Part 16

-- Sehän onkin kaunista sopua -- salutem! -- Pietari oivalsi hyvin, mihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko jatkoi:

-- Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin, mestari Gasparuksen maljan, -- me tietysti äänestämme häntäkin!

-- Mahdollisesti...

-- Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja. Edesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat huimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he toki ajoissa huomasivat erehdyksensä...

Jaakko puristi kouransa kovasti umpeen ja avasi sen sitten, siroittaen tyhjää maahan, -- merkiksi, kuinka tyhjiin uskonpuhdistuksen kylvö tulisi raukeamaan. Toiset nyökäyttivät hänelle hyväksyen päätään. Katkerasta äänen sävystä ja miesten kalseista katseista oivalsi Pietari nyt selvästi, mitä pöytäkunnassa oli hänen saapuessaan puhuttu, ja hän kävi vakavaksi. Tuo hänen joukkoonsa äsken liittynyt, vanha, rehellinen Antti Finnokin virkkoi suoraan:

-- Niin, etköhän Pietari tänään unhottanut, miten ratkaisevasti hierarkinen hallinto voi vaikuttaa opinpuhdistukseen, sitä miesten mukaan joko edistäen tai taannuttaen. Hannus Pietarinpoika tahtoo nujertaa meidät, sen tiedät, ja tuomiorovastina on hänellä siihen sitä enemmän valtaa, kuta hatarampi piispanvalta on...

Pietari tuijotti kivipermantoon ja kysyi päätään korottamatta:

-- Kenen olisitte tahtoneet valita tuomiorovastiksi?

-- Sinut, vastasivat äänet pöydän eri kulmilta.

-- Minut, huudahti Pietari, kohauttaen vallan säikähtyneenä päänsä, mutta hän löi sitten heti asian leikiksi: -- Miehen, jolta ehkä huomenna papintakki riisutaan!

-- Juuri siksi, huudahtivat hänen nuoret ystävänsä innoissaan. Mutta Jaakko virkkoi, kääntyen taas tuttavallisemmin Pietariin päin:

-- Eikä sitä sinulta riisutakaan. Uusi vihkipiispa ei olekaan niin intohimoinen kuin nämä täkäläiset, jotka ovat paavillisempia kuin itse paavi. Hän on sovinnon mies.

-- Niin näkyy olevan...

Piispa Vincentius astui näet juuri sillä hetkellä linnanpapin seurassa pakkasesta sisään. Hän kumarsi madonnankuvan edessä ja asteli sitten, kohmettuneita käsiään hieroen, varovasti ja arvokkaasti takan luo. Mutta toinen jalka ei häntä oikein totellut, se löi linttaan, ja piispa tuli siten tehneeksi hieman aaltoilevia liikkeitä. Tosiaankin oli hän harmittoman juopporatin näköinen, -- kaikki myhähtivät Pietarin huomautukselle. Mutta tämä jatkoi:

-- Vai minusta tuomiorovasti ja sinusta Jaakko tietysti sitten arkkiteini, -- oikeinhan me päästäisiin lihapatain ääreen! Minä hoitaisin terveyttäni ja sinä juopottelisit vihkipiispan kanssa, ja te muut kilpailisitte jäljelläolevista parhaista palkkapitäjistä, -- Lutheruksen uskonpuhdistus olisi noin vain kädenkäänteessä toteutettu isänmaassamme!

-- Meillä olisi silloin kokonaan toinen vaikutus, oikaisi Jaakko.

-- Prelaattiviittain vaikutus! -- Pietari joi kannunsa pohjaan ja nojautui taapäin seinää vastaan. -- Istuisimme viroissamme kuninkaan armosta, hänen suosioonsahan nytkin olisi ollut vedottava. Hän meille määräisi, mitä uskon asioita saisimme kansalle opettaa, mitä ei, ja me olisimme hänestä riippuvaisempia kuin katooliset papit paavistaan.

-- Eihän Kustaa kuningas ole pyrkinyt opinasioista määräilemään, intti Antti Finno.

-- Ei, mutta hän omaksuu uskonpuhdistuksesta vain sen, mikä on hänen maalliselle vallalleen sopivaa. Ja ihmisten sydämet jäävät kylmiksi.

Pöytäkunta istui ääneti ystäväänsä täysin ymmärtämättä, ja Jaakko virkkoi hetken kuluttua:

-- Puhut tänään, Pietari, samaan tyyliin kuin Gasparus. Mitenpä aatteemme vilustuisi siitä, jos opinpuhdistus maallisen vallan turvin vaikkapa nopeamminkin toteutettaisiin?

Mutta nyt Pietari jo puhui lämmöllä:

-- Se voi toteutua ulkonaisena kuorena, jommoisena paavinusko vuosisatoja on verhonnut ihmisten sydämet, joiden pohjalla yhä asuu pakanuus. Virallisesti voidaan luterilaisuus julistaa voimaan vaikkapa huomenna; kirkonmenot muutetaan ja me paapatamme saarnat ulkolukuna niinkuin nyt pyhäintarut. Mutta siitä puuttuu jotakin.

-- Mitä?

-- Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet sydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä kirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. -- Ei, ystäväni, meidän täytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon syvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy opettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, -- vain siten voimme luoda paavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen. Mutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä hengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!

Pöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet Pietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista ylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat sentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti, että hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin kuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.

Näin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen ja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava maustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien pöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko kellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli hänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista lauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut, kuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien keskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja rupesi latinaksi sopertamaan:

-- Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole ainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi pitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen, -- näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun olisi pitänyt julistaa pannaan, -- ehei! Meistä tulee hyvät ystävät, meistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme... ja kuninkaan kanssa..., ja paavin kanssa -- eikös niin!

Vihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre kasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä täysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin painoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään tiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:

-- Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo, -- katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa kuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit ristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä lakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa nukkuvaa kansaamme. Terve!

Pietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan suomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen pöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan kärsimättömänä.

-- Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei vihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee teitä kuin teinejään. Per Bacho! -- ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän erehtymätönkin!

Pöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian hoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua katkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:

-- Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta hänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.

Toverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet itsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat selvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä hän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen vaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat, että hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.

XV. VANHA SÄRKYY, UUTTA LUODAAN.

Pyhän Lauritsan kirkkoherra, yksivakainen ja säntillinen Pietari Silta, käveli eräänä kesäisenä päivänä tavattoman totisen näköisenä Aningaisten puoleista rantatietä linnaan päin. Mitään asiata ei hänellä sinne ollut, hän käveli vain kävelläkseen, sillä hän oli taas tietämättään, tahtomattaan ja kaikesta varovaisuudestaan huolimatta joutunut vaikeaan ristiriitaan. Hänen olisi nyt pitänyt tehdä jokin ratkaisu, mutta se oli hänelle, joka aina empi ja epäili, suorastaan mahdotonta. Olihan hän elämässään tällaisia ristiriitoja aina koettanut välttää, -- ja kumminkin hän nyt oli auttamattomasti umpikujassa!

Sitä mielessään vaikerrellen pysähtyi hän, ahdetta kappaleen käveltyään, katsomaan, kuinka siinä rantaniitylle pystytetyillä veistämötelineillä rakennettiin suurta, korkeaa laivaa. Hänen huomionsa kiintyi tuohon laivantekoon, ja viihdyttääkseen ajatuksiaan laskeutui hän rakennuspaikalle kysellen työnjohtajalta, kenelle tätä komeata laivaa nyt teetetään.

-- Piispalle, -- nimittäin vaalipiispalle, tietysti. Selvyyden vuoksi piti näin erotella piispat toisistaan, ja se tapahtui aina pienin ivansekaisin hymyin.

-- Vai teettää hiljainen Erik Sveninpoika itselleen oman laivan, virkkoi Silta hämmästellen.

-- Ei hän sitä itselleen teetä, vaan Ruotsiin vietäväksi. Se on lahjalaiva kuninkaalle.

-- So, so...

Suomen ankaranpaavillinen piispa tuntee siis hänkin -- tuumi Silta edelleen kävellessään -- riippuvaisuutensa paavinvastaisesta kuninkaasta niin suureksi, että katsoo asiakseen pidellä häntä mielinkielin. Johan tuollaiseen lahjaan hupenee melkoinen osa piispa-raukan pieniksi supistuneista tuloista. Sinne meni sekin piispallinen mahtavuus! Mutta nämä mietelmät, joihin Silta koetti takertua, hälvenivät pian hänen omien, yhäti jäytäväin huoltensa tieltä. Pula olisi selvitettävä, ratkaisuun pitäisi päästä jo tänään, -- mutta miten? Helteistä, pehmythiekkaista tietä poikiessaan muisteli maisteri vielä kertaan, miten se kaikki oli tapahtunut..., päässyt tapahtumaan.

Tapahtuman juuret upposivat niihin päiviin asti, jolloin hän yhdessä Pietari Särkilahden ja Mikael Karpalaisen kanssa oli palannut kovaonniselta Pohjanmaanmatkalta juuttien ryöstämään, osaksi poltettuun ja miltei autioon Turkuun, missä he silloin vointinsa mukaan koettivat autella jäljellejääneitä hävityksenuhreja. Hökkelökylässä Hämeentien varrella näki Silta eräänä päivänä parin saksalaisen palkkasoturin hätyyttelevän noin nelitoistavuotiasta tyttölasta, -- hän pelasti silloin papillisella arvokkuudellaan lapsen heidän käsistään ja tämä oli hänestä kunniakas teko. Tyttö oli orpo, äiti jo ennen kuollut ja isä nyt kadonnut hävityksen mylläkkään. Haettiin silloin orvolle edes jotakin omaista, ja vihdoin löytyikin muutamasta Puolalanmäen mökistä täti, Matti Kaukalonpojan leski, joka joskin vastahakoisesti otti tytön hoitoonsa.

Tätä myöten oli kaikki hyvin, tyhmyys oli vain se, että Silta sitten aika-ajoin kävi holhokkiansa katsomassa, -- se täti kun oli orvolle vähän tylykin, -- kävi ja vei sinne köyhään mökkiin milloin voivakkasen, milloin jauhokarpion. Siitä kasvoi tapa..., eikä siinä vielä mitään pahaa ollut; mutta annapas ollakaan: vuodet kuluivat, tyttö kasvoi neitoseksi, ja yhtäkkiä huomasi Silta tyttöön liiankin kiintyneensä, -- hän, joka sellaista meltomielisyyttä aina oli ivannut!

Juuri näihin aikoihin kävi Silta Pyhän Olavin luostarissa sen priorin luona itsensä ripittämässä, ja sieltä hän palasi lujin päätöksin olla koskaan enää Puolalanmäelle menemättä. Silta oli, niin altis Lutherin uudistusten mies kuin hän olikin, kätkenyt sydämessään muutamia katoolisia käsitteitä. Hän oli siten, säilyttääkseen sielun rauhansa, tahtonut elää puhdasta naimattoman papin elämätä, eikä se vaikeata ollutkaan hänelle, joka oli erakko ja intohimoton luonteeltaan. Poissa hän nyt pysyi Puolalanmäeltä. Mutta -- kukas tuota olisi osannut varoa! -- eräänä päivänä saapui neito, Elsa, itse Pyhän Lauritsan pappilaan, saapui ujona ja arkana kysymään, oliko hänen hyväntekijänsä sairastunut vaiko suuttunut... Tyttö ei häntä tahtonut jättää, niin, ilmeisesti hän Siltaa rakasti, -- ja siinä nyt oli juuri onnettomuus! Sillalla ei ollut lujuutta häntä kylmästi kohdella; hän käveli taas Puolalanmäelle, veipä sinne Elsalle väliin rintasoljen, väliin kautokengät... Naapurit kiinnittivät siihen huomiota. Ja sitten...

-- Siinä sitä nyt ollaan merrassa!

Juuri tänään, kun Silta helteestä leväten istui Kaukalonpojan pienessä humalistossa, tuli mökinakka, se tyly täti, häntä salaperäisesti puhuttelemaan. Akka oli nähnyt yöllä unen, oli kamppaillut paholaisen kanssa ja hikipäässään herännyt. Siitä hän oivalsi, että hänen talossaan oli jotakin hullusti, ja aamulla kaivolla olivat naapurineukot häneltä kyselleet, pitääkö mestari Silta Elsaa forsianaan, -- tyttö on jo kahdeksantoista iässä. Rehellisenä miehenä ja pappina olisi mestarin otettava tyttö nyt emännöitsijäkseen, kuten muut papit tekevät, sillä nykyisestä asiantilasta tyttö-raukka kärsii, kukaan ei tule pyytämään häntä vaimokseen. Niin akka vakuutti, ja tiesipä hän jo neuvoa ihan Lauritsan likeltä sievän asunnonkin, missä kanungeilla ennenkin on ollut ystävättäriään... -- Siinä sitä nyt ollaan!

* * * * *

Silta oli näissä itsetutkimuksissaan kävellyt joen ja Tallinmäen välistä kannasta pitkin ja pysähtyi vihdoin vanhan raidan alle linnanveräjän luo katselemaan rantaniityllä ruohoa jyrsiviä linnanhevosia. Paljon niitä siinä nyt olikin, ihan satoja. -- Kenen ratsuja nuo kaikki ovat? kysyi hän rinteellä loikovalta tallinihdiltä.

-- Täällä linnassa on nyt taas paljon vallasväkeä, vastasi nihti. -- Erik Flemingillä yksin on 40 hevosta.

-- Joko taas juuttien hyökkäystä pelätään?

-- Varalta on käsketty olla. -- Muutamat laihat ja huonoksi ajetun näköiset hevoset kahloivat rantaruohossa, ja kun nihti näki, ettei Silta niitä oikein herrashevosiksi arvostellut, lisäsi hän: -- Sitäpaitsi ovat voutirengit äsken palanneet Hämeestä kesäkymmenyksiä kantamasta.

-- Kymmenyksiä?

-- Niin, piispankymmenyksiä...

Niin, todella, linnan voudithan ne nyt kantavat kirkon verot, piispan ja kapitulin saatavat, pidättävät niistä ruunulle suurimman osan ja antavat vain jäännöksen piispalle ja tuomiokirkolle. Sinne on mennyt sekin kirkon mahti ja muinainen rikkaus!

Tämä kuninkaan säännös oli myrryttänyt kirkonmiesten mielet, jopa sellaistenkin, jotka lukeutuivat Lutherin oppiin, minkä nimessä kuningas kuitenkin tavoitteli kirkon tuloja. Mutta eipä tarttunut tähänkään ilmiöön nyt Sillan mieli, heti palasivat hänen mietteensä taas omille raiteilleen ja siihen ongelmaan, jonka hän tähän päivään asti oli salannut itseltäänkin.

-- Nyt ei sitä enää voi salata, se on nyt ratkaistava!

Kolme mahdollisuutta käsitti Silta olevan pälkähästä suoriutuakseen, paha vain, että ne kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta. Ensimmäinen ja luonnollisin olisi tietysti se, että hän taas vetäytyisi pois koko jutusta, sulkeutuisi pappilaansa ja unhottaisi koko viattoman tarinan. Mutta hän oivalsi, ettei hän sitä nyt enää saata tehdä, -- jospa hän itse voisikin, hakeutuisi Elsa kyllä kiellosta huolimatta hänen luokseen. Ja Silta oli aivan liian heikko...

Toinen keino olisi totella akan neuvoa, ottaa Elsa emännöitsijäkseen, perustaa piiloperhe, jommoinen oli useimmilla hänen virkatovereillaan, -- olihan Jaakollakin, vaikka hän kuului uudistusmiehiin. Mutta Silta älysi siten joutuvansa uuteen ja vielä vaikeampaan ristiriitaan, riitaan oppinsa kanssa, -- useinhan hänkin oli saarnannut katoolisen kirkon tekopyhyyttä vastaan, kun se suvaitsi pappien sala-avioliittoja. Ja miten hän senjälkeen uskaltaisi katsoa Pietari Särkilahtea silmiin, häntä, joka tämän kysymyksen oli jo vuosia sitten toisella tavalla, rohkeasti ja muille esimerkkinä, ratkaissut... Ei, ei!

Siis oli jäljellä: mennä naimisiin niinkuin Pietari, julkisesti ja uhmaavasti! Mutta Siltapa tunsi itsensä liian hyvin, tiesi, ettei hänellä ollut sitä kovanahkaisuutta kuin Pietarilla..., eihän hänestä ollut henkilökohtaisesti taistelemaan piispoja, kapituleja ja vallitsevia ennakkoluuloja vastaan. Se unelma häntä kyllä viehätti, hän näki selvästi edessään kaksi elämää: Toisena koti, perhe, oma onnenpesä, toisena yksinäinen, kolkko kammio, jossa häntä aina vaivasi onnenkaipuu... Mutta ei, hänellä ei ollut sitä lujuutta, hän ei ollut sankari. Se askel jäi häneltä astumatta, jos hän nyt tässä päättäisikin sen astua?

-- Mutta miten on siis köysi katkaistava..., oh, se kiertyy yhä tiukemmin ympärilleni!

Silta ei lähtenyt enää jatkamaan kävelyään veräjän taa linnan alueelle, vaan nousi sen sijaan mäenrinnettä kappaleen ylöspäin. Siellä oli notkossa lähde, josta linnaankin juomavesi haettiin, ja hänen kitalakeaan poltteli. Rinteeltä oli laaja näköala yli linnanselän. -- Hirvensalon puolelta souti linnaan päin kaksi syvällä kulkevaa venhettä, -- mitä lastia sieltä soutanevatkin. Mutta samassa hän muisti:

-- Tiilivenheitä ne ovat, nythän kuljetetaan rakennusaineita Kuusistosta Turunlinnaan, jossa laajennustöitä tehdään. Vanha piispanlinna, josta Suomen kirkkoruhtinaat vuosisatain varrella ovat maata hallinneet ja usein maallistakin esivaltaa uhmanneet, se revitään nyt siis vähitellen alas. Piispanlinnan kivetkin vedetään nyt kuninkaanlinnaan, -- sinne on mennyt sekin mahti!

-- Aika murtuu joka alalla, minä en vain saa pientä solmuani avatuksi!

Jospa olisi Pietari ollut kotona, hänen luokseen olisi Silta nyt kävellyt. Mutta hän oli kesätilallaan Taivassalossa ja sitäpaitsi, -- olisiko hän jaksanut totella Särkilahden neuvoa?

Helteen ja ahdistuksen hiki valui vielä epäilyksissään vaappuvan papin kasvoilta, kun hän kävelyltään palaten ohjasi kulkunsa sillalle, sen yli mennäkseen yksinäiseen asuntoonsa jatkamaan raskaita mietteitään. Sillalla seisoskeli joukko joutoväkeä katsellen, miten pari poikasta kalasteli laskuhaavilla virtaan ankkuroimastaan venheestä. Laskivat suuren rautavanteisen haavin pohjaan ja vipusivat sen hetken kuluttua ylös -- ainahan se toi mukanaan muutamia lahnanpoikia. Siltakin liittyi joutojoukon jatkoksi, ehtipä hän kumminkin ajoissa sinne kolkkoon yksinäisyyteensä...

Tuokion kuluttua huomasi hän Mikko Karpalaisenkin kaiteeseen nojaten katselevan kalastusta. Mikko oli terveen ja virkeän näköinen, kertoi juuri tulevansa uimasta Pyhän Sigfridin rannasta. Sillalta hän kyseli:

-- Entä sinä? Taasko Puolalanmäeltä?

-- En ole voinut pysyä sieltä poissa...

-- Sinäkin, vanha, tyyni ja tasainen veikko? Mutta en sinua enää soimaa, inhimillistähän se on. Itsekin kiehun epäilysten kattilassa; sinun huolesi ovat toki pienemmät kuin minun.

He kävelivät rinnakkain joutilasten joukkojen ohi. Silta katseli syrjästä toveriaan: Onko Mikko taas joutunut elämässään uuteen vaiheeseen, taasko hänen sieluaan jäytää itsesyytösten hammas...? Ei, Mikko oli nyt varman ja rauhallisen näköinen, niinkuin aina viime kesästä asti, jolloin hän ryhtyi kouluun Pietarin apulaiseksi. Silta ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Mutta Mikko vastasi tyynesti ystävänsä kysyvään katseeseen:

-- Niin, minä mietin erota pois luostarista. Sen kyllä teenkin, vaikken ajankohtaa vielä tiedä.

-- Pois?

Yhä enemmän ymmälle joutui Silta. Pietariko, joka Mikon kanssa oli viime aikoina paljon seurustellut, on noin ratkaisevasti saanut vaikutetuksi mieheen, joka on luostarin esimies ja tuki, -- niin, Pietarin vaikutus on suuri! Mutta sittenkin! Onko tässä jotakin muutakin vaikutusta..., vaikutusta samanlaista kuin oli se, mikä muutamia vuosia sitten hänet tempasi ystäväinsä parista luostariin?

Silta epäili aina itseään ja muita, ja yhtäkkiä hän, sillankorvaan pysähtyen, terävästi kysyi Mikolta:

-- Oletko käynyt Naantalissa?

-- Olen käynyt, viimeisillä Birgitanjuhlilla olin siellä kutsuvieraana, vastasi Mikko entisellään rauhallisesti jutellen. -- Se matka on kyllä osaksi syynä uusiin tuumiini..., mutta ei Silta, ei niinkuin sinä epäilet! -- Mikko naurahti ääneensä, kun näki toverinsa käyvän hämilleen, mutta jatkoi sitten vakavasti: -- Pelkäsin kyllä sitä matkaa. Tunnenhan heikkouteni ja muistinpa liekin, joka ennen perhosta väkisin veti, -- en luottanut arpiini, en...! Sillä rinnassani asui vielä vaarallinen kuva. Mutta se kuva ei ollut enää tosi...

Hän huoahti melkein kaihomielin ja jatkoi sitten vilkkaammin:

-- Tapasin Naantalissa kauniin nunnan, Briita Kurjen, kellerväihoisen ja itsetietoisen, -- hän on sisarasteikolla ylennyt, onhan hän rikkaan Laukon tytär. Mutta hän ei ollut se Briita-tyttö, jota olin salaa sydämessäni vaalinut ja pelännyt kielletyissä unelmissani. Minä saatoin sydämeni värähtämättä häntä silmiin katsoa, ja hänkin tervehti minua -- tarkastavana luostaripriorina. Sen kivun olen toki saanut luostarissa kuoletetuksi, ja tämä huomio minulle juuri rohkeutta antoikin!

-- Etkä pelkää paiseen enää pakottavaksi käyvän? kysyi Silta aina yhä epäillen.

-- Ei ole paisetta enää. Olen vapaa, ja nuoren nunnankin harrastukset ovat uuteen ympäristöönsä täysin sulaneet. Näin kerran hienon punan hänen värittömällä poskellaan, mutta minä en ollut siihen syypää... Heillä on siellä Naantalissa, jossa sisarilla ja veljillä on asunnot lähekkäin ja riennot yhteiset, oma maailmansa, joka...

Mikko arkaili jatkaa lausettaan ja katkaisikin sen kesken. Mutta Silta sen täydensi:

-- Joka ei puhtaudellaan eikä pyhyydellään sinua viehättänyt?

-- Niin, siihen erakkoelämään en enää usko. Siellä näin selvästi Martti-tohtorin mainitsemat tulen ja oljet yhteensekoitettuina..., ne palavat!

-- Mutta onhan abbedissa Walpuri Fleming ankara kurinpitäjä?

-- Ulkonainen kuri -- ulkonainen kuori! Sen alle mahtuu paljon!

Sillalle rupesi asia vähitellen selviämään.

-- Olet ruvennut arvostelemaan luostarilaitosta taas niinkuin ennen Saksassa, jolloin tuomitsit tuon toimettoman ja uinailevan elämän?

-- Enemmän kuin silloin, vastasi Mikko. -- Täällä elin nyt taas vuosikausia yksinäisessä kopissani ja hartaudenharjoituksissani, itseäni tutkien ja kurittaen, enkä nähnyt mitään lähimmässä ympäristössänikään, -- elin omain mielikuvaini vallassa. Kun sitten astuin askelen mielikuvaini ulkopuolelle, rupesin taas näkemään ja ajattelemaan... Näin ihmisten pienet intohimot ja heidän antautumisensa puolinaisuuden, näin hehkuvia hiiloksia ja piilotettua aistillisuutta yksin rukoilijan suhteessa pyhään Neitseeseenkin... Niin, tiedäthän sen itse, me emme voi mustassa mekossa emmekä jouhipaidassakaan lakata olemasta ihmisraukkoja, mutta pakotetun naamarin takana muodostumme valheihmisiksi...

Tuon tunsi Silta niin hyvin omasta elämästään ja taistelustaan, eikä hän ihmetellyt muuta, kuin että tämä kaikki, nyt taas oli käynyt niin selväksi hänen ankaralle ystävälleen.

He kävelivät kappaleen matkaa Aningaisten tietä ylöspäin. Karpalainen kertoi omasta kokemuksestaankin huomanneensa, kuinka vääryydellä ja ansiotta usein hurskauden nimi annetaan ja kannetaan. Kun hän Naantalista palatessaan oli venheessä vaipunut muistelemaan näkemiään ja kokemiaan, kuuli hän soutajan, joka oli tarinoinut toverinsa kanssa, tälle kuiskaavan: "Hiljaa, priori rukoilee..." Ja todellisuudessa oli hän kuitenkin vain ajatellut Birgitan nunnia... Eikä hän ollut osannut soutajiltaan karsia pois tuota itselleen ansiotonta kuvittelua.

-- Niin, Silta, yhä selvemmin rupean tuntemaan, että me tavallisina ihmisinä ihmishyörinässä, vikoinemme ja pyyteinemme, olemme rehellisempiä ja puhtaampia kuin siellä suljetuissa kammioissa!

Siltä tuntuvat Pietarin ratkovan veitsen jäljet, tuumi Silta toverinsa puheita kuunnellessaan. Mutta aina kaivelevan luonteensa mukaisesti hän ei vieläkään voinut olla siinä vainuamatta muutakin. Mikael on Naantalissa nähnyt vanhan rakkautensa haudan, ja siitä on huokunut kylmyyttä hänen sydämeensä, ehkä katkeruuttakin. Luostarielämä on hänelle yhtäkkiä käynyt vastenmieliseksi...

-- Nyt et siis katso hyvällä omallatunnolla enää voivasi pysyä laitoksen johtajana, jonka sisus ei sinusta ole terve, virkkoi hän kysyvässä muodossa kävelytoverilleen: -- Lutherkin on äsken eronnut pois luostarista.