Part 21

-- Luotimme teihin, maisteri, luovuttaessamme teille kaupungin alttarin, puhui hän nuhtelevasti. -- Nyt emme teitä ymmärrä: Kapitulin kanssa neuvottelematta julistitte tänään tuomiokirkossa aviokuulutuksen, joka sotii kanoonista lakia vastaan ja myrkyttää pyhän säätymme.

Jaakon ääni paisui melkein juhlalliseksi, kun hän vastasi:

-- On asioita, joista ihmisen ja papin täytyy tehdä päätöksensä yksin, muiden kanssa neuvottelematta, vastatakseen niistä myös yksin.

-- Ette voi tuosta teostanne vastata. Asian menon ja vaikuttimet ymmärrämme kyllä: Pietari Särkilahti pitää asunnossaan naisen, jota hän sanoo vaimokseen...

-- En ole neuvotellut Särkilahdenkaan kanssa, tokaisi Jaakko aivan ylpeästi.

Hämmästyneinä katsoivat pöydän ympärillä istuvat prelaatit toisiaan: Tätä Jaakkoa he eivät tunteneet. He tunsivat kaikki suulaan remuilijan, mutta mistä oli hänessä kotoisin tuo outo vakaumuksen sävy? Ankarampana kuin piispa kävi nyt esimiehyydestään arka tuomiorovasti puhuttelemaan kutsuttua kanunkia:

-- Erehdyt, Jaakko Vennä, virkavallastasi. Kaupunginpappina on kyllä tehtäväsi lukea paikalliset kuulutukset, mutta kapituli voi toki muuttaa tai purkaakin toimenpiteesi. Ja koska tieten, taiten olet virheen tehnyt, olet luonnollisesti joutunut rangaistuksenalaiseksi.

-- Olen valmis kestämään seuraamukset... Hannus oivalsi Jaakon varmuuden perustuvan siihen tietoon, että kuningas äsken oli Ruotsissa torjunut kapitulien toimenpiteet naimisiin menneitä pappeja vastaan. Mutta Hannus ei tahtonut tietää siitä mitään, jatkoi vain kylmästi ja värähtämättömin kasvoin:

-- Tunnemme aseman ja valtammekin. Itse voit vielä korjata erehdyksesi. Yhden kerran kuuluttaminen ei merkitse mitään. Kirkolla on toki keinoja valvoakseen, ettei tämänpäiväinen uskonnonpilkka uudistu. Saat valita joko virkasi taikka yrityksen jatkaa uhmailuasi.

Jaakko muisteli kannukumppaniaan, vihkipiispaa, -- hänkö ryhtyisi erottamaan pappeja viroistaan tällaisesta syystä! Ei, jos ukko nyt olisi ollut saapuvilla kiltassa, olisi hän varmaankin jo heti kauhulla kieltänyt kapitulilta sen avun. Rauhallisena kuunteli Jaakko senvuoksi Hannuksen ankaraa puhetta, jota mestari Gasparus vielä kävi tiukentamaan, kysyen:

-- Aikoisitko todella vielä ensi pyhänä uudistaa saman ilvekuulutuksesi?

Sydämessään nautti Jaakko saadessaan vastata tähän odottamaansa kysymykseen vakavantyyneenä:

-- En.

Prelaateista huoahtivat jo toiset helpotuksella: Onneksipa oli toki tuo heikko elostaja joutunut heitä vastaan, -- hän on kai jo säikähtänyt! Mutta Hannus vainusi sentään Jaakon rauhallisuudesta jotakin juonta ja kysyi:

-- Vai aiotko luovuttaa virkavuorosi jollekin toiselle..., ehkä Särkilahdelle?

-- Niin, luultavasti hänelle.

-- Mutta tiennethän, että luovuttaaksesi tuolisi toiselle pitää sinulla olla siihen joku pätevä syy, varoitti Hannus jo kuumeten ajatellessaan, että nyt taas jouduttaisiin tekemisiin tuon taipumattoman ryntääjän kanssa.

-- Niin onkin, vastasi Jaakko aina yhtä tyynenä.

-- Mikä syy -- saammeko sen tietää?

-- Saatte... Ensi sunnuntaina kuulutetaan minutkin avioliittoon, -- en voi sitä itse tehdä!

Syntyi hetken äänettömyys. Hölmistyneet prelaatit eivät heti saaneet sanaa suustaan, ja Jaakko, joka tämän kaiken ennakolta oli laskenut, nautti vaieten tuosta ällistyksestä, -- sitäpä varten hän juuri oli kiltaan tullutkin!

Todella oli hänkin päättänyt mennä avioliittoon, ja juuri tänään messun jälkeen oli hän sen päätöksensä saanut solmuun. Sen vaikuttimista ei hän kuitenkaan ruvennut puhumaan, aavistaen, että ne ehkä eivät olisi tuntuneet yhtä hämmästyttäviltä. Jaakko-parka kitui näet velkakuorman alla, joka sedänperintöjen ja Uudenkuorin tulojen hukkaanmentyä oli käynyt entistä raskaammaksi; saamamiehet ahdistivat, hän oli pääsemättömissä. Silloin Mikon ja Sillan aviohommat avasivat hänen aivoihinsa uuden väylän: -- Koska minun kerran on astuttava ratkaiseva askel, miksi en astuisi samalla kahta -- niin hän mietti, -- miksi en menisi itsekin naimisiin! Morsian oli tiedossa, rikas porvarinleski, jolla oli talo Jokikadulla, toinen Piikkiössä, kauniita kaalimaita Mätäjärvellä ja raskaita hopeakannuja tupansa seinälaudalla. Usein oli Vennä iltoja istunut Gertrud Karvataskun tuvassa, -- tuo topakka leski oli vielä verevä ja ripeä nainen, jonka silmät iloisesti hymyilivät ja joka osasi keittää mainion mausteviinin. Hänelle oli Jaakko puhunut mielessään virinneestä tuumasta, ja käytännöllinen leski oli heti suostunut, -- koska sellainen naiminen nyt kerran muiltakin käy.

Jaakko oli vain tahtonut ensiksi nähdä, minkä myryn Mikon ja Sillan aviokuulutus herättäisi, -- tänään oli hän arvostellut sen löylyn kestävänsä. Päätös oli tehty, ja juuri Gertrud Karvataskun matkassa oli hän äsken saapunut kuninkaiden kiltaan. Melkein säteilevänä seisoi hän nyt lamaanlyötyjen prelaattien edessä, joiden piiristä vasta kotvan kuluttua rupesi kuulumaan huudahduksia: 364

-- Tämä on jo saatanan ilvettä, ei yksin mestari Pietarin!

-- Kolme pappia jo, -- se on estettävä!

Tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika nousi seinärahilta ja käveli harmajana ja uhkaavin elein edestakaisin. Mutta vaalipiispa, jonka pienet, kurttuiset kasvot olivat vetäytyneet yhä syvempiin poimuihin, koetti, prelaattien yhteistä suuttumusta tulkitakseen, terästää äänensä mahdollisimman kylmäksi ja tylyksi, lausuessaan uhmaajalle:

-- Menkää, Jaakko Vennä, naistenne luo, kirkko on kadottanut teidät puhtaiden pappiensa joukosta!

Jaakko kumarsi ja lähti, voitonvarma hymy punakoilla kasvoillaan. Häntä huvitti koko tämä kohtaus eikä vähimmin piispan viimeinen puhe puhtaudesta. Sillä hän ei tiennyt olleensa emännöitsijöitä vaihdellessaan sen puhtaampi kuin Gertrud Karvataskun tulevassa, tukevassa hoidossa. Mutta ennen kaikkea häntä huvitti ajatus saada vielä samana iltana kertoa Ursulan kiltassa tuttavilleen prelaattien sanattomasta hämmästyksestä ja omasta taitavansukkelasta esiintymisestään heidän edessään...

Kiltan pikkutupaan jääneillä prelaateilla oli kaikilla ankara, päättävä ilme kasvoillaan. -- Nyt, jos koskaan! niin tuntuivat nuo kasvot jo sanoja puhumatta lausuvan toisilleen. Myrkky leviää, saastuttaen yhä uusia aineksia, ja he, katooliset prelaatit, joutuvat pian syrjään ja häpeään, elleivät vihdoinkin pane vaikkapa omalla vastuullaan sulkuja kerettiläisyydelle...

-- Vielähän me toki istumme ohjaksissa, sähähti tuokion kuluttua tuomiorovasti.

-- Liian pehmeitä olemmekin näihin asti olleet, säesti Gasparus, joka aina tahtoi esiintyä muita jyrkempänä. -- Miksei kukaan kirkossa tänään esiintynyt sitä jumalatonta julistusta vastaan, nuhteli hän, huomaamatta, että se nuhde kohdistui häneen itseensäkin.

-- Vaikea on ryhtyä kirkossa väittelemään oppimattoman kansan edessä. Kirkon kurin olisi muuten pitänyt pitkin aikaa olla lujemman. -- Näin virkkoi muuten sävyisä arkkipresbyteri Arvid Lille, kohdistaen siten moitteensa piispaan, jota toistenkin katseet näyttivät syyttävän syntipukiksi. Erik Sveninpoika huomasi sen ja huoahti raskaasti:

-- Tunnustan kernaasti, että voimaa on meiltä puuttunut. Asemamme onkin tukala: paavi ei meitä tue, kuningas kannattaa vastustajiamme!

-- Opin asioissa on edesvastuu meillä, virkkoi Hannus kylmästi. -- Mutta mitä on näihin asti laiminlyöty, se on nyt korjattava. Aikaa vielä on, joskin jo on yhdestoista hetki käsissä.

-- Nyt on meidän esiinnyttävä, myönsi piispa, -- loukkaus kirkkoa vastaan on torjuttava! Minua syytätte, ystävät, toimettomuudesta: olitte odottaneet suurempaa lujuutta piispa Braskin edustajalta. Syytöstänne en kiellä, enhän ole taistelujen mies, vaan kärsin niistä. Mutta nyt tahdon koettaa kamppailla -- olen seisova tai kaatuva!

Piispa-vanhus, jolle nuo itsesyytökset olivat kovin raskaat, veti hetkisen henkeä, ikäänkuin saadakseen sanoihinsa sitä suuremman voiman, ja jatkoi sitten:

-- Joko estän näiden pappien avioliiton, taikka luovun esimiehyydestäni, -- en hiipastani, sillä sitähän minulla ei ole.

Tämä lupaus teki prelaatteihin syvän vaikutuksen. Mestari Gasparus, jolla oli taipumus ilmaista tunteitaan suurin liikkein, lankesi polvilleen pienen piispan eteen, suuteli hänen lievettään ja lausui liikutetuin mielin:

-- Kiitämme sinua, isä, ja luotamme sinuun, niinkuin sen olemme aina tehneet!

-- Ja autamme sinua vaikeassa taistelussasi, lisäsi Lille, katuen jo äskeistä soimaustaan.

Yksinpä kylmä tuomiorovastikin tarttui omasta lujasta päätöksestään ja toisten prelaattien heltymisestä vallan järkkyneen Erik Sveninpojan käteen, puristi sitä ja puhui:

-- Sydämesi vilpittömyyden tunsimme aina ja tiesimme tahtosi terästyvän silloin, kun kirkkoa uhkaava häväistys menee yli rajojensa. Nyt ollaan rajalla, ja sinä seisot nyt miehenä ja piispana edessämme.

Mutta piispan ääni soi taas heikompana, kun hän nyt miltei rukoillen virkkoi:

-- Koetan täyttää luottamuksenne. Mutta teidän täytyy kaikkien auttaa minua. Tiedän, että yksin en kestä...

-- Yhdessä seisomme lohikäärmettä vastaan, ja siltä on katkeava pää, vakuutti Gasparus juhlallisesti. -- Tänään kuulutetut avioliitot raukeavat, siitä me pidämme huolen!

Piispa-vanhus rupesi rauhoittumaan. Mutta hiukan epäkäytännöllinen dekanus puhui huolestuneena:

-- Se on velvollisuutemme. Mutta miten, mistä aloitamme?

-- Keinot me kyllä keksimme, valta on toki vielä meillä, vastasi Hannus, jonka aivot jo työskentelivät suunnitelmia rakentaen. -- Emme vielä osaa sanoa, mitä tietä kuljemme, mutta kun lujina toimimme, pääsemme varmasti perille. Silloin kansakin taas rupeaa meihin luottamaan.

-- Ja voitto on oleva meidän, kiitos juuri kerettiläisten uhman, intoili Gasparus.

-- Voitto on oleva kirkon, oikaisi vaalipiispa nöyrästi. -- Ja tämä kaukainen Suomen hiippakunta on taas löydettävä paavin alttiina lapsena, siitä on meidän yhdessä vastattava...

Kiltan suuressa tuvassa esitettiin prelaattien sinne palatessa juuri legendan viimeistä kohtausta, jossa nuo kolme erirotuista kuningasta kumarsivat Kristus-lasta. Neitsyt Maaria -- eräs nuori pappi -- istui valtaistuimella taivaskatoksen alla, pitkälaahustisessa, kuninkaallisessa puvussa, hohtopanta otsallaan. Ja lapsi-nukke lepäili hänen sylissään, paljas jalka eteenpäin ojennettuna. Vuorotellen kulkivat kuninkaat, Kaspar, Melchior ja musta Balthasar, hänen eteensä, kumarsivat, polvistuivat ja suutelivat alastonta jalkaa, jättäen sitten kukin lahjansa lapsen eteen. Ja enkelien kuoro veteli venytetysti, jopa hiukan unisesti, -- teinipojat olivat iltaunisia -- viimeistä latinaista virttään.

Vakavina ja juhlallisina istahtivat hengenmiehet taas paikoilleen, katsellen loppiaisnäytelmän loppumista. Remuavaksi oli käynyt keskustelu suurtuvassa, sillä kiltankannuja oli usein täytetty, mutta piispan ja hänen prelaattiensa ankara mieliala taltutti hetkeksi äänten iloisen porinan. Niinhyvin aateliset kuin porvarit, jotka istuivat pitkän pöydän eri päissä, käsittivät, että jotakin ratkaisevaa oli nyt hengenmiesten neuvottelussa päätetty, sillä aivan erikoista tarmoa ja varmuutta kuvastui heidän sileiksiajetuilta kasvoiltaan. Päät kumartuivat vastakkain, ja hiljaisena lähti suuressa pöytäkunnassa kulkemaan kuiske, että uusi, tuima kirkollinen taistelu, entisiä tuimempi, on taas pian alkava Suomen Turussa.

* * * * *

Tuosta tulossa olevasta taistelusta puhuttiin yhä seuraavina viikkoina enemmän kuin mistään muusta. Nämä talviset viikot olivat Turussa aina vilkkaan toiminnan viikkoja, koska silloin ensiksi varustauduttiin suurille Heikinmarkkinoille ja sitten pidettiin näitä pitkiä markkinoita. Tehtiin kauppoja, kestittiin ja petkutettiin maalaisvieraita, joita yhtenään tuli ja meni. Mutta vaikka porvarien huomio siten keskittyikin etupäässä aineellisiin humuihin, muistivat he luukkupuodeissaan ja työpajoissaan usein toisiltaan kysyä:

-- Mitä luulette, pääsevätkö nuo naimahaluiset papit kristilliseen avioliittoon?

-- Se riippuu siitä, kestääkö paavillisten rintama. Mestari Gasparus kuuluu vannoneen, että tenä tulee vielä viime hetkellä!

-- Mutta ensi pyhäksi ovat kuitenkin häät määrätyt ja vieraat kutsutut tuomiokirkkoon.

-- Siihen messuun sitä on mentävä, siihen on Hannuskin varustautunut!

Toimessa olivat prelaatit olleetkin. Tiheään oli kapitulissa kokouksia pidetty ja talvimyrskyjen läpi oli pikaviesti lähetetty Ruotsiin pyytämään Upsalan arkkihiippakunnan katoolisilta kirkonmiehiltä kiireellisiä neuvoja. Vihaisesti olivat säkkimunkit saarnanneet pyhän Henrikin juhlilla kerettiläisten saastaisia vehkeitä vastaan. Mutta kolmena pyhänä peräkkäin oli kuitenkin tuo huomiotaherättävä aviokuulutus kaikunut kaupunginalttarin saarnatuolista kenenkään sitä estämättä, ja avioon aikovat papit olivat iloisina liikkuneet ihmisvilinässä, kertoen kaikille tuttavilleen, että vihkiäiset toimitetaan ensimäisenä sunnuntaina Heikinmessun jälkeen.

Tämä sunnuntai oli lauha, tyyni talvipäivä, jolloin jo ilmassa ensi kerran lemahti hiukkasen kevättä. Kaupunkilaiset liikkuivat pyhäpukimissa koviksi poljetuilla kaduilla maalaistuttaviensa kanssa, ja joella ajelivat teinipojat kilpaa kotikulmalaistensa hevosilla. Monen talon pihalla oli näet vielä maalaiskuormia markkinain jäljiltä, sillä varsinkin pitkämatkaiset viipyivät vielä Turussa virallisten markkinain päätyttyäkin toimittamassa kaukaisten kyläkuntainsa monia kaupunkiasioita.

Pyhän Lauritsan pappilan pihallakin seisoi tänä aamuna muutamia turkkivöisiä talonpoikia korkeiden kuormainsa ääressä. He olivat päässeet pappilaan majamiehiksi syystä, että Lauritsan kirkkoherra oli heidän pitäjänsä, Sysimäen, poikia ja että tämän veljiäkin yksi nyt oli mukana Heikinmarkkinoilla. Vasta täällä perillä olivat salolaiset kuulleet, että heidän isäntänsä, Sillantaipaleen Pietari-maisteri, joka oli niin korkeassa kirkollisessa virassa, oli aikeessa mennä naimisiin, ja he olivat ihmeissään katselleet, miten tähän pappilaan nyt tehtiin tilaa tuotavalle emännälle. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kuulleet niin kummia juttuja uskonriidoista ja kirkollisista rettelöistä, että he olivat olleet joutua aivan ymmälle. Mutta he olivat kuitenkin päättäneet jäädä vihkiäisten yli Turkuun. He olivat lopultakin luottaneet enemmän oman pitäjänsä poikaan, jonka he tiesivät tasaiseksi ja varmaksi mieheksi. Jos hän on harkinnut oikeaksi mennä pappina naimisiin, niin mahtaa se sitten ollakin oikein!

Pihalla odottivat he nyt juuri itseään maisteria, joka oli kutsunut veljensä kumppaleineen hakemaan morsianta vihille.

-- Isoja häitä ei morsiamen kodissa vietetäkään, kertoi velimies. -- Mutta messun jälkeen juodaan täällä pappilassa tupaantulokannu.

-- Näkyy siis olleen perätöntä puhetta se, mitä turulla kerrottiin, ettei muka vihkimessusta tulisikaan mitään, lausui toinen, ilvesturkkinen matkamies, kiinnittäessään kuormaköysiä.

-- Juttuja ne ovat, vakuutti Sillan veli. -- Johan ne tiesivät sellaistakin, että kirkossa muka tulisi tappelu!

-- Ihmiset juoruavat täällä niin paljon, -- kukapa nyt kirkossa tappelisi! murahti kolmas kuormamies, kierien uumenilleen helakkaa, pitkää, punavalkoista villavyötään.

-- Tosiaankin, ihmiset ovat täällä paljon leuhkempia kuin siellä sydänmaalla, totesi ilvesturkki.

Tämän keskustelun aikana oli uuteen kanunkiviittaan pukeutunut Silta astunut pappilastaan pihalle, ja salonmiehen viimeiset sanat kuultuaan virkkoi hän tuttavallisesti:

-- Niinkö tuntuu sinusta, -- ehkä se totta onkin! Monestipa on minunkin mieleni palanut sinne kotikulmalle, rauhallisempiin oloihin!

-- Palaa sinne vieläkin, kehoitteli hänen veljensä. -- Varsa-Tuomas on jo juonut itsensä höperöksi, -- me ei kirkossa tapella eikä sinua haukuta kerettiläiseksi!

Silta kiintyi siihen veljensä ehdotukseen kuin vanhaan, tuttavaan mielikuvaan:

-- Usein ajelisin Vahvajärven salollekin isävanhuksen ja kotiperheeni luo..., siellä olisi tosiaankin rauhan paikka! -- Mutta ei, veljeni, en minä sinne pääse, olen jo tässä keossa liiaksi kiinni!

Näin tarinoiden laskeutui Silta maalaistuttavineen Pyhän Lauritsan anetalosta kirkon ohi joelle ja talvitietä myöten suoraan jään yli Aningaisten puolelle, jossa he nousivat Puolalanmäelle. Hän opasti vieraansa siihen Kaukalonpojan pieneen mökkiin, missä hän vuosikausia oli melkein joka päivä käynyt, usein levottomana ja epäillen, mutta viime syksystä asti rohkeana, pystypäisenä ja varmana. Pulmansa kerran ratkaistuaan oli hän ihmetellyt, että se ollenkaan oli hänestä tuntunut vaikealta. Tuo pahasuinen tätikin oli uuteen ratkaisuun heti tyytynyt, kunhan mestari vain korjasi tytön hoitoonsa, ja hänen oma pieni oppimaton holhokkinsa oli papin morsiamena säteillyt iloa ja onnea. Eihän hän käsittänyt, että hänkin oli osaltaan mukana muuttamassa vanhoja kirkollisia tapoja. Syrjäisten ivat eivät häneen asti ulottuneet; hänellä oli maailmassa vain yksi hyvä ystävä ja suojelija, joka hänet nyt otti luokseen ja omakseen, -- muusta hän ei välittänyt.

Muutamia Puolalanmäen köyhiä mökkiläisiä oli kokoontunut matalaan majaan, missä sieväksi puettu, hunnutettu ja kruunupäinen morsian jo odotti papillista sulhoaan, ja olipa siellä sentään leivottu rasvainen vehnäskukko ja makeita mesileipiä vieraille oluttilkan ohessa pureskeltavaksi. Silta ajatteli hymähtäen, että toisin ovat kai häät varustetut Mikolle ja Jaakolle, joiden morsiustaloissa varmaankin on paljon paistettu ja paremmat tynnyrit lyöty auki. Mutta kädettä ei mahtunut hänen mieleensä, sillä sanomattomasti hän iloitsi siitä, että hän nyt saa selväksi elämänsä sotkuisen vyyhden ja tekee onnelliseksi pienen suojattinsa.

Kun päivä läheni puolta, lähti koruton morsiussaattue taivaltamaan alas Puolalanmäeltä tuomiokirkkoon päin. Sillankorvassa odotti sitä jo Pietari Särkilahti sekä joukko nuorempia pappeja ja pikkuporvarituttavia.

-- Kuuluuko uutisia, saadaanko vihkiminen toimitetuksi? kysyi Silta hätäilemättä tervehtien vanhaa ystäväänsä, joka oli ottanut huolekseen tämän kirkollisen tehtävän.

-- Saadaan, veli, vastasi Pietari reippaasti. -- Minulle saapui kyllä aamulla Erik Sveninpojalta viesti, että en muka saa tuoda teitä tuomiokirkkoon, mutta sinnepä nyt kuitenkin kävellään.

-- Ehkä olisi ollut parempi mennä Pyhään Maariaan..., epäili Silta vieläkin.

-- Ei olisi ollut parempi..., astu eteenpäin vain!

Raatihuoneen kulmasta saapui jo samalla toinen luostarikorttelista tuleva hääsaattue, ei paljoakaan suurempi Sillan matkuetta, mutta paljon hienompi asultaan: se oli Mikael Karpalaisen hääjoukko, joka laskeusi Yläneen Illein kaupunkitalosta. Vaakunanväriset aatelispalvelijat määräsivät tahdin tämän saattueen edessä, jossa tasaisin askelin astui töyhtölakkisia ylimyksiä ja heidän rouviaan ruskeissa tai tuhanharmaissa, nahkasilla vuoratuissa vaipoissa. Se oikaisi torin yli Kirkkokadulle, ja Sillan seurue jättäysi kulkemaan kappaleen matkaa sen jäljessä. Mutta kun jouduttiin lähelle Kirkkokadun toista päätä, liittyi pyhän Annan suuren anetalon kulmauksessa kolmas kulkue yhteiseen seurueeseen. Se oli suurin ja sankin, sillä se tuli Jokikadulta Gertrud Karvataskun vauraasta talosta, jonne paljon vieraita oli kutsuttu ja jossa vihkimisajaksi keskeytetyt kestit olivat ylellisimmät. Jaakko Vennä asteli siinä punakkana pullean morsiamensa rinnalla, puhalteli lämpimissään ja kertoi kovalla äänellä katuvansa, että oli jättänyt huilunsoittajat häätaloon. Olisivathan ne tässä joutaneet puhaltamaan hääväen ratoksi, -- tämä kaikki tuntui hänestä muutenkin niin hullulta ja hupaisalta...

Kadut ja kujat olivat odottavaa kansaa tulvillaan; miehet seisoivat siinä vakavina pörröisissä karvalakeissa ja lammasnahkaturkeissa, naisilla oli päässään umpinaiset myssyt, joihin leikatusta lävestä vilkkuivat uteliaat kasvot. Pian oli hääsaattueen, jossa näkyi kolme morsiuskruunua, vaikea raivata itselleen tietä kirkon portille, missä vihittäväin oli tavan mukaan odotettava päivämessun päättymistä.

-- Mutta messu on jo päättynyt, tiesi joku kertoa siinä tungoksessa.

-- Päättynytkö jo? ihmettelivät toiset. -- Se on niinollen lopetettu tavallista aikaisemmin.

-- Siispä vain sisään kirkkoon, kiirehti Jaakko-maisteri, jonka mieli paloi takaisin pitoihin, ja vaakunapukuiset palvelijat riensivät aatelismorsiamelle avaamaan ovea. He nykäisivät kerran, toisen...

-- Se on kiinni!

-- Kirkonoviko?

-- Sitäpä ei ole ennen nähty! -- Näin huudahtivat ovelle ehtineet.

Turkulaisten oli tätä vaikea ymmärtää. He olivat tottuneet löytämään kirkkonsa ovet aina auki varhaisesta aamusta yömessuun asti; mihin aikaan päivästä tahansa olivat he päässeet tuomiokirkkoon rukoilemaan taikka levähtämään... Yksi ja toinen porvareista ja aatelisista kävi vielä varalta nykäisemässä raskasta, raudoitettua ovea, -- ei se hievahtanutkaan! Se oli lukittu varhain lopetetun päivämessun jälkeen, josta väki oli kiirehtinyt hääseurueita vastaan.

Yhä sankemmat parvet keräytyivät kirkon portaille, niiden edustalle ja hautuumaalle. Taemmas jääneet tunkivat toisia eteenpäin, ja huudahduksia kuului:

-- Miksei mennä sisään? Ovet auki!

-- Kuka siellä pidättelee...?

Mutta hääseurueessa kulkeneet papit olivat jo heti oivaltaneet, mistä tämä sulku johtui, ja heidän piiristään levisi tieto siitä yhä laajemmalle odottavaan väkijoukkoonkin. Tämän ovat siis nyt paavilliset prelaatit keksineet, huomattuaan mahdottomaksi kieltää kuulutukset; tähän outoon keinoon ovat he siis turvautuneet, estääkseen pappien aviovihkimisen tapahtumasta kirkossa, jossa se, ollakseen pätevä, oli toimitettava. Samalla ovat he kai tahtoneet näin mahdollisimman havainnollisesti osoittaa kansalle kirkon syvää suuttumusta niitä pappeja kohtaan, jotka yrittivät särkeä katoolisten käsitteiden perusteita, -- sen nyt käsittivät oven taa jääneet. Ja he käsittivät prelaattien näin saattavan saavuttaakin tarkoituksensa. Ennen pitkää rupesikin väkijoukosta, jossa oli paljon munkkeja ja muita opinpuhdistuksen vastustajia, tirskahtamaan ivanaurua ja singahtamaan karkeita pilkkasanoja.

-- Toimitetaan siis vihkiminen tässä kirkon rappusilla, virkkoi tuskastuneena Jaakko Vennä, jota jo aseman nolous rupesi kiusaamaan. -- Jos kerran kirkko voidaan kansalta sulkea, niin voidaan kai kirkolliset toimitukset suorittaa taivasalla!

-- Niin, onhan Jumala todistajanamme tässäkin, säesti jo Siltakin ymmälle joutuneena.

Mutta Pietari Särkilahti, joka kalpeana ja väräjävin kasvonjänterin seisoi kirkon kiviaitaan nojautuneena, vastasi verkalleen:

-- On kyllä. Mutta ei ryhdytä, veljet, siihen keinoon, -- meidän täytyy päästä kirkkoon!

-- Avaapas sitten tuo ovi, kiivaili Jaakko.

-- Sen täytyy aueta...

Lähinnä seisovat häävieraat katsahtivat kummissaan tuota kalpeaa, laihaa miestä, jonka äänestä soi noin lujaa varmuutta, ja he jäivät ikäänkuin luottamuksella odottamaan oven aukenemista. He edustivat siinä erilaisia kansanaineksia ja säätyluokkia, mutta tässä heidät yhdisti toisiinsa eräänlainen myötävastuuntunne; vaistomaisesti he käsittivät, että se taistelu, johon he nyt tavallaan olivat joutuneet mukaan, koski jotakin enempää ja suurempaa kuin noiden kolmen kihlatun parin vihkimistä, vaikka he eivät täysin voineetkaan tajuta, mistä kaikesta tässä oli kysymys. Ääneti he seisoivat paikoillaan ja odottivat...

Kirkonovea vastapäätä olevan tuomiorovastintalon kahdesta kapeasta päätyikkunasta seurasivat uteliaat, tarkkaavat, vuoroin ivalliset, vuoroin vakavat katseet kadulla tunkeilevan väkijoukon liikkeitä ja hölmistyneiden hääsaattueiden neuvottomuutta. Suomen kirkon pääpapit, vaalipiispa ja katooliset prelaatit, olivat näet kokoontuneet sinne tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan pappilaan vartoomaan tulosta siitä rohkeasta, jyrkästä toimenpiteestä, johon he olivat loppiaiskiltassa tekemänsä ankaran päätöksen mukaisesti ryhtyneet. Tuuma oli tarmokkaan tuomiorovastin ehdottama. -- Sulkekaamme kirkko mieluummin kuin jätämme sen kerettiläisten häväistäväksi, -- niin oli hän ehdottanut, -- tuntekoon koko Turun kansa seuraukset noiden kirkon pyhyyttä loukkaavain rynnistäjäin elkeistä! Syntyköön suuttumusta ja melua, syy siitä lankee niiden niskoille, jotka kirkkoa vastaan rynnistävät.