Part 11

Kerttu: "Kun ei lopu tuo marina ja märinä. Asiaa ei neulan edestä, niin kunhan jätistään... Missäs olikaan kuokkani? Vien sen talteen vastasen varalle."

Sanna otti kuokkansa olalleen, potkasi Kertun kuokkaa ja virkkoi:

"Tuossa on tökerösi."

Pystöpäisinä kuokat olallaan lähtivät tytöt kävelemään kotiinsa päin. Punaiset pohkeet vilkkoivat repaleisten helmain välistä, löyhällä riippuivat olkapäissä poroiset paikkanutut, levällään repsottivat niskoissa liestyneet palmikot, ja jaloissa karskoi kahmeinen tanner.

XVI.

Oli umetto päivä Joulukuussa Marraskuun rajalla. Sillan tasalla oli uunin teos Pietolan uudessa pirtissä. Tytöt asettelivat suurimpia ja laajimpia kiviä pohjakettaan.

Koivukankaan ukko se istui pölkyllä, turkinkaulus oli pystyssä ja vanha näätäreuhka suojeli paljasta päätä. Turkin raosta näkyi kurttuinen kaula, ja varatonna riippui tuomivartinen pahkapiippu hampaattomissa huulissa. Korkea kyömänenä seisoi ylähuulen tasalla ja kaitaiset kureiset kasvot peittyivät valkeaan partaan. Käsissä oli hänellä melkein sylenpituinen suoraksi höylätty särmikäs keppi, jonka nurkissa oli muutamia koloja. Niitä se ukko piteli miettivän näköisenä laihoilla, vapisevilla näpillään, osotteli uunin pohjaa ja virkkoi:

"Niin tuohon... Tuohon ainakin se on pirtin uunin vetoreiän leveys ja tuohon korkeus. Siitä se sopii hölkäisemään."

Seisalleen nousi ukko. Vahvat sarkahousujen lahkeet olivat irtaallaan paulakenkäin päällä maatavetona, jäykkänä kömötti kohmea turkki koukkuun rytistyneellä pitkällä vartalolla.

Hän astui askelen, kuuristui verkalleen, mitteli kepillään uunin teosta kaikilta sivuilta, virkkoi:

"Sisnoin... Nyt tässä täytyy tietää mitä tästä tehdään... Sisnoin."

Mittakepillään ukko piirteli uunin sijaa osiksi ja miettiväisenä puheli:

"Tähän tulee takka... tähän liesi... tähän ja tähän vetoreikä... tämä jää pesäksi... sisnoin sisnoin... Tuo kivi pannaan tähän nurkkaan sisnoin... tuo sitten."

Osoitti kiveä lattialle.

Kerttu otti kiven, nosti ukon osoittamaan paikkaan, käänteli siinä.

"Mutta ei tämä käy tähän; on tuo laita tuommoinen lieppu,"

Ukko: "Kyllä se käypi, sisnoin."

Piirti kepillään kiven laitaa.

"Tuosta vasaralla tuo laita pois."

Otti vasaran ja kankeasti taksautteli kiveä.

"Ka näin... Ka näin tällä tavalla... Sisnoin."

Kerttu hymyellen katseli ukkoa, kun se vasaralla taksautteli kiven laitaan ja sanoi:

"Oppineen on hyvä työtä tehdä; listii kuin naurista vaikka on kiveä."

Ukko: "Listittiin sitä aikoinaan. Mutta ei ole miehestä mennehestä eikä tuiki tullehesta, minkä minustakin... Toinen jalka on haudassa, toinen haudan partaalla... Sisnoin, nythän se siihen jo mukautuu... Lonkkaa vähän... Annappas tuo kiven liuska tänne, pannaan tuonne laidan alle, niin heittää se."

Kerttu: "Tämäkö?"

Ukko: "Se toinen. Ei se, tuo tuokimmainen. Ka se..."

Ukko sokrotti kiven liuskan sen pantavansa kiven alle. "Sisnoin, heittipään lekkumasta. Nyt vaan seosta alle..."

