "Mikä se on sinun kamarisi?"

Saara: "Tuo porstuan perus."

Katri: "Mistä se on sinulle tullut?"

Sanna: "Ole veikkonen ääneti? Ne ovat kaikki yhteisiä kuin kuin köyhän Paavon hevoset, että hei kaikki minun hevoseni."

Saara: "Minä sen pidän porstuan peruskamarin."

Vappu: "Ei tule ne herkut. Paraskin vaivannäkijä tässä nyt tarvitsee omituiset kamarit! Melkein pehmeillä käsillä olet vielä tähän asti asiaan tarttunut. Kyllähän sinä tässä pannaan herrastelemaan... Odottele kerjäläinen."

Saara: "Vaan minä en lähde kiven nostoon."

Vappu: "Jos tahasi! Se ei paljon hidasta."

Sanna: "Mutta laiskan ei pidä syömänkään. Katsotaan kyllä, kumpiko on parempi: tehdäkö työtä vai olla syömättä."

Saara: "Ka Sannan silmiä, kun kiiltävät koin Jormaselaisten... Kyllä minä syön, mitä minä tahdon."

Sanna: "Syöt, vaan määrältä syöt, jos tahdotaan. Saat sanoa kuin venäläinen sotamies, että määrältä Ruotsi syöttää, määrältä asuttaa."

Katri: "Ei se toki Saara malta ollakkaan poissa kiven nostosta. Eipä se pysynyt poissa salvokseltakaan, vaikka uhkasi."

Vappu: "Se vaan suunsa mauksi sanoo... Tulee se toki kiven nostoon noita räpylöitään katselemaan."

Saara mulautti Vappuun.

"Sinä mokoma työpuskari. Kyllä minä kohdastani kontin kannan."

Sanna: "Ei suuri sana suuta halkaise!...Sinä kohdastasi kontin kannat. Kuka se on nähnyt?... Johonkin käsketään, niin on nenä kyömässä ja suu murrollaan kuin Mörö-Kaijalla, vetää sääriään kuin vaivainen kana. Ja tapaa sen silloin jos jokin tauti, saisi se Rupukan muori olla aina puoskaroimassa."

Saara: "Mutta mitäs Martta on tehnyt."

Sanna: "Martta! Häpeä toki suullesi vetää! Reetan apuna muutostaa karjan hoitamisessa niin pitkät kuin päivät."

Kerttu: "Mitähän maksaa tuo jatustus."

Saara: "Tuo Sannahan tuossa."

Sanna: "Sinä puhdas kuin pesty kekäle! Katsoppas alkua; kenen oli syy?"

Auno: "Kaksikin hyvää, kolmekki autuasta."

Saara: "No ei minun syytäni ole. Minä tahdon tuon Porstuan peruskamarin omakseni. Tahi jos sen pidätte aittana, niin sitte tuon päivänpuolimmaisen nurkkakamarin."

Sanna: "Hyhyy... hyhyy... Kylläpä ylhäiti lennät nyt! Jo nyt ämmä rukka panit liian paljon palallesi. Vai nurkkakamari, päivän puolimmainen!... Parhaassa se olisi sentään vievä mieli... Ole toki uneksumatta semmoisista hommista!"

Vappu: "Lauluksi se toki se homma jääpi."

Kerttu: "Pirtin uuni meillä on ensimmäinen."

Auno: "Ja sen teemme tuossa paikassa. Se on päätetty; Koivukankaan ukko mestariksi, minä ja Kerttu murareiksi."

Vappu: "Olen minäkin yksi kokelas."

Sanna: "Ja minä."

Katri: "Mitäs minulla teetetään?"

Sanna: "Sinä saat olla savilänttärinä ja Saara pannaan paljain säärin polkemaan savilavaa."

Saara: "Eipä muuta kuin pannaan. Puhu toki hiljaa semmoisista."