Part 25

Sen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen messu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta. Nuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa, mutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän oli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi tärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään latinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli alttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista moittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen messuun piankin totutaan, -- sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin ymmärtävät.

Mutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun päätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen saarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo poika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan lähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta komeilua vastaan, -- voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan, ilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä... Siksipä ne vaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko kirkkoyleisöön.

Tuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa Särkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä voitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit olivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä varmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon nuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, -- nyt tuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi itsensä levottomaksi.

Mutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden katseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla seisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi saarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun Pietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen apujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut tukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut parhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo rintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin koskaan koulussa... Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä pikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä taival omalle työvainiolleen, -- nyt heistä jo ensimäiset kulkivat kyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein hänen huomaamattaan...! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea luottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa pappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin...

-- Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. -- Tuo rintama se valloittaa Suomen!

Hänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä joukossa laiskoja ja lahjattomiakin..., tuo harjastukka käyttää kai pienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen kykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se todellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo ehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, -- heissä on kummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi Pietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan, noin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat ja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, -- hän näytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta, joka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja jäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän Pietarilta kysyi:

-- Mistä se on tuo tyynikasvoinen keltatukka, en ole häntä täällä ennen nähnyt?

-- Vasta äsken hän onkin tullut kouluumme Viipurista, vastasi Pietari vilkkaasti. -- Hän on sieltä mestari Johannes Erasmonpojan oppilaita, toi hyvät suositukset tullessaan. Monta päivää en ole tätä teiniä vielä opettanut, mutta palavan sielun olen hänestä jo löytänyt.

-- Mikä on hänen nimensä?

-- Mikael. Hän on maalaispoika, itse on hän ottanut "Agricolan" teininimekseen...

-- Näetkö, kuinka hänen kalpeat huulensa elävät, kuin toistaakseen saarnaajan sanoja, ihasteli Silta. -- Siitä pojasta kasvaa vielä jotakin!

-- Siksi sitä vesaa onkin vaalittava, -- muista se, Silta, silloinkin, kun minä olen poissa...

Vihkiäiset olivat päättyneet. Esipapit ja kanungit riisuivat hiljaa supatellen sakastissa juhlapukunsa, innostuneiden teinien jäädessä vielä hetkeksi kirkkoon tulikokeensa läpikäyneitä tovereitaan puhuttelemaan. Pitkiin aikoihin ei oltu pappisvihkiäisiä Turussa pidetty, ja ne jättivät nyt syvän vaikutuksen sekä koululaisiin että prelaatteihin. Heistä tuntui, kuin olisi tänään kirkossa tapahtunut jotakin aivan erikoista, kuin olisi siellä nyt auennut joku ennen suljettu ovi, eivätkä he kaikki olleet selvillä siitä, olisiko se ollut avattava vai eikö...

Pietari Särkilahden mieleen oli siitä ovenaukeamasta tulvannut raikas, virkistävä toivo, joka kirkasti hänen mietteitään, kun hän verkkaisin askelin, heikkoa rintaansa säästääkseen, asteli sakastista Kirkkokadulle. Hetkeksi pysähtyi hän kirkon edustaiselle Unikankarin loivalle rinteelle, sillä ensimäiset teiniparvet tulvahtivat juuri ulos kirkon suuresta pääovesta niin sakeina parvina, että ne aivan sulkivat tien. Hänen veljensä Paavali juoksi siihen häntä tervehtimään, vielä kuumenneena äsken päättyneen juhlamessun vaikutuksesta.

-- Näin tahdon minäkin kerran messuta ja saarnata, huudahti poika säteilevin silmin.

-- Sielusi tuntee jo, mihin me pyrimme, vastasi Pietari iloisena. -- Mutta mihin nyt noin joukolla kiirehditte?

-- Kommuuniin, siellä on meillä erojuhla vihityille. Tulethan mukaan, Pietari?

-- Tulen, jos tahdotte...

Paavali juoksi takaisin toveriensa luo ja samassa pysähtyi sakastista varmana astuva tuomiorovastikin odottamaan poikajoukon menoa. Niitä lappoi yhä kirkosta parvi toisensa perästä, -- Hannus näytti vallan tuskaisena katsovan, että eikö se lopukaan tuo jono, -- jono, josta hän ei enää odottanut mitään hyvää. Niitä tuli vieläkin -- onpa sinne kouluun nyt koottukin kokonainen sotajoukko! Ja se on ollut vuosikausia luterilaisen lahkon johdettavana, -- varomatonta, varomatonta se on ollut...!

Hannus puisteli päätään poikaparvea katsellessaan. Mutta samassa hän huomasi seisovansa aivan Pietari Särkilahden vieressä..., säpsähti hiukan, mutta rupesi heti juttelemaan äskeisellä rauhallisella ja kylmällä äänellään:

-- Oivalsin kyllä äsken kirkossa, miten te, mestari, arvelette luovanne tänne suomalaisen kirkon..., suomenkielisen...

-- Niin, tuossa kulkee apujoukkoni, vastasi Pietari, rintansa riemua salaamatta. -- Sen avulla on se tapahtuva!

Tuomiorovasti seisoi hetken ikäänkuin jotakin pureskellen ja jatkoi sitten tyynesti:

-- Toisella tavalla ja toisenlaiseksi käsitän minä vapaan, suomalaisen kirkon, -- sellaiseksi, jommoinen se oli Maunu Tavastin ja setänne, piispa Särkilahden johtaessa Suomen kohtaloita: he eivät yleensä kuunnelleet muiden kuin Rooman isän käskyjä. Mutta myönnän kernaasti, ovelasti olette te omalta kannaltanne tuon asian ajatellut: Kansaan aiotte sen oman kielen avulla istuttaa oppinne, tehdä kirkon suomenkieliseksi ja samaa tietä -- luterilaiseksi...

-- Ja sitä tietä pyrkiä kansan sydämeen, lausui Pietari täydentäen Hannuksen sanoja.

-- Ei ollenkaan hullusti tuumittu, jatkoi rovasti. -- Luotatte noihin poikiin, jotka nyt ovat vaikutuksenne alaiset. Mutta mitä he ovat miehinä, ja mitä kansa heiltä lopulta oppii, se on toki toinen asia.

-- Uskon kylvetyn jyvän itävän suomalaistenkin sydämissä...

-- Uskotte paljon. Teillä on ollut pieni menestys, mutta muistakaa: Syvällä ovat täällä onneksi katoolisen kirkon vahvat juuret, eikä niitä enää vaalimatta jätetä! -- Tuomiorovasti astui askelen Pietaria lähemmäs, katsoi häntä intohimoisesti silmiin, niinkuin silloin kerran hävitetyssä koulutuvassa ja suhkaisi hänen korvaansa: -- Taistelua jatketaan, Pietari Särkilahti!

Viimeinen poikaparvi oli jo tupsahtanut alas kirkon rappusilta, ja taas oli katu auki prelaattien kulkea. Hannus kääntyi selin puhetoveriinsa ja laskeutui tyynenä ja kylmänä kuin ainakin, toinen käsi selän takana, alaspäin tuomiorovastin taloon.

-- Taistelua jatketaan, toisti Pietari yksin jäätyään. -- Vielä olen mukana minäkin, enkä ole yksin!

Hannuksen kiihkoinen uhkaus ei saanut hämmennetyksi Pietarin tänään taas rohkeaa ja toivorikasta mieltä. Hänen korviinsa oli rovastin intohimoisten sanojen takaa kajahtanut jotakin onttoa, -- ikäänkuin tuo aina varma Hannus Pietarinpoika ei oikein olisi uskonut omaan uhkaukseensa. Hänet hämmensi ilmeisesti tuo nuori, innokas teiniparvi, joka nyt juuri viritti virren kääntyessään kommuunin portista... Sitä kuuntelemaan pysähtyi tuomiorovasti vieläkin tuokioksi, mutta painui sitten äkkiä suureen pappilaansa.

-- Ah, sinä pelkäät nuorta apujoukkoani, huudahti silloin harvakseen astuva, sairas mies. -- Niin, epäilemättä tunnet jo sinäkin, Hannus, sielussasi, että tuo joukkoni on voittava!

XXII. JÄÄHYVÄISET.

Taivassalon, halki vievän talvitien varrella oli petäjikön rinnassa kömpelötekoinen, puinen ja jo pahasti halkeillut jumalanäidinkuva, joka katseli lahdelle päin ja ojensi kätensä siunaten merelle. Tätä kautta kulki näet talvitie Suomen ja Ruotsin välillä, ja tästä lahdesta lähdettiin usein kelirikon aikana purjehtimaankin meren yli, kun tahdottiin päästä lyhimmällä laivamatkalla. Siksi olivat matkustajat tämän kuvan luona aina tottuneet toimittamaan viimeisen hartautensa, ennenkuin antautuivat meren pettävälle jäälle taikka sen myrskyihin. Mutta nyt oli kuva jo vanha ja pykinyt, ja sen suojaksi rakennettu lautakatoskin vino ja laho.

Tämän pyhimyskuvan viereisellä kivipaadella istuivat petäjän siimeksessä kuumana kesäpäivänä vuonna 1528 Mikael Karpalainen ja Pietari Silta. He katselivat vakavina ja alakuloisina lahdenpohjaan päin, jonka tyynessä poukamassa kellui suurenlainen venhe puoleksi lasketuin purjein. Lahteen laskeutuvalla rinteellä oli uuteen viljelykseen muokattuja vanhoja peltosarkoja, joissa nyt ruis heilimöi, ja niiden alapuolella oli törmällä tammilehdon suojaama matala puutalo, jonka uudet seinähirret välkähtivät lehvien lomitse. Se oli Tammiston kartano, juuri sama Kirveen suvun vanha sukutila, joka pari vuotta sitten, Naantalin luostarilta peruutettuna, oli joutunut äidinperintönä Pietari Särkilahden haltuun. Ja tuo purjealus, joka törmän alla kellui, oli turkulainen silakkavenhe, jolla Pietari perheineen ja tavaroineen juuri tänään oli muuttanut Taivassaloon. Silta ja Mikko olivat apumiehinä lähteneet sairasta ystäväänsä tälle matkalle saattamaan, mutta nyt oli heidän pian palattava takaisin kaupunkiin.

-- Pelkään laivurin jo kiirehtivän, lausui Silta allapäin, viskaten metsään risun, jolla hän miettiessään oli sammalta penkonut.

-- Jokohan meidän lie lähdettävä taloon -- jäähyväisille?

-- Viivytään hetkinen vielä, vastasi Mikko taivuttavasti. -- Hän nukahti äsken, merimatkan uuvuttamana, antakaamme hänen levätä...

-- Tahdot lykätä eronhetkeä aina hiukkasen, ja se on kuitenkin välttämätön, huoahti Silta. -- Niin, niin, tämä hetki ja tämä retki on ehkä elämäni raskain!

-- Oletko toivoton, veli? Ehkä hän kuitenkin vielä siitä toipuu...? -- Mikko katsoi toveriinsa, ikäänkuin rukoillen häneltä kannatusta omalle heikolle toivollensa.

Mutta Silta puisteli synkästi päätään: -- Ei hän toivu. Hän ei usko sitä enää itse, ja silloin saamme mekin lakata toivomasta. Viimeisiin asti koetti Pietari salata voimainsa riutumista, koetti kulkea reippaana koulussa, vaikka jänne oli jo laukeamaisillaan, koetti rohkaista meitä...

-- Niin, vihdoin hän tunnusti, että taistelu oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi, myönsi Mikko maahan katsellen. -- Hän alistui...

Kulunut talvi oli ollut kova "yskätalvi". Kulkutaudintapaisena oli vaikea yskä- ja kuumetauti riehunut koko maassa, ja Turussakin oli se pitänyt tautivuoteella suurta osaa sen asujaimista. Useimmista taloista oli joku perheenjäsen kaatunut, mistä aikuisia, mistä lapsia. Tämä tauti se oli tavannut Pietarinkin ja tehnyt tuhoa hänen heikolle rinnalleen. Pystyssä oli hän kuitenkin koettanut kulkea, hoitanut koulunsa, saarnannut kansalle niinkuin ennenkin, jopa avustanut Turkuun keväällä saapuneen uuden piispankin alkutoimia. Mutta kesän tullen oli hän kuitenkin lopulta taittunut. Viimeisenä toimituksenaan oli hän tuomiokirkossa kastanut Sillan lapsen, mutta kirkosta kotiin palattuaan oli hän kääntynyt tautivuoteelle, ei auttanut enää taistella...

Silloin hän oli tunnustanut hetkensä tulleeksi. Vuoteelta vähän toivuttuaan päätti hän, niinpian kuin jaksoi, vetäytyä töistään ja toimistaan pois maalle. Eikä hän ystäviltään salannut, että hän nyt lähti sinne -- kuolemaan!

Silta ja Karpalainen olivat, saatuaan sairaan levolle, lähteneet Tammiston tuvasta kävelemään metsään, lausuakseen sitten levänneelle miehelle jäähyväisensä, ja he odottivat nyt, metsänrintaan istahtaneina, potilaansa heräämistä. Harvakseen he keskustelivat, sillä he tunsivat liian hyvin toistensa ajatukset ja mielialat, tarvitakseen pukea niitä sanoihin. Molempain surumieliset mietteet olivat nyt kuin yhtä rintaa siirtyneet Pietarin keskeytyvään elämäntyöhön.

-- Kuka pitää nyt koossa pientä laumaamme? kuiskaili Silta kuin itsekseen. -- En siihen kykene minä, et sinä...

-- Ei, takatalvi alkaa uskonpuhdistuksen asialle Suomessa, huokasi Mikko. -- Sen tietää Pietari parhaiten, juuri siksi hänen virkeä henkensä niin sitkeästi taistelee ruumiin riutumista vastaan. Ja hänen toipumistaan estää juuri se, ettei hän voi sammuttaa polttavaa sisäistä hehkuaan eikä työnjanoaan...

Sillan mietteet kiertelivät yhä autioksi jäävää työmaata:

-- Olisipa hän kestänyt edes siksi, kunnes olisi nähty, miten täällä olot vakiintuvat uuden piispan aikana.

-- Martti piispa ei ole asiallemme esteenä, vastasi Mikko vilkkaammin. -- Hän rakastaa Pietaria ja suree vilpittömästi hänen taittumistaan. Kuulin hänen kerran lausuvan tuomiorovastille vallan nuhtelevasti: "Ei teidän olisi pitänyt niin sokeasti taistella tuota miestä vastaan; olisitte toki edes koettanut ymmärtää hänen intoansa..."

-- Mutta takatalvi on edessä sittenkin, jos ei uusi piispa suorastaan käykään hävittämään Pietarin työtä, väitti Silta, yhä vain sammaliin tuijottaen. -- Kuka nyt lämmittää joukkoamme? Johan viime talvena, jolloin ei Pietari enää paljon jaksanut mukana liikkua, näkyi kansassa kylmenemisen ja ynseyden oireita. Meitä syytettiin tautiajastakin..., kun ei oltu annettu aneita pyhimyksille eikä ostettu sielumessuja...

-- Se on totta: Orvoiksi me jäämme! Pietari yksin kykeni antamaan kansalle uskoa ja intoa... Näissä mietteissä laskeutuivat ystävykset vihdoin verkalleen pienten viljelysten välisiä kujosia pitkin tammilehtoon ja pysähtyivät valkohirsisen talon kupeelle odottamaan sairaan johtajansa heräämistä.

Mutta Pietari Särkilahti ei enää nukkunut. Valveillaan makasi hän tupansa suuressa vuoteessa, koettaen itselleen todistaa, että täällä maaelämän hiljaisuudessa, syrjässä repivistä taisteluista, oli hänen nyt niin rauhaisa levätä jäljelläoleva iltahetkensä. Levätä hyvällä omallatunnolla, käytettyään parhaansa mukaan sen leiviskän, mikä hänelle oli suotu...

Mutta toinen ääni väitteli hänessä itsepäisesti noita todisteluita vastaan:

-- Enhän saanut tehtävääni suoritetuksi ja nyt juuri olisi ollut työrupeaman aika! Vasta nyt olisin nousevan oppilasparveni avulla päässyt laajempia sarkoja avaamaan, -- ja juuri nyt on minun pellolta poistuttava!

Pietari tunsi kapinoivan äänen ja oli jo tottunut sen kukistamiseen. Hän todisti sen kiittämättömyydeksi ja itsekkyydeksi: Olihan hän saanut olla mukana toki ensi siemeniä kylvämässä. Taistelussa totuuden puolesta kaatuu -- polttoroviollakin ja vankilassa -- tuhansia ilman tätäkään tyydytystä. Kyllä Jumala löytää raatajat työvainiolleen, ei hän ole riippuvainen yhdestä heikosta ihmisestä, joka vain itse haluaisi mestarina mahtailla...

Mutta tuo itsepäisesti kapinoiva ääni ei ottanut vieläkään vaietakseen. Se alkoi taas:

-- Ponnistelinhan kuitenkin rehellisesti, enkä itseni kunniaksi. Oliko siis työni niin kelvotonta, että se näin oli viskattava pois? Tunnenhan voimat Suomen kirkossa, jatkajaa ei ole...

Vuoteella lepäävä mies taisteli sitkeästi. Sitä myöten kuin hän oli suurella vaivalla saanut kumotuksi yhden väitteen, nousi sen tilalle aina uusi, joka oli torjuttava sekin, ettei se pääsisi liiaksi paisumaan eikä kasvattamaan ympärilleen uusia, uppiniskaisia itiöitä. Hän sai olla alituisesti varuillaan, nitistääkseen niskat noilta luvattomilta ajatuksilta, ja se häntä rasitti. Mutta voiton hän aina peri, kapinaäänen oli kuitenkin lopulta vaiettava. Pietari todisti näet sille kerta kaikkiaan ja ankarasti, että jos nyt taantumus saavuttaakin opinpuhdistusliikkeen, on silläkin varmasti joku tarkoitus. Ehkäpä hän olikin riehunut liiaksi, ehkä on talttuminen tarpeellinen juuri siksi, että kerran kypsyvä sato voisi päästä sitä voimaperäisemmäksi...

-- Mutta sehän oli juuri päämääräni, napisi vieläkin tuo kukistettu ääni. -- Miksi en saanut yrittää...?

-- Älä kysele, asiasi on vain alistua, nöyrtyä... Raskasta oli näin taistellen tukahdutella oman intonsa polttavaa hehkua. Pietarista tuntui tämä yksinäisten hetkien hiljainen kamppailu usein paljon vaikeammalta kuin ne monet taistelut, jotka hän ulkona elämässä oli kestänyt. Mutta hän käsitti, että hänen nyt oli voitettava kapinoiva itsensä, ja hän toivoi, että hänen toki päivä päivältä kävisi helpommaksi yhä uudelleen saavuttaa se voitto. Hänen herkkä korvansa kuuli ystäväin hiljaa tarinoivan seinän takana, ja hän siirsi kädellään uutimen syrjään, noustakseen vuoteeltaan. Mutta samassa aukeni ovi leivintuvasta, ja hänen valpas vartijansa, Margareeta, tuli häntä auttamaan istualleen.

-- Nukahdit, se virkisti sinua, Pietari, puhui hänen pyyleväksi emännäksi pyöristynyt vaimonsa. -- Täällä maalla nukutkin hyvin, voimistut...

-- Ja pääsen sitten taas palaamaan Turkuun, niinkö? virkkoi Pietari vaimolleen leikkisästi.

-- Etpä, sinne en sinua enää laske! Siellä aina ponnistelet, kiivastut ja rasitut -- ja tuollaiseksi käyt! Ei, siihen pesään ei enää palata. Jos täällä maalla olisimme pysyneet, olisit vielä terve mies.

-- Mutta raivaamatta olisi silloin sekin pieni pälvi, jota olen koettanut korpeen avata...

Margareeta ei tätä väitettä ollut kuuntelevinaan, hän ei yleensä tahtonut tietää sairaan polttavasta työnjanosta. Pihalla odottaneet papit kutsui hän nyt huoneeseen. Heitä tervehtiessään koetti Pietari tekeytyä iloisen ja reippaan näköiseksi, mutta aluksi se ei häneltä nyt ollenkaan onnistunut. Kuin kutistuneena istui hän siinä vuoteensa reunalla, jäsenet terävinä ja tukka takkuisena makuun jäljiltä; ja hänen kasvoillaan, joiden tukevat luut ulkonivat entistä särmikkäämpinä, oli iho vahankeltainen, eikä niitä nyt elvyttänyt silmien välkekään. Vasta kun hän kotvasen oli toveriensa kanssa tarinoinut ja antanut heille vielä eräitä työohjeita, ilmestyi ihon keltaan toki hieman väriä. Palasipa taas säkeniä hänen silmiinsä, kun hän kouluaan kosketteli.

-- Enin kaipaan nuoria vesojani, puhui hän lämmöllä. -- Ovathan he tosin hyvässä hoidossa sinun, Mikko, heitä vaaliessa, sen tiedän...

-- Koetamme jatkaa työtä sinun hengessäsi, Pietari, vastasi Mikko ystäväänsä rauhoitellen, vaikkei voinutkaan salata äänestään soivaa huolta. Mutta Pietari puhui toivehikkaammin:

-- Martti-piispakin ymmärtää koulumme merkityksen ja auttaa teitä. Hän kyllä tietää, mitä uusi aika vaatii, vaikka hän säilyttääkin ympärillään vanhat, katoliset muodot, -- ei hän ole Hannus Pietarinpojan johdettavissa, jospa ei toisaalta Jaakko Vennänkään!

Siitä siirtyi keskustelu taas kapitulin miehiin ja päivän tapahtumiin. Potilas laskeutui tuvasta päivänpaisteiselle törmälle, johon hänelle oli penkki nostettu, ja siellä kertoivat toverit Pietarille hänen tautiaikansa kuulumisia. He kertoivat, että vihkipiispa jo on lähtenyt Turusta lämpimämpiin maihin, että tuomiorovasti on tyytymätön, kun ei hän piispavanhuksen käsistä ole ohjaksia saanutkaan, ja että Jaakollakin nyt on odotettavissa prelaatinpaikka, sillä arkkipresbyteeri Arvid Lille on vihdoinkin ilmoittanut vetäytyvänsä kapitulista pois.

-- Mutta sittenhän on puhdistetun opin asia turvattu, huudahti Pietari, vielä leikkisäksikin heittäytyen.

-- Kunpa sen prelaatinpaikat turvaisivat! huoahti Silta, nyt vasta oikein oivaltaen, mitä Pietari oli tarkoittanut, moittiessaan niin usein kannattajainsa viran janoa ja puhuessaan ulkonaisten voittojen hyödyttömyydestä. Tähän kysymykseen puuttui vielä Pietarikin, heti taas vakavaksi käyneenä:

-- Niin, maaperä on muokattava, ennenkuin voidaan toivoa kylvöstä satoa, sehän on ollut ainainen neuvoni ja se on nyt viimeisenikin. Tämä raskas työ jää nyt teidän ja kasvavan apujoukkonne suoritettavaksi. Olisinhan siinä mielelläni ollut mukana... Mutta ei..., älkää säälikö, älkääkä huolehtiko, hiljainen työnne kasvattaa kyllä kerran sadon karustakin maaperästä...

