Part 13

Lauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi keskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei prelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli kannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken kuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.

He istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua olivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään ilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti kirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari Gasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa tuolilta tuolille kuiskaamassa:

-- Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin uhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua kansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.

-- Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset kanungit.

-- Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin, selitti Gasparus silmää iskien.

-- Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!

-- Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!

Pietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut, kapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä vastasi karttaen hänen katsettaan, -- jokainen ymmärsi tällaisen tervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen kerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä tuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia pikkuasioita, jotka pian suoritettiin.

Silloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät kuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä kauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä terästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin kylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille käydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon ja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää -- häneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta. Nyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen. Vihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä, sen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan melkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä palvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen kirkon kiroukseen, jota hän on herjannut...

Hannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin saastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja monet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö hän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan tyynenä tuolinsa selustaan, -- tätä hetkeähän hän juuri oli odottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin edessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada esittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian vilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin ytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan, kumarsi piispalle ja kysyi:

-- Saako jo syytetty vastata?

Mutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi ennakolta sovitun ohjelman mukaan:

-- Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. -- Prelaatit olivat päättäneet laatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat koota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei ollut vielä valmis. -- Kapitulille on vasta tehty ehdotus...

-- Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä äänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin pakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin lujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein kävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he puolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen väittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin vaatimuksen oikeutetuksi.

-- Syytetyn täytyy saada puolustautua, virkkoi vanha tuomiorovasti melkein kiivaasti.

-- Sen määrää jo kanooninen laki.

Näin lausui varmalla äänellä nuori Vennä, jolla oli jonkinlainen maine kirkollisten säädösten tuntijana ja joka nyt, dekretaalit kädessään, otti selittääkseen kanoonista lakia vähän pitemmällekin. Pappeja on erotettu ja voidaan erottaa eri rikoksista, sittenkuin heitä on tuomiokapitulissa kuulusteltu ja he ovat saaneet itseänsä puolustaa. Ja kieltämättä voidaan julistaa pappi ja kanunki pannaankin, saneli hän edelleen. Mutta sen kaiken on oikeutettu tekemään vain piispa, jolle yksin on annettu valta sitoa ja päästää.

Toisetkin prelaatit painautuivat jo tutkimaan noita vaikeatajuisia dekretaaleja, joita oli tuomiopöydällä, mutta Hannus-mestari kävi kärsimättömäksi ja urahti lyhyeen:

-- Ja mitä tuo sitten kuuluu asiaan? Kapituli käsittelee sille tehdyn esityksen ja piispa erottaa...

-- Juuri niin, mutta meilläpä ei ole piispaa, vastasi Jaakko melkein venytellen sanojaan ja ilmeisesti nauttien saadessaan singauttaa esille tuon ennakolta keksimänsä mutkan. -- Suomessa ei ole paavin vahvistamaa piispaa, joka voisi pappeja vihkiä taikka erottaa...

-- Onhan valitulle piispalle vahvistusta pyydetty..., selitteli Hannus, jota tämä muodollinen käänne jo rupesi huolettamaan. Mutta Jaakko keskeytti hänet ilmeisellä vahingonilolla.

-- Vahvistusta on kyllä pyydetty, mutta ei ole saatu!

Kaikkihan sen tiesivät. Jo kahteen kertaan oli Turun kapituli paavilta hakenut vahvistusta Erik Svenninpojalle. Sitä oli pyytänyt myöskin Ruotsin kuningas ja valtiopäivät sitä olivat pyytäneet -- sillä valtakunnassa oli vahvistuksetta jääneitä piispoja useampia --, mutta aina turhaan! Ei tullut vahvistusta arkkipiispalle eikä muille piispoille ja aivan pulassa tästä syystä oltiinkin koko maassa. Siitä ei johtunut ainoastaan piispain ulkonaisen vallan ja merkityksen heikontuminen, vaan paljon jokapäiväistäkin harmia ja haittaa: Pappeja ei saatu seurakuntiin, uudet kirkot ja kirkonkellot jäivät vihkimättä ja käyttämättä, -- valittu mutta vihkimätön piispa ei saanut puuttua sellaisiin tehtäviin. Eipä siis myöskään ryhtyä pappia erottamaan.

-- Kanooninen laki on tässä kohden selvä, myönsi vihdoin harvapuheinen arkkipresbyteri Arvid Lillekin, joka oli tarkka muotojen mies.

-- Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin, väitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle karille kaatumaan.

-- Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten kerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.

-- Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on kysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.

-- Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen...

Jaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa Braskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen omavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä silmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti laidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja aikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja neuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi hetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:

-- Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten yläpuolelle...! Ei, meidän täytyy odottaa..., lykätä tämä ikävä asia, kunnes Roomasta saapuu vahvistus...

-- Siihen voi mennä vuosia..., eikä meillä ole varojakaan Roomaan lähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.

-- Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen. -- En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta vahvistuksen kieltävä...

Jo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä kapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli sittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama istunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä mitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus valitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt kaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden kerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta vihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa tunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini Hannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin piispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten, jos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat, kymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat tähän tarkoitukseen koottavat -- niistä asioista nyt kapitulissa kiireiset päätökset tehtiin.

Tuomioherrat hehkuivat uutta intoa, -- Pietari Särkilahden asia sai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli hiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja seisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista väittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren Vennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu, mutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä hämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus kulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, -- tämä käsitys nyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään. Paavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin lahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia paavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on vailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia... Ja nuo katoliset prelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt avuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, -- koko hierarkia on sotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen toisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään...

Tuomioherrat rakentelivat vielä kapitulinpöydän ympärillä suunnitelmiaan, ja nuori Vennä, jonka punaiset kasvot säteilivät, kuului siellä antavan heille sivulta pistoksia:

-- Paavi pelasti nyt ahneudellaan Pietarille kanunginviran, -- tuota ette ajoissa ajatelleet!

-- Kysymys teidän kerettiläisopeistanne ei ole vielä rauennut, vastasi Hannus kylmänharmajana, mutta uhkaa äänessään: -- Kirkko ei ole vielä keinoja vailla!

-- Eihän toki, veisteli Jaakko. -- Mutta Pietari ei luultavasti sillävälin vaikene...

-- Ehkä ei. Mutta minä koetan toimia niin, ettei hänen vaikutusaikansa jää pitkäksi.

Syrjässä seisten kuuli Pietari katkelmia tästä hammastelusta, joka hänestä tuntui niin tuiki köykäiseltä. Hänen mielessään oli melkein pettymystä sen johdosta, että juttu oli näin nolosti loppunut, ilman että hän oli saanut puhua suutaan puhtaaksi kapitulille, jonka istunto nyt oli päättynyt. Toisten siinä vielä väitellessä viittasi hän Sillan luokseen ja yhdessä lähtivät he kävelemään kapitulintalosta, suunnaten askeleensa Hämeenkadulle, jota myöten he aamullakin olivat astelleet kirkkoon. Silloin oli Silta ollut alakuloinen ja levoton; nyt hän oli asiain onnellisesta käänteestä ennen kaikkea hämmästynyt eikä osannut heti pukea tunteitaan sanoiksi.

Iltapuoli oli käsissä. Heinäväkeä palaili niittämästä kortetta Mätäjärveltä. Sinne toverukset ääneti kävellessään katselivat. Korkeita rukoja oli kasvanut märälle alangolle ja niiden välissä välähteli ruohon alta paljastuneita lammensilmiä. Silmiään sieltä kääntämättä virkkoi Pietari vihdoin:

-- Oletko iloinen nyt, Silta?

-- Olen. Entä sinä!

-- Olen minäkin. Katolinen mahtavuus valmistelee loppuansa, meidän asiamme kulkee eteenpäin...

Taas he kävelivät kotvasen äänettöminä kaalimaan aitaa pitkin. Yhtäkkiä pysähtyi Pietari, kääntyi Siltaan päin ja katseli tätä terävästi silmiin, kysyen:

-- Näinkö väärin, vai oliko Mikael Karpalainen tuomiokirkossa tänään?

-- Oli, saarnaasi kuunteli, vastasi Silta, ymmärtäen ystävänsä äänestä sointuvan riemun.

-- Hän on siis astunut ulos luostaristaan?

-- Ensi kerran tänään. Mutta hän tulee kyllä useammin!

-- Mistä sen tiedät? kysyi Pietari, taas toveriaan terävästi tähystäen. Tämä näytti tuokion epäilevän, karahti punaiseksi ja vastasi vähän tankkaillen:

-- Tiedän..., olen käynyt hänen luonaan.

-- Luostarissa, mitä siellä? uteli Pietari.

-- Olen häntä rippi-isänä puhutellut... Pietari katseli nuhtelevasti ystäväänsä ja virkkoi vakavana:

-- Sinä heikko sielu! Etkö voinut sitä tutkimusta toimittaa hiljaisessa kammiossasi, -- pannassa pohjassako ovat vielä juuresi kiinni! -- Mutta taas suli Pietarin katse leppeämmäksi, kun hän kysyi:

-- Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?

-- Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee yksinäisessä luostarikopissaan!

Kauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa riemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui vilkkaasti:

-- Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään. Sitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme palaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon ovelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä... Näin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!

Niin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen ja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan vaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta veräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan voitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he vain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla on noin tulinen kiire.

XIII. PYHÄN OLAVIN LUOSTARISSA.

Syksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.

Pienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen kasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon, kanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa, voimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan raukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen ja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei ollut vielä aikaa...

Kadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden joukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta, jotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita, ojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti jalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja käveli hänkin toisten jäljestä portille.

Katua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä tuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria. Alttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi "ylennetty" kullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava pappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari, jolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit kävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen pikarin.

Se oli "pyhän lihan" saattue, joka näin teki kierroksensa kaupungin ympäri, -- tämän juhlapäivän johdosta Pietarillakin oli tänään koulustaan lupa. Tuossa lasireunaisessa monstranssiastiassa saattoivat lähinnä seisovat nähdä leiväksi muuttuneen Kristuksen ruumiin, jota koko kristikunnassa tänään, torstaina kolminaisuudensunnuntain jälkeen, juhlittiin. Surumielisesti katseli Pietari tuttaviensa pikkuporvarien häärimistä tämän saattueen ympärillä: toiset olivat polvillaan katupölyssä, toiset liittyivät laulavaan kulkueeseen.

-- Mikset ole saattokulussa mukana sinä, Pietari? kysyi nuori Paavali, joka oli kiivennyt portille istumaan komeutta paremmin nähdäkseen.

Pietari ei veljelleen oitis vastannut, mutta hetken kuluttua hän virkkoi puolittain itsekseen:

-- Suosituin keksintö katolisessa kirkossa on tämä ruumiinjuhla, -- omituista, se kuitenkin perustuu kaikkein ilmeisimpään eksytykseen!

-- Kuinka niin? uteli Paavali-veli tarkkaavaksi käyneenä. -- Näkihän pyhä Juliana kahdesti ilmestyksen: täysikuun, jonka kehästä yksi tähti puuttui...

-- Tarvittiin tähti entisten lisäksi, tarvittiin suuri kirkollinen juhla -- se luotiin!

-- Oliko siis Julianan ilmestys petosta? kysyi nuori teini, ikäänkuin vastahakoisesti valveutuen mielikuvistaan. Hän oli Pietarin oppilaana sydäntään myöten innostunut hänen uudistusaatteihinsa, mutta siihen sydämeen pulppusi kuitenkin alituiseen vallitsevan paavillisen kirkon käsitteitä, joiden ympäröiminä elettiin ja joihin siis mielikuvat alati palmikoituivat.

-- Petosta, matki Pietari harvakseen, -- älkäämme sanoko niin. Tuo nuori frankkilainen nunna oli varmaankin hurskas ja harras nainen, kenties hän syvissä rukouksissaan näki näkyjä. Kirkko on sitten muovaillut hänen ilmestyksensä omien tarkoitustensa mukaisiksi, perustanut tuoksi puuttuvaksi tähdeksi hostiajuhlan, jossa sille uhreja kannetaan. Mutta onhan eksytystä koko tuo lihan ja leivän oppi; ajattele, Paavali, kuinka voisi lukkarin akan leipoma leipä muuttua Vapahtajan ruumiiksi?

* * * * *

Nuori teini vaikeni, ja hänen piirteensä kävivät alakuloisiksi. Hänen kuvitusmaailmastaan tuntui jotakin sortuvan... Äskenkin hän oli kadunkulmassa kuullut munkin, joka kansalle selitti pyhän-lihan juhlan merkitystä, kertovan tarinoita tästä ihmeestä..., kertovan m.m., kuinka eräs eukko, joka itse leivän oli leiponut, oli epäillyt, olisiko siinä todella mitään pyhää. Mutta silloin oli öylättileipä hänen edessään muuttunut Kristuksen sormeksi... Satuako se siis on kaikki, -- valhetta...!

Hän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin veljensä eteen ja kysyi kuiskaten:

-- Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta...?

-- Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet vilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää, uskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän ihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että vain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen kirjaan...

Juhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa katua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten portista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä verkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle taas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli saanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria taimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi työapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne imeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.

-- Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki, huoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. -- Ja ruumiillisestikin liian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, -- melkeinpä oli pienokainen tuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa todella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin lohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.

Mutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon itseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä...? Pietari tunsi nyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin, jos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.

-- Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä vaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.

-- Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. -- Ei sinulla siellä ole ystäviä.

-- Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.

Verkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain pikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan poikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä. Päivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen luostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi hän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se oli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin voitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä työnsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli katoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen entisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen, jota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina sen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?

Pietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui luostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän kävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla sai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä mielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen luostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään heleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan kirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki vieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen peltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen kellertävät seinät... Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä luostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.

Jo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista sisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään..., niin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä. Usein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta, jonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän piti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan loisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten herkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut oppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!

-- Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.

-- Mestari Mikaelin?

-- Niin juuri.

-- Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen kaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon ohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka keskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon päivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä: siinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin olivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku maallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita ruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan tuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta muistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina murkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet luostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat ravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä nousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa katselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä Anselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen pingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin hän vain oli käynyt tässä huoneessa, -- hänen mielikuvitustaan olivat aina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana munkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin raukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, -- pari munkkia, jotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa kopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.