Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

PHAIDROS

Kirj.

PLATON

Suomentanut

Niilo Lehmuskoski

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

JOHDANTO.

Phaidros-dialogi tuntuu syntyneen niitten voimakkaitten vaikutelmien herättämänä, jotka Platon on saanut opettajatoiminnastaan Akademiassa. Se on persoonallisen, suusanallisen opetuksen ylistystä kuollutta kirjatietoa vastaan, joka ei Platonin mielestä voi antaa mitään uutta tietoa, vaan korkeintaan palauttaa muistiin, mitä entuudestaan tiedämme. Ensi sijassa suuntautuu hyökkäys retoriikkaa vastaan, joka pohjautumatta ja pyrkimättä todelliseen tietoon puhtaasti ulkonaisin keinoin koettaa vaikuttaa kuulijoihin. Vain sellaisen puhetaidon, joka perustuu todelliseen käsitteelliseen sekä synteettistä että analyyttistä tietä saavutettuun tietoon niin hyvin kyseessäolevasta aineesta kuin kuulijoitten luonteista, voi Platon myöntää taiteeksi. Sama kuin retoriikan on laita runouden ja lakienlaadinnan, jonka Platon lukee kirjallisuuteen. Niilläkin on arvoa vain sikäli kuin ne perustuvat tähän edellämainittuun käsitteellisen ajattelemisen taitoon. Sille, joka on tämän taidon saavuttanut, ovat nimitykset puhuja, lakienlaatija ja runoilija sopimattomat. Viisaudenystävä, filosofi, on hänen oikea nimensä.

Filosofinen tietämys asetetaan siis ainoaksi arvonmittaajaksi kirjalliselle tuotannolle. Mutta ei edes silloin, kun se tältä kannalta arvosteltuna täyttää kaikki vaatimukset, se kohoa suullisen esityksen rinnalle. Todellisen filosofin on tässäkin tapauksessa myönnettävä harjoittavansa taidettaan vain leikin vuoksi.

Sillä, joka lausuu tällaisia ajatuksia kirjallisen työn arvosta, täytyy olla takanaan pitkä kokemus, joka yksin on voinut näyttää, miten vaikea on siirtää kirjalliseen ilmaisumuotoon sitä, mikä ihmisessä on persoonallisinta. Tällaiset ajatukset ovat ehkä seuranneet luonnollisina vastavaikutuksina suurta, kaikkia henkisiä voimia jännittänyttä työtä, joka valmistuttuaan ei ole tyydyttänyt tekijätänsä. Valtiota on Platon itse varmaankin pitänyt pääteoksenaan. Eiköhän tunnu luonnolliselta, että Phaidros on syntynyt sitä seuranneena lepokautena? Dialogin muodolliset epätasaisuudet ja ristiriitaisuudet itse ajatuksissa kenties osoittavat jonkinlaista ajatuksen väsähtäneisyyttä, ja toiselta puolen ei tätä otaksumaa kumonne se runollinen lento, johon Platon paikoin kohoaa. Sehän oli mahdollinen sitä suuremmassa määrässä, mitä enemmän dialektikko Platon väistyi runoilija Platonin tieltä. Useat tutkijat pitävät myöskin erinäisiä dialogin kohtia käsitettävinä vasta Valtiossa esitettyjen sukulaisajatusten valossa, ja n.s. kielistatistinen tutkimus on niinikään nyttemmin määrännyt Phaidrokselle tämän sijan Platonin dialogien joukossa.

Tämä mielipide dialogin syntymäajasta on kuitenkin vasta viime aikoina alkanut saavuttaa yhä yleisempää tunnustusta. Jo vanhalla ajalla oli varsin laajalle levinnyt se käsitys, että virheiksi tajutut dialogin tyylilliset omituisuudet todistivat tekijässä "poikamaisuutta" ja dialogin itsensä ensimäiseksi Platonin kirjoituksista. Uudella ajalla on varsinkin Schleiermacher voimakkaasti puolustanut tätä katsantokantaa. Aikansa spekulatiivisen hengen mukaisesti hän epähistoriallisesti käsitti Platonilla olleen filosofian olemassa jo valmiina järjestelmänä ennenkuin hän ryhtyi kirjoittamaan ja Phaidroksessa hän oli löytävinänsä tämän järjestelmän luonnoksen. Schleiermacherin käsitys Phaidroksen syntymisajasta on saanut puoltajia. Nykyään kuitenkin dialogi yleisesti sijoitetaan järjestyksessä paljoa myöhemmäksi. Jonkinlainen välittävä kanta on se, joka otaksuu olleen olemassa kaksi Phaidros-laitosta, joista vasta jälkimäiseen on sisältynyt se ihmeellinen myytti ihmissielusta ja rakkaudesta, jonka Sokrates esittää ja joka ensi tutustumalla näyttää kasvavan ulkopuolelle dialogin puitteitten.

Phaidros osoittaa tosiaankin selvemmin kuin ehkä mikään muu Platonin teoksista ne kaksi puolta hänen luonteessaan, jotka alinomaa taistelivat keskenään, runoilijan ja ajattelijan. Se asettaa hänessä myöskin opettajan kirjailijaa vastaan. Phaidros särkee kuvan systemaattisesta ajattelijasta, mutta antaa sensijaan kenties jalomman kuvan Platon-ihmisestä.

Jo dialogi sinänsä, sen olemassaolo, on ristiriidassa siinä lausuttujen ajatusten kanssa. Jos Platon kerran arvioi kirjallisen työn niin alhaiseksi, niin miksi hän ylipäätään kirjoittaa? Vain leikinkö vuoksi, kuten Sokrates lopussa sanoo koko keskustelun tapahtuneen? Ehkä ennemminkin siksi, että hänen kaikesta huolimatta sittenkin täytyi kirjoittaa. Ehkä Platonillakin oli käskijänsä, inspiratio, se jumalallinen hulluus, jonka mahdin Platon nyt kerrankin tunnustaa, ja joka on herkistänyt hänen aistinsa vastaanottaviksi sillekin kauneudelle, jota luonto säteilee, ja kohottanut sen siihen metafyysilliseen lentoon, joka kannattaa äsken mainittua Sokrateen esittämää myyttiä. Ja kuitenkin -- runoilija Platon on runoilijain vihollinen. Tosin hän nyt on heitä kohtaan suvaitsevampi kuin Valtiossa, missä hän ei heille löydä sijaa, vaan langettaa heistä jyrkän tuomion: hehän kuvauksillaan jumalista häpäisevät jumaluuden ja väärentävät heidän olemuksensa, hehän herättävät epämiehekkäitä mielenliikutuksia ja korkeimmasta todellisuudesta he loitontavat ihmiset tarjoamalla heille vain jäljennösten jäljennöksiä. Nyt toki voi runoilijakin olla filosofi -- sikäli kuin hän sitä on. Itsessään hän on kaukana filosofista. Kun filosofin sielu on korkeinta, mitä Platon tuntee, kuuluu runoilijan sielulle hänen arvomaailmassaan vasta kuudes sija.

Se kysymys, jonka ratkaisemisessa Platon osoittaa retoriikan täydellisen heikommuuden filosofian rinnalla, koskee rakkautta. Ei tosin sitä rakkautta, jonka me tunnemme. Omituista on, että kreikkalaisessa psykhessä naislemmellä oli tuskin mitään sijaa. Eros tajuttiin varsinkin myöhemmin niitten suhteitten valtiaaksi, jotka kehittyivät kauniiden nuorukaisten ja heitä vanhempien miesten välille. Mikäli nämä suhteet muodostuivat aistillisiksi lemmensuhteiksi, ovat ne meistä vastenmielisiä ja meidän koko rakkauselämällemme vieraita. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että milloin rakastajassa vallitsi voimakas siveellinen tahto, hänen rakkautensa silloin oli pyrkimystä henkisesti kohottavasti ja jalostavasti vaikuttaa lemmikkeihinsä. Tällainen suhde on varmasti vallinnut Sokrateen ja hänen oppilastensa välillä, tällainen oli varmaankin Akademiassa palveltu Eros. Mutta Eroksen mahti on Platonille vielä suurempi. Jo Symposionissa laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi, joka lopulta johtaa tajuamaan kauneuden idean. Phaidroksessa kauneus herättää rakkautta juuri sen takia, että se muistuttaa kauneudesta itsestään, jota sielu kerran on saanut katsella matkatessaan jumalien saatossa. Rakkaus kohoaa asteettain portaaksi, joka varmimmin vie sielun takaisin transscendenttiseen maailmaan.

Ulkokohtainen retoriikka ei kykene tunkeutumaan kysymyksen ytimeen. Se tuntuu vielä kuolleemmalta siinä ympäristössä, johon keskustelu on sijoitettu. Ainoan kerran vie Platon Sokrateen, joka nytkin on hänen ajatustensa tulkki, vapaaseen luontoon, jota Sokrates yleensä karttoi, koska se ei, kuten hän tässä dialogissa sanoo, voinut hänelle mitään opettaa. Oppia hän saattoi ainoastaan kaupungissa olevista ihmisistä. Sokrates pysyttelikin melkein yhtä itsepintaisesti Ateenassa -- vain sotaretkelle hän sieltä poistui -- kuin myöhemmin Kant Königsbergissään.

Ulkopuolelle kaupungin muurien Sokrates on lähtenyt saadakseen kuulla Lysiaan, kuuluisan reetorin uusimman puheen rakkaudesta tämän innokkaalta ihailijalta _Phaidrokselta_, samalta pintapuoliselta ja fanaattisessa puhujain-ihailussaan hiukan koomillisesti vaikuttavalta ateenalaiselta, jonka tunnemme Symposion-dialogista. Puhe, joka mahdollisesti on jonkun Lysiaan pitämän puheen vapaa mukailu, osoittautuu ajatuksiltaan köyhäksi ja heikoksi kokoonpanoltaan. Perin teennäinen on teemakin: kauniin nuorukaisen ei tule olla mieliksi sille, joka häntä rakastaa, vaan sille, joka ei rakasta. Eipä ihme, että Sokrates dialogin lopussa tuomitsee puheet itsepuolustukseen kykenemättömiksi. Tällä kertaa hän -- verhotuin kasvoin, osoittaakseen, ettei hän nyt ilmaise todellisia ajatuksiaan -- pitää puheen samasta aineesta, muodoltaan raskaamman kuin Lysiaan puhe oli ollut, mutta ajatuspitoisemman ja psykologisesti syvällisemmän. -- Juuri kun keskustelutoverit tekevät lähtöä, tuntee Sokrates kuitenkin daimonioninsa syyttävän häntä siitä, että hän on herjannut Erosta, ja niin hän runoilija Stesikhoroksen esimerkkiä noudattaen tämän peruutuslaulun, _Palinodian_, mukaan pitää uuden puheen, joka on edellisille täysin vastakkainen.

Hulluudeksi myöntää Sokrates nytkin rakkauden. Mutta siinä itsessään hän ei näe pahaa. Päinvastoin on jumalallinen hulluus tuottanut suurinta onnea ihmisille. Se on synnyttänyt ennustustaidon, ja mysteriokultin, vain sen varassa syntyy todellinen runous. Jumalallista hulluutta on rakkauskin. Se voi olla jumalallista vain sentakia, että sielu on kuolematon. Sielun kuolemattomuuden Sokrates todistaa sillä, että se oman liikkeensä alkuna on syntymätön ja häviämätön, Phaidonissa ja Valtiossa esitettyihin todistuksiin liittyy näin uusi, sellainen, joka tosin psyykilliseen puoleen rajoitettuna sisältää jokseenkin saman perusajatuksen kuin nykyinen voiman säilymisen laki.

Vasta sielun olemuksen täydellinen tunteminen voi selvittää rakkauden olemuksen. Mutta sen esittämisestä tarkasti käsitteellisen ajatuksen kannalta Sokrates -- taikka oikeammin Platon -- ilmeisesti vastoin dialogin lopussa asetettuja vaatimuksia luopuu. Platon tunnustaa, ettei inhimillinen tietämys siihen kykene. Niin ankarasti kuin Platon vaatiikin käsitteellistä ajattelua, näyttävät hänen perusoppinsa sittenkin syntyneen intuitiivista tietä. Runous on Platonille sittenkin silta ideain puhtaaseen maailmaan, nimittäin se runous, jonka hän itse luo. Myytti on useinkin se muoto, johon hän syvimmät ajatuksensa pukee.

Aivan toiselle tasolle kuin millä keskustelu Phaidroksessa yleensä liikkuu, kohoaa Sokrateen esittämä sielun olemusta vertauksin kuvaava myytti. Platon rikkoo sillä dialogin yhtenäisyyden, mutta sovitukseksi paljastaa meille näkemyksensä suuruuden ja koko sielunsa tulisuuden.

Valtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, järjen, uljuuden ja halun. Nyt [Myöskin Valtiossa havainnollistutetaan oppia sielun kolmijaosta vertauksella: Ihmisvaippaan on kätketty monipäinen hirviö, jalopeura ja ihminen. Jos ihminen hallitsee, on kokonaisolemus onnellinen.] hän antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka muodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis, hyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden raskauttama ja uppiniskainen. Siivekkäänä on sielu kerran kulkenut jumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heitä seuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden täyttämä hevonen on häirinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan valjaikkoa alas. Täydellisimmät kuolemattomiksi kutsutut sielut kohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat nähdä todellisen olevaisen, ideamaailman, missä erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja tiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia, säilyvät ne vahingoittumattomina, jolleivät, kadottavat ne siipensä ja putoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota jumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta lähtevään ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa. Suurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja kauneutta rakastava, Musain taiteita (ei kuitenkaan runoutta) harjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sitä seuraava aste on lainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenevän kuninkaan siemen. Ja niin jatkuu arvojärjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni päättävät, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeksästä.

Sielut palaavat sinne, mistä ovat lähteneet, vasta kymmenen tuhannen vuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpittömästi on harrastanut filosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa siivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen elämänsä jälkeen saavat sielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin kohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena vuotena ne saavat valita uuden elämän.

Nämä ajatukset ovat läheistä sukua Valtion sielunvaellusopille ja tietävät kehitystä Phaidonissa esitetystä kannasta, minkä mukaan vain filosofeille luvataan ruumiiton elämä vielä kauniimmissa asunnoissa kuin maiset ovat.

Jotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on hänen uudelleen saatava siivet. Tämä taas on mahdollista vain sikäli, mikäli voimme tässä maailmassa olevissa ideamaailman jäljennöksissä tajuta jotakin tuosta entisestä maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on terävimmän aistimme, näkömme havaittavissa selvä kuva. Tämä kauneus synnyttää rakkauden. Rakastetun olemus herättää sielussa muiston todellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa sielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea tämä tie. Sielun alhainen osa, tuo hillitön ja epäjalo hevonen, koettaa syöstä koko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu rakkaus johtaa oikeaan.

Että Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin Lysias osoittaa tämä myytti. Mutta se näyttää myös, mitenkä vaikeata on vetää jyrkkää rajaa ajattelun ja runouden välille. Filosofin sielu tuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siitä näkemyksestä, joka synnyttää tosi runouden. Ja toiselta puolen ei suurta runoutta synny ilman filosofiaa.

Runoilijaolemuksellaan kenties yhtä paljon kuin hellittämättömällä pyrkimyksellä viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat Akademiaansa, missä Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti "sielujen ohjaustaitoa". Lienee kuitenkin ollut monta, jotka jättivät hänet ja kääntyivät toisaalle, missä kansalaiseksi ja ihmiseksi näytti helpommin voivan kehittyä. Useitten oppilaistaan sai Platon nähdä siirtyvän puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka hänkin käsitti toimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielestä ei Isokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt herättämään kasvateissaan todellista tietoa, ei myöskään voinut synnyttää heissä hyveitä. Ja se, mitä Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua viimeisissä vuorosanoissaan, onkin kai käsitettävä pettymyksen ilmaukseksi siitä, ettei Isokrates ollut täyttänyt niitä lupauksia, joita hänen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat hänestä antaneet silloin, kun hän vielä oli nuori. Ja niin lieneekin syvimmältään Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa vastaan kohdistuu, eikä jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on tuonut näyttämölle vain siksi, että hänen persoonansa ja taiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen soveltuivat Platonin tarkoituksiin.

Lysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta aikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sisältö ja muoto ovat vain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä niistä synteeseistä, jotka nämä kaksi antiteesiä ovat synnyttäneet, on täydellisimpiä se, jonka Platon, itse tosin olematta siitä tietoinen, on luonut.

_Suomentaja_.

PHAIDROS.

Vuoropuhelun henkilöt:

Sokrates Phaidros

SOKRATES: Rakas Phaidros, minne ja mistä?

PHAIDROS: Lysiaan,[1] Kephaloksen pojan luota, Sokrates. Olen matkalla kävelemään kaupungin muurin ulkopuolelle. Sillä olen kuluttanut pitkän ajan istuessani siellä aamuvarhaisesta alkaen. Noudattaen yhteisen ystävämme, Akumenoksen[2] neuvoa teen kävelymatkani pitkin teitä. Hän näet vakuuttaa kävelyn siellä olevan virkistävämpää kuin kilparadoilla.[3]

SOKRATES: Siinä hän on aivan oikeassa, hyvä ystävä. Lysias oli siis -- kuten näyttää -- kaupungissa?

PHAIDROS: Kyllä, Epikrateen[4] luona, Morykhoksen[5] talossa, tässä näin, joka on lähellä Olympolaisen (Zeun) temppeliä.[6]

SOKRATES: Mitä ajanvietettä teillä oli? Tai tietysti Lysias kestitsi teitä puheella?

PHAIDROS: Saat sen tietää, jos sinulla on aikaa kulkea kanssani ja kuunnella.

SOKRATES: Kuinka? Etkö luule, että minulle on, käyttääkseni Pindaroksen[7] sanoja, kiirettäkin tärkeämpää kuulla, mitä sinulla ja Lysiaalla on ollut sanottavaa toisillenne.

PHAIDROS: Lähde siis matkaan!

SOKRATES: Ja kerro sinä!

PHAIDROS: Tosiaankin, Sokrates, on kuunteluaihe sinulle sopiva. Sillä puhe, jonka parissa vietimme aikaamme, koski tavallaan rakkautta. Lysias on näet kuvannut, mitenkä jonkun kauniin nuorukaisen rakkautta koetetaan voittaa. Valloitusyritystä ei kuitenkaan tee hänen rakastajansa, ja siinä juuri onkin ajatuksen hienous. Hän sanoo nimittäin, että on osoitettava suurempaa suosiota sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa.

SOKRATES: Mikä jalo mies! Olisipa hän vain kirjoittanut, että tulee enemmän suosia köyhää kuin rikasta, vanhaa kuin nuorta ja kaikkea muuta joka soveltuu sekä minuun että useimpiin teistä. Sillä silloin tosiaankin nämä puheet olisivat sivistäviä ja yleishyödyllisiä. Minä puolestani olen nyt saanut sellaisen halun kuulla, että jos sinä ulotat kävelymatkasi vaikka aina Megaraan[8] asti ja Herodikoksen[9] tavoin kuljet kaupungin muurille saakka ja sieltä takaisin, en kuitenkaan jää pois seurastasi.

PHAIDROS: Mitä tarkoitat, parahin Sokrates? Luuletko sinä, että minä, joka olen oppimaton mies, voin muististani esittää, mitä Lysias, nykyajan ihmisistä kirjoitustaidossa etevin, pitkän ajan kuluessa rauhassa kaikilta häiriöiltä on sommitellut, tavalla, joka olisi hänen arvoistaan. Kaukana siitä. Ja kuitenkin tahtoisin kyetä tähän paljoa mieluummin kuin saada paljon rahaa.

SOKRATES: Hyvä Phaidros! Jollen tunne Phaidrosta, on minun täytynyt unohtaa itsenikin. Mutta ei kumpaakaan tästä ole tapahtunut. Sillä tiedän hyvin, että se mies kuullessaan Lysiaan puheen ei ole kuullut sitä vain yhtä kertaa, vaan on yhä uudestaan pyytänyt tätä lukemaan sen hänelle, jota pyyntöä tämä mielellään on noudattanut. Eikä edes tämä ole hänelle riittänyt, vaan lopuksi on hän ottanut kirjan ja tutkinut niitä kohtia, jotka ovat häntä enimmin miellyttäneet. Ja kun hän näin tehden on istunut varhaisesta aamusta asti, on hän lopuksi väsynyt ja lähtenyt kävelemään opittuaan -- kuten minä ainakin luulen, koira vieköön -- puheen ulkoa, jollei se ole ollut kovin pitkä. Ja hän kulki ulkopuolelle kaupungin muurin, voidakseen sitä rauhassa harjoitella. Ja kun hän kohtasi erään, joka sairastaa halua kuulla puheita, niin hän tuli iloiseksi hänet nähtyään, koska hän nyt luuli saavansa haltioitumistoverin,[10] ja pyysi tätä kävelykumppanikseen. Mutta kun puheitten lempijä käski häntä puhumaan, niin teeskenteli hän haluttomuutta puhua. Ja kuitenkin hän lopulta, vaikkei kukaan häntä vapaasta tahdostaan kuuntelisi, väkisin puhuisi. Pyydä siis, sinä Phaidros, häntä heti tekemään se, minkä hän kaikissa tapauksissa pian on tekevä.

PHAIDROS: Minun on tosiaankin parasta esittää se niin hyvin kuin voin. Sillä näyttää siltä, ettet sinä päästä minua, ennenkuin olen sen jollakin tavalla sinulle lausunut.

SOKRATES: Aivan oikea on tämä arvelusi minusta.

PHAIDROS: Minä teen siis niin. Sillä itse asiassa, hyvä Sokrates, en ole mitenkään oppinut ulkoa hänen sanojaan, mutta sisällön melkein kaikesta, minkä kautta hän sanoi rakastavan aseman eroavan sen asemasta, joka ei rakasta, tulen kyllä pääkohdittain järjestyksessä esittämään alusta alkaen.

SOKRATES: Kuitenkin näytettyäsi ensin, rakkaani, mitä sinulla on vasemmassa kädessäsi vaipan alla. Minä näet aavistan, että sinulla siellä on itse puhe. Jos niin on laita, niin ole vain siinä uskossa, että pidän paljon sinusta, mutta suurta halua ei minulla ole, jos kerran Lysias on läsnä, tarjoutua sinun opetettavaksesi. Kuule, näytä se minulle!

PHAIDROS: Seis! Sinä, Sokrates, olet riistänyt minulta toivoni saada harjoitella sinä kuulijanani. Mutta minne tahdot meidän istuutuvan lukemaan?

SOKRATES: Poiketkaamme tästä ja käykäämme alas Ilisokselle![11] Sitten voimme rauhassa istuutua minne hyväksi näemme.

PHAIDROS: Oivallinen sattuma, kuten näyttää, että olen avojaloin. Sinähän olet aina niin. Nythän on erinomaisen mukavaa kulkea vedessä ja kastella jalkojansa. Oikein se on suloista erittäinkin tähän aikaan vuotta ja vuorokautta.

SOKRATES: Käy siis edellä ja katso samalla, minne voimme istuutua!

PHAIDROS: Näetkö tuon korkeimman plataanin tuolla?

SOKRATES: Miksen näkisi?

PHAIDROS: Siellä on varjoa ja vain kohtalainen tuuli ja nurmikko, minne voimme istuutua, tai -- jos niin haluamme -- heittäytyä pitkäksemme.

SOKRATES: Eteenpäin siis!

PHAIDROS: Sano minulle, Sokrates, eikö täältä Ilisoksen luota kerrota Boreaan[12] ryöstäneen Oreithyiaa.

SOKRATES: Kerrotaan kyllä.

PHAIDROS: Kenties juuri tästä paikasta? Ihanalta ainakin sekä puhtaalta ja selkeältä näyttää vesi ja sopivalta tyttöjen leikkiin sen partaalla.

SOKRATES: Ei, vaan suunnilleen kaksi tai kolme stadionia alempaa, siltä kohdalta, mistä pääsee joen yli Artemiin temppelin luo. Ja siellä jossakin on Boreaan alttari.

PHAIDROS: Sitä en ole tiennyt. Mutta sano, kautta Zeun, Sokrates, uskotko sinä, että tämä tarina on tosi.

SOKRATES: Jos olisin uskomatta, kuten nuo viisaat, en suinkaan olisi typerä. Viisastellen minä sanoisin, että pohjatuuli oli viskannut hänet alas läheisiltä kallioilta, kun hän leikki Pharmakeian kanssa, ja kun hän näin oli kuollut, kerrottiin että Boreas oli hänet ryöstänyt -- tai alas Areiopagokselta, sillä niinkin taru kerrotaan, että hänet ryöstettiin sieltä, eikä täältä. -- Minusta, Phaidros, tuntuu kyllä tällainen muuten hienolta, mutta siihen nähdäkseni vaaditaan taitavaa ja uupumatonta miestä ja sen lisäksi sellaista, joka ei ole varsin onnellisessa asemassa, ei minkään muun takia kuin sen, että hänen sen jälkeen on käytävä korjaamaan Kentaurien[13] olemusta ja sitten Khimairan[14] ja että hänen luokseen tulvii kaikenlaisten Gorgonien ja Pegasosten joukko ja määrätön paljous muita käsittämättömiä ja eriskummallisia olentoja. Ja jos joku, joka ei niihin usko, yrittää vetää niitä kutakin todennäköisyyspiiriin, nojautuen tavalliseen moukan viisauteen, niin kysyy se häneltä paljon aikaa. Minulla ei mitenkään ole siihen aikaa. Ja siihen on, hyvä ystävä, syynä se, etten delphoilaisen kirjoituksen[15] mukaan, kykene tuntemaan itseäni. Naurettavalta tosiaan näyttää minusta tutkia muita asioita, niin kauan kuin tämä tuntemus minulta puuttuu. Sentähden annan minä tämän jäädä silleen ja omaksuen siitä vallalla olevan käsityksen tutkin minä, kuten äsken sanoin, en tätä, vaan itseäni, nimittäin, olenko minä Typhonia[16] mutkikkaampi ja pöyhkeämpi otus vai olenko kesympi ja yksinkertaisempi olento, luonnostani osallinen jostakin jumalallisesta ja jalosta elämänosasta. Mutta, ystävä, asiasta toiseen. Eikö tämä ollut se puu, jonka luo sinun piti meitä viedä?

PHAIDROS: Kyllä, juuri tämä.

SOKRATES: Kautta Heran, tämähän on kaunis lepopaikka! Sillä platani itse on hyvin tuuhealehväinen ja korkea, ja pensaston korkeus muodostaa kauniin siimeksen ja sitäpaitsi on se täydessä kukoistuksessa, niin että se täyttää paikan mitä ihanimmalla tuoksulla. Ja mitä suloisin lähde platanin alla pulppuaa raittihinta vettä, jos voi luottaa jalkaansa. Neitojen kuvapatsaista ja vihkilahjoista päättäen näyttää tässä olevan joidenkuiden nymfien ja Akhelooksen[17] pyhäkkö. Ja sitten, jos sallit minun siitä huomauttaa, tuntuu leppoisa tuulenhenki tässä paikassa niin miellyttävältä ja erinomaisen suloiselta ja yhtyy suvisena ja sointuvana heinäsirkkojen kuoroon. Kaikista ihaninta on kuitenkin ruoho, sitä kun loivalla rinteellä kasvaa niin runsaasti, että siihen hyvin mukavasti voi nojata päätään. Erinomainen opas olet siis ollut, hyvä Phaidros.