Pietari innostui ja lämpeni puhuessaan, ja silloin häntä aina alkoi ryittää. Margareeta kiiruhti tapansa mukaan hänen luokseen ja koetti samalla kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. Turun vierailla ei ole vielä kiirettä lähtemään, vakuutti hän, laivuri vasta aterioi leivintuvassa. Ja hän rupesi hengenmiehille näyttelemään ja kehumaan reheviä kaalintaimiaan. Mutta Pietari laski hellästi kämmenensä huolehtivan naisen käsivarrelle:

-- Älä ole levoton, rakas vaimoni! Tänään puhumme koulusta ja kirkosta ystäväimme kanssa, sitten me kahden katselemme täällä kaalinkasvua huomenna ja joka päivä...

Tovereitaan, joiden oli mahdoton haihduttaa kasvoiltaan surunsa ilmettä, hän rohkaisten varoitti masentumasta. Työaikahan on heillä vielä ollut niin lyhyt, muistutti hän, tuskin kuutta vuotta olivat he kotimaassaan opettaneet, ja tulokset kypsyvät vasta pidemmän ajan takaa.

-- Tosinhan kuvittelimme kuusi vuotta sitten, kun intoa uhkuvina palasimme Wittenbergistä Suomeen, että omain sydäntemme tulella tuotapikaa uudistaisimme kotoisen kirkkomme ja muuttaisimme ihmismieliin juurtuneet käsitykset... Olimme nuoria silloin, aloitimme miespolvien työtä. Sen varrelta kaatuu kyllä raatajia useampiakin kuin minä..., mutta se työ jatkuu sittenkin. Ja jos nyt jo olemme saaneet metsään kaadetuksi pienen kasken, niin..., ei ystävät, meillä ei ole syytä alakuloisuuteen!

Pietarin ääni oli aluksi ollut hiukan käheä, mutta puhuessa oli se ihmeellisesti kirkastunut ja siihen oli jälleen tullut sen vanha, välittömästi vaikuttava, valoisa kaiku, joka aina tempasi mukaansa ja nytkin rohkaisi sekä hänet itsensä että hänen toverinsa. Tuo hänen valoisa, luottava innostuksensa on häntä viimeisessä taistelussaankin tukeva, päätteli Silta jo tyyntyneemmin, kätkien mieleensä Pietarin sanat kuin kauniiksi perinnökseen. Ja kun laivuri tuokion kuluttua tuli kiirehtimään vieraita venheeseen, silloin ei näistä enää tuntunutkaan niin vaikealta kuin äsken lausua jäähyväisensä jäävälle ystävälleen, -- hän oli taas kerran valanut heidän mieliinsä uskallusta ja toivoa.

Mutta Pietari pysähdytti heidät vieläkin hetkeksi, lausuen:

-- Palatkaa tuokioksi vielä tupaani, ystävät, niin näytän teille pienen, pienen jälkisäädöksen, jonka sitten, kun aika tulee, saatte täältä hakea ja ottaa hoitoonne...

Hän vei heidät tupaansa perälle, sen korkean, raudoitetun, raskaskantisen arkun luo, jossa hän säilytti kirjansa. Sieltä nosti hän kuin hellävaroen pöydälle kreikkalaisen Uudentestamentin ja Erasmus Rotterdamilaisen siitä toimittaman latinalaisen käännöksen. Niiden viereen nosti hän nahkaisen tupen ja siitä hän kehitti pöydälle tukun papereita, irtonaisia lehtiä, täyteen tai puoleksi kirjoitettuja.

Silta katseli lehtiä, tavaili, luki...

-- Olet suomenkieleen tulkinnut osia evankeeliumeista, huudahti hän iloisena.