Part 6

-- Entä kärsivä veljemme Mikael?

-- Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään. Ei hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden maine, -- hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne priori.

-- Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. -- Olisipa hän seurannut minua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois, Silta, tiedäpäs se!

-- Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.

-- Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?

-- Asuntooni kai.

-- Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat ja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui, kuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun, jommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja kanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain lukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain puolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa johdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa saatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset kalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö rasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä paikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli kimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi kynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät tulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät ja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja tyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety hopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut korkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö oli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät uhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet, kolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja käryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa jalustoissa.

Messu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen hopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus Pietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa vainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta vaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan kuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli ja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi varoja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle. Siten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt on kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt vieraille maille...

Tämän viimemainitun asian, nimittäin valituksen kirkkoa ja kaupunkia kohdanneesta hirmuisesta hävityksestä, ymmärsi seurakunta ilmeisesti parhaiten koko toimituksesta, ja siitä nuo yhteisen, kovan kohtalon alaiset ihmiset hiljalleen tarinoivat vielä kirkosta poistuessaan sen viereiselle, ympärysmuurin kiertämälle hautuumaalle.

Silta käveli messun jälkeen asuntoonsa odotellakseen siellä kaivattua, nyt palannutta ystäväänsä. Pienestä, aukinaisesta ikkunasta, josta tuulenhenki vilvoittaen leuhahti ummehtuneeseen kivihuoneeseen, katseli hän noita nurmettuneiden hautojen välissä tarinoivia porvariryhmiä. Lähellä Sillan ikkunaa kuului joku kalastaja kertovan, että juuttien vouti on äsken asettunut asumaan Kuusiston piispanlinnaan, joka sekin nyt on heidän merisankarilleen Sören Norbylle läänitetty, -- kaikki merkit osottavat heidän aikovan oikein vakinaisesti pesittyä Suomeen.

-- Mutta Tukholman on Kustaa Vaasa heiltä äsken valloittanut, niin kuului kovemmalla äänellä kertovan Härkä-Heikki, joka oli ollut Turun toimeliaimpia porvareita ja joka nähtävästi tuttavuuksiensa kautta vieläkin sai meren takaa tietoja.

-- Johan Kristian-kuningas kuuluu karkoitetun Juutinmaaltakin pois, väitti kimakkaääninen Hannu kultaseppä, joka ei nykyoloissa tahtonut kuulla ammatistaan puhuttavankaan.

-- Niin kerrotaan, totesi Heikki. -- Mutta meille taitaa siitäkin olla vähän apua: Merellä isännöivät Norbyn laivat ja maissa hänen voutinsa.

-- Heistä emme pääse, huoahti Sillan äskeinen kävelytoveri, sarkamekkoinen porvari. -- Eikä tule Erik Flemingkään meitä pelastamaan, vaikka lupasi...

Mutta tästä muisti tuo tietäväinen Härkä-Heikki taas kertoa:

-- Oletteko kuulleet, millä tavoin Tuomas Junkkari täältä hävisi?

-- Niin, hän ei ole laivoineen palannut Turkuun.

-- Eikä palaa. Erik herra valtasi Ruotsin rannalla hänen laivansa ja hirtti itse junkkarin...

-- Hirttikö heittiön, -- roikkukoon syntiensä palkaksi!

Niin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle varotellen suihkastiin:

-- Hiljemmin puhu! -- Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:

-- Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä päästiinkin.

Kiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla porvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän noustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen, uuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan puolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen rappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen. Hän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti tuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat vaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen puhujan jokaisen sanan.

Eihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä papit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin tällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen ollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti kuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen tipahti...? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:

-- Kuka on tämä uusi pappi?

Hannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:

-- Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina oli täällä kuoripappina.

Jo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli:

-- Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?

-- Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa keväänä, kun hän kotona kävi.

-- Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. -- Merenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!

Niin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi. Tuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa hänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana ei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei, enempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden tiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä ihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, -- huusi hän, -- kuinka paljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin. Ainoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa. Paavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä töillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen kansalta varoja kerätäkseen...

-- Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku ymmälle joutunut kuuntelija.

-- Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. -- Mutta maltahan!

Saarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:

"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi naapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi tuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet kuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä rahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei ole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua helvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi lahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa sinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa, saa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala ole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän varattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta, jotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, -- ei, hyvät ihmiset, se on kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen tie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille kuin köyhille..."

Saarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta Silta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän kaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko... ei, ei! Jo hän kuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia, mutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia vaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla...!

Tämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien tai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä siihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen tehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin, jos mieli vain on harras ja nöyrä. "Te olette oppineet käsittämään Jumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan lahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita hovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon tarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se silta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta..."

Puhujan äänen vaijettua -- hän laskeusi rappusilta ja poistui hautuumaalta yhtä äkisti kuin oli sinne tullutkin -- istuivat turkulaiset siinä vielä kotvan ääneti ällistyneinä ja katselivat toisiaan, eräät epäilevinä, toiset melkein suuttuneina. Mitä se oli tuo saarna? -- siinä oli varmaankin jotakin luvatonta, sehän kävi kirkkoa ja pappeja vastaan.

-- Mitä se sanoikaan? -- Niin puhkesi vihdoin Härkä-Heikki ääneensä kyselemään. -- Etteikö tarvita munkkeja eikä pappeja ja ettäkö ei pyhimyksistäkään ole mitään apua? Sehän oli pakana!

-- Sanoi, että kirkonmiehet meiltä vain rahoja keplottelevat...

-- Ja vääräksi sanoi, että rahalla ja tavaralla ostetaan autuutta...

Näin purki yksi toisensa perästä moittivalla äänellä esille muistojaan. Mutta hetken kuluttua virkahti sentään suopeammin eräs Puolalanmäen ryysyläisistä:

-- Mutta kohtuutontahan se onkin: Rikkaat täällä meitä köyhiä nylkevät ja sitten vielä...

-- Ei, älä puutu sinä vielä tässä sananselittäjäksi, tämä on kovin sotkuinen asia, lausui edelliselle ojennukseksi Sillan toinen sarkamekkoinen tuttava, pystyyn nousten. -- Kun ei lie mies kerettiläinen, kun ei kulkene vihtahousun asioilla...

-- Mutta onhan se pormestarivainajan poika, entisen piispan veljenpoika..., väitteli Hannu kultaseppä, joka oli puhujan ensiksi tuntenut ja jolla oli suuri auktoriteettiusko.

-- Ja selvästi se puhui, kehui joukosta joku rohkeampi ääni. -- En ole ennen mitään saarnaa näin ymmärtänyt, juttelihan hän aivan kuin sinä tuossa...

-- Selvästi puhui, mutta kun ei se juuri lienekin saatanan koukkua, arveli kuitenkin yhä tuo ensimmäinen epäilijä. -- Näinä sekasorron aikoina lähettää paholainen meille jos jonkinlaista vitsausta. Kerrotaan Saksassa nousseen Antikristuksen sellaisen, joka tahtoisi panna paavinkin viralta..., sitä sietää varoa, varsinkin kun maa on vailla piispaa ja tuomiokapitulia.

-- Sietää kyllä, -- parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!

-- Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!

-- Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä vieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. -- Merkillinen saarna ja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!

Näin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon hautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet eivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin pilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas ääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi sisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa kirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin kotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. --

Sillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa, istuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen, -- sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt, koska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan puhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen saarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien keskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut pantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.

-- Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä alkuunkaan, intti Pietari.

-- Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen. -- Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita kuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian uutta...

-- Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.

-- Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.

-- Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!

-- Häntä kuuntelemassa on enimmäkseen maistereita ja ylioppilaita. -- Silta ojensi ystävänä kätensä Pietarille, jonka hän näki käyneen surumieliseksi, ja jatkoi lauhkeammin: -- En tiedä, olenko väärässä, mutta ajattelen, että näin uusia ajatuksia olisi annettava oppimattomalle rahvaalle muun jumalanpalveluksen ohessa kuin lusikoittain...

-- Oh, se olisi toivotonta, huoahti Pietari. -- Eikä silloin minua kukaan kuuntelisikaan, enemmän kuin kuunnellaan legendanlukua tai latinalaisia messuja.

-- Vähitellen kuunneltaisiin. Esiinny kirkossa, hoida kuoriston tunnit ja tässä virassa opeta, silloin meihin paremmin luotetaankin. Kiitä onneasi, ettei tänään ollut hautuumaalla munkkeja taikka kanunkeja, siitä olisi silloin voinut heti syntyä aika jyry -- asiallemme vahingoksi.

Pietari kuunteli pää kumarassa tyynen, harkitsevan ystävänsä neuvoja ja myönsi itselleen niissä olevan tottakin, -- tunsihan hän itse, että hän äsken oli herättänyt kuulijoissaan ennen kaikkea hämmästystä ja säikähdystä. Mutta hän uskoi sittenkin, että suoran, selvän totuudensanan voima oli pystyvä oppimattomiinkin, ja että kuuma into oli täällä kotonakin puhkaiseva jään. Eheä hän tahtoi olla ja johdonmukainen työssään ja sellaisena pysyäkseen ei hän ollut aikonut ruveta kirkon palvelukseen, vaan oli aikonut liikkua vapaana saarnamiehenä. Hetken kuluttua hän senvuoksi kuin puolustautuen virkkoikin:

-- Miten säilytän sopusoinnun opissa ja elämässä, jos asetun katoolisen kirkon kaikkiin valjaisiin?

-- Onhan Luther vieläkin luostariveljenä, vastasi Silta. -- Ja papin puvussahan nytkin kuljet, pappeja tarvitsee puhdistettukin kirkko.

Pietari käveli hetkisen kumajavalla kivilattialla punniten vastakkain Sillan mietelmiä ja omia aikeitaan. Kotvan kuluttua hän pysähtyi toverinsa eteen virkkaen:

-- Osaksi voit olla oikeassa: kenties pappina pysyen voin tehokkaammin ajaa puhdistetun opin asiaa. Sitä tahdon miettiä ja itseäni tutkia, -- tutkia, säilynkö silloin joutumasta liukkaalle tielle. Mutta siihen en suostu, että vain varoskellen ja kuin tinkimällä rupeaisin levittämään opinuudistusta, -- ei Silta! Emme saa pelätä jyryäkään, vaikkemme sitä toivoisikaan. Totuus selvään ja rohkeasti julki, ei lusikoittain, vaan täysimittainen, voimakas totuus, joka voi uurtaa vuoretkin! Se vie asiamme eteenpäin, niin totta kuin sen oikeaksi uskomme.

Näin sanoen tarttui hän reippaasti, mieleltään taas varmistuneena, Sillan käteen tätä hyvästelläkseen. Silta yritti häntä vielä pidättämään, kysellen:

-- Minne menet, etkö tule asumaan tähän samaan taloon, tilaa on täällä nyt kyllin. Ja pappisruokalakin pannaan pian taas kuntoon...

-- Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. -- Asun vävyni, Eerikki Skalmin talossa, -- riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas tavataan.

Silta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea, josta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan. Hän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti menestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa sekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki toivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut päässyt askeltakaan eteenpäin!

Mutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä lujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties juuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties lopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille...

Kenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän yhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi tuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!

VI. HARMAJAPINTAINEN MIES.

Sitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon kylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli eräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen pappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja toinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan poimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus häntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista kirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului -- kapitulistako vai sen viereisestä talosta -- ja mitä se merkitsi. Kuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä kauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden takana, keskelle katua katselemaan.

Hän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta paljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan ilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään, jotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui hämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.

-- Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa välitse. -- Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin vehkeitä!

Kolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta kivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen toiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen kadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas rikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja luudansuhinaa.

Tuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten päättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia noustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.

Tämä kylmännäköinen mies oli tuomiokapitulin arkkiteini Johannes Pietarinpoika, mestari Hannuksen nimellä yleisimmin tunnettu. Turun kirkolliset laitokset olivat näinä lainauksen aikoina juuri hänen, ainoan kaupungissa olevan prelaatin, -- johdettavina ja hän tahtoi myös sen johtavan asemansa säilyttää. Siksi hän nytkin halusi tietää, kuka hänen käskyttään oli koulutalossa ryhtynyt raivaustöihin.

Mestari Hannus astui yläkerran vanhaan koulutupaan, joka jo toista vuotta oli ollut autiona, -- talvella vain oli siellä majaillut palkkasotureita. Näiden jättämiä pehkuja raivasi nyt Pietari Särkilahti pois neljän, viiden poikaviikarin avulla; toiset pojat lakaisivat pois lukinverkkoja, toiset asettelivat paikoilleen hajoitettua kateederia. Tuokion seisoivat papit vastakkain, toisiaan silmiin katsellen.

-- Kenen käskystä olette, mestari Pietari, tulleet tänne jyryämään, kysyi vihdoin prelaatti, jonka kuivanankarat kasvot pysyivät värähtämättöminä.

-- Enpä käskyjä odottanut, vastasi Pietari reippaasti. -- Onhan asia ilmankin selvä. Suomen kirkko tarvitsee pappeja, sitä varten tarvitaan koulu ja sellainen on nyt saatava pystyyn.

-- Kai senkin asian tuomiokapituli järjestää, kunhan kapituli ensiksi saadaan kokoon.

-- Kunhan saadaan, mutta siihen mennessä ehtivät jo nämä nuorukaiset jotakin oppia.

Niin tylysti silmäili ankarannäköinen arkkiteini noita risamekkoisia, paljasjalkaisia poikia, että nämä melkein peljästyneinä vetääntyivät Pietarin selän taa. Hannus oivalsi kyllä, että tässä oli kysymys muustakin, kuin noista vekaroista. Hän käsitti hyvin tiedon ja opetuksen merkityksen kirkolle; olipa hän itsekin oppinut mies, ulkomailla oli hänkin toistakymmentä vuotta sitten oleskellut tieteitä ahmimassa. Mutta hän oli omistanut skolastisen oppinsa ja elämänviisautensa Köln'issä, jonka yliopisto näihin aikoihin jo oli nuorta, humanistista liikettä vastustavan taantumuksen pesäpaikka, ja sieltä oli hän veriinsä imenyt itsepäisen kammon kaikkia ajan uudistusliikkeitä kohtaan. Ja hän tiesi, että Särkilahti oli oman intonsa imenyt tieteiden päinvastaisessa navassa..., häntä senvuoksi oli tuo Wittenbergin liian toimelias kasvatti heti epäilyttänyt... Tässä ei todella ole ainoastaan kysymys noista kymmenkunnasta pojasta, vaan paljosta muusta, sen hän käsitti, mutta noihin poikiin hän kuitenkin yhä suuntasi kylmänankarat katseensa, kysyen Pietarilta:

-- Mistä olette kerännyt nämä ryysyläiset?

-- Kaduilta ja kujilta...

Hannus kohautti olkapäätään, virkkaen Pietarille latinaksi epäilyksensä, voiko noista katupojista tulla pappeja, ovatko he edes aviosta syntyneet ja terveruumiiset. Pietari vastasi suomeksi ja poikiin iloisesti viitaten:

-- Kyllä teistä papinainesta tulee, jahka tästä päästään teitä muokkaamaan, ja sitten pappeja myös, kunhan teidän aikanne on tullut.

Vielä tuokion katseli harmajapintainen prelaatti tuota edessään seisovaa, pientä ryhmää: kieltämättä siinä oli syntymässä koulunalku..., hänen tietämättään, hänen vaikutuksestaan sivussa! Hetkisen mietti hän jo kieltää koko homman ja ajaa lakasijat pois, mutta siihenkin hän sentään epäili ryhtyä, niinkauan kuin ei koulua muuten saatu toimeen. Hän murahti senvuoksi vain lyhyesti, käytävään taas kääntyen:

-- Tuomiokirkon taloudenhoitaja, herra Hermannus palaa pian Turkuun ja hänen asiansa on panna kuntoon kirkon rakennukset.

-- Jää tähän työtä vielä hänellekin, vastasi Pietari. Mutta mestari Hannus oli jo enempää puhumatta poistunut, sulkien jälestään saranoillaan pahasti keikkuvan oven.

Hän pysähtyi kuitenkin, ikäänkuin kahden vaiheilla oven taa käytävään. Hän oli aikonut lähteä jatkamaan kävelyään, mutta nyt itivät hänessä jo toiset mietteet. Tuota miestä olisi hänen pitänyt puhutella pidempään ja ankarammin..., miksi oli hän näinikään paennut koulutuvasta! Siitä idusta leviää pian kirkon tarhaan vaarallinen rikkaruohosto, ellei hänen epäilyttäviin puuhiinsa ajoissa käydä käsiksi. Edesvastuu kirkon eheydestä on nyt hänen, Hannuksen... Hän oli tänään ensi kerran tarkemmin katsellut tuota miestä..., hänen silmissään ja äänessään on jotakin vetävää..., jotakin voittavaa varmuutta, -- pojat häntä ilmeisesti ihaillen katselivat!

Tuvasta kuului taas Pietarin iloinen, rohkaiseva ääni, kun hän puhutteli nuoria apulaisiaan:

-- Johan tässä tulemmekin auttavasti toimeen. Penkkejä saamme myöhemmin hankkia lisää ja kirjoja myös. Mutta patukan varustan minä jo huomiseksi. Sillä huomisaamuna, kun kirkossa prima-messuun soitetaan, tulee teidän olla täällä, -- tässä koulussa ei laiskotella!

-- Saammeko nyt mennä? kuului pehmeä pojanääni kysyvän.

-- Menkää, pax vobiscum, ottakaa huomiseksi niistä sanoista selko mistä saatte! Ja peskää silmänne, pojat!

Mestari Hannus kuuli poikain tulevan ja pistäysi sisään käytävän päässä olevasta ovesta, joka vei kapitulin nyt pahasti raastettuun kirjastoon. Hänellä oli siellä munkki järjestämässä juuttien jättämiä kirjoja ja kääröjä ja jakkaralla istuen katseli hän hetkisen tämän työtä. Mutta hänen ajatuksensa kulkivat toisaalla.