Part 22

-- Nyt se on tehty, puhui hän voitonvarmana, astuen pienten, lyijypuitteisten ikkunain luota peremmäs huoneeseen, missä piispa Erik Sveninpoika istui pöydän ääressä syvälle nojatuoliin vaipuneena. -- Nyt on raja nostettu ja sen näkevät kaikki!

-- Rajana kirkon ovi, vastasi piispa hiljaa. Hän oli salaa toivonut, että vihittävät papit hänen kieltonsa johdosta luopuisivat aikeestaan saapua tuomiokirkkoon, eikä tämä näytelmä nyt häntä miellyttänyt. -- Parempi olisi ollut, jos aikoinaan itse kirkossa olisimme saaneet kansan vakuutetuksi väärän opin vahingollisuudesta. Mutta askel on nyt astuttu...

-- Emmekä voi sitä enää peräyttää, uhmaili mestari Gasparus ikkunan luona. -- Eikä ole tarviskaan. Katsokaa, kuinka hämillään he siinä seisovat, morsiamet korkeissa kruunuissaan ja sulhaset vaaleina poskiltaan... Ja yleisö on levoton, -- kauan se ei siinä viitsi värjötellä, pian hiipivät kaikki kotiinsa häpeissään kuin kuritetut lapset...

-- Tämän läksyn muistavat turkulaiset kyllä vielä huomisen perästäkin, totesi arvokasliikkeinen arkkipresbyteri. -- Ehkä lakkaavat he juoksemasta niiden saarnaajain perässä, jotka tekevät itsensä näin naurettaviksi.

-- Ja joilta aviovuoteet lopultakin jäävät kylmiksi, ilkkui muuten siivo dekaanuskin.

Erik piispa vain ei ollut yhtä varmalla mielellä kuin nuo toiset. Hänestä oli asema liiaksi kärjistetty tuohon yhteen ainoaan ulkonaiseen apukeinoon.

-- Olettakaapa, että ryntääjät sittenkin nyt pääsevät kirkkoon jostakin ovesta, virkkoi hän -- silloin kääntyy pilkka meitä ja katoolisuutta vastaan.

-- Kaikesta on huoli pidetty, vakuutti siihen tuomiorovasti varmana. -- Mestari Hermannin, kirkon taloudenhoitajan, kanssa olemme korjanneet sakastinkin ja uudenkuorin lukot, ne kestävät nyt, ja avaimet ovat tässä. -- Hän astui ovelle, jonka pielessä riippuivat hihnalla yhteen sidotut suuret, raskaat kirkonavaimet, otti ne naulakosta ja laski ne Erik Sveninpojan eteen pöydälle. -- Siinä ne pysyvät, ja pian väistyy hääjoukko suljetuilta ovilta rahvaan ivaa paeten, -- kuulkaa jo tuota kirkumista!

-- Mutta kuuluupa sieltä jo muutakin ääntä, vastasi piispa, heristäen ilmeisesti levottomana korvansa. Ja prelaatitkin kiirehtivät taas vakavina ikkunan luo tuota melun yli soivaa ääntä kuuntelemaan.

Odottava väkijoukko oli todellakin käynyt kärsimättömäksi. Siinä väiteltiin, veisteltiin, huudettiin; toiset moittivat ääneensä kapitulia kirkon luvattomasta sulkemisesta, toiset syyttivät ja ivasivat siitä naimahaluisia pappeja ja luterilaista joukkoa yleensä. Mutta yhtäkkiä rupesi tuon surinan keskestä soimaan kirkas ääni, joka pian voimistui ja raikui kuin torvi myrskyssä. Väkijoukko tunsi niinkuin tuomioherratkin hyvin tuon läpitunkevan äänen, joka ikäänkuin pakotti itseään kuuntelemaan, -- se oli Pietari Särkilahden saarnaääni.

Hän oli kinoksen yli kahlattuaan noussut hautuumaan kiviaidalle ja seisoi nyt siinä, jalat syvässä lumessa, mutta hoikkanen vartalo suoraksi pingoitettuna kuin jousen selkä. Melkein tältä paikalta oli hän ensi kerran turkulaisille puhunut, mutta nyt puhui hän varmemmalla ja kaikuvammalla äänellä kuin silloin, selittäessään rahvaalle, miksi nyt kirkko on suljettu. Se on, sanoi hän, suljettu joskus ennenkin muutamiksi päiviksi, jos se on murhalla tai verityöllä saastutettu, mutta nyt ovat prelaatit sen sulkeneet estääkseen kolmea pappia, jotka eivät tahdo elää epäsiveellisyydessä, niinkuin papit enimmäkseen elävät, menemästä kristilliseen avioliittoon. Hän kuvasi, kuinka pyhä Raamattu ei suinkaan kiellä papeiltakaan avioliittoa, kuinka aviokäsky on Jumalan ja luonnonkin säätämä ja kuinka valheellista teeskentelyä on koettaa kuolettaa luontoa, -- sitä on päinvastoin koetettava puhdistaa ja pyhittää, koetettava kaikessa luoda Jumalan valtakunta maan päälläkin... Pietarin voimana puhuessaan oli aina selvyys ja lämpö; se vaikutti nytkin heti vaimentavasti rähisevään joukkoon, joskin sen keskestä vielä silloin tällöin kuului välihuutoja ja naurunhohotusta. Mutta sitten Pietari rupesi tuttavallisemmalla äänellä kertomaan, kertomaan siitä pienestä munkista, joka Saksassa oli ryhtynyt paavin valheita vastustamaan, ja silloin vaikeni uteliaaksi käynyt yleisö kokonaan. Puhuja kertoi itse tuntevansa tuon vaatimattoman miehen. Hän oli oikeastaan luonteeltaan arka ja lakea, mutta kuitenkin uskalias ja tulinen, kun hän taistelee totuuden puolesta. Hänestä on puhuttu paljon pahaa, häntä on sanottu paholaisen apostoliksi, mutta hurskaampaa ja jumalaapelkäävämpää miestä kuin Luther ei ole.

-- Tahdotteko tietää mitä tämä mies sanoo pappien naimisesta ja naimattomuudesta, kysyi Pietari kuulijoiltaan, kuin tarinoiden. -- No, koetanpa siis hänen sanojaan lyhyesti muistella: Paavi ja hänen piispansa ja munkkinsa -- niin hän sanoo -- ovat tahtoneet luoda maailmaan erityisen "pyhän säädyn", joka eläisi puhtaampana kuin muut. Mutta mehän kaikki tiedämme, kuinka puhdasta tuo naimattomain pappien, munkkien ja nunnain elämä on, -- se on elämätä, josta aurinko, kuu ja tähdet ovat valittaneet! Sikolätit ovat likaiset, mutta luostarien rinnalla ne ovat puhtaat ja kauniit; ja kaikki tuo saastainen elämä johtuu siitä, että nuo ihmiset ovat hylänneet Jumalan säätämän aviokäskyn. Meitä, jotka taas pyrimme tätä käskyä noudattamaan, katsovat paavit ja prelaatit karsaasti, mutta sitä lempeämmin he kai katsovat porttoloita ja luostareita, jotka molemmat ovat yhtä puhtaat...

-- Näin on lausunut tuo hurskas mies, -- punnitkaa nyt tunnoissanne, onko siinä perää ja kuka rikkoo kuudetta käskyä vastaan. Ja silloin teille kyllä selviää, kenen asiaa ajavat ne, jotka meiltä tänään sulkevat kirkon.

Eipä kuulunut risahdustakaan ääneti seisovan kansan joukosta; ainoastaan taempana kuului joku jyskyttävän Uuden kuorin ovea, koettaakseen sitä tietä päästä kirkkoon. Saarnaaja kääntyi, hetken huokaistuaan, sinnepäin ja puhui nyt melkein leikkisästi:

-- Älkää hyvät ihmiset rikkoko kirkonovia, älkääkä pyrkikö takateitä pyhään huoneeseen. Se on aivan turhaa! Minä sanon teille, totuuden voima on tämän pääoven avaava, emmekä me täältä lähde, niinkauan kuin se suljettuna pysyy. Sillä tämä huone on Jumalan huone, se on meille kaikille rakennettu Häntä siellä palvellaksemme, eikä ihmisvoima voi sitä lukoilla meiltä kieltää...

Ulkona talviluonnossa kaikuva saarna ja saarnaäänen harras sävy vaikutti kiehtovasti kiihtyneisiin mieliin. Nekin, jotka äsken huutelivat pilkkasanoja naimahaluisille papeille, kiukustuivat vähitellen prelaatteihin, jotka itse näkyville tulematta sulkivat kansalta kirkon. Taas rupesi, Pietarin hetkeksi vaiettua, kuulumaan väkijoukosta nurinaa:

-- Missä ovat ne prelaatit?

-- Mikseivät tule selittämään tekoaan?

-- Tahtovatko he tehdä meistä pakanoita, kun eivät meitä kirkkoon päästä!

-- Ovi auki, lukkari, taikka selkäsi kuumenee!

Eräs tuomiokirkon lukkareista kierteli näet väkijoukossa kuunnellen mitä sieltä puhuttiin, ja häneltä rupesivat närkästyneet porvarit nyt tiukkaamaan kirkonavaimia. Mies pakeni vallan hätääntyneenä tuomiorovastin taloon ja kertoi hengästyneenä siellä koossaoleville prelaateille pelkäävänsä, että pian tapahtuu joku onnettomuus.

-- Sinne on jo saapunut muitakin vihittäviä kuin nuo papit. Ja lapsia on tuotu kastettaviksi...

-- Saavat odottaa nekin, vastasi piispa kuivasti.

-- Mutta Yläneen hääväen vallasherrat uhkaavat valittaa kuninkaalle.

-- Valittakoot...!

Piispa puhui rauhallisesti. Mutta prelaattien parvessa ei enää vallinnut äskeinen ilkkuva varmuus. Heidän oli sinne suljettuun huoneeseen täytynyt kuunnella Särkilahden säälimätöntä repimissaarnaa, ja he olivat ikkunasta itse nähneet väkijoukon mielialassa tapahtuneen muutoksen. Levottomina liikkuivat he nyt pöydän ja ikkunan väliä hiljakseen murahdellen. Mutta Hannus virkkoi toki vieläkin vahingoniloisella toivolla:

-- Saatte nähdä, Pietari villitsee taas kansan johonkin väkivallantekoon, ja silloin hän on kypsä...

Mutta kadulle katseleva Arvid Lille puisteli päätään:

-- Ei hän heitä villitse, siksi viisas hän on, hän päinvastoin hillitsee rahvasta. Kuule itse!

-- Mutta ei hän siinä jaksa kauan pasuunana olla, hän on jo siksi heikko mies, niin koetti Gasparus lohduttautua. -- Ja joukon jännitys laukee kerran...

-- Iltaan asti hän kuitenkin voi meidät tänne sulkea. Entä sitten? -- Niin huoahti piispa pöydän luona. -- Meidät vaaditaan tästä tilille.

-- Vaikka niinkin, lujina meidän on pysyttävä sittenkin, kannusti Hannus vieläkin varmana. -- Johan nyt loppuukin Särkilahden saarna...

Se katkeili todellakin, mutta alkoi sitten taas. Pietari taisteli näet, siinä kiviaidalla seisoessaan, kovaa ruumiillistakin taistelua väsähtymistä vastaan. Hänen täytyi tahtonsa tarmolla pingoittaa voimansa, jotka usein uhkasivat pettää. Riutuvan rintansa vuoksi ei hän ollut enää viime aikoina puhunut talvisin ulkoilmassa, joka häneltä pian kähensi ja katkaisi äänen, ja hän tunsi nytkin kurkussaan niitä oireita. Katsoessaan alas aidan kupeelle näki hän edessään vaimonsa suuret, pelästyneet silmät, -- vaimoraukka siinä tietenkin varoi, ettei vain rasittuminen taas syöksisi verisuihkua sairaasta rinnasta. Pietari ymmärsi ne nuhteet, mutta ei niitä totellut. Kun ääni särähti ja puhujan hetkeksi täytyi pysähtyä huokaisemaan, silloin rupesi heti kuulumaan rähinää kiihtyneestä kansanjoukosta ja silloin pakotti Pietari taas äänensä eheäksi, niin että se hallitsevana kaikui torirahvaan ylitse. Hän tahtoi tänään kestää, vaikkapa viimeisen kerran... Mutta hänen kasvonsa olivat palttinankarvaiset, ja niiden suonet pingoittivat kuin kiristetyt jäntereet...

Pietarin viimeisen lepohetken aikana oli piispalan puoleisesta torinlaidasta ruvennut kuulumaan melua. Sieltä ajoi reslareki ihan väkijoukon keskelle ja siitä suuttuneet miehet kävivät hevosen turpaan käsiksi ja rupesivat peruuttamaan ajajaa takaisin. Leveässä reessä makasi vällyjen välissä vihkipiispa Vincentius, joka palasi Savosta kirkonkelloja siunaamasta, ja hän, joka ei tungoksen syytä tuntenut, säikähti pahasti väkijoukon ilmeistä vihamielisyyttä. Päästyään vihdoin selviytymään peitteistään ja laskeuduttuaan kadulle pysäytetystä reestään koetti mustapintainen etelämaalainen raskaissa susiturkeissaan jalan tunkeutua sakean ihmisjoukon lävitse. Mutta hän viskelehti sinne tänne, kunnes eräs munkki lopulta sai hänet saatetuksi tuomiorovastin taloon.

Kansa oli sillävälin taas asettunut saarnamiestä kuuntelemaan. Mutta läähättäen ja pelon kangistamana nousi vihkipiispa rovastintaloon ja horjui vihdoin hikisenä prelaattien neuvotteluhuoneeseen, huudahtaen silmät pyöreinä:

-- Mitä tämä on, mitä on tapahtunut? Haluttomasti rupesivat prelaatit vihkipiispalle selittämään, mistä oli kysymys, mutta täyteen käsitykseen ei siitä Vincentius kuitenkaan päässyt. Hän oli turkit päällään retkahtanut penkille lepäämään, mutta kimmahti nyt pystyyn:

-- Kirkkoko suljettu? huudahti hän hiukan nenäänsä tohisten. -- Siihenhän olisi tarvittu minulta lupa, -- siksipä nyt olikin roskaväki polkea minut jalkoihinsa. Voi se tulla vielä tännekin polkemaan -- hä? Tuossako on kirkonavain, -- tänne se vain! Kirkko on avattava!

Erik Sveninpoika laski hennon kätensä avaimille:

-- Ne pysyvät tässä. Meidän on nyt osoitettava, että me täällä kirkkoa todella johdamme ja siitä vastaamme.

-- Vastaammeko? Kuka vastaa, -- minä! Ja minä olen jo kerran istunut Tukholman tyrmässä, en rupea istumaan enää Turussa. Ei, minä tunnen Kustaa kuninkaan, hän ei tällaista kirkollista urhoutta rakasta!

-- Se on kyllä totta, huoahti Arvid Lille, joka oli väsyneenä vaipunut nojatuoliin piispaa vastapäätä. -- Liiankin selvästi sen osoittaa tuo kirje.

-- Mikä kirje, näyttäkää, virkkoi Vincentius vilkastuneena ja tempasi pöydältä sen avatun kirjeen, johon vaalipiispakin äsken oli viitannut.

Se oli Upsalan piispattomasta tuomiokapitulista saapunut vastaus turkulaisten huolenalaisiin kysymyksiin; pari päivää sitten oli Ahvenanmeren yli jäitse palannut lähetti sen tuonut. Neuvoton vastaus, -- Upsalan paavillismieliset mutta turvattomat tuomioherrat eivät näet uskaltaneet antaa kohtalotovereilleen mitään suoraa neuvoa. He kehoittivat kyllä turkulaisia mahdollisimman kauan vastustamaan luterilaisen joukon harhaoppeja, mutta kertoivat samalla varsin avuttomina, että kuningas on uhannut kevätpuoleksi kutsua kokoon valtiopäivät, missä hänellä tiettävästi on aikomus saada hyväksytyksi useitakin mainitun joukon kirkonuudistusvaatimuksia. On siis tuiki epätietoista, kauanko tätäkään heidän avioonmenovaatimustaan voidaan vastustaa... Muuten aikoo kuningas piakkoin itse matkustaa Suomeen...

-- Hän tulee tänne ja tukistaa meitä! virkkoi Vincentius kirjeen luettuaan. -- Ja te suljette tuomiokirkon ja aiheutatte kansanmetelin!

-- Toimimme velvollisuutemme mukaisesti, virkkoi vaalipiispa kuivasti tuolle rähisevälle espanjalaiselle, jota hän sydämestään inhosi.

-- Mutta minun velvollisuuteni on kirjoittaa tästä kuninkaalle ja pestä käteni, -- vai annatteko minulle nuo avaimet?

-- Minä kirjoitan itse, vastasi Erik Sveninpoika, yhä painaen valkoisella, luisevalla kädellään raskaita avaimia.

Vihkipiispa peräytyi silloin riisumaan turkkinsa ja kallokkaansa, yhä uhkaavasti nenäänsä tohisten. Keskustelu katkesi. Toisetkaan prelaatit eivät näet halunneet siihen puuttua, he istuivat nolon näköisinä mikä missäkin nurkassa, ilmeisesti jo epävarmoina yrityksensä onnellisesta päättymisestä. Hiljaiseen huoneeseen kuului vain ulkoa saarnaajan sointuva ääni, sanatkin selvästi erottuivat.

Pietari kuului siellä nyt kertovan väkijoukolle kaskua jostakin saksalaisesta kirkkoruhtinaasta, joka komeassa piispain ja prelaattien kokouksessa tutki nuorelta syytetyltä papilta hänen avioelämätään. Käräjät pidettiin suljetussa huoneessa, mutta kesken kaikkea lennätti ilmanveto oven auki. Ruhtinas käski silloin sen, joka tietää puhdas olevansa, sulkemaan oven, mutta ne tuomareista, joilla on jalkavaimot, istukoot paikoillaan. Eikä yksikään liikahtanut, ovi jäi sulkematta... Puhuja kysyi kaskunsa lopuksi, ovatko nämä meidän prelaatit kyllin puhtaita sulkeakseen kansalta kirkon.

Väkijoukosta hyrähti naurua ja tuomiorovastin tupaan asti kuului huudahduksia:

-- Missä lymyilevät ne pyhimykset?

-- Tuomiorovastin ikkunoistahan on naamoja näkynyt.

-- Pitäisi käydä niiltäkin kysäisemässä... Nurkissaan istuvat hengenmiehet katselivat hölmistyneinä toisiaan ja katselivat ovelle. Se oli äsken vihkipiispan rynnätessä sisään jäänyt auki, ja nyt nuo katseet näyttivät kysyvän, työntyykö todella kiihtynyt kansanjoukko siitä sisään tekemään heille omantunnonkysymyksiä. Mutta isä Vincentiuksen pisamaisille kasvoille levisi ilkeä hymy, hänkin viittasi aukinaiseen oveen ja lausui ilkkuen:

-- Se, joka teistä puhdas on, sulkekoon oven, ettei roskaväki pääse sisään!

Kukaan ei liikahtanut. Törkeän juoppopapin pila oli kaikkien mielestä liian törkeää. Hetken kuluttua väänsi lukkari, joka oli huoneeseen jäänyt, oven lukkoon. Mutta prelaatit tunsivat sittenkin hetki hetkeltä asemansa yhä tukalammaksi. Kukaan ei puhunut mitään, ulkoa kuului vain saarnaääni vuoroin katkeillen, vuoroin taas viroten.

Vihdoin käveli piispa Vincentius, joka jo oli rauhoittunut äskeisestä säikähdyksestään, taas keskipöydän luo. Hän ei käsittänyt muuta, kuin että umpeen juossut solmu oli lopultakin katkaistava, ja laski melkein isällisesti kätensä tuolillaan tuskaisena istuvan vaalipiispan kapealle olkapäälle:

-- Tätä ei voi jatkua, näettehän sen. Kysyn vielä kerran: Annatteko avaimet minulle, jolla vihittynä piispana yksin on valta avata ja sulkea kirkko. Vaadin ne tämän valtani nimessä.

Vaalipiispan avaimia painava käsi vapisi, mutta hän ei siirtänyt sitä pöydältä pois. Hetken kuluttua virkkoi hän hiljaa, ei vastaukseksi vihkipiispalle, vaan prelaattien puoleen kääntyen:

-- Olemme luvanneet pysyä lujina. Iltapäivämessun aika lähenee, pidämmekö siis kirkon edelleen lukossa? Ja vastaammeko edelleen kaikki yhdessä tuon kansanjoukon ja kuninkaan edessä siitä mitä voi tapahtua?

Vastausta ei kuulunut miltään kolkalta. Vaalipiispan harva, harmaja tukka oli tuskanhiestä märkänä, kun hän tuokion kuluttua jatkoi vallan valittavalla äänellä:

-- Tiedättehän, minä olen heikko... Jos me kaikki pysymme lujina, olen luja minäkin, yksin en kestä. Vastatkaa!

Mutta kuolon hiljaisuus vallitsi aina vain tuomiorovastin suuressa tuvassa. Kapitulinjäsenistä ei kukaan enää uskaltanut neuvollaan kehoittaa piispaa jatkamaan kirkonsulkemista, ja kun ei kukaan myöskään ensiksi tahtonut kehoittaa peräytymään, vaikenivat kaikki. Hätäisenä katseli heitä Erik Sveninpoika, siirtäen silmänsä miehestä mieheen, mutta he väistivät hänen katsettaan ja tuijottivat maahan. Viimeiseksi käänsi vaalipiispa päänsä penkin perälle istahtaneeseen tuomiorovastiin, jonka kasvot olivat ilmeettömät ja kylmät kuin ruumiin kasvot. Hänen leukansa olivat tiukasti yhteen puristetut, mutta yhtäkkiä ne heltisivät ja kuului rapsahdus, kuin jos rovasti olisi puraissut poikki hampaansa. Silloin hän nousi, pyyhkäisi kämmenellä otsaansa, tapaili sanaa kerran, toisen, mutta poistui sitten mitään virkkamatta kiireisin askelin sisähuoneeseensa. Hänkin oivalsi aseman toivottomaksi ja väistyi.

Niin sen ainakin tuskaisena vastausta odottava vaalipiispa käsitti. Vielä tuokion hänen kätensä vapisi ruostuneiden rauta-avainten päällä, mutta sitten se hervotonna valahti pöydältä ja tuolinsivustaa myöten alas.

-- Tämä on vihdoinkin järkevätä, virkkoi isä Vincentius silloin kirkastuneena, tempaisi nahkahihnalla yhteen sidotut, kalisevat avaimet pöydältä ja juoksutti ne ovelle lukkarin luo:

-- Kiiruhda, lukkari, avaamaan kirkko väkijoukolle. Juokse, kierrä seinänvierustoita pitkin piispalan ohi sakastiin, pane suntio sytyttämään kynttilät ja avaa itse sisältäpäin pääovi!

Hetkisen seisoi lukkari paikoillaan, katsellen kysyvästi prelaatteja, joiden tuumista ja päätöksistä hänellä oli vihiä, katseli, ikäänkuin odottaen, tulisiko mitään muuta kieltoa tai käskyä. Mutta nurkissaan kyyhöttävät kirkon esimiehet eivät liikahtaneetkaan, koko huone oli hiljainen kuin hauta. Lukkari ei itse ollut haluton kirkkoa avaamaan, sillä hän sai kapat ja kannut jokaisesta siellä vihitystä parista, mutta prelaattien puolesta hän vieläkin epäili... Silloin repäisi häntä vihkipiispa vinhasti hihasta ja huusi hänelle vuoroin latinaksi, vuoroin ruotsiksi, jopa sanasen suomeksikin:

-- Miksi viivyt, stupidus, riennä, juokse, ettei toki enää mitään onnettomuutta ehdi tapahtua! Juokse!

Lukkari juoksi.

* * * * *

Hetkeä myöhemmin kajahti valaistusta tuomiokirkosta vihkivirren sävel. Hääsaattueet olivat päässeet kirkkoon, ja torirahvas oli rynnännyt sinne niiden perästä, mikäli suinkin mahtui. Kirkon edusta, jossa lumi oli poljettu kovaksi tantereeksi, oli taas tyhjä ja äänetön, kuin jos ei siellä mitään melua olisi ollutkaan. Talvinen iltapäivä rupesi hämärtämään, ja pyhäinen rauha peitti taas pienen, matalan kaupungin.

Vihkivirttä kuunnellen käveli vaalipiispa Erik Sveninpoika yksin tuomiorovastin talosta tuon aution toriaukean yli piispalaan. Hän oli kiiruhtanut Hannuksen talosta ennen muita, mutta verkkaisin, laahustavin askelin hän nousi kolkkoon kotiinsa. Vaipan riisuttuaan astui hän siellä suoraan työhuoneeseensa, sytytti kynttilän ja kävi kirjoittamaan.

Ensi kirjeensä kirjoitti electus Erik Sveninpoika kuninkaalle, toisen entiselle esimiehelleen, piispa Braskille Linköpingiin. Molemmilta hän pyysi lupaa luopua Suomen kirkon esimiehyydestä, johon hän ei ollut saanut paavin vahvistusta ja joka toimi senvuoksi ja muutenkin oli käynyt hänelle näinä levottomina aikoina liian raskaaksi.

Kynttilään paloi pitkä, valoa himmentävä karsta. Raukeat olivat jo piispavanhuksen pienet, ryppyiset kasvot, kun hän Hannu Braskin kirjeeseen vielä lopuksi lisäsi:

"Tunnen ja tiedän, etten ole se mies, jota nykyoloissa tämän hiippakunnan johtoon tarvitaan. Tahtoa ei puutu, mutta olen heikko raukka. Jos minulle suosiosta suodaan entinen dekaanuksenvirkani Linköpingissä, olen onnellinen; siinä virassa uskon voivani tehtäväni täyttää, täällä piispana en..."

* * * * *

Iltamyöhällä ajoi kolme maalaiskuormaa Turusta sisämaahan päin Hämeen tietä pitkin. Sysikorven miehet olivat, hääkannun juotuaan pyhän Lauritsan pappilassa, lähteneet jo sunnuntai-iltana kotimatkalle, ehtiäkseen sydänyöksi ensi syöttöpaikkaan. Kaviot narskuivat kovalla tiellä, jalakset vinkuivat pakkaslumessa, ja tyynen talvi-illan halki kajahti terävänä ja kauas miesten ääni, kun he kuormillaan istuen toistensa kanssa illan pimeässä puolihuutaen keskustelivat.

-- On meillä nyt yhdeksi talveksi kotikorvessa kerrottavana Turun uutisia, huusi ensi reen ajaja. -- Pelkäsinpä, että siinä kirkonovella tulee jytäkkä, ja johan ne rynnistivätkin...

-- Olisi se ehkä tullutkin, ellei ovea olisi lopultakin avattu, säesti toinen reki. -- Sisukasta väkeä ovat nämä kaupunkilaiset.

-- Jytäkkä olisi tullut jo ennen, ellei se laiha pappi olisi kirkonaidalta puhetta pitänyt, huusi viimeisen kuorman ilvesturkkinen ajaja. -- Häntä kun kaikki kuuntelivat, niin eivät joutaneet rymyämään.

-- Mutta aueta piti lopultakin kirkon, niin kuului taas edeltäajajan innokas ääni. -- Ja kolme pappia vihittiin niin että roiskahti, emäntä on nyt Sillantaipaleen Pietarillakin.

-- Mitä nuo tuosta vastustivatkaan, kun se kerran kuuluu olevan sanassakin luvattu ja käsketty, ihmetteli Sillan veli, joka toista rekeä ajoi.

-- Niinhän se pitkä kanunki puhui, tuumi kolmas kuorma. -- Mutta valkoinenpa oli mies kasvoiltaan, kun hän kirkossa vihdoin vihkimisensä lopetti.

Ajettiin ääneti juoksujalkaa pieni myötämaa ja vastamaan astuivat miehet kuormainsa rinnalla. Mutta kun jälleen oli päästy tasaiselle maalle ja ajajat olivat nousseet paikoilleen reslainsa seville, silloin huusi ensimmäisen reen mies melkein toruen kolmannelle, viimeksi virkahtaneelle ilvesturkille:

-- Ettäkö et oikein usko, mitä pitkä kanunki kirkonaidalta puhui?

-- Ka, miksen usko..., mitäpä meikäläinen paljon tietää uskoa taikka olla uskomatta.

Mutta toinen reki vastasi vakavasti:

-- Minäpä uskon. Kuinka hän muuten olisi tiennyt sanoa, että ovi kyllä aukenee, jahka odotetaan. Mitäpä, jos ei ovi olisi auennutkaan? -- häpeään olisi joutunut saarnamies, yksin olisi hän varmaankin lopulta jäänyt siihen yöksi puhumaan. Epäilin jo minäkin, että ehkei ovi aukenekaan. Mutta aukesipahan..., hän sen tiesi, se aukesi kuin sanan voimalla!

-- Siihen pappiin uskon minäkin, huusi taas melkein hartautta vavahtavalla äänellä ensi reen mies. -- Eihän meikäläinen ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, mutta toisinaan hänen äänensä vihlasi kuin veitsi sisälmyksiäni..., siinä miehessä on varmaankin Jumalan henki!

Sitä vastaan ei enää kukaan väittänyt, ja taas kuului pimeältä tieltä vain kavion napsetta ja jalaksen hiljaista vikinää.

XX. KUKA PIISPAKSI?

Sotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä tehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen entiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa Vaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia ja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias kuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi, oli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo Knuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän avasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit seinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla Suomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.

Vasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti linnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon silloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He istuivat siellä, -- toinen harmajana ja harkitsevana, toinen punakkana ja pisamaisin kasvoin -- selustapenkillä, väljähihaiseen aatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin uutta, narahtelevaa permantoa pitkin.

Hän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua: