Part 2

Vasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan -- leikattiin vuosi 1522 -- ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli keväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti noita nuoria pappeja, jotka -- saattomiehen ihmeeksi -- iloisina ja vapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin ja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti hautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat sakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia hiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä paisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden saksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla teiniajalla.

Suloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille, töihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion kivitörmä, jolta kerran -- niin kertoi Silta -- kuumaverinen Klaus Kurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen, puolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana oli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt piispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili. Mutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava työ...

Sinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta leporannaltaan.

II. LAUKOSSA.

Kolme päivää oli häitä juotu Laukon vanhassa kartanossa, josta Porkkalan jo elähtänyt herra Steen Jaakonpoika Ille nai Anna Kurjen, piispan sisaren Elinan ja ruotsalaisen ritarin Knut Juhonpojan keskimmäisen tyttären. Viimeisen hääpäivän remuavia iltailoja siellä juuri vietettiin, kun Lempäälästä soutaneet maisterit saapuivat perille piispan seurueeseen yhtyäkseen.

Heidät saatettiin kolkon, harmaakivisen päärakennuksen väljään ruokahuoneeseen, jossa pitkät honkapöydät vielä olivat kukkuroillaan ruokia ja juomia äsken päättyneen aterian jäliltä; kaatuneet kannut ja kosteat pöytäkankaat osoittivat vieraiden olleen täydellä juhlatuulella. Myöhään tulleille katettiin rääpiäiset pöydänpäähän ja korkeaselkäisestä isäntäpenkistä he nyt aterioidessaan katselivat jatkuvia häämenoja ja kuuntelivat viereensä istahtaneen toverinsa, talon vanhimman pojan, Jaakko Kurjen, tarinoita. Tämä oli roteva, lihavahko, tummasilmäinen nuorukainen, jolle papinkauhtana näytti liian ahtaalta, -- kiiltävä sotisopa taikka väljä, värikäs ylimyslakki olisi varmaankin hänen pystyä varttaan paremmin pukenut.

-- Aamulla jo lähdetään, kertoi nuori Kurki. -- Talossa on tosin varustauduttu vielä pariinkin hääpäivään, mutta eno ikävöipi töihinsä Kuusistoon eivätkä piiritysjoukosta saapuneet aatelisherratkaan enää voi viipyä poissa Turusta.

-- Turkuunko siis nyt suoraan palataan? kysyi Pietari, intoaan salaamatta.

-- Niin, kunhan hääväki ensiksi on saatettu Hämeenlinnaan. Sinne lähtevät myötäjäiskuormat jo tänään venheillä.

Viereisestä, suuresta arkituvasta, jonka mustuneet seinät juhlan kunniaksi olivat vaaleilla verhoilla peitetyt, kuului tanssin tahdikas, verkkanen jyske, jota vuoroin säesti remakka laulu, vuoroin pehmeiden säkkipillien hempeä sävel. Yläkerran komeasta ritarisalista, jossa ylimykset ja hengenmiehet istuivat juomapöytäin ympärillä, helähti tuontuostakin hopeamaljain ja tinakannujen taistelua, ja yhtenäinen porina puhkesi siellä usein meluisaan toraan, joka pian asettui, pian taas uudistuakseen. Ruokahuoneen läpi hulmahteli tanssitupaan väliin väljähelmaisia naisia, joita ihonmyötäisiin kaatioihin puetut nuoret herrat sormenpäistä taluttivat, ja väliin taas horjahtavia ylimyksiä tai punanaamaisia prelaatteja, toiset pysähtyen vastatulleita maistereita tervehtimään, toiset heitä huomaamatta.

Tuokioksi seisahtui Laukon isäntäväki juomaan myöhästyneiden vieraittensa maljan. Elina-rouva, pystypäinen, harmaatukkainen nainen, kulki siinä ryhdikkäänä, valvoen silmänheitoillaan tarjoilua ja antaen kiirettä väsyneille edeskäyville, jotka kuin unessa suhahtelivat keittiön, kellarin ja vierashuoneiden välillä. Helppo oli huomata, että tämä itsetietoinen rouva se Laukossa avaimet hallitsi ja että hänen Ruotsista tullut miehensä, kaljupäinen, harmaapartainen Knut Juhonpoika, oli ainaiseksi jäänyt kotivävyn asemaan.

Jaakko Kurki, joka vain varhaisimman lapsuutensa oli syntymäkodissaan viettänyt -- senjälkeen oli hän ollut enonsa kasvattina Turussa ja sitten ulkomailla -- esitteli mikäli osasi tovereilleen talon vieraita, joita heidän ohitseen liikkui.

Siihen pysähtyi siten keskustelemaan kaksi nuorta ylimystä. Toinen oli vikkeläliikkeinen mies, joka tuuheiden viiksiensä takaa aina näytti hymyilevän, -- Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän oli äsken vesiteitse tuonut Uudeltamaalta apuväkeä piiritysjoukolle Turkuun ja oli sieltä nyt lähtenyt huvittelemaan Laukon häihin. Hänen tarinatoverinsa oli nuoruudestaan huolimatta vakavan ja ankaran näköinen herra: Erik Fleming, Yläneen ja Kuitian isäntä. Hän olikin jo kuuluisa sotaurho. Jaakko kertoi kuiskaten tovereilleen:

-- Hänpä juuri petti viime talvena pahasti Turun linnassa riehuvan juutinjunkkarin, joka rupesi hirttämään kaikki linnassa olevat suomalaiset. Erik oli ajavinaan tanskalaisten asiaa...

-- Mutta karkasikin miehineen piirittäjäin puolelle ja tuotti juuteille tappion, -- siitä meille jo matkalla kerrottiin, lisäsi Silta. -- Uteliaisuudella katselivat nuoret papit tuota jäntevää, hartiakasta ylimystä, jonka vakavilla kasvoilla hänen puhuessaan ei värähdystäkään näkynyt.

-- Häneen piiritysväki parhaiten luottaa, selitti Jaakko. -- Porvarit ja yksin talonpojatkin häntä ihailevat, vaikka hän onkin heille ankara herra.

Neuvottelevain ylimysten luo saapui nyt tanssisalista kaksi nuorta, korkeapovista naista, jotka sekä nahkasilla reunustettujen pukujensa komeudella että jalopiirteisten kasvojensa kauneudella vetivät kaikkien huomion puoleensa. Siinä oli Erik Flemingin äsken Ruotsista haettu, kukoistava puoliso, Hebla Sparre, maansa ylhäisintä sukua, ja hänen sisarensa Ingeborg, jonka päälaelta jo lesken huntu selälle riippui, -- hänen puolisonsa Kristiern Horn, Joensuun isäntä ja Turun entinen linnanherra, oli näet vuosi sitten kuollut. Heitä saatteli Hämeenlinnan vouti Arvid Stålarm, joka oli Laukossa tavallaan kotiväkenä, hänellä kun talon vanhin tytär oli puolisona. Mutta pian tuli näitä ylimyksiä taas tanssisaliin kutsumaan sulhasen eno, suuripäinen Henrik Tavast, ja vanha, pienenläntä mutta ketterä Erik Bitz, joka, vaikka jo polvet vähän pettivätkin, suippokärkisillä kengillään myötäänsä takoi tanssin tahtia.

-- Siellä nyt morsiamelta kruunu tanssitaan, kaikki sisään! leperteli tihrusilmäinen äijä, sysien vieraita ovesta tanssitupaan. Mutta lopulta turvautui hän itse mielellään sisään mennessään orpanansa, vakavan Björn Klaunpojan, Lepaan herran, tukevaan käsivarteen. Sinne lappoi nyt yläkerrasta ja joka taholta vieraita: Finkejä, Djeknejä, Illejä. Tarkoin olivat näissä häissä Suomen vapaasuvut edustettuina, vaikka niiden monet parhaat miehet äsken olivatkin menettäneet henkensä Kristian kuninkaan verenjanoon ja häntä vastaan virinneeseen taisteluun.

Laulu ja nauru helähti entistä äänekkäämmin avoimesta ovesta: tuvassa kilpailivat nyt neitoset siitä, kenen vuoro on ensiksi morsiuskruunu kantaa. Tuokion kuluttua talutti jo uupunut sulhanen kruununsa jättäneen morsiamensa tanssihuoneesta pois ja heitä seurasi morsiamen sisar, neiti Brita Kurki, nuori, notkea, pehmytposkinen impi, jonka silmissä vielä kiilsi lapsen riemu. Tämä viehkeä tyttö pysähtyi nyt veljensä viereen pöydän luo tervehtimään saksanmaistereita, jotka juuri olivat ateriansa lopettaneet. Hän viserteli siinä iloisena, nostellen viinikannua vieraalta vieraalle ja kertoen, kuinka korkea ja kaunis oli se morsiusvuode, johon hänen sisarensa hääpäivän iltana oli juhlallisesti saatettu ja kuinka suuret ja raskaat olivat arkut, joissa hänen myötäjäisiään nyt juuri venheisiin vietiin.

-- Ja teillekö tanssittiin nyt morsiuskruunu? kysyi Mikko, vilkastuneena uudesta seurasta.

-- Ei minulle, ilman jäin...

Tyttö käänsi säteilevät, lapsekkaan avomieliset kasvonsa nuoreen maisteriin päin, ikäänkuin sääliä pyytäen. Mutta hänen silmiinsä kasvoi vähitellen kypsempi katse. Hän tarkkasi nuoren, mustapukuisen miehen hienoja piirteitä, joihin kuitenkin jo raskasmielisyys oli lyönyt leimansa, ja nosti sillä katseellaan rutosti veret Mikon valkoisille ohimoille. Yhtäkkiä hän virkkoi:

-- Tekin olette noin nuori vielä, ainiaaksiko itseltänne olette kieltäneet kaikki nuorten ilot?

Mikko kävi hämilleen ja hänen toverinsa katsahtivat merkitsevästi toisiinsa. Jaakko rupesi sisarelleen selittämään, että heille on ilo elämästä määrätty toisenlaiseksi. Mutta nuori Brita peitti kasvonsa kämmeniinsä, virkkaen anteeksipyytävästi:

-- Minä lörpöttelen tyhmästi. Ajattelin oikeastaan itseäni, joka nyt Annan lähdettyä jään yksin vanhusten kanssa tänne Laukkoon, kuin erakko minäkin.

-- Mutta lähdethän sinäkin nyt isän ja äidin kanssa matkoille, uudelle tilallemme Anolaan, lohdutteli Jaakko siskoaan.

-- Niin, kesäksi, -- onhan sekin jotakin vaihtelua.

Tyttö kohotti taas kenon kaulansa, mutta nyt katsoi hän vuorostaan säälivästi Mikkoon, jonka silmät pöydän takaa herkeämättä ja kuin hiilostaen häneen tuijottivat.

-- Pahoitinko mielenne, enhän toki! Mutta siellä sisällä soi vielä leikarin huilu -- tulkaa toki edes katsomaan nuorten karkeloa, sehän ei lie kielletty!

Hän ojensi kätensä maisterille, joka miltei vavahtaen siihen tarttui ja talutti sipsuttavan neitosen vierasjoukon keskitse tanssitupaan.

-- Ai, ai, virkkoi Pietari hymähtäen, seuraten silmillään tuon sorjan parin loittonemista. -- Ystävämme on tulenarka...

Mikon uinailevaan luonteeseen kuului, että hänessä asui salainen lemmenkaipuu, joka hänet herkästi sytytti. Sitä kaipuutaan oli hän aina koettanut sammutella, -- sitä varten hän jo melkein poikasena luostariinkin meni --, mutta se saattoi kuitenkin helposti tehdä hänelle yhä uusia kepposia.

-- Pelkäätkö, että tuo kävely voi maksaa hänen rauhansa? kysyi kummeksuen Silta, joka hidasluontoisena miehenä ei sellaista vaaraa voinut ymmärtääkään.

-- Eihän toki, lohdutti Jaakko. -- Nyt lähdetään jo levolle ja aamullahan matkustamme.

Varhainen oli vielä kevät-ilta, mutta todella jo huudettiin juhlahuoneissa julki, että piispa on käskenyt lopettaa pidot ja vieraiden laittautua maata, -- päivän noustua tulee kaikkien aamulla olla jalkeilla! Sitä käskyä oli sekä talonväen että vierasten toteltava. Sillä piispa Arvid Kurki oli todella käskijänä sekä näissä häissä että vanhassa kotitalossaan, jonne hän monen vuosikymmenen kuluttua nyt ensi kerran oli palannut. Kaikki tiesivätkin, että nykyiset Laukon juhlat yhtä paljon vietettiin piispa-enon harvinaisen vierailun kuin Anna-neiden häitten johdosta.

Tanssi taukosi ja laulu katkesi ja nuo Turusta tuodut puhaltajatkin, jotka vuoroin pihalla, vuoroin tuvassa, olivat juhlivain iloksi päiväkausia soitelleet, saivat pistää pillinsä pussiin. Ritarisalista, jossa viinikannut olivat yhä tiheämmin kierrelleet, oli maallisten ja hengellisten herrain tahtoen tai tahtomattaan siirryttävä makuutiloilleen. Samat nopsajalkaiset palvelijat, jotka päivällä olivat heille Laukon kellarista juomia kantaneet, avustivat nyt väsyneet uhrinsa nukkumaan. Ennen pitkää olivat naiset ja miehet jaetut eri puolille, kullekin määrättyihin vierashuoneisiin, ja äsken remuava, valoja välkkyvä häätalo lepäsi taas hiljaisena valjussa yössä.

* * * * *

Päivän punertavana noustessa Säijänselän takaa olivat Särkilahti ja Silta, jotka yhdessä useiden muiden pappien kanssa olivat nukkuneet puisessa kylkirakennuksessa, todellakin pystyssä ja pihalla, missä aamukylmä aluksi selkäpiitä karmasi. Mutta muita vieraita ei vielä näkynyt, siksi uuvuttavat olivat olleet nuo monipäiväiset pidot. Ainoastaan alapihalla harjasivat tallirengit jo niitä komeita ratsuhevosia, jotka olivat satuloitavat lähteviä varten.

Toverukset kävelivät pihalla kierroksen, katsellen tuota vanhaa taloa, joka oli ollut Kurkien suvussa satoja vuosia, aina siitä asti kuin kantaisä, Matti, muinainen pirkkalaispäällikkö, "Kurjen ukko saapasjalka, kulki kivistä vuorta" ja verotti Hämeen lappalaisia. Se oli neliön muotoon umpinaiseksi rakennettu, ja vanhassa, jylhässä kivirakennuksessa, jonka harjalta liehui Kurkien vaakunaviiri, -- miekka tähtien välissä -- oli kuin linnassa räystään alla ampuma-aukot. Jykevät portit olivat raudoitettua petäjätä.

-- Mutta tuo pohjoinen kolkka portin kupeella, johon nyt on kirkko tehty, se oli vielä kymmenen vuotta sitten auki ja autio, kertoi Silta, joka siinä nyt veresteli lapsuutensa muistoja. -- Vanhat multimukset ja hiiltyneet hirrenpäät töröttivät vain viholaispehkojen välitse.

-- Siihenkö juuri poltti Klaus Kurki vaimonsa ja lapsensa? kysyi Pietari, joka lapsuutensa ajoilta hyvin muisti nuo kamalat tarinat.

-- Siihen. Usein kertoi Jaakon äiti siitä pojalleen ja minulle. Eräänä talviyönä olivat -- niin hän kertoi -- sisarukset, Arvid ja Elina, heränneet lastenhuoneessa huutoon ja meluun, jota pihalta kuului. He olivat tunteneet savun käryä, olivat kuulleet isänsä julmat kiroukset, jotka kajahtivat pakkasyössä, ja laskulaudan raosta olivat he nähneet tulen hohtavan, -- aamulla oli leivintupa poissa portinpielestä ja poissa oli emintimä lapsineen.

-- Siitä yöstäkö heihin jäivät kauhunmuistot isästään? tiedusti Pietari.

-- Siitä. He muistavat hänet vain yksin harhailevana, synkkänä miehenä, jota palvelijatkin pakenivat ja jonka rauhattomat, raskaat askeleet yökaudet kolisivat ritarisalissa. Juuri niitä muistoja mainitaan Arvid Kurjen paenneen kotitalostaan, antautuakseen kirkolliselle uralle, vaikka hän olikin Laukon ainoa miehinen perijä. Eikä ole hän sen koommin täällä käynyt.

-- Mutta nyt tuli... katso, tuossa hän on itse!

Toverukset olivat tarinoidessaan istahtaneet häitten johdosta pihalle rakennettuun ja sammalköynnöksillä koristettuun huvimajaan ja katselivat siitä Arvid Kurkea, joka nyt täydessä piispallisessa asussaan, hiippa päässään ja kourusauva kädessään, pysähtyi vanhan rakennuksen kiviselle kynnykselle. Hän oli varreltaan kookas, paksu mies, pysty ja vankannäköinen, ja väljä piispanviitta teki hänet vieläkin leveämmäksi. Hänen kasvonsa olivat lihakkaat mutta samalla jäntevät ja hänen katseensa oli kuin harson peitossa, -- se oli sellaisen miehen katse, jonka alituisesti on pakko tukahduttaa leimuamaan pyrkivän luonteensa hiilos.

Piispa hengitti siinä tuokion raikasta aamuilmaa, eikä näyttänyt erityisesti suuttuneen siitä, että häävieraat eivät olleet häntä vielä totelleet. Nähtävästi hänkin eli lapsuusmuistoissaan, sillä kun Jaakko Kurki hetken kuluttua astui hänen rinnalleen, ei hän heti päätäänkään kääntänyt.

-- Isä, miksi olet täydessä kirkkoasussa nyt matkalle lähdettäessä? kysyi nuori pappi hämmästyneenä.

-- Tahdon vielä ennen lähtöämme itse toimittaa messun Laukon uudessa kappelissa, vastasi piispa. Nuorukainen astui silloin askeleen lähemmäs enoaan ja virkkoi hiljakseen:

-- Sen olet rakentanut sukumme sovitukseksi, niinkö, isä?

-- Niin, Kurjen suku vaatii paljon sovitusta, sitä painaa uhmasynnin kirous, huoahti piispa. -- Laukossa on nyt iloittu ja naurettu, mutta kun kymmenenvuotiaana tuosta portista läksin, en ollut täällä ilon ääntä kuullut, -- siitä on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Nämä vuodet olen isäni rikosta koettanut sovittaa hartaudella ja hyvillätöillä, mutta sen painon yhäti hartioillani tunsin. Näin sitten kerran unissani kirkon, joka sijaitsi tuolla vanhalla palopaikalla, ja silloin sen oivalsin Jumalanäidin neuvoksi ja armoksi.

-- Silloin lähetit tänne kirkonrakentajat?

-- Koetin heille neuvoa unissani näkemäni kuvan ja sen mukaan hankin tänne pyhäinkuvatkin, alttarihopeat ja monstranssit. Rooman istuimelta olen ostanut sovituskappeliimme neljänkymmenen päivän aneet jokaiselle, joka tänne saapuu Pyhää Barbaraa, pyhää Henrikkiä taikka pyhää Lauritsaa heidän merkkipäivinään kumartamaan.

Nuori pappi, joka juuri äsken Lutherin koulussa oli itseensä syvälle imenyt vakaumuksen aneiden ja hyvientöiden arvottomuudesta autuuden tiellä, laski melkein häveten katseensa alas, kun ei hän voinut siinä ruveta noita erehdyksiä vastustamaan. Mutta piispa jatkoi innostuneena:

-- Nyt on kirous poistettu Kurjen suvusta, niin toivon. Kappelimme olen itse vihkinyt, sisaresi häissä se on uudistettu ja sinun avullasi, Jaakko, toivon pian pyhän paikan maineen Laukosta leviävän!

Vanha piispa ei huomannut, miten alakuloisena hänen nuori heimolaisensa katseli huvihuoneeseen, jossa hänen toverinsa kuunnellen istuivat. Tuloksiinsa tyytyväisen kirkkoruhtinaan huomio kiintyi näet niihin rampoihin ja sairaisiin, joita nyt niinkuin edellisinä päivinä tungeksi Laukon portilla saadakseen piispan esirukouksista apua. Heillä oli mukanaan puuleilit, joihin he piispanmessun jälkeen vihkivettä kokosivat vastaistenkin tautiensa varalle. Piispa antoi heille luvan tulla aamumessuun, mutta lähetti samalla mukanaan kulkevan dekaanon, mestari Konradin, joka jonkinverran taisi lääketiedettä, heidän vammojaan katsomaan ja hoitamaan.

-- Hän ei siis luota yksin esirukoukseensa, kuiskasi mestari Pietari huvihuoneessa vierustoverilleen.

-- Ei, vastasi tämä. -- Ja hän kyllä tietää, millä tavalla uudelle kirkolle on hankittava pyhän maine.

Jo oli vihdoinkin ruvennut häävieraita laskeutumaan ulos talon eri rakennuksista. Miehet tulivat sieltä unisina ja harmajina pitkäin juominkien jäliltä, naiset hiukan aamukylmissään, mutta kaikki jo matkatamineisiinsa sonnustautuneina. Sillä heti kun messun jälkeen oli pala haukattu, oli satulaan noustava. Huvihuoneesta lähteneet papit katselivat kolmatta toveriaan ja lähtivät vihdoin Mikkoa makuusuojasta hakemaan.

-- Hän makasi levottomasti yöllä, kertoi Silta. Valvoi ja kääntelihe ja rukoili.

-- Siis meni rauha sittenkin!

Aivan oikein, siellä lepäsi Mikko polvillaan madonnankuvan edessä kuoppaisin kasvoin, verestävin silmin, ilmeisessä sielun hädässä. Hän kertoi mielensä kiintyneen naiseen, jonka kuvaa hän ei saanut sydämestään pois, hän tunsi itsensä arvottomaksi toisten kanssa kirkkoon tulemaan.

-- Pieniä viettelyksiä ne ovat meille, joiden on suurempiakin voitettava, virkkoi Pietari miltei ivallisesti avuttomalle toverilleen.

Mutta Mikon hienopiirteisiä kasvoja pingoitti tuskainen ilme, kun hän pyyteli:

-- Älkää ivatko heikkoutta, joka voi minulle käydä ylivoimaiseksi. Näettehän, taistelen sitä vastaan ja tahdon sen voittaa, mutta tunnen epätoivoa sydämessäni... tuo kytevä taipumus on liian herkkä syttymään.

Pietari, joka ystävänsä herkkyyden ennestään tunsi, vastasi nyt vakavammin:

-- Meillä ei ole varaa kiinnittää ajatuksiamme eikä voimiamme oman mielen maallisiin unelmiin.

-- Tiedän, Pietari, mutta minkä sille voin, valitti pystyyn noussut pappi. -- Se iski kuin salama eilen... Ja jos on syytä pelkooni, etten jaksa taistella vastaan, eikö ole silloin parempi, että luovun kaikesta, mihin en kuitenkaan kelpaa, ja pakenen...

-- Luovut kaikesta -- herää jo mies! torui Pietari. -- Minne pakenet?

-- Oi, en tiedä. Voisin olla valmis heittämään pukuni, kutsumukseni, teidät... ja asettumaan maallikoksi sukutilalleni Viaisiin, -- niin heikko olen!

-- Ja tuomaan sinne emännäksi Brita Kurjen Laukosta, eikö niin? Karpalaisten suku on sekin vanha vapaasuku -- eikö niin! -- Pietari paljasteli näin ystävänsä hätäiset mielikuvat, ja jatkoi. -- Joutavia, sairaita houreita! Eilen kiitit, Mikko, minua siitä, että rohkasin Siltaa hänen epäilyksensä hetkellä. Nyt sanon sinulle: Mikael Karpalainen, huolla pukusi, huuhdo kasvosi ja tule kirkkoon! Pieni voitto itsestäsi, se on nyt pakosta, -- katso, toiset jo menevät!

Sen sanottuaan käveli Pietari edellä ulos ja tuokion kuluttua asteli todella Mikkokin Sillan rinnalla, kalpeana ponnistuksestaan ja sivulleen katsomatta, pihan yli Laukon uuteen kappeliin.

Siellä upeasti sisustetussa pyhätössä jo odotettiin piispanmessun alkamista. Naisten puolella seisoi äitinsä rinnalla talon nuori neitonen ja hän tervehti hyvän ystävän luottavalla katseella kirkkoon viimeisenä astuvaa, murheellisen näköistä maisteria. Jopa tervehti toisenkin kerran. Messu rupesi alttarilta soimaan, hyvänhajun savu täytti pienen pyhätön, ihmiset kumarsivat päänsä rukoukseen. Mutta neitosen silmä pälyi kulman alta kysyvänä. Miksei vastannut kalpea maisteri hänen tervehdykseensä ja miksi oli noilla hienopiirteisillä kasvoilla, joista kuva jo oli pureutunut hänen hentoon mieleensä, vielä eilistä kärsivämpi ilme...?

Mutta Silta nyökkäsi päätään Pietarille: Mikkoveli taistelee urhoollisesti ja voittaa kyllä lopuksi.

* * * * *

Piispa ei malttanutkaan saattaa hääjoukkoa Hämeenlinnaan asti, josta suuri valtatie, "Hämeenlinnan härkätie", vei Turkuun. Yön levättyään Sääksmäen Akaan kylässä oikaisi hän seurueineen sieltä kangaspolkuja pitkin suoraan Satakunnasta tulevalle vanhalle huovitielle.

Nummi kumisi ja somer soi ja saattueen etunenässä ajavain piispansoturien vaskiset kypärät välkähtelivät, kun ratsut notkosta nousivat kankaalle, missä päivä kultasi suorarunkoiset petäjät, joiden lomitse kiemurteli tuo loppumaton jono. Siinä oli aatelisherroja loistavissa asepuvuissa ja höyhenhatuissa, oli mustia, lierihattuisia pappeja ja väljäviittaisia prelatteja, jotka varovasti ratsujaan ohjasivat, ja näiden lomissa vilahtivat helakoilta vaaleat, pitkäliepeiset naispuvut. Saattueen päättivät kuormahevoset ja henkivartijat -- niitä oli piispalla toki vielä mukanaankin, vaikka hän enimmät aseväkensä olikin luovuttanut Turunlinnan piiritysjoukkoon. Vara oli näet pidettävä, aika oli rauhaton. Kuta lähemmäs rantaseutuja jouduttiin, sitä yleisemmin koskikin keskustelu noissa ratsastavissa ryhmissä sota-aikoja ja tuota pitkällistä piiritystä. Sitkeä tanskalainen, Tuomas-junkkari, piti Turun linnassa aina vain puoliaan, vaikka Suomen väki Ruotsin uuden valtionhoitajan, Kustaa Vaasan, lähettämäin apujoukkojen kanssa jo talvikauden oli taistellut karkoittaakseen juutit pois Suomesta.

Erik Fleming selitteli juuri piispalle piirityksen vaikeuksia. Tanskalaisilla on niin paljo paremmat varustukset, heillä on säännöllistä palkkaväkeä ja linna on luja.

-- Mutta nyt kun veljesi Iivar on tullut laivoillaan Ahvenasta, nyt pistämme kyllä Tuomaan lopullisesti vasaran ja alasimen väliin, kehui aina toivehikas Niilo Grabbe, joka Erik herran rinnalla ratsasti.

-- Kiirettä nyt onkin pidettävä, virkkoi Fleming. -- Tanskalaiset voivat saada apuväkeä minä päivänä tahansa; he olisivat kai jo saaneetkin, ellei Sören Norbyn olisi sitä pitänyt ensiksi viedä Tukholmaan, joka myöskin on pulassa.

-- Huimaan hyökkäykseen käymme heti palattuamme, intoili Niilo herra.

-- Olkoon onni aseillanne, uljuutenne tunnemme, virkkoi piispa, seisottaen huokasemaan ratsuansa, joka, vaikka olikin harvinaisen kookas ja lujaluinen, jo pahasti hikoili raskaan taakkansa alla.

Hän laski ilmeisesti tahallaan sotaherrain korskuvat orhiit ohitseen, jättäytyäkseen jälemmäs. Sieltä saapui näet hänen perässään pieni pappisparvi, jossa kulkivat nuo neljä Saksasta äsken palannutta maisteria, Jaakko Kurki tovereineen, ja siihen seuraan piispakin nyt liittyi. Mestari Konrad selitti juuri näille ulkomailta äsken palanneille miehille, miten olot heidän kotimaassaan olivat päässeet ajautumaan siihen onnettomaan perukkaan, missä monet heidänkin sukulaisistaan äsken olivat mestauslavalla sortuneet.

-- Kaksi vuotta sitten sai vihdoin Tanskan nuori Kristian-kuningas Ruotsin valtikan käsiinsä ja hän ryhtyi heti sammuttamaan kaiken vastarinnan vereen.

-- Täällä Suomessakin, ihmetteli Pietari. -- Täällä ei häntä kuitenkaan liene juuri vastustettukaan.

-- Niin, me täällä Suomessa koetimme aluksi alistua uuteen esivaltaan, kertoi dekanus. -- Mutta pian lähti meren takaa tulemaan hirmuviesti toisensa perästä, sitten rupesi mestauskirves täälläkin heilumaan..., taisteluun hirmuvaltaa vastaan ryhdyimme silloin mekin.