Part 2

PHAIDRA. Jos vihaisit, sua siitä soimais en. Mun näit sua vainoavan katkerasti; et nähnyt sydämeni pohjaan asti. Sua vihaamaan ma aivan antausin, sun asuinsijoiltani karkoitin, salassa, julki sua vahingoitin, veet väljät välillemme nostaa koitin. Nimeäs kielsin kattoni myös alla ma lausumasta lailla ankaralla. Mut suruuni jos syyni verratahan, jos viha vaan sun saattaa vihaamahan, vähemp' ei vihaas ansainnut lie nainen, enemp' ei sääliäsi, nuorukainen.

HIPPOLYTOS. Lastensa tähden vihaa äitipuoli useinkin poikaa, jolta maammo kuoli. Tuon tiedän. Tavallista on, ett' toisen avion liitto kaunan kylvää moisen. Ma muilta saanut saman öisin ihan, kentiesi kahta katkeramman vihan.

PHAIDRA. Ah, miksi sallei taivas, jota huudan, tuost' että poikkeus ma olen muudan! On myrsky muu, mi mua kalvaa, kaivaa!

HIPPOLYTOS. Sa ällös turhin tuskin mieltäs vaivaa: kenties ei kuollut vielä miehes, tulla voi urho, silloin uus on riemu sulla. Poseidon taattoni on turva, päästää hädästä voi hän, ystävänsä säästää.

PHAIDRA. Ei kahta kertaa nähdä tuonen maita, ei manan valkamia varjokkaita. Sa toivot turhaan: jumalat ei auta urosta, jonka ahnas nieli hauta. Mitä ma virkan? Kuollut ei hän, kun hän elää eessäni, kun nään ma sun; ma hälle haastan, hälle hehkun, hurja... Ah, prinssi: turhaan tulta peitän, kurja.

HIPPOLYTOS. Sua lempes, murhees kuvat kuumat painaa: lie aina eessäs hän, mi nyt on vainaa; mies kuoli, rakkaus jäi sydämeen.

PHAIDRA. Niin, Theseusta lemmin hulluuteen; en sellaisena kuin hän kuoloon kulki, tuhannen naisen jumaloima julki, nyt varmaan Manan vaimon sulho huima; vaan nuori, uskollinen, kenties tuima, kohtaava kaikki povet syttyvinä, kuin ovat jumalat, kuin olet sinä! Sun oli silmät, ryhti, käynti hällä, tuo ujous jalo, jok' on ylpeällä, kun souten sankarina Kretan merta Minoksen tyttären hän kihlas kerta. Miss' olit silloin sinä? Miks et siellä, kuss' oli Hellaan parhaat purren tiellä? Miks olit nuori liian kilpasille? Miks saapunut et saaren valkamille? Sun tappamasi Minotauros ois, sa oisit sokkelosta päässyt pois, sinulle siskoni ois tehnyt kerän, sa nähnyt oisit taasen päivänterän. Mut ei! Sen minä tehnyt öisin. Mulle ois lempi suonut apu saattaa sulle ja laajan labyrinthin sokkeloissa ma ollut oppahasi oisin noissa. Kuink' oisin turvannut ma pään tuon armaan! En langan varaan jättänyt ois varmaan, vaan seurannut sua öisin vaaraan asti ja itse eelläs käynyt uljahasti; jos kuolo kohdannut sun oisi, yksin et kuollut oisi, vaan me vieretyksin.

HIPPOLYTOS. Jumalat! Mitä kuulen? Unhotatko sen miehen, jonka olen polven jatko?

PHAIDRA. Miks uskot, että unohtaisin sen? Ma kuinka kunniaani muistais en?

HIPPOLYTOS. Anteeksi, valtiatar: punastun; puheesi syytön oli, syy vain mun. Häveten siksi poistun, jätän sinut...

PHAIDRA. Ah, julma, ymmärsit jo liioin minut. Jo kyllin puhuin, ettet väärin luule. Siis tunne Phaidra, Phaidran raivo kuule! Rakastan. Uskot, että syyttömänä hyväksyn itseni sua lempivänä. En! Lempi hurja, joka pääni huumaa, minulta hehkuaan ei saanut kuumaa, sen synkät sallineet on vallat taivaan, ne tuominneet mun ovat tuskaan, vaivaan, vereni velloneet tään myrkyn kautta; mua kiroot, inhoon itseäin sen tautta. On julma riemu valtain autuasten näin sortaa sydämiä ihmislasten! Ei kyllin, että sua pakenin, sa itse muistat, sinut karkoitin, vihaasi etsin, toivoin petomaisna sen välttää, jota välttänyt en naisna. Mit' auttoi se? Jos mua vihasitkin, sua, raukka, rakastin ja enemp' itkin; ol' onnettuutes sulle uusi sulo, mut mulle uutten murhepäiväin tulo: jos joskus nähnyt minut lienet missä, mua muuten nähnyt et kuin kyynelissä. Luuletko, ett' on mulle mieluinen tää tunnustus? Sen tiedän kurjuuden. Puhua lapsestani tahdoin, tulin sua anomaan... ah, sydänsuruun sulin! Tein turhaan lauseparret monin mutkin: sinusta yksin lienen puhunutkin! Rankaise rakkaus tää hirmuisin: olethan poika Theseus-sankarin, siis surmaa hirviö, mi huokaa huoltaan! Isäsi leski lempii poikapuoltaan! Paeta aio en ma miekkas alta; täss' sydämeni! Iske! Ihanalta sovitus tuntuva on rikokseni, siks kohti kalpaas rientää sydämeni. Lyö! Taikka lienee rikos liian musta, suloista suo et sille rangaistusta, et kättäs saastuta sa vereen halpaan, minulle säilä suo, käyn itse kalpaan; se anna!

OINONE. Tullaan. Taivaan vallat! Pois! Häpeäs ikuinen tää näky ois. Pakene! Joudu!

6:S KOHTAUS.

Hippolytos. Theramenes.

THERAMENES. Phaidrako pois läksi? Tai oikeammin: näin pois vietäväksi? Mut, prinssi, miks tää muoto valjun vaivan? Miks miekatonna, sanatonna aivan?

HIPPOLYTOS. Pakene, Theramenes! Paetkaamme! Nyt kauhut kaikki päälle lankee maamme. Näät Phaidra... ei, tää uni hirmun maatkoon maan alla, mua kiusaamasta laatkoon!

THERAMENES. On valmis laiva, purje paisuvana. Mut Ateenasta saapunut on sana: valittu valtiaaksi veljes on ja Phaidran puoli päässyt voittohon.

HIPPOLYTOS. Kuin?

THERAMENES. Airut käteen kuningattaren on tullut tuomaan kansan päätöksen. On Phaidran voitto.

HIPPOLYTOS. Alla auringonko? Jumalat, hyveensä tää palkka onko?

THERAMENES. Sill' aikaa kuninkaasta kertoo --

HIPPOLYTOS. Kuka?

THERAMENES. Epeiroksessa nähty ois hän muka. Hain häntä sieltä, tiedän paremmin...

HIPPOLYTOS. On huhu tutkittava kuitenkin sen saakka juuriin. Jos on totta, jäämme, jos tyhjäks näyttäytyy se, lähtekäämme. Ja vannon, maksoi minkä maksoi, saa käs' arvoton ei kantaa valtikkaa.

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

Phaidra. Oinone.

PHAIDRA. Pois kunnia, mi mulle tarjotaan! En tahdo ketään nähdä päällä maan. Koetat lohduttaa mua kirottua. Mua kätke! Kiellä puhumasta mua! Jo haastoin, mit' ei kertoa sais kieli, jo yli huulten purskui hurja mieli. Ja hän! Hän kuinka tunteetonna taiskaan sanani välttää, joit' ei virkkaa saiskaan! Pois pyrki hän, mun silloin sortui ääni, hän punehtui, se lisäs häpeääni. Miks estit minut tuonen tuiman työstä, kun sydämeeni miekan tahdoin syöstä? Hän estikö? Hän kalpeniko? Ei. Ma koskin kättänsä, hän pois sen vei, ma koskin kalpaa, hän pois antoi kalvan kuin heti saanut ois se saastan halvan.

OINONE. Näin huolta huutain, purkain sydäntäsi et sammuta, vaan lietsot liekkiäsi. Ylväämpi tyttärelle Minoksen ois hoiva huolten arvoisempien, paeta paennutta, kunnotonta, Ateenaa hallita ja saarta monta.

PHAIDRA. Ma, hallita! Ma, kantaa valtikkaa! Kun itseäni en voi ojentaa! Kun itse, intohimon viemä vinhan, en pois ma pääse alta ikeen inhan! Kun sorrun!

OINONE. Lähde!

Phaidra. Tänne jää hän, oi!

OINONE. Kirota häntä voit, et jättää voi?

PHAIDRA. Myöhäistä! Hän jo tuntee synkän syyni. Ujouden rajat ratkotut on tyyni, on hälle häpeäni tuotu julki; poveni kautta sentään toivo kulki. Sa itse neuvoin mairehin mua kiehdoit, eloni sammuvaisen liekin liehdoit sanoilla, joista saatoin arvata ma että voisin hälle huolia.

OINONE. Ah! Syytön taikka syypää turmiosi, mit' en ois tehnyt avuks ahdinkosi? Mut loukkaus jos loukata voi sua, tuon ylenkatse voisko unhottua? Hän kuinka jättikään sun maahan, julma! Kuink' oli ilkkuva tuon silmäkulma! Ma kuinka vihasin tuot' ylpeätä! Ah, mun jos silmin nähnyt oisit tätä!

PHAIDRA. Hän ehkä jättää korskan ylpeytensä; korvessa kasvanut on sydämensä, mielensä villi on kuin metsän tuuli; hän ensi kerran rakkaudesta kuuli. Kenties hän hämmästyi, siks jäi hän vait: me väärin häntä tuomitsemme kait.

OINONE. Hän, muista, laps on äidin barbaarin.

PHAIDRA. On lempinyt barbaari-äitikin.

OINONE. Hän vihaa koko naisen sukupuolta.

PHAIDRA. Näin muista naisista ei mulle huolta. Nyt ällös neuvojasi turhaan hukkaa, tue raivoain, äl' enää järkirukkaa! Hän kylmänä pois luotaan lemmen torjuu. Heikommin ehkä kunnialle horjuu? Hän välittävän näytti Ateenasta: kenties hän huolia vois valtikasta? Hän lähdöss' oli, laivat merta uivat, jo purjeet valloillansa pullistuivat. Oinone, mennös, ylväs etsi tuo, silmäinsä eteen kruunun kiilto luo! Hän saakoon diadeemin. Painan sen ma itse päähän hälle riemuiten. Hän saakoon valtakunnan; opettaa mun poikani hän hallitsemaan saa. Kenties hän tahtois isä olla tälle; ma pojan annan äitinensä hälle. Sa hänet loihdi tähän vallan taikaan! Sun sanas enemmän kuin mun saa aikaan. Kuvaile hälle Phaidra kuolevana, huokaile, itke, itse huolevana, kaikk' keinot käytä! Sinuun yksin luotan. Palaja pian! Tuskallisna uotan.

2:NEN KOHTAUS.

Phaidra.

PHAIDRA. O, Aphrodite, joka näät sen vaivan, mi mua sortaa, maahan murtaa aivan, sa leppymätön! Jo mun voitit. Miksi mua enää kiusaat? Sulle huudan siksi: itselles uutta kunniaa jos aiot, mua, taiottua, turhaan enää taiot. On sulla vihollinen uhmaisempi, min niskaa notkistanut viel' ei lempi, tuo prinssi ylpeytensä paaduttama. Lyö hänet siis! On asiamme sama. Hän lempiköön!... Oinone, palaat jo? Hän ei sua kuullut? Mua ilkkuuko?

3:S KOHTAUS.

Phaidra. Oinone.

OINONE. Tuo turha lempi saa nyt sammua. Nyt hyvettäsi muista muinaista! Kuningas elää, vaeltaa maan päällä; on Theseus saapunut, hän on jo täällä. Kaikk' kansa rientää, häntä huutaa vain. Kuin käskit, menin, prinssiä ma hain, niin riemu-äänet raikui kaikkialta...

PHAIDRA. Mun mieheni on tullut tuonelalta. Se riittää! Tehnyt olen herjan hälle. Nyt hyvästit ma lausun elämälle.

OINONE. Kuin?

PHAIDRA. Tahdoin kuolla, siitä estit mun, tunteeni tuskan voitti itkus sun. Miks kuollut en, kun voin sen puhtahana? Sua kuulin: kuolen kunniattomana.

OINONE. Sa kuolet?

PHAIDRA. Taivas! Mit' oon tehnyt ma? Käy tänne Theseus kera poikansa, nään jälleen rikollisen rakkauteni, hän näkee, kuinka haastan miehelleni povessa huoli lemmen poljetun, silmässä kyynel harhahaaveilun! Hän eikö puoltain isän kunniata ilmaise lempeäni kamalata? Pettäinkö isäänsä ja valtiastaan hän vihaansa ei ilmi tois mua vastaan? Mut vaikk' ois vaiti hän, ma tiedän syyni, en ole nainen rikoksissa tyyni, en niitä, jotka otsa korkealla syypäitä ovat miellä rauhaisalla. Ma tunnen rakkauteni raivokkahan, minusta on kuin valmiit huutamahan ois miehelleni muurit, holvit julki jo täällä, mitä mieli vaimon sulki. Tuonelle tahdon. Lepo lienee tuolla. Niin onko suuri onnettomuus kuolla? Ei peljättäne murheellista Mana. Nimeä pelkään, jonka painavana jälkeeni jätän lasten kurjain kantaa. Zeun veri heille rohkeuden saa antaa! Mut suku vaikka piirtyis pilviin saakka, on äidin rikos aina raskas taakka. Kenties he kerran kantaa saavat soimaa emosta, joll'ei hyveen ollut voimaa; kentiesi heidät syyni kuorma murtaa tai mieliala allapäinen turtaa.

