Part 5

Raskain mielin, suru sydämessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he tunsivat myös itse itsensä heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.

Mutta jo tuokion kuluttua Pietari väitti vastaan:

-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!

-- Särkeä, miten? epäili Silta.

-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!

Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä, oivaltaen, että raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi: -- Menen enoni luo...

Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.

Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka ensimmäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:

-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä tahdot?

Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta enoltaan:

-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.

Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs, ikäänkuin oikein kuullakseen.

-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Briita Kurjesta torsia? Taikka miten naimisiin papin kanssa?

Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:

-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!

Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:

-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...

-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.

-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki, jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa, häväisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!

Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispaenoaan, yritti lämmöllä ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:

-- Seuratkaa minua!

Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet opinkaavat. Tummahko puna varjosti hänen otsaansa ja hänen äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen Briitan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:

-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä vaatineekin. Briita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälellä olevan ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon.

Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen, -- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:

-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen antautunut...

Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Briita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt piispa puhui:

-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään pois sydämien tahrat.

Piispan silmissä leimahteli nyt valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja tuskasta pakahtuva sydämensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:

-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla rikosta..., isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka juuri on tahrain paikka...

Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut näyttää.

-- Vaikene, onneton, huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme lisätä häväisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi, vastaan...

Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja virkkoi tyyneemmin:

-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.

-- Eivät ole, eivätkä ne eroa, jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!

-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet... Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osottaa koko seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski dekaanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakko laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:

-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava kirkkoni eheydestä.

Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, peljästyneet naiset pidättivät hengitystään ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:

-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme raamatun puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen tulevat omaksumaan. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä kovemmin Suomessakin kaikuva...

Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki, jonka rinnassa hetkeksi tukahtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä rinteelle, riuhtausi dekaanosta irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin julistaen:

-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki, paavillinen kirkko on mätä perustuksiaan myöten: se, mitä se teennäisen ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se on petosta...

Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy..., jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.

Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:

-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni, sinä toivoni, herää...!

* * * * *

Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta. Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.

Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.

-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä piispa jo oli arvannut.

-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!

Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli pystyssä ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:

-- Luokaa hauta vainajalle!

-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.

-- Siunaan hautuumaan tähän.

Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppu virttä "De profundis" värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija nyt kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä odottanutkin, käski:

-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!

Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa lämmöllä virkkoi:

-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: -- Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?

-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. -- Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.

Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän kiireelle ja lausui:

-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!

Laivan purjeet jo levottomina hulmusivat ja heti kun piispa oli alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva läksi lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla liiti se pienen kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena alas saksanmaistereille:

-- Minnekkä te erkanette?

-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on työmaamme!

Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.

Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.

V. ENSIMMÄINEN SAARNA.

Vaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty ainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse autionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana sunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä, jotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse astelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta kaupunkiin päin.

He olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan asteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen mustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä suojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi hän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle laskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin, ainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla kujilla.

-- Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan piispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle mekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: -- Vaan mitenpä saisikaan, Turussahan ei ole väkeä...

Yksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan kuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.

Nyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle hänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä, kun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut myrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja pyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina Turkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin lamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko, ettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty viettämään.

* * * * *

Se oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä oli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan edellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn hurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden pysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli syksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin ja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan talvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten komentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli aina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu murretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten käsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli kulumassa, eikä apua kuulunut.

Siitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin hiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten sotilasvahtien ohi.

-- Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen meidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. -- Niin kuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka kyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, -- nyt ei uskaltanut veroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.

-- Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas elämään, säesti toinen seurueesta. -- Mutta meidät he ovat kokonaan unhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle jäätiin!

-- Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe saaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi toinen alakuloisesti siihenkin:

-- Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää juutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!

Joka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä. Täällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta säästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa; ohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat koirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt asuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet tai humalat.

Yhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli Silta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen ohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin dekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet pääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina Juutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas, mutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä palkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli kirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa ainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan Flemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen jonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa Lehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan välttämättömimpiä, juoksevia asioita.

Hänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin juutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin voitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin esiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä. Sen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset, hopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen väri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin oli pälviä, -- ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti, mutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.

Mätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli "kroopin" partaalta katseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli näet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä Kirkkokadun päästä "kroopin" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan jäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi viskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, -- siinä täytyi toisten toisiaan odottaa.

Silta tunsi, että odottavasta parvesta joku häntä takaapäin tiukasti tarkasteli. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri ja seisoi vastakkain -- Pietari Särkilahden kanssa. Tämä syöksyi toveriinsa syliksi ja huudahti:

-- Terve, Silta, rauha kanssasi!

Ällistyneenä tuijotti Silta tervehtijään, jonka ruskeiksi päivettyneet, leveät kasvot iloisesti hymyilivät. Vasta kotvan kuluttua sai hän vastanneeksi:

-- Todellako olet siinä sinä, Pietari, jota viime syksystä asti olen hävinneeksi surrut. Terve Turkuun! Mistä putoat yhtäkkiä tähän kroopin rannalle?

-- Lyypekistä tulen jokseenkin suoraan, kertoi päivettynyt mies yhä ystävänsä kättä puristaen. -- Tulin pormestari von Aakenin laivalla, jonka hän on hansalaisten avulla lunastanut juuteilta vapaaksi. Ja sinua juuri olen hakemassa.

Iloinen välähdys valaisi nyt lyhyemmän papin hidasilmeiset kasvot:

-- Olet siis ollut Saksassa, mestari Martin luona?

-- Häneltä tuon rohkaisevat terveiset sinulle ja meille kaikille, vastasi Pietari.

-- Tulet vahvistuneena mieleltäsi, reippaana miehenä, päätteli Silta. Ja Pietari myönsi päätään nyökäyttäen:

-- Nyt vasta olen selvillä siitä, mitä on tehtävä, -- mistä alotettava. Turkukin kai rupee taas elpymään.

-- Hyvin hitaasti, kuten näet, -- vaikeaksipa taitaa näissä oloissa vieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta hänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut vieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: -- Kuule, miksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit? Minne sinä hävisit ja miten, -- kerro!

Jo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan ylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:

-- Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja karvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn Turkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin... Tyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle puhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi riuduttamaan epäilys, -- se riudutti samoin sinuakin...

-- Muistan..., se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.

-- Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään tuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin toivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään munkin, jonka seuraan lyöttäysin...

-- Minkä munkin?

-- Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, -- se oli Niilo Grabbe, joka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.

-- Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi Silta.

-- Senpä arvaan -- juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin äkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä tanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt vaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä, että kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, -- ei auttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen, miehistöineen pakoon Viron rannalle.

-- Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään, miks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.

-- Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä kotona saanut mitään aikaan. -- Pietari kertoi raskain mielin noista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen merimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: -- Elinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan menevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja toivolla.

Hän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä syntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat miehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja leimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.

Mutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän aavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi siitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön alottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen muodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:

-- Yksinkö tulit?

-- En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt vuorostaan kyselemään: -- Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä olet saanut täällä aikaan?

Alakuloisesti vastasi Silta:

-- Mitäpä minä..., tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja temppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita...

-- Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa... Luottamuksesi horjuu, -- tuon kyllä tunnen!

-- Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.

-- Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. -- Tulet Aningaisista, sielläkö asut?

-- Tuttavissani siellä kävin..., asun kuoripappien talossa kapitulin vieressä...

He olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen "leivättömäin pappien" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa kiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne sisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä Pietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen: