Part 3

-- Ja nyt toivomme pian siitä selviytyvämme, lisäsi piispa, rohkaisevasti pakinaan puuttuen. -- Silloin on ryhdyttävä lääkitsemään sota-ajan haavoja ja järjestämään monia hämmennyksiin joutuneita kirkollisiakin oloja maassamme.

Nuoret papit ratsastivat ääneti, ymmärtäen, että piispa nyt aikoi heille jotakin puhua, ja odottaen jännityksellä, mitä hän heille puhuisi. He tiesivät, että hän kiinnitti heihin suuria toiveita; hän oli valppaasti seurannut heidän opintojaan ulkomaillakin ja heitä taloudellisesti paljon auttanut, mutta hän tiesi epäilemättä myöskin, että he olivat siellä liittyneet paavilaista kirkkoa arvostelevaan liikkeeseen. Matkan varrella ei piispa vielä ollut heitä tarkemmin puhutellut eikä tiedustellut heidän aikeitaan -- nyt hän siis siihen kävi käsiksi.

-- Rauhan työhömme tulette te maisterit hyväksi avuksi, virkkoi Arvid Kurki kotvasen kuluttua äskeistä ajatustaan jatkaen. -- Opintonne ovat nyt päättyneet, eikö niin, ja ulkomaan yliopistoihin teitä ei enää mikään sido?

-- Ei muu kuin pieni velka Lyypekkiin, ja sekin on jo pantu sinun tiliisi, eno, vastasi leikkisästi tuo harteikas Jaakko.

-- Ahaa, ystäväni Herman Bremen on teitä taas lainalla avustanut, huudahti piispa, jota tämä pila näkyi huvittavan. -- Hän on avustanut kaikkia suomalaisia maistereita, sillä hän tietää maksuksi aina saavansa Turun piispantuolilta voita ja lohta. Hän ei teitä kiristä, -- olette siis nyt vapaat Suomen kirkon palvelukseen. Miten olette sen työnne itse ajatelleet?

Niin äkkiä singahti tämä kysymys nuorille papeille, että he hetkeksi kaikki vaikenivat. Olihan heillä suuret suunnitelmansa, joita he eivät suinkaan aikoneet pitää salassa, mutta miten esittää ne muutamin sanoin piispalle, jonka kysymys ei nähtävästi opin asioihin kohdistunut? Vältellen vastasi senvuoksi Jaakko enolleen:

-- Olemme ajatelleet työssämme soveltaa sen, mitä olemme oppineet.

-- Niin, tietysti, puhui piispa harvakseen. -- Ja kukin luonnonlahjojensa mukaan, eikö niin, alalla, johon hänen taipumuksensa parhaiten soveltuvat. Teistä nuorista täytyy meidän vanhojen nyt valmistaa työmiehiä hiippakuntaamme. Kirkkomme tarvitsee uutta voimaa, kapitulimme uutta vauhtia. Ja teidän tieteellisistä opinnoistanne olemme saaneet hyviä tietoja, varsinkin sinusta, Pietari.

-- En matkallani yksinomaan tieteelle elänyt, vastasi Pietari hiljaa, vielä epävarmana siitä, mihin piispa puheillaan tähtäsi.

-- Mutta perusteellisia opintojasi nyt etupäässä tarvitsemme, kiirehti piispa lisäämään, tahtoen ilmeisesti itse johtaa keskustelun. -- Kapitulin koulu on ruvennut kangistumaan, sinusta olen toivonut siihen verestäjää, -- eikö totta, siihen työhön suuret lahjasi viittaavat.

Pietari vastasi vielä epävarmana, mutta nousevin toivein:

-- Siihen ilolla ryhdyn, kun vain voinen toivoa teidän korkea-arvoisuutenne kannatusta uudistuspyrinnöilleni.

-- Kuinka et voisi, kunhan saat teinit oppimaan...

Piispan katse osotti, että hän kyllä oivalsi Pietarin tähdänneen sanoillaan syvemmällekin. Mutta hän ilmeisesti tahallaan vältti ajan polttavaa opinuudistuskysymystä, jonka hänkin epäilemättä kuitenkin jo tunsi. Hän jatkoi vain suunnittelultaan:

-- Niin, kouluamme olen ensiksi ajatellut, toiseksi olen ajatellut -- itseäni. Tarvitsen apulaisen, -- olen jo vanha, -- käsisihteerin, kansellariuksen, sellaisen nimittäin, joka ei ainoastaan voi käskystäni kirjoittaa, vaan myöskin avukseni ajatella. Siihen olen jo kauan ikävöinyt sinua, Jaakko, olethan minulle läheisin, poikani.

Jaakolle se ehdotus oli yllätys, pitihän piispan jo paremmin tuntea hänen pyrkimyksensä. Hän vastasi senvuoksi vakavana:

-- Se tehtävä olisi minulle kunniakas ja rakas, ellei se vain kävisi minulle liian vaikeaksi, eno.

-- Se voi vaikeaksi käydä, milloin meistä toisen täytyy alistua. Mutta sellainen on aina vanhan ja nuoren suhde. Olenpa tässä sinunkin etuasi ajatellut. Olet Kurjen sukua, itsepäistä ja kiivasta, juuri meidän täytyy oppia varsoina valjaissa kulkemaan.

Sen lausui piispa melkein ankarasti, mutta heittäysi samalla taas leikilliseksi. Hän ratsasti leveähartiaisen sisarenpoikansa rinnalle toisten edelle, pysähdytti molemmat hevoset tuokioksi aukealle aholle ja virkahti:

-- Katsokaa, emmekö olekin komea parivaljakko Suomen kirkkoa johtamaan. Ja kun minä kerran kaadun, olet sinä Jaakko yhtä tukevana pystyssä.

Todella, se oli komea pari: Ryhti luja ja vakaa molemmilla, pää pysty, voimaa koko vartalo. Niin olivat he siinä kuin isä ja poika, se mielikuva tuli jokaiselle saattueen jäsenelle, jotka nyt peräkkäin ratsastivat esiin metsästä kaikuvalle mäelle; Ja moni varmaankin itsekseen ajatteli, että kun kerran Arvid-piispan aika jättää, silloin on jo seuralainen tiedossa.

Mutta pian kannusti piispa taas väsynyttä juhtaansa ja kääntyi jälleen vakavaksi käyneenä Mikael Karpalaisen puoleen, joka ääneti oli omissa murheissaan toisten sivulla pysytellyt:

-- Entä sinä, Mikael, et kai aijo enää palata takaisin pyhän Olavin luostariin?

-- En ollut aikonut...

-- Oikein, poikani, -- juuri sinuakin on kapitulimme kaivannut. Eiväthän veljeskunnat ole suorastaan piispallisen hallintomme alaiset. Mutta niiden esimiehet ovat tästä maasta kaukana ja elämä luostareissa ei ole moitteetonta..., ne alentavat kansan silmissä kirkon arvon..., meidän on pakko niitäkin valvoa. Sinä olet vielä veljeskunnan jäsen..., meidän on ryhdyttävä koventamaan luostarikuria!

-- Puhdistusta siellä kaivataan, vastasi hiljainen miettijä. -- Mutta minä siihen tuskin olen oikea mies..., kunpa voisin pitää itseni kurissa...!

Toverit hymähtivät ja piispakin, vaikkei hän tuntenut hymyn syytä, jatkoi naurahtaen:

-- Niin itsemme..., se on usein vaikeinta, mutta se on taas toinen asia. Sinullekin olemme siis nyt löytäneet tärkeän uudistustehtävän.

Kurki-piispa ilmeisesti nautti jaellessaan nuorille maistereille jo ennakolta suunnittelemiaan elämäntehtäviä. Viimeksi kääntyi hän Sillan puoleen, puhuen:

-- Ja sinut, Pietari Manunpojan, tarvitsemme vihdoin tuomiokirkossa. En erehtynyt silloin, kun sinut Vahvajärven salolta teiniksi valitsin, olet uskollinen työssäsi, vähässäkin tunnollinen. Kirkossamme ovat työt uusien alttarien ja sielumessujen kautta nopeasti lisääntyneet eivätkä kaikki kuoristat, sen pahempi, täytä hutiloimatta tehtäviään. Sinä et luottamustani petä.

-- En, isä, en sitä tahdo, kaikesta olen sinulle velkaa. Pelkään vain...

-- Elä pelkää mitään, hoida vain huolella tuntisi! -- Piispa korotti taas äänensä reippaaksi ja rohkaisevaksi, jatkaen: -- Ilolla teitä kaikkia nyt tervehdin työhön, jonka toivottavasti voimme hiljalleen alottaa jo "inter arma", kunnes rauha maahan palaa.

Silta istui kärsivän näköisenä satulassa. Hän oli huono ratsumies, mutta pahemmin kärsi hänellä kuitenkin sielu kuin ruumis. Olihan häneltä tukkeutunut suu juuri kun hän oli aikonut suoraan ja avomielisenä purkaa piispalle sydämensä huolet. Tiukkaan oli hän ajatellut vastausta asemaansa ja ristiriitaansa ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että hänen on alunpitäin ilmaistava hyväntekijälleen kaikki... Mutta nyt katkasi piispa hyväntahtoisella hymyllä koko keskustelun. Avuttomana katseli Silta tovereitaan, jotka kaikki olivat käyneet alakuloisiksi. He olivat vihdoin oivaltaneet piispan tarkoituksen. Hän oli heille kullekin valinnut soimet ja sopet, joihin hän aikoi pistää heidät oman valvontansa alla työskentelemään, hän aikoi heidät tosiaankin aisoihin valjastaa, estääkseen heitä ominpäin kulkemasta. Nuoret papit tunsivat, että heidän olisi heti ollut selvemmin esitettävä piispalle se, jota varten he olivat kotimaahan palanneet.

Ja kaikkien iloksi korottikin Pietari Särkilahti vielä äänensä:

-- Isä, se mitä Silta pelkää, se huolettaa meitä kaikkia. Meille on opintomatkallamme avautunut uusi maailma, sitä emme saa sinulta salata. Vanhat käsitykset kirkon opista ja tehtävistä ovat muuttuneet...

Piispa hymähti, ikäänkuin sangen pieneksi arvaten maisterin mainitseman huolen:

-- Ah, niin, minä ymmärrän. Tehän olette nyt viimeksi kaikki opiskelleet Wittenbergissä ja siellä kätkeneet mieleenne niitä uudistusoppeja, joita levittää tuo tarmokas augustiiniläistohtori, Martti..., mikä olikaan taas hänen sukunimensä?

-- Luther...

-- Juuri niin, olenhan hänestä minäkin kuullut. Erinäisistä dogmeista, aneista ja sakramenteista, on hän joutunut riitaan esimiestensä ja Pyhän Istuimenkin kanssa, ja hän on koonnut ympärilleen suuren lahkon... Te olette tietysti kuunnelleet häntä ja innostuneet..., nuorten mieli on herkkä..., en teitä siitä moiti, päinvastoin. Omaksukaa vain mieleenne se, mikä tuossa uudistusopissa saattaa olla hyvää..., mutta käytännölliseen työhömme täällä kaukana Suomessa ei se toki paljoa vaikuttane.

Pietari Särkilahden leveät leuvat värähtivät. Hän kiirehti hevosensa lähemmäs piispaa ja rupesi lämmöllä puhumaan:

-- Ei, isä, se uusi käsitys kirkon tehtävistä, joka meihin on syvälle vakaantunut, ei voi jäädä meissä vain kylmäksi tiedoksi, meidän täytyy koettaa toteuttaa se elämässämme ja työssämme. Eihän ole yksin Luther todistanut välttämättömäksi perusteellisia uudistuksia paavillisen kirkon kangistuneisiin jäseniin...

Piispa nyökäytti päätään myöntävästi:

-- Sehän on totta. Kirkkomme kaipaa nuortumista, kristillinen tieto syventämistä...

-- Uutta henkeä se kaipaa, huudahti Jaakko, -- totuutta ennen kaikkea...

-- Rauhoitu, Jaakko! -- lausui piispa lujemmin. -- Uuden heräämisen siunauksia saamme kyllä tännekin, jahka siellä ensiksi akanat nisusta seulotaan... Älä keskeytä minua -- en ole sokea, katoolisessa kirkossa on epäkohtia, ja vaikka en Lutherinne oppeja vielä paljon tunne, niin lienee niissä hyvääkin: Opetus kansan kielellä, ihmisten välittömämpi suhde Jumalaan... Totuutta on teillä oleva tilaisuus työssänne toteuttaa, mutta syöksähtäviltä uudistuksilta on säilytettävä itse perustus, jolla kaikki lepää.

Piispa puhui rauhallisesti, odottamattoman suvaitsevasti, hän ei näkynyt tahtovan vieraantua nuorista apulaisistaan, joihin hänen lemmikkipoikansakin kuului. Mutta Pietari tunsi, että tuo piispan kanta juuri oli heille vaarallisin, koska se pian oli heidät soppiinsa nukuttava, ja siksi hän vallan kiihtyneenä laukasi täpötäydestä sydämestään:

-- Ei, isä, juuri tuo perustus on kirkosta hengen kuolettanut. Se on kuolleisiin muotoihinsa jäykistynyt ja käynyt pimeäksi, me tarvitsemme siihen valoa!

Nyt eivät piispan kasvojen jäykät piirteet enää äskeiseen hymyyn sulaneet. Mutta tyynenä hän vieläkin vastasi:

-- Käytät suuria sanoja, Pietari, veresi on liian kuuma, varo ettei se sinua kesken polta! Mutta olethan samalla järkimies. Olisihan hölmöläisten oppia repiä perustuksia myöten alas rakennus, jotta siihen saataisiin valoa. Mihin valoa -- raunioihin!

Jaakko Kurjen kasvoille kohosi nyt samanlainen tumma puna, joka jo ruskoitti hänen edellään ajavan enonsa niskassa, ja hän virkahti melkein läähättäen:

-- Paavillisen kirkon täytyy kaatua, jotta uskonnollinen elämä pääsisi kansoihin leviämään. Ja meidänkin työnämme on oleva sen eksytysten murtaminen...

Kurki-piispa käännähti nyt perässään ajavain nuorten pappien puoleen ja pari kertaa kuohahti hänen korkea rintansa huomattavasti. Hänen silmistään näytti harso hetkeksi hälvenevän, paljastaen yhdellä väläyksellä pohjattoman intohimojen ahjon. Mutta hetkeksi vain. Lujalla kädellä tarttui hän hevosensa ohjaksiin. Mutta ennenkuin hän niitä nykäsi, virkahti hän rintaäänellä:

-- Korjaustyötä voidaan tarvita kirkossamme, varottava vain on, ettei pääse pimeydenruhtinas rakennusmestariksi. Mutta sen me varommekin. Teitä nuoria koetamme ymmärtää: teissä on intoa ja lämpöä ja se on hyvä, sitä tarvitaan. Eikä tee mitään, vaikka sitä aluksi läikähtäisi yli laitojenkin, kun kuitenkin on ohjaksissa voimakkaampi käsi ja johtava tahto. Tervetultua työhön --, pysytte luonani toistaiseksi ja odotatte vain lähempiä määräyksiäni.

Nyt nykäsi piispa ohjaksista ja hänen roteva ruunansa hölkkäsi eteenpäin nuorten pappien parvesta. Nämä katselivat kalpeina ja vakavina karua kangasmaisemaa, joka juuri rupesi metsästä aukenemaan. Kotvaan aikaan ei heidän piirissään mitään puhuttu. Vihdoin virkkoi Mikko, joka kärjistynyttä keskustelua sivulta oli kuunnellut:

-- Se on siis taistelua!

-- Taistelua siitä, kumman into ja tahto on lujempi, totesi Jaakko varmasti, salaamatta kuitenkaan äänessään soivaa surua. Mutta Pietari lisäsi rohkeasti:

-- Niin täytyy ollakin, siten vain on työmme mahdollinen!

Mutta Silta hautoi hiljaisissa mietteissään tapahtunutta keskustelua. Se oli hänelle kylläkin aseman kärjistänyt, mutta ei sitä selventänyt, -- ei, sen pahempi!

* * * * *

Metsäiseltä harjutieltä laskeutui piispan seurue pitkänä, kiemurtelevana jonona hiekkaista rinnettä pitkin aukealle alangolle, missä pienen, harmajan kylän paikkeilla oijustie yhtyi vanhaan huovitiehen. Siihen kanervikkorinteelle pysähtyisivät etummaiset parvet ja ryhmä ryhmän jälkeen laskeutui satulasta. Piispalle oli näet siinä vaihdettava uusi ratsu ja hetkisen sai seurue samalla hevosiaan syöttää ja itsekin levätä. Mielihyvällä venyttivät kaikki pitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään. Eväät otettiin esille ja paisteisella ahteella haukattiin, kylän lasten aidan takaa kurkistellessa, kiireinen pala. Sillä pitkään ei ollut aikaa syöttöpaikalla viipyä, piispa kun aikoi jo iltapäivämessuksi ehtiä Turkuun ja sieltä vielä samana iltana Kuusistoon.

Mutta kun orhiit vielä parhaillaan rouskuttelivat ohriaan tien varrella ja ajajain lepäilevät parvet olivat eväihinsä kiintyneet, silloin saapui Turusta päin huimaavaa vauhtia viilettäen ratsumies, sama, jonka Erik Fleming edellisenä iltana oli ennakolta lähettänyt viemään saapumisestaan sanaa piiritysjoukkoon. Hengästynyt huovi kysyi hätäisesti herraansa ja tuokion kuluttua nähtiin Erik Flemingin nopeasti rouvaansa hyvästelevän ja sitten nousevan vereksen ratsun selkään. Häntä seurasi Niilo Grabbe ja pari asepalvelijaa ja he lähtivät täyttä neliä karauttamaan Turkuun päin.

Piispan seurueessa ei kotvaan aikaan käsitetty, mitä siinä oikein oli tapahtunut. Vasta vähitellen lähti ryhmästä ryhmään kulkemaan kuiskiva sanoma:

-- Tanskalaisten laivasto on laskenut Turunlinnan alle.

-- Sören Norby on sinne itse saapunut, mukanaan suuri sotajoukko!

-- Tuomas junkkari on apua saatuaan käynyt ryntäämään piirittäjiä vastaan. Taistelu on alkanut Tallinmäellä.

-- Juuttien ylivoima on suuri, Turussa on hätä...!

Sellainen oli viesti. Piispan ympärille, joka viitta hartioillaan, kookkaana ja leveänä seisoi kanervikossa, keräytyivät hänen kanunkinsa ja jälellejääneet aateliset hölmistyneinä neuvoja kysymään, ja hätääntyneet naiset häärivät siinä yhä udellen uusia tietoja. Tuokion seisoi piispa pää kumarassa. Sitten viittasi hän henkivartijoilleen ja käski satuloida ratsut.

III. KOROISTEN RAUNIOILLA.

Kellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti illansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä, ponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan multarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin tuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski virta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki laskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin ohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan piispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka lastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän rantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin: Siellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta taistelusta.

Näitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset soutajat piispalle hankkimasta.

-- Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten linna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita katsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. -- Mutta tämä linna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville kirkkoruhtinaille.

-- Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta alkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. -- Niin tiesi toinen pappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. -- Tänne oli silloin palanut linnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia korjaamaan.

-- Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne Kurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa käydä vaikeaksi lentää.

-- Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi ensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.

-- Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme joukkoa...

Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt, seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan, josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa, jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala. Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.

Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien puoleen, odottaen näiden viestiä.

-- Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista, joka ensimmäisenä raunioille ehti.

-- Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi piispa.

-- Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan, ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.

-- Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?

-- On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan...

Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan luostarirakennukseen ja jatkoi:

-- Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on sanomaton sekasorto.

-- Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen, johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia taas joella souti.

-- Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.

-- Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha Vennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan prelaatteja.

Piispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta tähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän ja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle. Mutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän hiljemmin kysyi Turusta palanneilta:

-- Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?

-- Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain väet...

Kaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien turviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari Konradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan selkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa. Sen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut Turunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston linnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa puolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin seurueineen pyrkinyt sinne, -- ennenkin oli Kuusisto kestänyt juuttien piirityksen.

Tiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti ikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri perintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa, arvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, -- siellä oli hänelle jotakin vieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat kanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat pyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia oli ollut papiston salaisuutena -- se arkku, jota Heikinmessuissa tällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä -- ja nämä Suomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea pelastaa millä hinnalla tahansa.

-- Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin raunion laella. -- Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja minkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö kirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö tänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä pelastaa voi?

Päivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson läpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke talttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä se merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat naiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet Koroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin pakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne kuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.

Vihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului rientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka perässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.

-- Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna seuralaisiltaan.

-- Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.

-- Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!

Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.

-- Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka. Juutti on voitostaan juopuneena.

-- Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.

-- Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran voitaisiin taistella ja voittaa.

-- Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti piispa raskaasti. -- Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?

-- Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra, lisäten: -- Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne hyökkäisi.

Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:

-- Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan luiskahdit.

-- Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää minut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan piispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja, jotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.

Piispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:

-- Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.

-- Turha toivo! huudahti soturi varmasti. -- Ne vihaavat sinua nyt yhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin suosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet henkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti puraisseet.

Piispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: -- Minä elin kuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.

Mutta Erik herra puisteli päätään: