Part 2

PHAIDROS: Sinä ihmeellinen mies, taas osoittaudut perin kummalliseksi! Sillä, kuten itse sanot, näytät sinä kokonaan muukalaiselta, joka antaa kuljettaa itseään ympäri, etkä paikkakuntalaiselta. Siihen määrään sinä kartat retkiä kaupungista ympäristöön etkä minusta ainakaan näytä kulkevan edes kaupunginmuurin ulkopuolelle.

SOKRATES: Anna minulle anteeksi, hyvä ystävä! Sillä minä olen opinhaluinen, eivätkä paikat ja puut voi minua missään suhteessa opettaa, vaan ihmiset, jotka ovat kaupungissa. Mutta sinä näytät keksineen keinon houkutellaksesi minut sieltä ulos. Sillä niinkuin paimenet saavat nälkäiset eläimet mukaansa näyttämällä heille lehvää tai jyviä jonkun verran, samoin sinä näytät voivan kuljettaa minua ympäri koko Attikan ja minne muualle vain haluat, kun noin pidät edessäni kirjakääröjä puheineen. Mutta kun minä nyt kerran olen tullut tänne, niin aion heittäytyä pitkäkseni. Valitse sinä taas sellainen asento, jossa luulet olevan mukavinta lukea, ja lue!

PHAIDROS: Kuule siis!

"Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää, mitä ovat tehneet. Toisilla taasen ei ole hetkeä, jolloin heidän tarvitsisi muuttaa mieltään. Sillä he tekevät voimainsa mukaan hyvää, eivät pakosta vaan vapaaehtoisesti, samoin kuin he parhaimmalla tavalla saattavat pitää huolta omista asioistaan.

"Lisäksi ne, jotka rakastavat, ottavat huomioon ne puolet omista asioistaan, mitä he ovat huonosti hoitaneet rakkauden takia ja mitä hyvää he ovat tehneet, ja kun he lisäävät siihen sen vaivan, minkä he ovat nähneet, arvelevat he jo aikoja sitten osoittaneensa rakastetuille niin paljon kiitollisuutta kuin he ansaitsevat. Mutta ne, jotka eivät rakasta, eivät voi vedota omien asioittensa laiminlyöntiin tämän takia, eivät ottaa lukuun menneitä ponnistuksia, eivätkä syyttää sitä, että olisivat joutuneet riitoihin omaistensa kanssa. Kun siis kaikki näin suuret huonot puolet jäävät pois, ei jää jälelle mitään muuta mahdollisuutta, kuin alttiisti tehdä tekoja, joilla he saattavat luulla tekevänsä heille mieliksi. Ja edelleen, jos niitä, jotka rakastavat, sen takia kannattaa pitää suuressa arvossa, että he sanovat olevansa niiden parhaita ystäviä, joita he rakastavat, ja valmiita noudattamaan rakastettujen tahtoa, vaikka he sekä sanojensa että töittensä takia joutuvat muitten ihmisten vihoihin, niin on helppoa huomata, onko tämä väite tosi, koska he tulevat pitämään kaikkia niitä, joihin he myöhemmin rakastuvat, suuremmassa arvossa kuin noita edellisiä ja ilmeisesti, jos hyväksi näkevät, tulevat tekemään näille pahaakin. Mutta mitenkä on kohtuudenmukaista uhrata sellaista lahjaa sille, jolla on tällainen sairaus, jota ei kukaan, olkoonpa asiantuntijakin, saattaisi edes ryhtyä parantamaan. Sillä itsekin he myöntävät ennemmin olevansa sairaita kuin mieleltään terveitä ja tietävänsä, että ovat heikkojärkisiä, mutta etteivät voi päästä itsensä herroiksi. Mitenkä he siis tultuaan järkiinsä saattaisivat arvella, että se on oikein, mitä he tällaisessa mielentilassa tahtovat? Ja varmaankin, jos sinä rakastajien joukosta valitsisit parhaan, saattaisi valintasi tapahtua vain harvojen joukosta. Jos taas muitten joukosta valitsisit itsellesi sopivimman, saattaisi vaalisi tapahtua monen joukosta. Paljoa suurempi toivo on siis, että sinä ollessasi näiden monien joukossa löydät sen, joka on ystävyytesi arvoinen.

"Jos sinä taas pelkäät vallitsevaa mielipidettä, sitä nimittäin, että sinulle koituu häpeää, jos ihmiset saavat sen tietää, on tosin todennäköistä, että ne, jotka rakastavat, uskoessaan että muut heitä kadehtivat niinkuin he itse kadehtivat toinen toistaan, pöyhkeilevät kertomalla ja turhamaisesti kaikille kerskumalla, etteivät heidän ponnistuksensa ole menneet hukkaan; mutta toiselta puolen on todennäköistä, että ne, jotka eivät rakasta, kyeten hallitsemaan itseään, pitävät sen, mikä on parasta, parempana sitä kunniaa, minkä ihmiset heille suovat. Edelleen moni pakostakin huomaa ja näkee, mitenkä ne, jotka rakastavat, ajavat takaa rakastettujaan, työkseen tätä tehden, niin että kun heidät nähdään keskustelemassa keskenänsä, heidän silloin luullaan olevan yhdessä joko sen takia, että ovat tyydyttäneet halunsa tai aikovat sitä tyydyttää. Mutta niitä, jotka eivät rakasta, ei edes yritetä syyttää siitä, että ovat yhtyneet tapaamaan toisiansa, koska tiedetään, että on välttämätöntä keskustella jonkun kanssa, joko sitten ystävyydestä tai muuten vain huvittelun halusta. Jos sinusta taas tuntuu peloittavalta ajatellessasi, mitenkä vaikeata ystävyyden on olla pysyvä, ja mitenkä toisessa tapauksessa, kun erimielisyys syntyy, molempia yhteisesti kohtaa onnettomuus, mutta tässä tapauksessa, kun olet uhrannut sen, mikä sinulle on arvokkainta, sinä saat kärsiä suurta vahinkoa, niin täydellä syyllä voit enemmän pelätä niitä, jotka rakastavat. Sillä monet asiat kiusaavat heitä ja he luulevat kaiken tapahtuvan heidän vahingokseen. Sen takia koettavat he estää rakastettujaan kohtaamasta muita, peläten että ne, jotka ovat hankkineet itselleen omaisuutta, varoillaan vievät heistä voiton, ja että ne taas, jotka ovat sivistyneitä, ymmärryksellään saavuttavat etusijan. Ja jos joku on hankkinut joitakin muita etuja, koettavat he ehkäistä jokaisen tällaisen miehen vaikutusta. Jos he siis saavat sinut antautumaan heidän vihoihinsa, saattavat he sinut vaille ystäviä, jos sinä taas pidät omaa etuasi silmällä ja ajattelet paremmin kuin he, joudut sinä riitoihin heidän kanssaan. Ne taas, jotka eivät ole olleet rakastajia, vaan oman kuntonsa kautta ovat saavuttaneet, mitä ovat kaivanneet, eivät saata kadehtia seuratovereitasi, vaan päinvastoin voivat vihata niitä, jotka eivät tahdo olla tovereitasi, koska heillä on se käsitys, että nämä halveksivat heitä, mutta että heillä seuratovereista on hyötyä. Niinpä onkin paljoa suurempi syy toivoa, että tällainen suhde synnyttää ystävyyttä kuin vihamielisyyttä.

"Myöskin ovat useat niistä, jotka rakastavat, ennen alkaneet tuntea himoa ruumiilliseen nautintoon, kuin he ovat tunteneet asianomaisen luonteenlaadun ja ne olosuhteet, joissa hän elää, niin että on epävarmaa, vieläkö he silloin tahtovat olla heidän ystäviänsä, kun he ovat tyydyttäneet himonsa. Mitä taas niihin tulee, jotka eivät rakasta, ja jotka ovat näin tehneet, jo aikaisemmin oltuaan ystäviä keskenään, niin on todennäköistä, ettei se hyvä, jota ovat kokeneet, heikennä heidän ystävyyttään, vaan että tämä säilyy merkkinä siitä, mitä tuleva on. Vieläpä on sinulla mahdollisuus tulla paremmaksi, jos tottelet minua kuin jos tottelet rakastajaa. Sillä he kiittävät vastoin sitä, mikä on parasta, mitä sinä puhut tai teet, osaksi sentakia, että pelkäävät joutuvansa vihoihisi, osaksi sentakia, että he himonsa takia eivät kykene paremmin ymmärtämään. Sillä seuraavanlaisia ilmenemismuotoja on rakkaudella: ne, joilla ei ole onnea mukanaan, se saattaa pitämään tuskallisena sitä, mikä ei tuota toisille tuskaa, ne taas, joita onni suosii, se saattaa kohdistamaan kiitoksensa siihenkin, mikä ei ole nautinnon arvoista. Niinpä siis tulee rakastavia paljoa ennemmin sääliä kuin kadehtia. Jos taas noudatat minun mieltäni, niin en ensiksikään seurustele kanssasi vain hetken nautintoa ajatellen, vaan myös tulevaa hyötyä, en rakkauden voittamana, vaan itseni voittaen, en pikku asioitten takia ankarasti vihastuen, vaan suurten asiain takia hitaasti ja lievästi pahastuen, antaen anteeksi sen, mikä ei ole tahallista ja koettaen torjua sitä, mikä on tahallista. Sillä nämä ovat merkkejä ystävyydestä, joka on kauan kestävä. Jos taas sinusta tuntuu siltä, ettei ystävyyssuhde voi olla luja, jollei ole rakastunut, tulee sinun ajatella, ettemme siinä tapauksessa pitäisi poikiamme suuressa arvossa emmekä isiämme ja äitejämme, ettei meillä olisi uskollisia ystäviä, joita emme ole saaneet sellaisen himon takia, vaan muitten pyrkimyksien tähden.

"Edelleen, jos tulee enimmän tehdä mieliksi niille, jotka tätä pyytävät, niin on soveliasta myöskin mitä muihin ihmisiin tulee tehdä hyvää, ei parhaille, vaan avuttomimmille. Sillä vapautettuina suurimmasta pahasta tulevat he tuntemaan suurinta kiitollisuutta. Niin, vieläpä yksityisiin pitoihinsa ei kannattaisi kutsua ystäviään, vaan niitä, jotka kerjäävät ja ovat kunnollisen ravinnon puutteessa. Sillä he tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan hyväntekijöilleen, seuraamaan heitä, saapumaan heidän ovelleen, suuresti iloitsemaan, tuntemaan mitä syvintä kiitollisuutta ja toivottamaan heille kaikkea hyvää.

"Mutta kenties onkin soveliasta, ettei tee niille mieliksi, jotka sitä kiihkeimmin pyytävät, vaan niille, jotka kykenevät osoittamaan suurinta kiitollisuutta ei ainoastaan niille, jotka rakkautta kerjäävät, vaan niille, jotka ovat sen arvoisia, ei kaikille niille, jotka tulevat nauttimaan nuoruudestasi, vaan niille, jotka ovat valmiit antamaan sinulle tultuasi vanhemmaksi omista hyvyyksistään, ei niille, jotka saatuaan tahtonsa täytetyksi, ylpeilevät muitten edessä, vaan niille jotka häveliäinä pitävät sen salaisuutena kaikilta, ei niille, jotka vain vähän aikaa ovat innostuneita, vaan niille, jotka samalla tavoin koko elämänsä tulevat olemaan ystäviäsi, ei niille, jotka tyydytettyään himonsa etsivät tekosyytä riitaan, vaan niille, jotka osoittavat hyvettään silloinkin, kun toiselta on nuoruuden kukoistus kuihtunut. Paina siis muistiisi mitä on sanottu, ja ajattele sitä, että ystävät nuhtelevat -- niitä, jotka rakastavat, ikäänkuin heidän harrastuksensa olisi huonoa, mutta ettei koskaan ole kukaan moittinut niitä, jotka eivät rakasta, siinä mielessä, että he sen takia huonosti pitäisivät huolta itsestään.

"Mahdollisesti nyt kysyt minulta, kehoitanko minä sinua olemaan mieliksi kaikille niille, jotka eivät rakasta. Mutta minä luulen, ettei edes se, joka rakastaa, neuvoisi sinua samalla tavoin ajattelemaan kaikista rakastajista. Sillä eihän tämä itse asiassa velvoita sitä, joka rakkautta saa osakseen, yhtäläiseen kiitokseen, eikä se sinulle ole samassa määrässä mahdollista, jos haluat pysyä toisilta huomaamatta. Siitä ei tule koitua kenellekään vahinkoa, vaan molemmille hyötyä.

"Minä pidän riittävänä sen, mitä olen puhunut. Jos sinä jotakin kaipaat, jonka luulet unohtuneen, niin kysele."

Miltä tuntuu sinusta puhe, Sokrates? Eikö se tunnu olevan erinomainen sekä muissa suhteissa että erittäinkin sanontansa puolesta?

SOKRATES: Aivan haltioittava, hyvä ystävä, niin että minun on pääni aivan pyörällä. Ja näin on minun käynyt sinun takiasi, Phaidros, sinua katsellessani. Sillä kasvosi näyttivät minusta säteilevän puheen synnyttämää riemua. Ja kun minä ajattelin, että sinä paremmin ymmärrät tällaisia asioita kuin minä, seurasin sinua ja seuratessani sinua olen minäkin joutunut hurmioon sinun mukanasi, sinä jumalallinen ihminen!

PHAIDROS: Kas vaan! Sinusta näyttää sopivalta tällä tavoin laskea leikkiä?

SOKRATES: Näyttääkö sinusta sitten siltä, että minä lasken leikkiä ja etten siis ole puhunut täyttä totta?

PHAIDROS: Ei suinkaan, Sokrates. Mutta sano nyt, Sokrates, vilpittömästi, kautta Zeun, ystävyyden suojelijan: luuletko sinä, että kukaan toinen helleeneistä voisi samasta asiasta esittää toisia ajatuksia, näitä suurempia ja näitä enemmän?

SOKRATES: Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko sinun ja minun kiittää puhetta, siltäkin kannalta, että sen sepittäjä on esittänyt asianmukaisia ajatuksia, eikä vain siltä kannalta, että koko sanonta huolellisesti on hiottu selkeäksi ja pyöristetyksi. Jos näet tulee näin tehdä, on minun kai annettava myöten sinun mieliksesi, sillä minulta tämä on jäänyt huomaamatta mitättömyyteni takia. Minä näet kiinnitin huomiotani vain puhetaidolliseen puoleen ja se luullakseni ei itse Lysiasta olisi tyydyttänyt. Ja nyt tuntui siltä -- jollet sinä, Phaidros, esitä jotakin toista käsitystä -- että hän kahdesti tai kolmasti lausui saman asian, niinkuin hänen ei olisi aivan helppoa puhua paljoa samasta asiasta, tai kenties sentakia, ettei hän lainkaan välittänyt tällaisesta. Ja niin tuntui hän minusta poikamaiselta tahtoessaan osoittaa, että hän kykenee, puhuipa hän tavalla tai toisella samasta asiasta, molemmilla tavoin puhumaan oivallisesti.

PHAIDROS: Puhut perättömiä, Sokrates. Sillä juuri tätä (sisältöä) puheessa on erikoisessa määrässä. Sillä siitä, mitä tässä asiassa oli paikallaan puhua, ei hän ole mitään sivuuttanut, niin ettei kukaan koskaan saata lausua muuta, joka sisältäisi enemmän ja arvokkaampia ajatuksia kuin ne, jotka sisältyivät hänen puheeseensa.

SOKRATES: Tätä sinun väitettäsi minä en enää voi taipua uskomaan. Sillä muinaisten aikojen viisaat miehet ja naiset, jotka ovat näistä asioista puhuneet ja kirjoittaneet, tulevat todistamaan minua vastaan, jos mieliksesi myönnän sinun olevan oikeassa.

PHAIDROS: Keitä ne ovat? Ja missä sinä olet kuullut parempaa kuin tämä on?

SOKRATES: Nyt juuri tällä hetkellä en sitä osaa sanoa. Mutta ilmeistä on, että olen kuullut tätä joiltakuilta, joko kenties kaunotar Sappholta tai viisaalta Anakreonilta tai joiltakin proosakirjailijoilta. Mistä minä näin päättelen? Sinä oivallinen mies, sydämeni on täynnä ja minä huomaan, että osaisin esittää muita ajatuksia, jotka eivät olisi näitä huonompia. Mutta minä tiedän hyvin, etten itsestäni ole mitään niistä keksinyt, tietoinen kun olen omasta tietämättömyydestäni. On siis luullakseni jälellä vain se mahdollisuus, että minä kuulemalla olen ikäänkuin astia täyttynyt vieraista lähteistä. Mutta tylsyydestä taas olen unohtanut juuri senkin, mitenkä ja keiltä minä olen tätä kuullut.

PHAIDROS: Oi sinä jalo mies, olet puhunut erinomaisen kauniisti! Älä siis sano, vaikka sinua käskisinkin, keiltä ja mitenkä sinä olet tämän kuullut, vaan tee juuri se, mistä sinä puhut! Ryhdy esittämään muuta, joka on parempaa eikä vähäpätöisempää kuin se, mikä on tässä käärössä, mutta pysy tästä erilläsi! Ja minä lupaan sinulle, kuten yhdeksän arkhonttia,[18] vihkilahjana pystyttää Delphoihin kultaisen luonnollista kokoa olevan kuvan en vain itsestäni, vaan myös sinusta.

SOKRATES: Sinä olet sangen ystävällinen ja tosiaan kultainen, Phaidros, jos luulet minun väittävän, että Lysias koko asiaan nähden osui harhaan, ja että on mahdollista puhua kaikkea tätä vastaan muuta. Näin ei luullakseni saattaisi käydä edes kehnoimmalle proosakirjailijalle. Mitä heti esimerkiksi siihen tulee, mistä nyt on puhe, niin kenenkä, joka sanoo, että tulee tehdä ennemmin mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa, mutta jättää ylistämättä edellisen järkevyyttä ja moittimatta jälkimäisen järjettömyyttä, vaikka tämä juuri on välttämätöntä -- sinä sitten luulet voivan esittää jotakin muuta? Mutta tämä tällainen on paras jättää huomioonottamatta eikä puhujalle saa siinä tehdä vaatimuksia. Eikä keksintää tällaisessa ole kiitettävä, vaan jäsentelyä; siinä taas, mikä ei ole välttämätöntä ja mitä on vaikea keksiä, on jäsentelyn lisäksi kiitettävä keksintää.

PHAIDROS: Myönnän sen, mitä sanot. Sillä sinä näytät puhuneen kohtuudenmukaisesti. Senpätakia minäkin olen tekevä näin: Minä annan sinun lähteä siitä edellytyksestä, että se, joka rakastaa, on sairaampi kuin se, joka ei rakasta, mutta jos sinä muuten voit esittää enemmän ja arvokkaampaa kuin Lysias, olet sinä taltoin muovailtuna seisova Olympiassa Kypselidien vihkilahjan[19] vieressä.

SOKRATES: Olet kiivastunut, Phaidros, siitä että olen kiusaten sinua hyökännyt lemmikkisi kimppuun. Ja sinä luulet siis nyt, että minä ryhdyn puhumaan jotakin, joka on taitehikkaampaa kuin hänen viisautensa.

PHAIDROS: Mitä tähän tulee, ystävä, olet sinä joutunut yhtä vaikeaan asemaan. Sillä puhuttava sinun nyt joka tapauksessa on sillä tavoin kuin osaat, jottei meidän olisi pakko käyttää tuota huvinäytelmänkirjoittajain[20] kömpelöä keinoa ja vastatessamme toisillemme jauhaa samaa asiaa. Ja älköön sinulla olko halua pakottaa minua sanomaan tuohon äskeiseen tapaan: "Jollen, oi Sokrates, tunne Sokratesta, olen unohtanut itsenikin", ja: "hän halusi kyllä puhua, mutta esteli turhamaisuudessaan." Mutta ajattele nyt sitä, ettemme täältä lähde, ennenkuin olet puhunut mitä sanoit olevan sydämelläsi. Me olemme täällä kahdenkesken yksinäisessä seudussa, ja minä olen voimakkaampi ja nuorempi. Käsitä nyt kaikesta tästä, mitä tarkoitan, äläkä mitenkään mieluummin halua puhua pakosta kuin vapaaehtoisesti.

SOKRATES: Mutta, onnellinen Phaidros, minä joudun naurunalaiseksi, jos minä, oppimaton mies, hyvän taiteilijan jälkeen valmistautumatta puhun samasta asiasta.

PHAIDROS: Tiedätkö, millä kannalla asiat ovat? Lakkaa nyt kursailemasta minun edessäni. Sillä olenpa valmis sanomaan sanan, jolla pakotan sinut puhumaan.

SOKRATES: Älä sitä kuitenkaan millään muotoa sano!

PHAIDROS: Kyllä sanon kuin sanonkin ja sanani tulevat olemaan vala. Sillä minä vannon sinulle -- mutta kenenkä nimessä, kenenkä jumalan nimessä? -- vai haluatko sitä -- tämän plataanin nimessä? -- että minä varmasti en milloinkaan, jollet sinä pidä puhetta juuri tätä (plataania) vastapäätä, tule näyttämään enkä lukemaan sinulle mitään muuta enkä kenenkään muun puhetta.

SOKRATES: Kas vaan sinua ilkimystä, miten oivan keinon keksit pakoittaaksesi puheita rakastavaa miestä tekemään mitä käsket!

PHAIDROS: Mistä syystä siis enää viivyttelet?

SOKRATES: En mistään, senjälkeen kuin sinä olet vannonut tämän valan. Sillä mitenkä voisin olla tällaista juhlaravintoa paitsi?

PHAIDROS: Puhu siis!

SOKRATES: Tiedätkö, miten aion tehdä?

PHAIDROS: Missä suhteessa?

SOKRATES: Minä aion puhua silmät peitettyinä,[21] jotta voisin päästä puheeni loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja jotten katsoessani sinuun ujostuisi ja joutuisi hämilleni.

PHAIDROS: Puhu vain ja tee muissa suhteissa miten haluat!

SOKRATES: Kuulkaa siis runottaret, joko teillä on nimenne _ligeiai_[22] (kirkkaasti laulavat) laulutapanne takia tai laulua rakastavan ligyein (ligurien) sukukunnan mukaan, auttakaa minua aloittamaan puhetta, jota puhumaan tämä parahin mies minua pakottaa, jotta hänen ystävänsä, joka jo ennenkin on hänestä näyttänyt olevan viisas, nyt näyttäisi olevan sitä vielä enemmän.

Olipa kerran poika, tai oikeammin nuorukainen, joka oli hyvin kaunis. Ja hänellä oli sangen paljon rakastajia. Eräs heistä oli viekas mies; sillä vaikka hän rakasti häntä yhtä paljon kuin kaikki toisetkin, oli hän saanut pojan uskomaan, ettei rakastanut tätä. Ja kerran, kun hän vaati tältä rakkautta, koetti hän saada hänet uskomaan, että tulee olla ennen mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa. Ja hän puhui tähän tapaan:

Joka asiassa, rakas poika, on vain yksi lähtökohta niille, jotka aikovat hyvin harkita asioita: tulee tietää, mitä harkinta koskee, tai välttämättömästi osuu kokonaan harhaan. Mutta useimmilta on jäänyt huomaamatta, etteivät tiedä jokaisen olion olemusta. Luullen siis tietävänsä eivät he tutkistelun alussa tee asiata toisilleen selväksi, mutta kun he ovat päässeet eteenpäin, kärsivät he tästä ansaitun rangaistuksen; he näet eivät pääse yksimielisyyteen itsensä eivätkä toistensa kanssa. Älköön siis minulle ja sinulle tapahtuko sitä, mistä me toisia moitimme, vaan kun sinulla ja minulla on pohdittavana kysymys, onko ennemmin käytävä ystävyyssuhteeseen sellaisen kanssa, joka rakastaa, kuin sellaisen, joka ei rakasta, niin määritelkäämme ensin yhteisymmärryksessä rakkautta, nimittäin, millainen se on ja mikä vaikutus sillä on, ja sitä silmälläpitäen ja siihen nojautuen ryhtykäämme tutkistelemaan, tarjoaako se hyötyä vai vahinkoa.

Että rakkaus on jotakin halua, on jokaiselle selvää, mutta tiedämme myös, että nekin, jotka eivät rakasta, tuntevat halua kauniiseen. Mistä siis saatamme erottaa rakastavan siitä, joka ei rakasta? Tulee edelleen havaita, että jokaisessa meistä on kaksi hallitsevaa ja johtavaa pyrkimystä, joita me seuraamme, minne ne meitä johtavatkin, toinen synnynnäinen, nautintojen halu, toinen hankittu, nimittäin arvelu, joka tähtää siihen, mikä on parasta. Nämä ovat meissä toisinaan sopusoinnussa, mutta toisinaan ne joutuvat riitaan keskenään. Ja silloin on milloin toinen, milloin toinen voitolla. Jos nyt arvelu järjellisen harkinnan perusteella johtaa meidät siihen, mikä on parasta ja jos se on voitolla, on tällä vallitsevalla tilalla nimi kohtuullisuus. Mutta kun halu järjettömästi vetää meitä nautintoihin ja on meissä hallitsevana, kutsutaan tätä sen valtaa hillittömyydeksi. Mutta hillittömyys on moniniminen käsite, se kun on moniosainen ja monenlaatuinen. Ja se näistä sen lajeista, joka sattuu olemaan etualalla, vaikuttaa sen, että sen omistajaa nimitetään sille kuuluvalla nimellä, joka ei suinkaan ole kaunis eikä omistamisen arvoinen. Sillä syömiseen kohdistuvaa halua, joka voittaa parhaan harkinnan ja muut halut, kutsutaan ahmattiudeksi ja se on myöskin hankkiva omistajalleen samaa tarkoittavan nimityksen. Mitä taas siihen haluun tulee, joka on yksinvaltias juomisen alalla ja joka johtaa omistajaansa tätä tietä, niin on selvää, minkä nimityksen se saa. Ja mitä muihin sisarnimityksiin ja sisarhalujen nimityksiin tulee, on selvää, mikä nimitys soveltuu kulloinkin vallassa olevalle. Minkä halun takia kaikki edellä lausuttu on sanottu, on kai jo jokseenkin selvää, mutta kaikki on selvempää julkilausuttuna kuin lausumattomana. Sillä se halu, joka järjettömästi voittaa oikeaan pyrkivän arvelun ja joka tähtää kauneuden nautintoon ja jota sen sukulaishalut raskaasti raskauttavat pyrkimyksellä ruumiiden kauneuteen, saa voittoiseksi päästyään itse tästä raskaudesta nimen ja sitä kutsutaan rakkaudeksi.[23]

Mutta, rakas Phaidros, näyttääkö sinusta kuten minusta itsestäni, että olen joutunut jumalallisen innostuksen valtaan?

PHAIDROS: Varmasti, Sokrates, on ainakin epätavallinen puhetulva vallannut sinut.

SOKRATES: Kuule siis hiljaa minua! Sillä tosiaankin näyttää olevan jumalallinen tämä paikka, niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos useastikin puheen kestäessä joudun nymfien lumoihin. Sillä se, mitä nyt lausun, ei enää ole kaukana dithyrambeista.

PHAIDROS: Olet aivan oikeassa.

SOKRATES: Tähän olet sinä syypää. Mutta kuule edelleen, sillä kukaties voisi se, mikä lankeaa päälleni, hävitä tiehensä. Siitä kuitenkin pitäköön jumala huolen, meidän on jälleen puheessamme käännyttävä pojan luo.

Hyvä, paras ystävä! Se siis, mikä on käsiteltävänämme, on nyt lausuttu ja määritelty, ja tätä silmälläpitäen esittäkäämme, mitä on jäljellä: mitä hyötyä tai vahinkoa siitä, joka rakastaa, tai siitä, joka ei rakasta, todennäköisesti sille koituu, joka tekee heille mieliksi?