Part 4

-- Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, -- nyt, kun hänen ei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.

Itsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja taas hän kaihoten huoahti:

-- Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!

Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, -- siellä oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:

-- Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista: Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!

-- Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!

Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla. Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin -- eivät säästä pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:

-- Pakoonko...? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa? Kirkkonsa vihollisten jalkoihin -- ei, ei...!

-- Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan kysyneet: minne asti, kuinka kauan? -- Nyt, jos koskaan olisi kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja rohkaisten, lisäsi Pietari.

-- Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan...? epäili Silta tapansa mukaan.

-- Kaiken uhalla, intti Pietari. -- Miksi on papeista tehty ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.

Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:

-- Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille valloittajista välittämättä!

-- Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä saarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.

-- Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. -- Mutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme, ilmoittakaamme piispalle toivomme...

Hän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle piispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion kiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta alaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui pingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan dekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, -- miehen oli vain, vihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon ympäri, ja siksi oli hän viipynyt.

Piispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas linnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:

-- Palaatko yksin, missä dekanus?

-- Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.

-- Siis ei linnamme kestä?

-- Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia purjehtii jo salmessa.

Piispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa ratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa ja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:

-- Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?

-- Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia kiireessä löydettykään.

-- Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. -- Hänhän tunsi talletuspaikat.

-- Kappalaista ei näkynyt linnassa.

Piispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä käsittävän.

-- Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän edelleen.

-- Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen yöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa teidän korkea-arvoisuuttanne.

Verkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit kuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen ympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen ratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle matkalle.

-- Siis pakoretkelle!

-- Vihdoinkin!

Sitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli, pelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut. Nopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi saattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi vitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen heidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli tuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä tovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään, jonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän harvakseen saneli:

-- Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me asetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, -- ne ovat pelastetut!

Hän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni piispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja seuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista varmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän, sen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle, kapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.

Ääneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä jonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen metsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä ainakin.

Raskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi väistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui niistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden, puhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa ojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä, kulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He eivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan toisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.

Ajettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon ohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen olio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa, repaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta rämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön hiljaisuudessa kaameasti kajahti.

-- Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. -- Eikä hän koskaan enää Turkuun palaa!

Hevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja painuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.

-- Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon ehdittyään vierustoveriltaan.

-- Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului vastaus. -- Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei koskaan naura...

Se näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka hevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta, joka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta edestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen:

-- Jesus-Maaria retkemme suojelkoon!

IV. HAUTASAARESSA.

Tasaista perälaitasta purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuunaamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.

Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian" kupeelta ystävykset Silta ja Pietari, jotka tapansa mukaan muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa määrästä harvakseen haastelivat.

-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.

-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. -- Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän hirviä.

-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!

Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto, että mestari Konrad siellä kyllä oli laivoineen käynyt, mutta taas heti paennut merelle, koska Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen senvuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukkoja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja sitten täyttää tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan, -- hänet, samoin kuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat virastaerottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannajulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.

Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä vähimmin toivottiin, ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa, hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.

Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään kannen alle laitetuilla yötiloillaan.

-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin, Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.

-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.

-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!

-- Kuinka pitkälle, -- oh, me olemme kuin vangit...!

Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito levon jälkeen iloisina ja verevinä nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.

-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.

-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti selibaattisääntöön, vastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!

-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle mieluista.

-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.

-- Katso, liekki jo nykäsi...!

Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteen yli toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.

-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen nähnyt, kertoi Silta kajuutan kupeella. -- Väliin hän taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan tavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa ja lähteä Viaisiin maamyyräksi.

Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "kompaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:

-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!

Nuori Kurki vastasi hilpeästi:

-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.

-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.

-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:

-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli... Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...

Nuori, harteikas, pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä, tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta -- hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään kaiteen luona kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.

-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosi väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta...

Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen:

-- Sinä pidät toveristani..., ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?

Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut..., ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:

-- Mutta hänhän on pappi...

-- Juuri siksi kysyn: uskaltaisitko! Kuten olen sinulle kertonut, Saksassa ovat jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton -- uskaltaisitko?

-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...

-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, -- arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!

Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen, alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin aloteaijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen mieliä kahlehtiva valtansa...!

Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.

Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.

Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita; uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.

-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.

-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla vapauttamaan kotimaamme.

-- Entä ukko? uteli Pietari.

-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää, kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...

-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin. Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...

-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!

Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle kääntyi piispa yhtäkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:

-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?

-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.

Piispa silmäili vielä ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen: Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli tyyntyi...

-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. -- Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...

Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen huomanneet ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus, saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat laivasta lahden suviselle rannalla, jossa kypsät mansikat punersivat metsäistä ahoa ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien siimekseen.

Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne joskus saunalleen pyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!

Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti...

Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa ylivoimaiseksi.

Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut yksinäiseen notkoon aina kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Briitan kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja -- jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan...

Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.