Part 12

-- Miksi? -- Jo korotti puhuja äänensä. -- Miksei pyhä Jaakko, jonka juhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki heillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi, etteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka pyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on pyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen itsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa. Toivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä petoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta kuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.

Puhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen asiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut alkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime päivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua pääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota hänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.

-- Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä mekkomiehiltä. -- Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa Hemming vainaja -- muuten perin kunnollinen piispa -- kymmenen vuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin kyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia nokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja salamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä piispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana ja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat olivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta, ja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon lakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli ullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta...

-- Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette silloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon kehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me kysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten kautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan Rengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat, voinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!

Pietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan kuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille veikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että hänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas puhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi ehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen helpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin siitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden puolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta paapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan herralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi se, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan taikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt munkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät siten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä suuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä pehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan ihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo niitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin sekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan puhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka taivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka maallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä antaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja kadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous...

Koskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia vastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen sanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet näin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, -- hän ei tahtonut eikä voinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa voimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä kuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen, kerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa, ikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa pelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän jatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli hautuumaantäyteinen rahvas, -- tuo sydämissään katkeroittunut pikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden sisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli joukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja he tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti hautasaarnansa.

-- Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki, huolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.

-- Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: -- Hän yritti katkaista puheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.

-- Hän luimisti silmillään pahasti -- se ei tiennyt sinulle hyvää, Pietari.

-- Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, -- sinun hautapuheestasi on pian tieto piispalla ja prelaateilla.

-- Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti vaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. -- Taistelu kiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja siihen ei ole meillä lupa vaipua.

Ääneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää Karjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä parvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina keskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla käsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat omille teilleen.

* * * * *

Taistelu kiihtyikin.

Vielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen juhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla, nähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.

Porvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää iltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin pääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia ääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka reunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset, jotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan, kulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen lemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea nuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-, milloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina takaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla. Mutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita, jotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.

Tämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien varrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien anetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin kaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan mukaan "hortukseksi". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta, jossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana ei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva väkijoukko täytti koko hortuksen.

-- Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. -- Onko siellä taas joku tempuntekijä?

-- Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.

Tempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana seisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja. Mutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut luostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston kuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen äänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin. Hänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan, sillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun he olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi sentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen tungos syntynyt.

Isä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä vastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan lähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen heidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti raskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä armottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat toisen puhujan voimakkaat huudahdukset:

"Uutta evankeliumia ovat he opettavinaan, mutta mitä tarkoittaa se uusi sanoma? Kaataa kirkot ja hävittää luostarit, -- johtaa ihmiset takaisin pakanuuteen...!"

"He sanovat puolustavansa kristityn vapautta. Mistä he siis tahtovat vapauttaa ihmiset? Hyvistätöistä, ripistä ja synninpäästöstä, saattaakseen uhrinsa sinne, missä on ikuinen tuskan kahle ja hammasten kiristys..."

Tällaisia katkelmia kuulleet parvet jatkoivat vallan säikähtyneinä vaellustaan. Mutta jos he, unhotettuaan tuon väristyksensä, taas palasivat samaa tietä, kuulivat he isä Anselmuksen edelleen jyrisevän:

"Totuuden ja rakkauden opiksi nimittävät oppinsa ne, jotka kylvävät sieluihin epäuskoa ja kylmyyttä. Näillä juonillaan sulkee perkele kristityiltä jo armeliaisuuden kädenkin, mutta -- voi aikoja! -- näitä juonia suvaitsevat ja suosivat kuitenkin itse kirkon esimiehetkin. Katsokaa, kauhistukaa! Sielujen vihollinen on täälläkin kietonut verkkoihinsa pappeja ja kanunkeja, tehden heistä apulaisiaan kadotustyössä, eikä ole kirkolla enää voimia sylkeä pois ruumiistaan tätä myrkyttävää saastaa..."

Karmasipa kulkijain selkäpiitä sellainen puhe, ja he tekivät ristinmerkin karkoittaakseen pois saatanan, jonka melkein tunsivat hiipivän ympärillään. Astelijat vaihtuivat illan hämärtyessä, mutta kadulla vieri yhä katkeamaton ihmisvirta. Ja toisia suruttomia sunnuntaikulki, joita harmitti, että kadulle oli syntynyt ruuhka, joka esti virtaa vapaasti vierimästä. Etäämpänä olevat, jotka eivät saarnaajan helvetinkuvauksia kuulleet, napisivat ja tyrkkivät, ja kiitän kellareista saapui oluenrohkeita kannutoveruksia, jotka työnsivät kyynärpäänsä ihmisjoukkoon ja hihkasivat:

-- Syltä suutarin sijaa! Mikä siellä pidättää!

-- Mustaveli siellä kuuluu saarnailevan Särkilahtea vastaan.

-- Taitaa puhdistella Friskalan herraa, joka Jaakon juhlilla sällit tappoi.

-- Syrjemmäs ne juhlijat, tie auki!

Väittelyä syntyi väkijoukossa, jossa toiset puolustivat munkkia, toiset taas pitivät sällien ja Särkilahden puolta. Meluun hukkui puhujan ääni, mutta tungosta jatkui sittenkin. Sen pahimmillaan ollessa saapui siihen kolmen kuninkaan kiltasta pari prelaattiakin, mestarit Hannus ja Gasparus, joilta siis tie nousi pystyyn. He olivat vähällä puristua väkijoukkoon ja peräysivät pelästyneinä.

-- Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili Hannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat Rantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. -- Hän tänä aamuna laski intohimot irti.

-- Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. -- Nyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!

-- Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen pappispäivänsä, -- itsepähän mertaan meni!

-- Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!

Väljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan, että Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin syytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen aiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon ohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää kykene suojattiaan pelastamaan, -- jalat ovat poikki nyt Lutherin liikkeeltä Suomessa!

Kapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua, kunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä kotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka oli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä -- ja he jäivät kotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.

XII. SYYTETTYNÄ.

Keskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla kanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva pappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä miehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin valmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus häntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli hän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari Särkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain perästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt Särkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi pahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.

Ennen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua myöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä luopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä hyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää _ystävälleen_ tuo pyyntönsä -- olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan hänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun opin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä. Eihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti tuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään tuomitsi, -- siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin. Siksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun...?

-- Ei, -- takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin seisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta korjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa kuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin tahtoi Silta varoittaa ystäväänsä... Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt on mieliala pappispiireissä..., tuli voi syttyä pienimmästäkin aiheesta, -- eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä porvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä...!

Kun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo tulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä jo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi hänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä olisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta myrsky vähän pääsisi asettumaan...

-- Poissako? kysyi Pietari kummissaan. -- Ja juuriko tänään?

-- Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun hautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti...!

-- Puhuinko mitään väärin?

-- Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he ovat pitäneet kokouksia...

Pietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta varmasti taluttamaan kirkkoon päin.

-- He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista. Mutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin sillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, -- ethän toki tuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.

-- En, en! -- Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa. Mutta hän koetti selittää tarkoituksensa: -- Et tunne mielialaa kaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan vain kypene... Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin tapahtuisi...

-- Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.

-- Niin, jos taas haastat taistelua...

-- Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme kirkossakaan. Mutta -- lisäsi Pietari hymähtäen -- tämänpäiväisestä saarnastani voit olla aivan levollinen... Pidä vain rauhassa Laurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta, -- vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.

Silta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset sanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa maasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:

-- Olet siis jo kuullut sinäkin...?

-- Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä huolimatta, -- olenhan saanut kutsun minäkin.

-- Ja että siellä nostetaan kysymys...?

-- Minun erottamisestani, -- huhu on liidellyt jo luostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani, joka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään. Mutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa -- enkä kapitulista. Tule!

Kirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan juhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä, yksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa kyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan istuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin värähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma parranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta kuvastui odottavaa jännitystä.

Juhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta monstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan. Juhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän Lauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka 1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan rahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten keräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan niiden kätköpaikkaa, -- ei sittenkään, vaikka keisari käski kärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin halsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen rukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta lopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon vanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän rukouksen voimaan...

Mutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda vihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut, kohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet jännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen siihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen nyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari Särkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan ja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen johdosta sanottavana, -- odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi pitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun kirkkomaalla.

Pietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo nuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta kuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.

-- Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla, virkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. -- Sitä älä tee enää tänään, -- onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän kaikkien yhteinen.

-- Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme, vastasi Pietari pistävästi, -- hän ei tätä liittolaistaan vieläkään rakastanut.

Mutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan sydämellisesti:

-- Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä olet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän oloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille annetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat, että voivat niellä lihaa ja leipää...

Pietari hymähti vastatessaan:

-- Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset käyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin tuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat, Jaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa tapahtumaan...

Jaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja kuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:

-- Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa... Älä heitä kirvestä mereen...!

Pietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava saarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli ja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui näkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään pönttöön.

Saarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, -- se vaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain kiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei hyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan -- hiipipä toisten kuulijain mieleen melkein pettymystä!

Pietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta kirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset erehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä Jumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja tähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty kansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on kuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille tietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen kappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. -- Vapahtaja oli kerran opetuslapsineen vuorella -- niin kertoi Pietari lämmöllä ja hartaasti -- ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla vuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat kuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän omalle kielellemme tulkittuna...

Pietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut suomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut mukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin. Äskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen virinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla äänellä, joka täytti suuren temppelin:

"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta -- -- --"

Se oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi tunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista saarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi luettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden käsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se vaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin ymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan miehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, -- niin kauas olivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin istuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin niin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että Raamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan kielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin, joka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen ytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin kihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili lämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi, valoisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista...

Kirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat sydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät seurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin ahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta Pietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos. Hän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, -- tummapukuinen, kalpea mies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa, -- mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden ahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon...

* * * * *