Part 17

-- Niin, eikä hän kuitenkaan ole sellainen häilyvä ruoko kuin me pienet kaislat...

-- Ja hän on jo mennyt naimisiinkin... Hiukan levoton ilme värähti nyt Mikon äsken niin rauhallisessa katseessa, kun hän ystäväänsä päin kääntyi. Hän ikäänkuin painautui syvemmä itseensä ja virkkoi hetken kuluttua, kun he jälleen sillalle kävelivät:

-- Koetan rehellisesti tutkia itseäni, paljon olen sitä tehnyt näinä vuosina. Jos tuntisin vilppiä sielussani, silloin..., niin, joka tapauksessa jää taas valittavakseni: Joko pukeutua entistä karkeampaan jouhipaitaan ja sulkeutua entistä syvemmälle yksinäisyyteen taikka erota pois luostarista ja elää tavallisena, syntisenä ihmisenä ihmisten parissa.

Tuokion kuluttua hän kumminkin taas iloisemmin lisäsi:

-- Mutta minusta tuntuu, että tämä taisteluni ei käy enää ylivoimin raskaaksi. Olen jo ikäänkuin koevuoteni kestänyt. Rauhallisemmin nyt sieluni kamppailee.

Kalastavia poikasia katseleva yleisö oli tällävälin kääntänyt huomionsa Aningaisten puolelle, josta kuului jytinää ja näkyi pölypilvi. Keskustelevat hengenmiehetkin pysähtyivät katsomaan ratsasjoukkoa, joka juuri lasketti Pyhän Pietarin sarkain ohi sillalle. Höyhensulat liehuivat hatuissa, päivänsäteet välähtivät herrojen hopeaisista pantasoljista ja helavöistä ja naisten pitkät, raskaat liepeet lepattivat hevosten kylkiä vastaan. Peittosilmäiset havukat kyyröttivät asepalvelijain olkapäillä, ja näiden satuloista roikkuili kahta puolta kaadettu riista. Turussa vierailevain ylimysten metsästysseura palasi näet pyyntiretkeltä. Siihen kuuluvista aatelisherroista tervehtivät monet ohi ajaessaan prioria, jolle myöskin nuo notkeavartaloiset naiset ystävällisesti nyökäyttivät päätään. Seurue näkyi ajavan torin yli Saunakadulle, missä Yläneen Flemingeillä oli kaupunkitalonsa.

-- Keitä ylimyksiä ne olivat? kysyi Silta, hiukan ihmetellen ystävänsä tuttavuuksia, mutta samalla muistaen, että tämä tietysti jalosyntyisenä miehenä ja ripittäjänä joutui niissä piireissä paljonkin liikkumaan.

-- Siinä oli Yläneen väkeä, Flemingejä ja Illejä. Minun onkin mentävä tuonne samaan taloon; olen sinne kutsuttu.

Mikko kiirehti Sillan mielestä, joka häntä torinreunaa pitkin saatteli, melkein tarpeettomasti askeleitaan. Eräs noista naisista oli varsinkin niin tuttavallisesti Mikkoa tervehtinyt, ettei Silta voinut olla siitä toverilleen mainitsematta. Tämä hymähti hiukan katkerasti:

-- Varot, vanha epäilijä, ettei vain uudistuisi Hautasaaren tarina. Ei, ystäväni! Kun silloin lemmenverkkoon lankesin, tunsin sen rajattomaksi onnettomuudekseni ja viheliäisyydekseni. Jos vielä verkkoon joutuisin, käsittäisin sen ehkä pelastuksekseni, -- ehkäpä se ratkaisisikin kaikki!

-- Sinä tahdot olla ennenkaikkea ihminen, lausui Silta, nyt yhä paremmin ymmärtäen toverinsa.

-- Luulen, että se on kutsumuksista korkein, vastasi Mikko, kiiruhtaen Saunakadunportista sisään.

Silta jatkoi, ystävästään erottuaan, yksinäistä vaellustaan, kävellen sokkeloisen luostarikorttelin läpi, jossa kankeajalkaiset vuohet olivat laitumella ruohokatoilla ja rikkatunkiot seinänvierustoilla lemahtelivat. Hän jatkoi yhäti yksinäisiä, harmajia mietelmiään: Mikko ystävä kykenee tekemään rohkeita, varmoja päätöksiä ja, taisteltuaan ja kärsittyään, katkaisemaan ristiriitansa. Hän, Silta, vain ei kykene...

Rantakatu tuli vastaan ja sinne näkyivät nyt joutavat joukot sillalta tulvaavan..., kas, siinähän soluikin mereltä päin tuleva laiva kokkapurjeen avulla verkalleen jokea ylöspäin, suuntautuen Mustos-porvarin suureen aittalaituriin. Sitä riensivät ihmiset vastaanottamaan, ja Silta laskeutui tietysti toisten mukana laiturille, -- olihan merkkitapaus aina, kun Turkuun saapui laiva.

Pian vinkui ankkurivitja ja laiva pysähtyi. Ranta-aitan kupeelta katseli Silta, kuinka laivan peräpuolta vivuttiin laituriin, jollaikaa jo ensimmäiset tervehdykset laivan ja rannan välillä huudettiin. Tukholmasta kuului laiva tulevan... rauha on maassa..., Taalain kapina on asettunut, vehkeilevät piispat ovat vangitut... Mutta merellä liikkuu taas Norbyn aluksia. Ahvenanmaalla oli kauhu ollut suuri, sillä kaksi juutinlaivaa oli siellä äsken käynyt ryöstämässä; pelolla oli loppumatka purjehdittu...

Tällaisia uutisia laivasta kerrottiin, ja kauhulla kuunteli väkijoukko noita viestejä juuttien lähentelemisestä. Mutta vielä kuuli Silta hiljaisen kuiskeen väkijoukossa:

-- Arkkipiispa kuuluu olevan laivassa mukana.

-- Tarkastusmatkallako?

-- Ei, pakomatkalla, sanotaan...

-- Eipähän, kuningashan hänet kuuluu Ruotsista karkoittaneen pois.

-- Ne ovat kai taas niitä kerettiläisten vehkeitä, he kuuluvat saaneen nuoren kuninkaan pauloihinsa.

-- Kuka on kerettiläinen..., puhu taitavammin...!

Niin kävi kuiske Mustosen sillalla, jossa kauan saatiin odottaa, kunnes suuri laiva oli varovasti laiturin kupeeseen hinattu. Todella sieltä nyt astuikin muiden matkustajain perästä pitkä, laiha, kalsean näköinen prelaatti, piispanviitta hartioillaan. Sana arkkipiispan tulosta oli jo saatettu vaalipiispalle Erik Sveninpojalle, ja tämä nyt kiirehti, arkkiteiniksi äsken ylennetyn sihteerinsä, mestari Gasparuksen, kanssa kirkonpäämiestä vastaanottamaan. He nousivat hetken kuluttua vieraineen vaikenevan väkijoukon välitse maihin ja hupenivat kadunkulmasta kaupunkiin.

-- Mitä tästä kaikesta tulee? puheli Silta itsekseen katsellen, kuinka laivasta jo käytiin tavaroita purkamaan ja kuinka siellä kantaja-ammattikunnan jäsenet kiistelivät oikeuksistaan ja ansioistaan. -- Maailmassa murtuu nyt jotakin, vanha särkyy, uutta luodaan. Olot kehittyvät nopeasti, siteitä kätkee, käsitteet mullistuvat; rohkeasti astuu uusi aika eteenpäin. Miksei siinä uskaltaisi mukana astua, silpaista poikki ennakkoluulot, -- miksen kerran voisi minäkin harpata yhden ainoan pienen askelen arkailematta...?

Se ajatus lämmitti rannasta yksin astelevaa kanunkia, mutta säikytti häntä samassa. Ei, ei, muut uskaltavat, häneltä vain puuttuu tarmoa...

XVI. KIRJE MARTTI-TOHTORILLE.

Purjevenheessä, joka Ruissalon pohjoista salmea laski lehteväin rantain ohi kaupunkiin päin, istui Pietari Särkilahti silakkatynnyrin päällä ja luki pitkää, latinaista kirjettä. Sen hän oli kirjoittanut Taivassalossa ennen matkalle lähtöään, ja se oli menevä tohtori Martti Lutherille Wittenbergiin, -- vielä kertaan hän nyt punnitsi, että siinä kaikki oli sanottu totuudenmukaisesti ja kerskumatta. Pietari oli näet oppi-isälleen tehnyt selkoa tämän suomalaisten oppilaiden ensimmäisistä yrityksistä puhdistetun opin levittämiseksi isänmaahansa, kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, kirkollisten mahtimiesten sitkeästä vastarinnasta ja nousevan nuorison kasvavasta innostuksesta. Lopuksi oli hän kirjoittanut:

"Levottomuutta olen tuntenut mielessäni sen johdosta, että maallinen valta on viime aikoina hyvin paljon puuttunut näihin kirkollisiin asioihin, tavallaan kyllä puhdistetun opin puolesta, mutta ilmeisessä tarkoituksessa käyttää liikettämme hankkiakseen itselleen aineellisia etuja ja lisättyä valtaa. Pelkään, että asiamme aatteellisesti vakuuttava vaikutus sen kautta heikkenee ja usein tunnen toivottomuutta huomatessani kylvämämme siemenen siten lankeavan väärään peltoon ja työmme jäävän ulkopuoliseksi..."

Tätä kohtaa lukiessaan Pietari rypisti kulmakarvojaan. Hän ei ollut siinä vielä kyllin voimakkaasti saanut selvitetyksi sitä, mistä hän pyysi mestariltaan neuvoa, hän tahtoi tuota vielä parilla esimerkillä terästää...

Sillävälin oli venhe jo solunut linnanselälle, jossa korkeampana kävi syyskesän kare, ja Pietari kätki kirjeen laukkuunsa, täydentääkseen sen sitten kotonaan. Hänen täytyi näet kaupunkiin saavuttuaan ensiksi joka tapauksessa suorittaa ne tehtävät, joita varten hän nyt oli matkalle lähtenyt. Turussa vierailevat suomalaiset valtaneuvokset olivat nimittäin tahtoneet neuvotella kirkon esimiesten ja kapitulinjäsenten kanssa eräistä maakuntaa koskevista asioista, ja sellaista neuvottelua varten olivat maallaolevat kapitulin jäsenetkin nyt kutsutut Turkuun.

Jo saavuttiin loivarantaiseen jokeen, jota tavara-aitat ja laiturit piirittivät, mutta josta nyt liike oli huvennut vähiin. Venhe laski porvari Erik Skalmin siltaan, -- tämäkin entisen vilkkaan hyörinän keskus oli nyt vallan hiljainen. Ei näkynyt kauppa käyvän... Autio oli pihakin, jonka poikki Pietari astui lankomiehensä tupaan sen pikkupirtin ohi, missä hän oli asunut ensi kuukautensa ulkomailta palattuaan... Hänen välinsä tähän sukulaistaloon olivat senjälkeen olleet kankeanlaiset, mutta Pietari tiesi kuitenkin lankomiehensä jo katuneen sitä silloista menettelyään ja Martha-sisar oli usein käynyt Margareetan luona tuomassa milloin leipäjuuston, milloin lampaanlavan. Sovinnon miehenä astui siis Pietari nyt suureen arkitupaan, huudahtaen jo ovelta:

-- Terve taloon! Onko sinulla, Martha, antaa matkamiehelle vähän murkinata? Kotonani ei ole nyt mitään, ja merimatka antoi hyvän nälän.

-- Onhan toki, vaikkeivät varat enää entiset olekaan, lausui emäntä, rientäen iloisena veljeään tervehtimään.

-- Ei tarvitakaan kuin vähän leipää ja särvintä. Viimein, kun tästä talosta lähdimme, ei meillä ollut kuin pivollinen kuivia papuja.

-- Älä puhukaan siitä...

Sisar punastui muistellessaan noita menneitä tapahtumia. Mutta samassa tuli jo lankomieskin vierasta tervetulleeksi lausumaan, kysyen:

-- Yksinkö olet nyt Taivassalosta palannut?

-- Yksin, perheeni tulee myöhemmin. Minun oli kiirehdittävä tänne piispojen puheille.

-- Piispojen?

-- Niin, niitä on nyt täällä useampia. Älä sentään säikähdä, lankomies, nyt ei liene kysymys minun erottamisestani. -- Mutta sinullahan on täällä muitakin vieraita.

Pietari ei ollut heti huomannutkaan, että vieraita istui Erik Skalmin sisemmässä tuvassa; ateriaa odotellessaan meni hän nyt niitäkin tervehtimään. Sillä miehet olivat hänelle tuttua väkeä, Turun rantaporvareita, Härkä-Heikki, Hannu Kultaseppä ja pari muuta suomalaista, -- suomalainen porvarisaines olikin nyt Turussa voitolla, saksalaiset kun pitkällisen vainon aikana olivat huvenneet paremmille markkinoille. Yhtä vain joukosta, erästä kylmäkatseista, rotevaa miestä, joka istui siinä saksalaisessa porvarinpuvussa, mutta puhui suomea niinkuin toisetkin, ei Pietari tuntenut, vaikka oli tunnustelevinaan.

-- Teillä taitaa olla kauppa-asioita keskenänne, virkkoi hän tervehdittyään rahille istahtaen. -- Jutelkaa vapaasti!

-- Puhumme tässä näistä vaikeista ajoista, selitti Skalm hiukan hämillään.

-- Sota-aikain perut taitavat teitä vielä painostaa.

-- Toivottomiksi tekevät, vakuutti Härkä-Heikki. -- Rauha on olevinaan maassa, pellot onkin taas kynnetty ja karjaa on hankittu, eläminen rupeaisi menemään entistä latuaan. Mutta meillä porvareilla on hätä: Kauppaa et saa käyntiin, et alkuunkaan!

-- Merirosvojen vuoksiko? uteli Pietari.

-- Niin, et pääse purjehtimaan, et tavaroita myymään eikä ostamaan. Jos merelle yrität, vievät Norbyn kaapparit laivasi ja tavarasi, ehkä henkesikin. Jos et yritä, kuolet nälkään.

Taaskin äsken olivat juutit ryöstäneet erään turkulaisen laivan, vaikkei se pyrkinytkään Rääveliä edemmäs, niin kertoivat koossaolevat porvarit. Useimmat Turun laivat eivät senvuoksi olleet tänä suvena merelle lähteneetkään, happanevat vain satamassa. Toisten porvarien oli jo täytynyt sulkea luukkupuotinsakin.

-- Pitäisi tässä siis jotakin yrittää, virkkoi Hannu-porvari, vetäen esille hihansa alle kätkemänsä paperin.

-- Niin, ehkä laitamme nyt sen kauppakirjan lopullisesti valmiiksi, virkkoi hiukan kärsimättömänä tuo pöydän takana istuva vieras, tarjoten Hannulle hanhensulkaa. Hannu katsoi silloin asiakseen hiukan selittää Pietarille:

-- Tämä Luukas on meille antanut hyvän neuvon..., vaikka se on kyllä vielä vähän salainen asia.

Vieras iski Hannulle pöydän takaa varoittavasti silmää ja viittasi maltitonna sormellaan, mihin hänen olisi puumerkkinsä pistettävä. Mutta Hannu Kultaseppä, jolla jo oli sulka kädessään, oli tottunut pitämään Pietaria luotettavana miehenä ja otti noista silmäniskuista huolimatta tälle vielä tarkemmin kertoakseen, mistä oli kysymys.

Tarkoitus oli pyrkiä edes sellaisiin siedettäviin oloihin, joissa elivät eräät toiset Itämeren kaupungit, ne kun olivat tehneet sopimuksen Sören Norbyn kanssa, saadakseen vapaasti merillä purjehtia. Maksoivat vähän Sörenille, joka siitä oli antanut heille vapaapassin, -- kenellä sellainen oli, sen laskivat merillä isännöivät juutit hätyyttämättä menemään. Nyt oli tämä asiamies tehnyt Norbyn puolesta Turun porvareille samanlaisen tarjouksen.

-- Että siis hänelle veron maksatte? kyseli Pietari.

-- Ei edes veroakaan ole tarvis maksaa, selitti Härkä-Heikki hyvillään. -- Tehdään vain tällainen sopimuskirja...

-- Millainen...?

Hannu Kultaseppä ojensi nyt Pietarille pergamentin, jonka alle Erik Skalm ja Härkä-Heikki jo olivat piirtäneet puumerkkinsä ja johon Hannu juuri oli panemaisillaan variksenjalkansa. Pietari katsoi: Se oli tanskaksi kirjoitettu sopimus, ja siinä takasi todellakin Sören Norby Turun porvareille vapaan purjehdusoikeuden koko Itämerellä, lupasipa heidän laivojaan kaikilta ahdistajilta puolustaakin, ehdolla, että porvarit tunnustavat Kristian-kuninkaan läänittäneen hänelle, Norbylle, Turun, Raaseporin, Hämeen ja Kokemäen linnat...

Pietari hypähti pystyyn ja kääntyi melkein harmistuneena lankonsa ja Härkä-Heikin puoleen:

-- Oletteko lukeneet tämän kirjan, jonka alle olette puumerkkinne panneet?

-- Luki sen meille herra Luukas äsken.

-- Herra Luukas! -- Pietari kaivoi muistinsa komeroita, pääsemättä vieläkään selville, missä hän oli nähnyt tuon jättiläisen, joka nyt punakkana Skalmille selitteli, että jos tässä vielä käydään turhia jaarittelemaan, niin hän purkaa koko asian, ja silloin vasta juutit kostavat. -- Mitä luulette tämän sopimuksen sisältävän? tiukkasi Pietari.

-- Että sen nojalla saamme purjehtia Lyypekissä ja Rostockissa ja missä tahdomme yhtä turvallisesti kuin tässä linnanselällä, selitti Skalm, hänkin jo vähän kärsimättömänä.

-- Ehdolla, että tunnustatte Norbyn tämän maan herraksi, torui Pietari. -- Miksei kääntynyt tämä Luukas edes pormestarien puoleen...? Noinko vain aiotte luopua Kustaa kuninkaasta!

-- Eihän me siihen puututa, ei kautta Maarian! huudahti Härkä-Heikki melkein hätääntyneenä. -- Ne läänivälinsä saa Sören itse selittää kuninkaan kanssa.

-- Mehän vain tahdomme päästä purjehtimaan, lisäsi Erik Skalm, joskin jo vähän hämillään.

Mutta Pietarin sieraimet laajenivat, kun hän puhui:

-- Tällä välikirjalla te purjehditte suoraan hirsipuuhun. Ettekö käsitä, että tällä kirjalla taas kutsutte maahan juutit, jotka ovat teidät paljaiksi ryöstäneet, ettekö muista edes omaa riemuanne, kun Erik Fleming heidät vihdoin kolme vuotta sitten täältä karkoitti? Niidenkö liittoon nyt lähtisitte, hyvät ystävät...!

Pietari repäsi ällistyneen lankonsa nenän edessä pergamentin kahtia ja jatkoi:

-- Ja mikä Luukas se on, joka teitä viettelee laillista esivaltaanne vastaan...?

Hän kääntyi pöydän takana istuneeseen vieraaseen päin. Mutta Luukas oli poissa, hän oli livistänyt sillaikaa, kun Pietari lankoaan torui.

-- Mihin se joutui? ihmettelivät kauppiaat, käyden jo perin rauhattomina häntä katsomaan toisestakin tuvasta.

-- Vierastako etsitte, kyseli Martta-rouva. -- Hän meni juuri ulos. Mutta sinulle, Pietari, on nyt kalaa ja leipää pöydässä...

Pietari nauroi noiden petkutettujen porvarien noloutta: nyt he vasta oivalsivat, mikä vieras oli ollut miehiään.

-- Taisi olla kavala konna! huudahti Härkä-Heikki tukkaansa neuvottomana raapien. -- Meille hän tarinoi hyvänä miehenä tämän pitkää...

-- Iskarjot se oli koko mies..., ei lukenut meille oikein sitä välikirjaa, tuskaili Hannu Kultaseppä. -- Mutta hänen tuumansa meitä viehätti...

Porvarien päivitellessä ja itse aamiaista pureskellessaan muisteli Pietari yhä tiukempaan, missä hän tuon miehen oli nähnyt, ja rupesi vihdoin kyselemään, onko hän oikein suomalainen...

-- Olihan se aikoinaan täällä teininäkin, suomalainen mies se on, kertoi Heikki kuin puolustautuen. -- Sitten oli hän juuttien aikana linnassa tykkimestarina...

Silloin Pietarille aukesi muisto ja hän keskeytti Heikin tarinan:

-- Jo tiedän, sama jättiläinen taisteli juuttien riveissä silloinkin, kun Erik Fleming heiltä valloitti Turun, hän juuri siltaa sytytteli... Mokoman kanssa menitte kauppoihin...!

Yhä nolommiksi kävivät porvarit, koettaen aina vain uudestaan selitellä, että pitihän yrittää jotakin, kun eläminen kuivuu kokonaan perheiltä ja lapsiltakin. Mutta Pietari neuvoi heitä esittämään hätänsä ja huolensa kuninkaalle ja ensi töikseen kertomaan avonaisesti kuninkaan linnanvoudille, minkälainen mies täällä liikkuu.

Melkein säälien jätti hän porvarit Skalmin tupaan huoliaan hautomaan, kiirehtiäkseen itse piispalaan. Sinne kävellessään hän yhä ajatteli heidän vaikeuksiaan ja maassa vielä vallitsevaa sekasortoista tilaa. Edesmenneiden uniooni-aikain käsityksetkin vaikuttavat vielä paljon ihmisiin, jotka eivät ole ehtineet kokonaan sulautua uuteen järjestykseen. Eipä liene helppo sen kuninkaan tehtävä, jonka on koetettava asettaa kuluneen, pitkän särkymisajan kuohunta, tyydyttää köyhtyneen väestön erilaiset elintarpeet ja luoda järjestystä hämmennykseen. Vanhat olot ja käsitykset taistelevat häntä vastaan ja toisaalta repivät häntä uuden ajan virtaukset... Esivalta, joka näissä oloissa rakentelee valtakuntaa pystyyn, se tarvitsee tukea, -- ehkei sen pyrintöjä olekaan kovin ankarasti arvosteltava...

Niin tuumi Pietari kävellessään tuomiokirkon ohi piispalaan. Tämä suuri, korkea, linnan tapaan rakennettu talo, joka Pietarin poikavuosina oli kaupungin arvokkain koristus, mutta joka nyt juuttien hävityksen jäljiltä oli rappeuksissa, se veti hänen mietteensä taas menneisiin muistoihin. Usein oli hän poikana juossut täällä isänsä asioilla piispa Maunu Särkilahden luona, joka toimekas turkulainen prelaatti hänet sitten olikin opastanut papilliselle uralle. Harvemmin oli hän käynyt piispalassa hiljaisen ja umpimielisen Lauri Suurpään aikana, jolloin noissa kajahtavissa holvirappusissa täytyi varpaillaan kulkea, mutta nuorena vikariona oli hän vuosittain ollut mukana maallista makeutta rakastavan Johannes Olavinpojan piispankemuissa, joissa viini vuosi virtana. Tässä talossa oli hän vihdoin Kurki-piispalta saanut evästyksensä, kun hän ensi kerran matkusti ulkomaille maisterinarvoa hankkimaan... Kuin ruhtinaanlinnassa elettiin täällä silloin: sotilasvahti seisoi portilla yöt päivät, vaakunapukuiset palvelijat vastaanottivat tulijan ja kirkkaasti valaistuissa, tuohuksilta tuoksahtavissa etuhuoneissa tiedusteli päivystävä kotipappi käymämiesten asioita, ennenkuin hän laski heidät piispan puheille, joka kuin kuningas jakeli armoaan taikka nuhteitaan...

Vartioimatta oli nyt avonainen portti, ja holvikäytävissä ja etuhuoneissa lemahti asumattomuuden homeinen kosteus. Suurin osa taloa oli näet autiona, ja vain pieni lamppu paloi niiden parin huoneen eteisessä, jotka Erik Sveninpoika oli laitattanut itselleen auttavasti asuttavaan kuntoon, -- nukkavieru suntio vastaanotti siellä nyt saapuvat vieraat.

Pietarin tullessa olivat jo useimmat kirkon ylipapit koolla, puhutellen vaalipiispan luona vierailevaa Upsalan arkkipiispaa, joka istui kunniapaikalla pöydän päässä. Nuorimpana kanunkina, joka lisäksi tiesi olevansa vailla mahtavampain suosiota, istahti Pietari vanhan, tilaisuutta varten siistityn kokoussalin varjoisimpaan nurkkaan, sieltä kuunnellakseen käsittelyjen menoa. Mutta tulipa isäntä, pieni ja huolestuneen näköinen Erik-piispa, -- joka vuosi sitten oli ollut valmis julistamaan Pietarin pannaan -- häntä sinnekin puhuttelemaan, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän kanna mitään henkilökohtaista kaunaa.

-- Huonot ovat nyt viestit joka taholta, valitti piispa otsa poimuissa.

-- Niin, vihollislaivojakin kuuluu taas vesillämme liikkuvan, virkkoi Pietari.

-- Vihollislaivoja vesillä ja sekasortoa maissa! huoahti pieni mies. -- Piispa Johannes osaa siitä paljon kertoa. Tänne tulevat tänään valtaneuvoksetkin neuvottelemaan, taikka oikeammin, Erik Fleming juuri on tahtonutkin neuvotella kapitulinjäsenten kanssa.

Tapana oli uniooniajoilta asti, että Turun linnanherrat ja ne suomalaiset ylimykset, joilla oli valtaneuvoksen arvo, keskustelivat maan tärkeimmistä asioista piispan ja tuomiokapitulin kanssa, jotka siten tulivat ottaneeksi osaa Suomen maalliseenkin hallintoon, mikä edesmenneinä aikoina paljon suuremmassakin määrin oli ollut kirkon esimiesten huolena. Näitä hallintoasioita varten oltiin nytkin koolla, mutta eräät niihin punoutuneet kirkolliset kysymykset näkyivät aluksi enimmän kiinnittävän keskustelijain huomion.

Arkkipiispa kuului äskensaapuneille prelaateille pöydän luona juuri selittävän virka-asemansa tuskastuttavaa tukaluutta.

-- Emme suinkaan ole Upsalassa asettuneet näitä uusia vaatimuksia jyrkästi torjumaan, puhui hän kuin puolustautuen. -- Päinvastoin, onhan kirkossa korjaamisen varaa. Olemme siten ottaneet käytäntöön kansankieliset saarnat, olemme rangaisseet taitamattomia ja huonosti eläviä pappeja, olemme ryhtyneet raamattua ruotsintamaan, että sitä maallikotkin voisivat lukea, niinkuin nyt vaaditaan, olemme vapaaehtoisesti luopuneet isoista osista tulojamme, -- lyhyesti, olemmehan mukautuneet, missä suinkin olemme voineet.

-- Ehkä liiaksikin, virkkoi tuima tuomiorovasti Hannu Pietarinpoika väliin. -- Vaatimukset siitä vain kasvavat, niin käy täälläkin.

-- Ehkä liiaksikin, myönsi arkkipiispa. -- Mutta kaikkeenhan emme voi suostua, sellaiseen, mikä sotii kanoonista lakia vastaan, kuten pappien naimiseen taikka sielumessujen poistamiseen. Ja kirkon omaisuutta ei meillä ole oikeus luovuttaa...

-- Siinäpä se juuri onkin vaikeuksien ydin, valitteli Erik Sveninpoika. -- Siitä olemme täälläkin pahemmassa kuin pulassa.

-- Mutta jos potkimme vastaan, saamme pian itse potkun, jatkoi arkkipiispa, käyden kertomaan omia onnettomuuksiaan. -- Minä olen jo monta aikaa ollut poissa Upsalasta, ja nyt minut lähetetään Moskovaan. Mitä minä Moskovassa teen? Kyllähän te Suomen miehet paremmin kuin minä, joka olen puolen ikääni asunut Roomassa, tunnette ne täkäläiset rajariidat ja rajasopimukset, joista siellä olisi neuvoteltava. Ei, minut on yksinkertaisesti karkoitettu pois hiippakunnastani, ja samoin käy lopulta kaikille, jotka koettavat pysyä katoolisen kirkon perustuksilla. Mutta nykyisissä oloissa tunnen karkoitukseni vapautuksekseni, -- tuskinpa enää yritänkään palata hiippakuntaani, vaan palaan sen sijaan minulle rakkaisiin kirjoitustöihini.

Näin kertoi katkeroituneena Ruotsin ylipaimen, ja alakuloisina, kukin omaa kohtaloaan ajatellen, sitä Suomen kirkon pääpapit kuuntelivat. Kuninkaan nimeä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, että häneen syytökset kohdistuivat; hän oli häikäilemättömyydellään ja tarmollaan lyönyt lamaan kirkon mahtavat mahtimiehet, hänen ymmärrettiin ajavan yhtaikaa kuningasvallan ja luterilaisuuden asiaa, ja siitä olivat hänelle mielet karvaat.

Keskustelut pöydän luona keskeytyivät, kun maallikkoherratkin jo rupesivat kertymään piispan kokoushuoneeseen. Valtaneuvoksia oli nyt Suomessa useita. Fleming-veljekset, Erik ja Ivar, nauttivat Suomen vapauttajina tanskalaisvallasta sekä kansan suosiota että kuninkaan suurta luottamusta. Vanhaksi ja raihnaiseksi oli jo käynyt Knuutti Juhonpoika, Laukon herra, joka saapui yhdessä Fleming-veljesten kanssa piispalaan. Tyyni ja tasainen hämäläinen, Björn Klaunpoika, Lepaan herra, tuli Turunlinnan käskynhaltijan Jöns Westgöten seurassa; viimemainittu kuului kyllä Ruotsin pikkuaatelistoon, ollen äskeisen vapautussodan luoma nousukas, mutta hän oli kuninkaan luottamusmies ja kantoi sellaisena suurmiesten parvessakin päänsä korkealla. Saapuipa kokoukseen uuden tuomiorovastin velipuolikin, Pietari Fleming, Friskalan herra, jonka tuonnaista murhaavaa mellastusta ei enää kukaan muistellut. Johtavana miehenä oli nuoremmuudestaan huolimatta kuitenkin ilmeisesti Erik Fleming, joka itsetietoisena istahtikin seinustapenkille, arkkipiispan viereen, ja rupesi tämän kanssa leikillisesti tarinoimaan: