Part 2

Mutta Greeta oli häpeän ja hämmennyksen valtaamana. "Minä luulen että uneksin, täti. Ainakin teidän sopii luulla niin -- -- minä -- minä leikin, että olin olevinani palvelija."

Hän teki tunnustuksensa katuvaisella äänellä.

"Pieni hupsu!" Täti käänsi itseään vuoteessa ja nukkui. Greeta ei liikahtanut, ennenkuin kirkonkello löi seitsemän; silloin hän nousi huoaten ja tallensi peilinpalan sekä säpsänsä patjan alle vuoteeseensa. Tämä oli hänen tavallinen talletuspaikkansa, ja se oli saanut ottaa vastaan monta kummallista esinettä aina silloin tällöin. Puettuaan vaatteet yllensä hän lähti tuomaan heidän maitonsa, jota tarvittiin aamiaiseksi, ja nyt hän käytti tilaisuutta mennäksensä eräälle hiljaiselle, siivolle kadulle, jossa palvelijattaret tähän aikaan pesivät portaita. Tämä katu -- Nelsonkatu -- veti häntä puoleensa siitä syystä, että hän saattoi tarkastaa niitä erilaisia myssyjä ja esiliinoja, joita palvelijattaret käyttivät. Olipa hän välistä niinkin onnellinen, että sai jutella näitten kadehdittavien nuorten palvelijattarien kanssa. Tänä aamuna hän puhutteli erästä äsken tullutta n:o 6:ssa. Greeta oli nähnyt monta uutta tyttöä noilla portailla. Muutamat olivat olleet paikassaan joitakin viikkoja, toiset ainoastaan muutaman päivän. Hän erotti aina uudet siitä, että heillä oli puhtaat hameet ja hyvin kammatut hiukset, mutta tämä oli hänen mielestään tavallista siistimpi ja hienompi. Hänellä oli punaiset hiukset ja punaiselta hohtavat posket, ja hänen hameensa oli enemmän rouva Creekin sinipunervan hameen näköinen kuin toiset, joita Greeta tähän asti oli nähnyt.

"Te olette uusi palvelija", sanoi Greeta.

Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.

"Kuka sinä olet?"

Hän ei juuri epäkohteliaasti tätä sanonut, mutta vähän uteliaasti. Greeta oli saanut pitää hyvänään ylenkatsetta ja monet tiuskaukset noilta tytöiltä, niin ettei hän nytkään muuta odottanut.

"Minä", sanoi hän, katsellen ihastuksella kysyjään, "minä aion mennä palvelukseen jonakin päivänä ja kuljen sen vuoksi tällä kadulla ja katselen, missä talossa minä halukkaimmin tahtoisin palvella. Kuka tässä asuu? Asuuko täällä joku muu kuin se rouva, joka aina toruu?"

"Se on kyllä minun rouvani, sillä minä tulin tänne entispäivän edellisenä päivänä, enkä ole vielä kertaakaan osannut tehdä hänen mielikseen. Täällä asuu kaksi herraa ja yksi nainen, jotka antavat soittotunteja."

"Oi", huokasi Greeta, laskien maitoruukkunsa alas portaille ja molemmat käsivartensa kupeilleen. "Jos minä vain voisin saada palveluspaikan, silloin vasta olisin onnellinen!"

"Olen Kentistä", selitti punatukkainen. "Mutta minun mielestäni maalla oli liika hiljaista, ja siksi minun teki mieleni tulla Lontooseen. Niin minä tulinkin tänne setäni sisarpuolen luo."

"Mutta parhaat paikat varmaankin ovat maalla", sanoi Greeta. "Minä tahtoisin paljon halukkaammin palvella maalla, siellä on paljon helpompi pitää myssyjänsä ja esiliinojaan puhtaana -- niin sanoo rouva Creek."

"Sinä olet minusta kummallinen otus", sanoi punatukkainen ja tuijotti hämmästyneenä Greetaan. Silloin kuului auki olevasta ikkunasta ääni huutavan:

"Liisa, Liisa! Tule heti!"

Hän syöksähti sisälle pesusoikkoineen ja harjoineen. Greeta kulki eteenpäin.

"Ei", sanoi hän, "en minä tahdo Liisan paikkaa!"

Kohta tämän jälkeen hän lähti taas rouva Creekin puotiin.

"Minä luulen, rouva", sanoi hän, "että jos joku tahtoisi tulla puhumaan tädin kanssa, niin hän kyllä antaisi minun mennä. Siellä on alakerrassa tyttö, joka auttaisi häntä 50 pennistä viikossa. Jos minä pääsisin pois, niin totta kaiketi minä niin paljon ansaitsisin?"

"Kyllä, lapseni, ja koko joukon enemmänkin."

"No sittenhän minä voisin palkata tytön, ja täti saisi hyvän hoidon. Oi, olkaa rouva niin hyvä, että tulette puhumaan tädin kanssa asiasta."

Rouva Creek teki kieltävän liikkeen.

"En voi itse sitä tehdä, mutta voisihan puhua sen rouvan kanssa, jonka piiriin tämä kuuluu."

"Hän ei ole kiltti", sanoi Greeta. "Täti ei tahdo laskea häntä sisään. Hän sanoo, että se rouva puhuu niin paljon uskonnosta. Hän antoi tädille kerran kirjoituksen, jonka nimi oli 'Onnellinen raajarikko', ja täti sanoi, että hän tahtoi tehdä hänestä pilkkaa."

"Ah", sanoi rouva Creek huoaten, "sinun tätisi ei ole vielä havainnut, että onnea usein nähdään juuri niillä, joilla meidän mielestämme on vähiten ilon aihetta. Sinun tätisi, lapseni, voisi paremmin, jos hänelläkin olisi enemmän uskontoa."

Greeta kumartui eteenpäin ja sanoi kuiskaavalla äänellä:

"Hän ei pidä Jumalasta, hyvä rouva, ja se on suora totuus! Kun ajettiin hänen ylitsensä ja hänen jalkansa meni niin pilalle, ettei hän enään milloinkaan saattanut kävellä, silloin hän lakkasi rukoilemasta."

"Vaivainen hän! En ole milloinkaan tuntenut tätiäsi, hän oli rampa jo kun minä tänne tulin, ja hän piti ovensa suljettuna melkein kaikilta. Mutta se, joka Kaikkivaltiaan ulos sulkee, se itseltään myöskin sulkee pois päivän valon."

Greeta noikkasi.

"Siksipä minäkin tahtoisin hänet jättää ja mennä palvelukseen. Oletteko, rouva, kuullut eräästä spitaalitautisesta kapteenista raamatussa ja pienestä palvelustytöstä?"

"Olen kyllä. Sinä tarkoitat Naemania."

"Niin, semmoinen nimi hänellä oli, ja minä haluaisin saada samanlaisen paikan. Ajattelen, että tyttö ei ollut minua vanhempi, ja nähkääs kuinka paljon hyvää hän teki. Minä aion tehdä myöskin koko joukon hyvää, jahka minä pääsen palvelukseen!"

Rouva Creek katseli hetkisen ääneti tytön suuria, vakavia silmiä. Sitten hän laski kädestään sukan, jota hän paraikaa oli parsinut, ja naputti sormustimellaan myymälän pöytään.

"Kuules nyt, mitä minä sanon, Greeta. Sinulla on nyt paikka, ja paikka sellainen, johon kaikkivaltias Jumala on sinun asettanut. Sinä olet pieni palvelija ramman luona, joka ei voi vuoteestaan liikahtaa. Sano minulle nyt, mitä hyvää olet hänelle tehnyt?"

Greeta katsoi ihan hämmästyneenä rouvaan. "Mutta rouva hyvä, tätihän on minun tätini, enkä minä ole hänen palveluksessaan."

"Kyllä, lapseni, olet kuin oletkin. Sinä palvelet häntä päivästä päivään. Oletko koskaan koettanut tehdä häntä vähän onnellisemmaksi? Oletko kertonut hänelle, mitä pyhäkoulussa olet kuullut, jotta hän saisi tietää, että Jumala häntä vielä rakastaa?"

Greeta hengähti syvään.

"Minä en milloinkaan puhu hänelle muuta, kuin mitä minun välttämättömästi tulee puhua."

Tavallisuuden mukaan uudet kauppatuttavat keskeyttivät puheen; mutta Greeta lähti karamellipuodista, ja uudet ajatukset pyörivät hänen pienessä päässään.

"On aivan niin kuin opettaja sanoi sinulle, Greeta -- sinä katsot liian korkealle ja unohdat hoitaa sitä pientä, mikä on edessäsi. Mutta voi, mikä ihmeellinen ajatus, että olen palveluksessa tätini luona! Jos hän olisi oikea emäntä, mahtaisinkohan silloin enemmän hänestä pitää? --"

Hän kulki syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Mitähän se raamatun pieni palvelustyttö olisi mahtanut tehdä, jos hän olisi ollut tädin luona. Mutta raajarikkoja varten ei löydy mitään parannuskeinoa, minun tietääkseni, muuten minä kyllä voisin tehdä hänelle jotakin hyvää."

Hän meni erään kukanmyyjän ohitse, joka tarjoili kaupaksi orvokkeja. Äkkiä juolahti hänen mieleensä hyvä ajatus.

Hän etsi hameensa taskusta muutamia kalliita pennejänsä, valitsi vihkosen orvokkeja, maksoi siitä viisi penniä ja kiirehti kotiin.

Sisään tultuansa hän näki tätinsä makaavan työtään koskematta. Tämä oli niin ihan outo näkö, että Greeta joutui aivan hämilleen.

Hän meni ääneti, hiljaa lattian poikki tädin vuoteelle asti.

"Olen tuonut muutamia orvokkeja teille, täti. Ne tuoksuvat oikein hyvältä."

Rouva Perkins kääntyi vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet.

"Olen saanut jälleen tuon kummallisen kivun kylkeeni, Greeta", mutisi hän. "Pane muutama tippa konjakkia lämpimään veteen ja anna minulle."

Greeta laski pois kukkavihon ja kiirehti ruokakaapin luo, jossa konjakkipullo säilytettiin. Ei sitä usein käytetty -- olkoon se sanottu rouva Perkinsin kunniaksi.

Greetalla oli pian lämmin juoma tädilleen valmiina.

Rouva Perkins tuli paremmaksi heti, kun hän oli sitä nauttinut, ja saattoi jälleen kohota istumaan vuoteeseensa.

"Se tuli niin äkkiä", selitti hän, "ja minulla on koko joukko työtä tehtävänä. Tule tänne, Greeta, anna minulle villat. Puhuitko sinä jotakin orvokeista? Mistä ne sait?"

"Minä ostin ne, täti."

"Ostit orvokkeja!" Rouva Perkinsin ääni muuttui heti. "Voi sinua pahaa, tuhlaavaista tyttöä. Ja mistä sinä rahat sait? Minä makaan täällä työtä tehden aamusta iltaan, ja sinä kuljet kaduilla ja ostat kukkasia kuten ylhäiset naiset! Sinun tulisi hävetä!"

Greeta seisoi siinä nopolla nokin.

"Ostin ne teille", sanoi hän hiljaa. "Luulin teidän pitävän niiden tuoksusta."

Rouva Perkins nauroi ivallisesti.

"Hyvin todenmukaista. Älä minulle useampia valheita latele. Ostit ne minulle, todellakin! Koska sinä jotakin sellaista olisit tehnyt? Ennen taivas putoaisi alas, kuin sinä ajattelisit sairasta tätiäsi. Sinä otat vastaan hänen rahansa ja hänen ruokansa ja ne vaatteet, jotka hän sinulle antaa, ja nurkuilet kaikesta, mitä sinun tulee tehdä hänen puolestaan. Oi, jos sinun joskus täytyy kadottaa jalkasi ja maata kovalla vuoteella, niin kannattaisipa sinunkin sitte kokea, miltä tuntuu, kun kiittämätön tyttö sinua auttaa."

Greetan kasvot kävivät nyrpeiksi. Hän ei koettanut puhua tädin kanssa eikä puolustella itseään, mutta hän ajatteli, ettei hän enään milloinkaan voisi olla tädille ystävällinen. Hän rupesi valmistamaan teetä ja viskasi kukat lattialle.

Tämä antoi aihetta uusiin nuhteisiin, ja rouva Perkins määräsi heti, että kukat pantaisiin veteen ja asetettaisiin ikkunalaudalle.

"Minä toivon, että olet ne saanut rehellisellä tavalla, mutta sitä ei ole hyvä sanoa. Minä tahdon niitä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni, koska ne nyt kerran täällä ovat."

Greeta heräsi yöllä tädin huudosta.

"Voi, se on taas se vanha kipu! Se syntyi varmaankin ruoasta, jonka söin. Oi voi, voi! Tunnen ikäänkuin kuolisin!"

"Hieronko teitä?" kysyi Greeta.

Niin pian kuin täti oli kipeä ja avuton, valtasi Greetan aina säälin tunne häntä kohtaan.

Rouva Perkins antoi hänen hieroa kylkeänsä, joi taas vähän konjakkia ja vettä ja tuli levollisemmaksi jälleen. Greeta istui hänen vuoteensa ääreen ja katseli häntä.

"Ah", sanoi rouva Perkins huoaten. "Minä luulen, että päiväni ovat luetut. Nämät vaivat ovat liian vaikeat, ne merkitsevät jotakin. Mutta jos minä kuolen, niin ei kukaan minua kaipaa."

"Minä kaipaan teitä, täti", sanoi Greeta vilpittömästi. "Ja minä olen ajatellut, että tulisin teille paremmaksi vast'edes. Ja minä kerron teille kaikkea mitä kuulen pyhäkoulussa, ja kaikkea, joka tekisi teitä onnellisemmaksi."

Rouva Perkins huokasi ja ravisti epäillen päätänsä.

"Ei mikään voi tehdä minua onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta sinulla on tulevaisuus edessäsi, Greeta."

"Niin", sanoi Greeta nöyrästi, mutta jotenkin päättävästi, "minä olen päättänyt tehdä teille hyvää, samoin kuin se pieni palvelustyttö teki sille spitaalitautiselle kapteenille. Ja sitten minä kerron teille kaikkea mitä minä kuulen, ja te saatte sitten poimia siitä itseänne varten mitä sopii teille ja mikä teidän mieltänne tyynnyttää."

"En tahdo kuulla mitään uskonnosta", sanoi rouva Perkins katkeralla äänellä. "Jos Jumalaa löytyy, niin on hän minua huonosti kohdellut, en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"

"Jumala teitä rakastaa, sanoo rouva Creek", selitti Greeta pelkäämättä. Hän istui yhä vielä laidalla vuoteen jalkopäässä ja tuijotti tätiin, mutta nyt hänen silmänsä saivat uneksivan katseen. "Kaikissa tapauksissa ei teitä ole ruoskittu ja pilkattu eikä ristiinnaulittu, niinkuin Jeesukselle tehtiin, ja kuitenkin Jumala häntä rakasti, sanoo opettaja."

"Mene maata, lapsi, äläkä pane päätäni aivan pyörälle puheillasi", vastasi rouva Perkins ärtyisesti.

Greeta totteli heti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen tätinsä tavallisissa voimissaan, ja heidän yöllinen keskustelunsa tuntui ikäänkuin unelta. Ei kumpikaan maininnut siitä mitään, ja heidän elämänsä kulki tavallista rataansa seuraavaan sunnuntaihin asti.

Greeta lähti tänä aamuna pyhäkouluun, tehden lujan päätöksen ahkerasti toimivissa aivoissaan.

Hän jäi toisten lasten mentyä vielä kouluun.

"Minä pyydän saada kysyä jotakin opettajalta."

"Sittepä voit tulla mukanani kirkkoon. Meillä on hyvää aikaa ja voimme jäädä vielä hetkeksi istumaan. Mitä nyt tahdot tietää?"

"Tahdon vain kysyä teiltä, opettaja, että eikö nykyaikana ole mitään keinoa, millä rampaa saattaisi parantaa, samaten kuin spitaalitautinen kapteeni parannettiin, hän josta raamatussa puhutaan?"

"Vai niin, sinä tarkoitat Naemania! Ei, Jumala ei anna sellaisten ihmeitten enää tapahtua, niitä ei enään tarvita."

Greetan kasvot kävivät alakuloisen näköisiksi.

"Siis ei voi tehdä mitään hyvää raajarikko raukoille enään?"

"Kyllä varmaan", vastasi neiti Gregory, ja samalla hänen kasvonsa saivat valoisan ja ilostuneen sävyn. "Heidän sydämmensä voidaan tehdä terveeksi ja onnelliseksi, ja sehän meissä on paras osa. Me ajattelemme paljon ruumistamme, sen kipuja ja tuskia, mutta se on vain verho tahi häkki, missä sielu asuu. Kuljin eilen hyvin ahdasta ja pimeää katua ja havaitsin erään ikkunan ulkopuolella rastaan häkissään laulelevan niin iloisesti ja kauniisti, ikäänkuin se olisi ollut metsässä puun oksalla luonnon ihanan vehreyden ympäröimänä. Tiedätkö missä rastaat tavallisesti asuvat, Greeta? Maalla, kukkien ja kasteesta kimaltelevan ruohon ympäröiminä ja vapaassa raittiissa ilmassa, yläpuolellaan taivaan avara sininen kaarros, ja yltympärillä muita lintuja, joiden parissa voivat riemuita päivät pitkät. Sepä on maailma, joka voi synnyttää iloista laulua -- mutta tuo lintu, josta mainitsin, oli ahdettu häkkiin, joka ympärimitaten oli vain jalan suuruinen, eikä se nähnyt häkistään muuta kuin nokea, tomua ja sumua ja kuuli vain riitelevien ja hoilaavien miesten ja naisten ääniä, tai lasten, jotka väliin viskasivat häkkiä kohti kiviä, osuakseen lintuun. Kuitenkin kaikesta huolimatta se lauloi iloisesti, aivan kuin olisi ollut maalla vapauttaan nauttimassa. Se lauloi, koska sillä oli terve ja onnellinen sydän. Ja jos meillä on rampa ruumis, saattaa meillä kuitenkin olla laulava sydän."

"Mitenkä niin?" sanoi Greeta suurin silmin ja vielä suuremmin ajatuksin.

"Rukoilemalla Jeesusta, että hän tulisi sydämmeemme valmistamaan sitä laulavaksi. Oletko koskaan tuntenut Jeesuksen tulevan sinun sydämmeesi?"

"Minä rukoilen häntä", sanoi Greeta miettivästi, "mutta minä en voi toivoa että hän tahtoisi asua sydämmessäni. Ei se ole mikään sopiva paikka hänelle. Täti sanoo, että minä olen paha tyttö."

"Jos sydämmesi olisikin paha, Greeta, niin Jeesus voi sen puhdistaa valkoisemmaksi kuin lumi. Jeesus tahtoo sen tehdä, jos annat sydämmesi hänelle. Hän itse tekee sydämmesi sopivaksi ottamaan hänet vastaan, ja jos hän pysyy meissä, niin meille on sanottu, että me kannamme paljon hedelmiä. Jos Jeesus saa ottaa sinut hoitoonsa, niin hän auttaa sinua tulemaan hyväksi tytöksi."

"Minä toivon, että hän sen tekisi", sanoi Greeta päättävästi.

"Langetkaamme siis tässä polvillemme ja rukoilkaamme häntä yhdessä, ja muista, että hän vain odottaa saada sinua kuulla ja vastata sinulle."

Greeta painoi alas päänsä ja ummisti silmänsä.

"Minä rukoilen sinua, Herra Jeesus, ottamaan sydämmeni ja puhdistamaan sen, ja minä rukoilen sinua tulemaan siihen sisälle ja tekemään sen laulavaksi, ja sitten minä annan sen sinulle, kuten opettaja sanoo, että minun tulee tehdä. Ja minä rukoilen sinua, auta minua tulemaan hyväksi, sillä minä olen kovin paha."

Tyhjässä koulusalissa oli aivan hiljaista. Silloin neiti Gregory rukoili ääneensä pienen oppilaansa puolesta, että hänen Vapahtajansa varjelisi häntä ja tekisi hänet totiseksi ja uskolliseksi opetuslapseksensa. Kun he nousivat, oli Greetan kasvoissa levollinen, vakava ilme.

"Minä en enään koskaan tahdo olla paha", vakuutti hän.

Neiti Gregory hymyili ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa kirkkoon.

Matkalla hän vielä puhui vakaita sanoja Greetalle, koettaen osottaa, kuinka heikko hän oli itsessään, mutta kuinka väkevä hänen Vapahtajansa oli.

Kun Greeta oli tullut kotiin ja istui aterialla tätinsä vieressä, syöden lampaanlapaa, joka oli tässä köyhässä kodissa harvinainen herkku, ajatteli hän, mitenkä hän käytännössä voisi toteuttaa mitä oli kuullut. Se oli sangen vaikeaa. Rouva Perkinsin mieliala oli aina sunnuntaisin ärtyisempi kuin muina viikonpäivinä. Hänellä oli silloin enemmän aikaa valitella vaivojansa, ja hänen kielellään ei milloinkaan ollut sabbattilepoa, joskin käsillä sitä oli.

"Täti", sanoi Greeta vihdoin, urhealla voimien ponnistuksella, "tunnetko milloinkaan laulamisen halua?"

"Joko sinä taas tuot esiin nenäkkäisyyksiäsi?" vastasi täti äreästi.

"Oi en! En tahdo ensinkään olla nenäkäs. Opettaja puhui minulle, että kipeässä ruumiissa saattaa olla laulava sydän."

"Vai niin", sanoi rouva Perkins vähän ivallisesti. "Odottakoon opettajasi, kunnes hän saa kipeän ruumiin, ja katsokoon sitten, laulaako hän."

"Minä luulen, että hän sen tekisi", sanoi Greeta miettivästi. "Hän sanoi miten se tapahtuu: tulee rukoilla, että Jeesus tulisi sydämmeen, ja silloin hän tekee sydämmen laulavaksi."

Rouva Perkins tirskahti ylenkatseellisesti.

Greeta rohkaisi mielensä ja jatkoi:

"Minä kysyin häneltä, voisiko tehdä jotakin hyvää sellaisille sairaille, joita lääkärit eivät voi parantaa, ja hän vastasi: 'Kyllä, heidän sydämmensä saattavat tulla terveiksi ja onnellisiksi. Se tuntuu niin elvyttävältä, eikö tunnukin? Minä luulin, että kuulisitte siitä mielellänne."

"Kiitän nöyrimmästi", vastasi täti ivallisesti.

Nyt syntyi äänettömyys. Ateria oli lopussa. Greeta pesi astiat ja siivosi huoneen. Täti istui vuoteessaan patjojen nojassa ja luki erästä sunnuntailehteä, mutta äkki-arvaamatta hän huikeasti huudahti.

"Se on tuo vanha kipu jälleen! Oi, oi! mitä minun pitää tehdä? Se repii sisuksiani kuten kravun saksilla!"

"Minä annan vähän konjakkia", sanoi Greeta.

Mutta täti ei tahtonut mitään. Hän valitti ja vaikeroitsi ja alkoi puhua sekavasti.

"Se on sydän, minä tiedän sen -- minä kuolen pian. -- Onnellinen sydän -- niin, se on kaunista puhetta -- laulaa -- minä muistan sen kun kävin pyhäkoulua -- silloin osasin laulaa -- minä lauloin parhaimmin kaikista -- miten se olikaan?"

"Sun ristis olkoon sauvanan', tukena heikkoudessan', sun veres sielun puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!"

"Mitä sinä sanoit, Greeta, Jumalan rakkaudesta? Voi, voi! Oi, hae lääkäri, joudu, joudu!"

Hänen kasvonsa vääntyivät kouristuksista, ja Greeta riensi ulos huoneesta.

"Rouva Jones!" huusi hän tämän oven takana. "Menkää tädin luo, hän on kuolemaisillaan. Minä juoksen lääkäriä noutamaan."

Ei kulunut monta hetkeä, ennenkuin hän jo palasi, tuoden mukanaan lähellä asuvan lääkärin. Mutta rouva Perkins ei enään lääkäriä tarvinnut. Ja ensi kerran elämässään Greeta sai kokea, minkälainen hirveä ja odottamaton vieras kuolema joskus voi olla.

KOLMAS LUKU.

"Olen valmis palvelukseen."

Seuraavat päivät olivat synkkiä Greetalle. Rouva Jones osottautui ystäväksi hädässä. Hän otti tytön huoneeseensa ja piti hänestä sellaista huolta, jota ei Greeta milloinkaan ennen ollut saanut kokea. Tyttö oli kiitollinen, mutta hän ei tullut lohdutetuksi, ennenkuin oli saanut käydä tervehtimässä rouva Creekiä.

"On oikein hirveätä, rouva hyvä, että monta kertaa olen toivonut tädin kuolemaa! Minä maatessani yöllä ajattelen sitä ja muistan kuinka olin itsepäinen, juro ja nenäkäs -- ja nyt hän on poissa. Ja oi, hyvä rouva! Missä hän on?"

Rouva Creek oli hetken ääneti ja sanoi sitten hiljaa:

"Sinä annoit hänelle viestin Jumalalta, rakas lapsi. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat Jumalassa ja hänen rakkaudessaan. Ehkä hän armoa anoen korotti rukouksensa armahtavan Isän luo. Se laulu, jonka sanoit hänen lausuneen, osottaisi sitä:

"-- -- -- Sun veres sielun puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!

"Nämät sanat ovat mahdollisesti herättäneet vakavia ajatuksia hänessä ja sitten myöskin saattaneet hänet rukoilemaan. On hyvin merkillistä, että hän juuri silloin muisti tuota värsyä. Mutta oi, Greeta, rakas lapseni, älä lykkää Jumalan rauhan etsimistä siihen hetkeen asti, jolloin hän sinua kutsuu! Hänen kutsuntansa tulee välistä ihan hirvittävän äkki-arvaamatta."

Greeta noikkasi.

"En aio enään milloinkaan sanoa pahaa sanaakaan kenellekkään, rouva hyvä, jotta eivät kuolisi, ennenkuin ehdin pyytää heiltä anteeksi."

"Tuo on suuremmoinen päätös", sanoi rouva Creek, "mutta se on vain liian suuri voidaksesi sitä pitää, ellet rukoile Jumalaa avuksesi."

"Herra auttakoon minua, amen", sanoi Greeta innokkaasti. Ja pari kertaa syvästi huoattuaan, jatkoi hän:

"Rouva Jones toivoo, että minä jäisin hänen luokseen hoitamaan Artturia, ja lupaa antaa minulle vaatteita ja ruokaa -- mutta minä kovin toivon palvelukseen."

"Minä tiedän sen, lapsi, mutta sinun on hyvin vaikea nyt juuri saada palvelusta."

"Oi, hyvä rouva, luuletteko, että Jumala vastaa rukoukseeni? Olen niin äärettömän usein rukoillut häntä antamaan minulle palveluspaikan, mutta minä toivon, etten ole ollut syypää tätini kuolemaan."

Hän vaikeni pelästyneenä tätä ajatellessaan; mutta aina ystävällinen rouva Creek tyynnytti hänet.

"Jumalalla on meidän henkemme käsissään, Greeta, eikä kenelläkään muulla. Hän otti pois tätisi, mutta minä kuitenkin epäilen, ettet sinä nyt voi saada hyvää palveluspaikkaa."

"Miksikä niin?"

"Ensiksikään ei sinulla ole sellaisia vaatteita, että voisit niitä käyttää hienossa perheessä, ja niitten hankkiminen maksaa paljon. Ja sitten sinulla ei ole minkäänlaista kasvatusta. Jos voisit ensin päästä johonkin talouskouluun --"

"Sitä en tahdo! En tahdo mennä mihinkään laitokseen tahi sellaiseen opistoon. Minä tunnen monta palvelustyttöä, ja ne kyllä auttavat minua."

Greeta ei ollut tottunut siekailemaan toimissansa. Hän saattoi tätinsä hautaan kolmen muun naisen kanssa, jotka häntä kohtaan tunsivat sääliä, ja palattuaan hautausmaalta, pani hän kokoon vaatteensa, jätti huoneen avaimen isännälle ja lähti rouva Jonesin luo.

Jo seuraavana päivänä hän meni Nelsonkadulle ja alkoi vilkkaan keskustelun punatukkaisen palvelijan kanssa, hänen, joka asui N:o 6:ssa.

"Minä otan paikan niin pian kuin saan, mutta en minä tahdo palvella tämän kadun varrella."

"Sepä paha, sillä N:o 14:ssä on palvelustyttö, joka juuri aikoo muuttaa, koska hän menee naimisiin, ja teidän olisi sopinut pyrkiä sinne."

Greeta sai iloisen päähänpiston.

"Onko se tuo, joka tuolla 14:ssä portaita pesee?"

Hän sai tietää, että se oli sama tyttö, ja nyt hän marssi sinne oikopäätä tuttavuutta virittämään.

"Olen kuullut, että aiotte muuttaa. Kuinka pian?"

Tyttö kääntyi Greetaan päin. Hänellä oli pienet sievät kasvot, mutta hänen pukunsa, vyöliinansa ja säpsänsä olivat arveluttavan likaisenharmaat.

"Niin, minä muutan, Jumalan kiitos!" vastasi hän. "Mitä teidän sen kanssa on tekemistä?"

Greeta ei kiinnittänyt silmiänsä hänen kasvoihinsa, vaan hänen pukuunsa. Hän teki laskujansa ja mutisi hiljaa:

"Ole varovainen, Greeta! Kaksi parsintaa selässä, yksi läpi kyynärpäässä ja virttynyt!"

Sitten hän ääneensä sanoi:

"Kuinka paljon tahdotte pumpulihameestanne? Ja tahdotteko myydä sen?"

"Myydä tämä! Oletteko aivan mieletön?"

"Mutta ette suinkaan käytä tuota hametta, kun naimisiin menette; ja minä olen varma siitä, että se sopisi minulle. Minä tahdon antaa teille kaksi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä siitä, ja se on jotenkin hyvä hinta."

Tyttö näytti suuttuneelta.

"Kyllä minä tämän hyvinkin saatan myydä, minä muutan huomenna."

"Mutta sen täytyy olla pestynä."

"Hoh, minä en sitä pese, saatte sen semmoisenaan kuin se on."

"75 penniä vähennetään sitten hinnasta."

Kauppa tehtiin; ja myöhään seuraavana iltana Greeta tuli karamellipuotiin ihan innostuneena.