Pani lastalla savitahnosta kiven sijalle, pani kiven paikoilleen, koputti vasaralla, että tuli iholleen, virkkoi:

"Sisnoin, siinä se on yksi. Nyt asetetaan toinen nurkka. Katsotaan vaan, että tulee uuni seisomaan suoraan eikä kalhimmittain kuin pilantekijä."

Pani kiven toiselle nurkalle, mittasi kepillään ristiin.

"Sisnoin, siinä on toinen nurkka."

Okiasi suoraksi itsensä ja jatkoi: "Nyt tässä ei ole muuta silmänkirjaa kuin nämä sivut muurataan suoraan, aivan suoraan, ettei jää laiskan kohtia."

Auno otti kiven laatan, loiskautti uunin pohjalle.

"Tästäkö näin? Tuohan on ihan kuin tuosta."

Ukko kepillään koputti kiven nurkkaan.

"Sisnoin, tuo viiste nirskutetaan pois tuosta laidasta."

Auno lohkoi vasaralla kiven laitaa sen verran kuin ukko määräsi kepillään ja pani sijalleen.

Ukko: "Sanoi, savea alle vaan... Sisnoi... Hyvä on. Siitä se lähtee, kunhan tässä tievaillaan."

Auno: "Kun tässä päästäisiin alkuun, niin kyllä sitä sitte."

Sanna: "Kun sitä päästäisiin järkeensä, niin eihän tässä taasen ole kuin pidellään ja vedellään."

Ukko: "Kyllä työ tekijänsä neuvoo, kunhan tässä päästään matkalle."

Osoitti kepillään muurausta ja jatkoi: "Tähän vaan nyt näitä sivuja aletaan kutoa vaan."

Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu alkoivat asetella kiviä sijalleen. Ukko istahti pölkylle, pani keppinsä viereensä, täytti pahkapiippunsa, iski tulen taulaan, pani sen piippunsa päähän rouheiden sekaan ja alkoi imeä tuomista vartta. Syvään upposivat poskinahkat imiessä uhkeaa piippua ja niukasti tuikahteli sininen savu massahtaissa märkäin huulten.

Siten ne tytöt muurasivat uunia. Koivukankaan ukko se istui aamusta iltaan paikoilla ja anteli vapisevia määräyksiä.

* * * * *

Oli joulunaattoilta. Jouluolot olivat levällään puhtaalla lattialla. Honkainen pystyvalkea lieskotteli takassa Pietolan uudessa pirtissä. Koivukankaan ukko teki haloista lapinjakkaroita ympäri talon. Tytöt tekivät olista pehmikkeet niille jakkaroille ja niillä jakkaroilla istuivat herttaisen pystyvalkean iloisella paisteella ukkokin mielihyvällä veteli piippuaan ja katseli hulmuavaa tulta, johon piipun päästäkin verkalleen rientivät vaalakat savuhiulut. Muuta ääntä ei kuulanut kuin tulen hulmina vetotorvessa ja hiljainen kärinä ukon piipusta, kun se alkoi käydä pohjilleen. Pieto istui valon kälveessä ja lauhalla mielin silmäili hohtavia seiniä, joissa välkähteli pystyvalkean liekkivä valo.

Tyttöin silmät paloivat ja saunan löylyn tulehduttamat kasvot liekehtivät. Kaikilla näytti olevan virkkamista enemmän kuin koskaan ennen. Mutta eivät ne vaan virkanneet, märkiä tukkiaan vaan kahden käden oikoivat takaraivan puolelle. Reeta se jo kampasi ja istui jakkarallaan vähän pimennossa uuninnurkan suojassa.

Mutta heti lentivät tyttöin silmät oveen, kun porstuasta kuului kävelyä.

Ovi aukesi ja Ahtolan emännän iloiset kasvot ilmautuivat ovelle ja tieraisia kenkiään kopistellen astui pirttiin. Tytöt löivät käsiään yhteen, hyppäsivät seisalleen, hykertelivät käsiään. Sanna ehätti sanomaan:

"No eikös tullut vieras! No vanha koira se ei valetta hauku. Reeta on koko illan hokenut, että nyt aikoo vieras, suuta syyhyttää".

Reeta: "Niinhän minä povasin. Toteempaan kävi, vaikkette uskoneet."

Emäntä ei virkannut mitään, heitti turkkinsa penkille, päähuivinsa kiskasi, heitti sen turkkinsa päälle, sukasi kahden käden hiuksiaan korvain taakse ja hehkuvalla mielin virkkoi:

"No onni uuteen tupaan! Terve teille nyt tänne! Voi, voi kuinka teillä nyt on tilavaa ja valoisaa... Aikoivat tulla meillä ominpäinsä aikaan, niin lähdin katsomaan tätä teidän uutta pirttiä, kun kuulin, että jouluksi valmistuu. En malttanut olla tulematta katsomaan."

Auno: "No istukaa toki tänne meidän keskeemme, minä teen vielä lapinjakkaran itselleni... No istukaa vaan tähän, siinä on oikein vanhankansan istuin."

Auno teki kolmesta halaspuolisesta halosta lapinjakkaran, pani olkikäärön ja istui siihen jakkaralleen emännän viereen.

Emäntä palavin silmin katseli ympärilleen, pullea rinta hytkähteli, suu aukeili ja yritteli sanomaan, viimein virkkoi:

"No en tiedä mitä sanoa nähdessäni kaikkea tätä... Jumala on rikas... Vuotta puolen toista on siitä, kun ei mitään ollut tällä sijalla. Hyvä Jumala sentään!... Koivu-ukko se vielä muurasi tuon uunin? Oikein sievä uuni, uuni kuin morsian."

Ukko veteli välinpitämättömänä piippuaan ja sanoi:

"Minä... millä voimalla? En ole kättä puuttanut! Tässä istuin ja katselin valmista; näkyipä tuo nousevan."

Emäntä: "Tytöt ne muurasivat? No kaikiksi teitä on! Kuka se oli muurari?"

Sanna: "Kuka kerkesi. Oli toisinaan kuin muurahaisia kekosen päässä keväisessä paisteessa."

Emäntä: "Kaikiksi teitä on, sanon vieläkin. Ja hyvä tuli?"

Ukko kohotti hartioitaan, kasvot kirkastuivat ja virkkoi: "Siinä on yhdellä sanalla hyvä uuni. Sata lunta on niskassani, sata lehteä hartioillani, sata sulaa olen soutanut, en ole parempaa uunia nähnyt."

Kopisti kypenet piipustaan takalle ja pitkästä massistaan alkoi laihoilla vapisevilla näpillään ammentaa rouheita piippuunsa. Tumma kurttuinen leveä rinta paistoi auki olevan paidan halosta ja löyhällä riippuivat karkeat housut ohuilla reisillä.

Emäntä: "Että ei mahti maahan jouda vaikka mahtajat menevät. Niimpä ukkokin antoi teille uunin tekomahtinsa viimeisellä ikänsä kannikalla."

Ukko: "Kyllä ne nyt osaavat, jos tahtovat."

Sanna: "Mutta Riikasta se tuli suutari vielä muun hyvän päälle."

Emäntä: "Miten niin?"

Sanna: "Tuo ukko opetti ja puhdetöikseen Riikka ommella suimi sen pitkää, tämän lyhyttä."

Sanna otti loukosta kengät.

"Täällähän on kenkiä toista läjää."

Riikka punastui, puri huultaan ja virkkoi:

"No taasen hapattaa. Annahan olla niiden siellä."

Emäntä ojenti kättään.

"Mikä näissä on? Kengät kuin kengät. On tuosta mennyt vähän rynikukolle, mutta kyllä se siltä kenkänä menee. Aivan näkymättömiin kävelee mutkaista tietä... Ei muuta kuin hyvyys vikana. Tekemällään mölkä soutaa."

Reeta: "Ei ole heidän koreudestaan kun häntä on jota vetää koipeensa tuiskulla ja pakkasella."

Ukko läimäytti Riikkaan lystin silmäyksen ruskeilla silmillään ja virkkoi:

"Eivät sitä ole naskali kädessä muutkaan suutarit syntyneet. Opittavaksi ikä, ei elettäväksi."

Reeta sai päänsä palmikolle, otti kuppivasunsa, otti pankolla olevan padan päältä kannet pois ja alkoi ammentaa maljoihin höyryävää metsokeittoa. Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu kantoivat ruokia pöydälle.

Pöydän ympärille kokoutui perhe.

Emäntä istui pöydän takana, katsahti yli joukon ja virkkoi:

"Eikö Koivu-äijä muistaisi jonkun virren värsyn? Juhlan kunniaksi tässä laulaisi. Vielähän se vanhalta muistilta menee."

Ukko liitti laihat sormensa ristiin, laski ne pöydän laidalle, virkkoi:

"Ja tämän ensimmäisen aterian siunaukseksi tässä asunnossa tänä merkillisenä hetkenä olisi kyllä tarpeellista; mutta ei taida minun ääneni jaosta."

Emäntä: "Äänellään lintukin laulaa. Antakaa tulla vaan."

Ukko rykäsi kaksi kertaa, karasti kurkkuaan ja alkoi laulamaan:

"Ah Jeesuinen, minun herraisen j.n.e."

Pieto ja tytöt panivat kätensä ristiin, kasvot vakaasivat ja katselivat ukkoa. Emäntä säesti ukon väräjävää virttä heleällä äänellään. Ja ihanasti helisi raikea pirtti...

Syömästä oli päästy, ovilattialle tehtiin vuode Pietolle ja Koivukankaan ukolle.

Mutta tytöt ne tekivät itselleen karsinalattialle oikein loikavuoteen.

Siihen sitä langetuin, Ahtolan emäntä laitimmaiseksi.

Äänettöminä siinä keuvottivat; silmät harreilivat yli hohtavan katoksen, jossa liekutteli varvenevan pystyvalkean suopea valo.

Emäntä huokasi syvään, nosti kätensä rinnoilleen ja virkkoi:

"On monta Joulua siitä kuin Vapahtaja on syntynyt."

Sanna: "Huomennahan sitä kuulutaan kirkossa saarnata poukuttavan... Minä muistan, kun äiti-vainaa viimeisenä Jouluyönä puhui Vapahtajasta rehuisessa seimessä, puhui paimenista karjatarhassa. Sitä en muista oikein mitä se puhui eräästä Simeooni-vanhuksesta. Yhtä ja toista se kertoi, jota Ahtolan vanha muori oli hänelle päähän istuttanut ruotityttönä ollessa... Niin, kaikkeahan niissä kirjoissa olisi, joka niistä selon saisi."

Emäntä: "Olenhan kuullut, että olette huonot lukemaan. Mutta nyt tämä uusi rovasti teidät panee ahtaalle."

Vappu: "Jokohan kuivamaan nostaa."

Emäntä: "Kyllä ne sitä mainitsevat ankaraksi siitä luvun kohdasta. Ja oma hyvähän se olisikkin, jos oppisi lukemaan. Ja sempätähden se lieneekin ankara."

Sauna: "Olkoon miten ankara tahansa, mutta ei minusta heltiä yhtään sanaa."

Vappu: "Ei minustakaan."

Riikka: "Tokkohan tuntisin iitä jos kaksisauvassa vastaan hiihtoisi."

Katri: "Tuntee tuon sentään, vaikka paikalla tulisi eteen."

Saara: "Tuntisin minäkin vaikka hän olisi minkänäköinen."

Sanna: "Jottako hajusta jo tuntisit? Älä petä sentään!"

Auno: "Jospa sen yhden ja toisenkin tuntisi, niin vähä siitä asiat valkenevat."

Kerttu: "Oltiinhan sitä jo vähän alussa, kun Kassilan muori opetti; mutta se kun kuoli, niin jäi kuin kantoon koko homma. Ja sitte paloi sekin Aapelus. Siitä myöten ei ole ollut kirjaa lastuakaan. Niin senvertainen, mitä Kassilan muorilta jäi, on unehtunut kuin uninäkö. Uudesta on lähdettävä alkuun."

Sanna: "Pankoot vaikka kahdeksi, mutta minusta ei tule lukijaa."

Vappu: "Niin kovaan se nyt ei ota, ettei siihen opi, mitä muutkin ihmiset tekevät."

Auno: "Sen minäkin sanon, että kyllä siihen oppii. Mutta vaivan panttina se on."

Kiikka: "No ei se luina luikahtele; mutta lähtö se kuitenkin on vaikeinta."

Reeta kyyristi hartioitaan kokoon, veti polviaan koukumpaan, pani kätensä päänsä alle, raskaasti lupsautteli silmäluomiaan, kasvoissa syvä ynseys ja sanoi:

"Lukemaan! Kaikkia ne laittavat ikäänkuin eivät ne ihmisiä olisikkaan, jotka eivät muka lue... Minä tiedän, että saa kirjoilla hakea semmoista ihmistä kuin oli äiti, vaikka ei osannut lukea... Lukekoot tai laulakoot, mutta minusta ei tule tämän parempaa."

Sanna: "Saa sanoa kuin turkkivenäläinen, että kova peä, kova peä."

Emäntä katseli hämärään lakeen, rykäsi kuivan rykäyksen ja virkkoi:

"Olisi minulla yksi näppärä keino, miten oppisitte lukemaan... Tuo Juken-Maija, se on paras teitä opettamaan... Kyllä tosiaan minä toivon, että otatte sen eukkolekkerin opettajaksenne. Teille kun on Jumala siunannut kaikkea näin runsaasti, niin se ei maalta merelle aja, sillä hän tulee mielellään aivan ruokapalkoilleen. Hänellä on kyllä poika mukanaan, mutta se nyt ei teitä syönnillään hävittäisi."

Auno: "Mutta sehän on kirkolla; mikä sen sieltä tänne laulaisi?"

Emäntä: "Kyllä sen kirkossa käydessäni toimitan, jos tahdotte."

Vappu: "Tahdomme kolmastikin."

Auno: "Hyvähän tuo olisi."

Katri: "Mielelläni ottaisin vastaan vaikka tänä iltana."

Reeta kohotti päätään.

"Mitähän tuolla tässä tehtäisiin? Ei tarvita tähän syömään sitä joukkoa."

Riikka: "No eivät ne nyt syö enempätään."

Reeta: "Hengelläänkös ne elävät?"

Sanna: "Eli mitä eli, söi mitä söi. Tulkoon vaan meille opettaja. Saadaan nähdä, että Reetakin rupeaa yhdessä muitten kanssa hommaan. Olihan se miessä kuudentena seitsemäntenä urossa taivon kaarta kattaessa silloinkin, kun meitä Kassilan muori opetti. Silloinhan Reeta jo muisti kirjaimia monet. Ja luulen vaan, että kun taasen tulevat eteen samallaisina, niin Reetan puikko tervehtii niitä entistä jäperämmin."

Vappu: "Ei Reeta ole asiasta kaukana. Ja mitä se meitä hidastaa, jos Reeta ei tahdokkaan lukea. Tulkoon vaan opettaja!"

Emäntä: "Niin kyllä se on teille paras keino. Ensi kesänä on meillä lukukinkeri; silloin se rovasti teidät panee ahtaalle, jos ette osaa lukea."

Reeta: "Hyh, ahtaalle! En ole ahtaalla, sen sanon. Tuonne kiveliölle työnnyn siksi päiväksi, niin en ole ahtaalla. Musta on jälki kesällä."

Sanna: "Pannaan kello kaulaan."

Reeta potkasi Sannaa yli Saarasta ja virkkoi:

"Tuossa!..."

Sanna: "Kas äksypä se on!... Kah potkii se! Älähän soristele. Panehan talteen ne lähtimesi, muuten et pääse rovastia pakoon."

Kerttu: "Mitä hänessä... Onhan työtä tosissakin."

Auno: "Se päätettiin, että Juken-Maija tulkoon meitä opettamaan, ja tuokoon kirjoja tarpeen mukaan."

Katri: "Tulkoon vaan."

Riikka: "Samat sanat."

Pystyvalkea riittyi, hiillos varveni tuhkan peittoon ja yön tuuli huokaili nurkissa. Kalpean taivaan tuikkavat tähdet vilkkuivat ikkunoista, valkea katto ja hohtavat seinät loivat himmeän kojon avaraan pirttiin, johon silmä kerrallaan raukesi sikeään uneen. Ja hengitykset vähitellen muuttuivat huolettomanraskaiksi puhkeiksi ja jyrähteleviksi kuorsauksiksi.

XVII.

Oli Sunnuntai-ilta Joulun jälkeen. Hämärän kuhjassa istuvat Pietolaiset valkean pirttinsä puhtailla penkillä.

Porstuasta kuului jalan kopsetta ja pientä puheen sipinää.

Ovi aukesi ja oven raosta pistäytyi pirttiin keskikokoinen harmaaturkkinen nainen, ja häntä kainaloon yltävä poika. Vaimon tummanruskeat suuret silmät rohkeasti kiertelivät avaran pirtin hämäriä seiniä ja virkkoi kelkkeästi:

"Hyvää iltaa! Terveisiä kirkolta!"

Kerttu istui pöydän latvalla ja vastasi:

"Kiitos, kiitos! Mitä kuuluu vieraalle?"

Vieras: "Ei liikoja. Rauhan sanomat... Minä olen Juken-Maija. Tulin tänne kun kuulin, että olette kutsuneet".

Auno: "Terve tulemaan! Painakaa puuta."

Juken-Maija katsahti oven suussa seisovaa poikaa.

"Otin tuon pojankin mukaani; ikävä sillä olisi kotona... No älä nyt siihen oven suuhun seisomaan: tule tänne penkille. Se on semmoinen ujo tuo poika."

Otti ketterästi turkin päältään, pisti sen naulaan ja virkkoi pojalle:

"Panehan sinäkin Pentti tähän turkkisi."

Poika riisui turkkinsa, pani sen naulaan ja istahti penkille; kädet polvilla ujosti silmäili talon asukkaita.

Juken-Maija kävellä sipsutteli kepeästi akkunasta akkunaan ja hymysuin iloisesti virkkoi:

"No teillähän on täällä iloinen pirtti! Tämähän nyt on kuin köyhäin taivas! Jo tässä sopii keloilemaan. Ai ihmettä! Tuntuu niin väljälle ja valoiselle. Meillä siellä kirkolla on asunto semmoinen pieni tuuttero; yksi ikkuna ja senkin pimentävät toiset rakennukset, eikä näe minkäänlaista ulkokausteelta."

Kääntyi lattialle, taitteli sormiaan ja katsahti tyttöihin.

"Montako teitä sisaruksia on oikeastaan? Onhan teitä monet."

Sanna: "On meitä yksin lukien yhdeksän kappaletta."

Juken-Maija: "Oikein taikurin kolmijako? Mutta missä se on isäntä?"

Sanna: "Tuolla on uunilla."

Reeta laittoi takkaan pystyvalkean ja istahti ääneti tavalliselle sijalleen uunin kalveeseen, nojasi olkapäänsä uunin rintaan ja silmäili tympeästi vuoroon penkillä istuvaa poikaa, vuoroon Maijaa.

Pystyvalkea tuohtui palamaan. Sen ympärille kokoutuivat tytöt. Vieras istui joukkoon, katsahti poikaansa, viittasi ja sanoi:

"Tuleppas, Pentti, tänne istumaan yhteen joukkoon. Ei sitä saa olla ujona. Rohkea se rokkansa kysyy, ujo nälkään kuolee."

Poika astua kyhmitti äitinsä luokse, istahti viereen; polviensa päällä haristeli sormiaan ja niitä katseli allapäin.

Tytöt olivat vähäpuheisina, jänteitä ilmautui aina kasvoihin ja arkoina pilkistelivät ujot silmät.

Juken-Maija istui rintapaisteella keskellä joukkoa. Tummat kiihkeät kasvot väreilivät irtanaisesti, valkea raito lostikkahampaita vilahteli hienojen huulten väliltä, suupielet urkenivat poikki lyhyvien kasvojen, ja kippura lyhyt nenä painui terävien kasvopäiden tasaan. Siinä hän katseli uunia, katseli ympäri tulen loisteessa hymyilevää pirttiä, hytkäytti pulleata kaitaista rintaansa ja virkkoi:

"Voi miekkosilla teillä, kuin on hyvä asunto! Osa se on yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella."

Sanna: "On se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala." Juken-Maija: "Minä en tiedä nimiännekään, mitä kaikkia lienette?"

Sanna: "Minä olen Sanna, tuo on Reeta, tuo Auno, tuo Kerttu, tuo Katri, tuo Saara, tuo Vappu, tuo Martta, tuo Riikka."

Juken-Maija: "Kuka teistä on vanhin?" Sanna: "Tuo Reeta. Sillä niitä on joukko päiviä päässä, kohta vuosia kolmisen kymmentä."

Juken-Maija: "Entäs sitte Reetan jälkimmäinen?"

Sanna: "Tuo Kerttu ja Auno. Nehän ne ovat tehdyt yksillä tulilla Reetan ollessa nelivuotias. Sitte meitä muita on tehty sängelle ja hangelle. Kuka näistä selvän saanee. Minä ja tuo Vappu sitä olemme samoin kuin Kerttu ja Aunokin tulleet samoille lämpymille. Vuosia siitäkin lienee jo kolmatta kymmentä, koskahan tuokin Martta on jo missä asti lieneekään toisella kymmenellä."

Juken-Maija: "Eipä sinua ja Vappua luulisi kaksoisiksi. Vappu tuommoinen pitkä hoikale ja sinä noin paljoa matalampi."

Sanna: "Hatarathan ne näkyvät mitat olleen."

Juken-Maija: "Mutta tuo Auno, se vasta on äitinsä malli, se on kuin olisi suustaan sylkenyt! Minä tunsin sen hyvin; olimme yhtä aikaa rippikoulussakin. Se oli tuommoinen suora, vahvarintainen, pitkäkaulainen, suoranenäinen ja punaposkinen ja suuret siniset silmät. Niillä se katseli niinkuin se, joka ei olisi suksimiesten puhuteltava. Ja reima se oli -- pois tieltä vaan! mitä se vaan yritti. Mutta lukea se ei osannut enempi kuin vastasyntynyt. Vaan älä huoli -- koulussa se vaan oli muiden mukana, kuunteli muiden tutkintoa; vastauksia iski päähänsä ja sieltä aina vastata molauttikin... Ja vahva se oli kun karhu! Oli jo silloin täysi ihminen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet... Niin aamut ja illat se kanteli vesiä pappilan piioille, pesi poukkuja, jauhoi ryyniä, pilkkoi halkoja, veteli lapsia pikkukärryillä ja yhdestä toiseen hyppäsi. Pappilan rouva se sitä taputteli kuin pikku lasta ja kiitti veden päälle kupliksi. Niin pääsipään koulusta, pääsi kuin pääsikin... Tämä Kerttu on näöltään paremmin isänsä puoleen. Tuo pysty nenä on aivan isältä ja nuo leveät kasvot vivahtavat paljon isään. Nuo vesiharmaat vihannat silmät eivät ole juuri kenenkään, mutta tuo silmänluonne, nuo kulmakarvapensaat ja pitkät silmäripset ovat ihan äitiltä... Kyllä äitin puoli voittaa kaikissa muissa, mutta tuo Reeta on isän tyttö. Nuo tuhkan harmaat suuret silmät, leveät alasriippuvat kasvot ja lyhyt kaula. Ihan kuin isän elävä kuva!... Veistäjäänsähän ne lastut lähtevät, se on vanha sananlasku... Mutta terveitä te vaan lienette, kun olette niin muhkean näköisiä ja vereviä? Riikalla ja Aunollakin luulee ihan, että veret tippuvat kasvoista."

Auno: "Olemmepa me jotenkin terveet."

Vappu: "Ei ole sanottaviksi nuuruttu sitte kun on kerran päästy vasikkataudista. Mutta tuo Martta se ei ole aivan terve."

Juken-Maija katsoi sipeästi Marttaan ja virkkoi:

"Mikä sillä on? Onhan tuo punaverinen kuin kesän kukka, semmoinen pyöreäposkinen!"

Sanna: "Siinä on ikävä tauti, se toisinaan kaatuu ja... Voi, voi!"

Martta vaaleni, silmät kääntyivät ylöspäin melkein nurin ja äkkiä leimahtivat kasvot mustanpunaisiksi. Kerttu hyppäsi Marttaan käsiksi.

"Voi, Sanna, mitä teit! Voi, voi!"

Auno tuli Kertun avuksi.

"Sen ei sietäisi puhua siitä. Sen mieli kun nyrvähtää niin sen tapaa tuo tauti. Voi, voi, nyt se ottaakin sen kovasti."

Juken-Maija: "No herra Jumala, kouristaa sen! Laskekaahan tähän lattialle; oijotaan sormet nyrkistä. Voi raukkaa miten puistaa! Pitäkää, ettei saa pieksäytyä!"

Reeta: "Saivat taasen tuon tuommoiseksi. Se on kaunis katsella. Niillä ei paljon pysy hammasten takana. Kun eivät tuosta malttaneet pitää suutaan kiinni; tietävät hyvin, ettei se salli siitä puhuttavan kenellekkään."

Sanna: "No en minä häntä niin tiennyt."

Auno piteli lattialla selällään olevan Martan käsiä ja rauhallisemmin mutta vähän väristen virkkoi:

"Kyllä se nyt helpottaa; jo vaalenivat kasvot ja kädet lavahtivat varattomaksi. Heitetään tuohon... Siinä se nyt hojottaa. Antaapa hänen nukkua nyt. Kyllä se siitä tointuu."

Kerttu: "Eihän tuo ennen ole noia herkkä ollut."

Reeta mulautti Juken-Maijaan ynseän katseen, meni karsinaloukkoon penkille mahalleen, pani kätensä otsansa alle ja tunki raskaita huokauksia.

Toiset tytöt istuivat vieraansa kanssa pystyvalkean vaiheella. Kasvoissa värähteli punastua. Kädet helmassa, hartiat kumarassa he istuivat ja hypistelivät hameensa pieniä nuppuja ja tuijottivat tuleen.

Juken-Maija katseli sinne tänne, näkyi miettivän miten saisi puheen alkuun. Rinta hytkähti, suu aukesi; mutta kiinni ahdistuivat hienot huulet.

Sitte Maijan kasvot selkenivät, kohotti kaitaisia hartioitaan, leimautti tyttöihin palavan silmäyksen ja lausui:

"Niin minähän sitä lähdin tänne teitä lukemaan opettamaan; Ahtolan emäntä kertoi, että olette kutsuneet. Minulla on täällä porstuassa kontti, jossa on teille Aapelukset. Minäpä otan ne käsille."

Maija pistäytyi porstuaan, toi sieltä kontin, pani sen rahille tulen paisteesen ja hymysuin naposteli siitä kielinuoran irti ja käänti auki kankean kitisevän kielen, nosti sieltä vihkon punakantisia leveitä Aapeluksia ja leimautti silmäyksen tyttöihin.

"Tässähän näitä olisi kirjoja, mutta ei näitä ole joka henkeen; on vaan kuusi kappaletta."

Tyttöin silmät kirkastuivat ja kilvalla ojentivat kätensä saadakseen.

Maija pisteli Aapelukset jokaisen käteen, ketä oli siinä paikoilla.

Sanna aukasi Aapeluksensa.

"Kas kukkoa, kun selällään kenottaa!... Äläs vielä -- näinhän se on."

Sanna käänti kirjansa ja jatkoi:

"Aivan samallainen tuo kukko kuin siinäkin Kassilan muorin antamassa, joka paloi."

Maija: "Milloinhan siinä kukon jaloissa oltanee luvun kanssa."

Sanna käänteli lehteä.

"Pitäisikö tämä kaikki osata, tämä koko paametti?"

Maija: "Kaikkihan se pitäisi."