OINONE. Ma myöskin heitä säälin; milloinkaan ei pelko ollut oikeampi. Vaan miks saattaa moisen kauhun alle lastaan? Miks itse nousta itseänsä vastaan? Pian huhu kertoo: Phaidra syypää on, petetyn väistyi tieltä puolison. Prinssille tuolle riemu lie se suuri, kun kuollen voittonsa sa kruunaat juuri. Ma mitä vastaan vainoojilles sitten? Ma hämmentyvä oon eess' syyttäjitten. Hän nauttiako häpeästäs saisi, sen ensi kuulijalle kuuluttaisi? Ei! Liekki taivaan minut lyököön ennen! Mut rakastatko vielä kuoloon mennen, lie vielä, virka, kullan kallis sulle tuo julkea?

PHAIDRA. Hän hirviö on mulle.

OINONE. Miks hälle sallia siis voiton hurma? Ma neuvon tiedän, paremman kuin surma: sa ensin syytä häntä siitä, mistä sua syyttäis hän. Tää kaikk' on täydellistä: tuo miekka -- onneks sulle soi hän sen -- murheesi mennyt, tuskas nykyinen, maanpako prinssin, aikomukses kuolla; sua kaikki puoltaa, hänt' ei mikään puolla.

PHAIDRA. Ma mustaisinko syyttömyyttä?

OINONE. Sinun vait olla tarvis vaan. Suo haastaa minun! Mun tuntoni myös kyllä soimaa sitä. Mieluummin tekisin ma vaikka mitä! Mut sinut koska muuten kadotan, sun tähtes tunnon vaivat vaiennan. Ma puhun. Theseus maanpakoon vaan poikansa varmaan tyytyy ajamaan. Isä on isä, vaikka rankaisee; vähästä leppyy, jälleen hymyilee. Mut miksi vuotais veri syytön, kun uhattu vaadi kunnias ei sun? Se liian kallis kadottaa on kivi, muu mustukoon, kun vaan se sädehtivi, muu kaikki väistyköön, jos muun se häätää; myös hyve pois, jos kunnias niin säätää. Jo tullaan. Theseus!

PHAIDRA. Ja prinssi! Nään jo turmioni hänen silmistään. En mitään voi ma alla ahdinkoni. Tee tahtos! Sulle jätän kohtaloni.

4:S KOHTAUS.

Theseus. Phaidra. Hippolytos. Oinone. Theramenes.

THESEUS. Taas mulle leppynyt on sallimus, saan jälleen syleillä...

PHAIDRA. Seis, Theseus! Ei sovi nyt nuo tunteet sydämen: en ole syleilysi arvoinen. Sa olet loukattu, sun poissa ollen kateinen onnes oli puolisollen, ansaitse enää miellyttää en sua; on ainut aatoksein nyt piilottua.

5:S KOHTAUS.

Theseus. Hippolytos. Theramenes.

THESEUS. Oudosti otetaan sun taattos vastaan.

HIPPOLYTOS. Tään Phaidra selittää voi ainoastaan. Mut ällös toivolleni tehkö tenää: suo, että poikas häntä nää ei enää, suo ainiaaksi täältä mennä mun miss' asuu puolisosi.

THESEUS. Kummastun. Jätätkö mun?

HIPPOLYTOS. Hänt' etsinyt en minä. Maan tämän ääriin hänet saatoit sinä. Suvaitsit jättää näille rannoillen Arikian ja kuningattaren; sain vielä toimeks heitä täällä puoltaa. Nyt tuota tarvis enää ei mun huoltaa. Metsällä mennyt nuoruus mult' on laiska, mua enää viehätä ei otus raiska, ma tahdon suuremmat jo voitot voida, jalommin verin tieni purppuroida. Et ollut ikäiseni vielä, kun tyrannit, hirviöt jo tunsi sun, ja kaatui käsivartes painon alla ikehet ihmiskunnan kaikkialla. Rauhoitit rannat meren kahden, tiesi jo turvass' olevansa matkamiesi; toi mainees Herakleenkin korvaan tuuli, hän töistään huoahti, kun työsi kuuli. Mut minun -- taaton suuren poika polo! -- ees emon vertainen ei vielä olo. Siis salli, että miehuutein ma nostan! Jos jätit kostamatta jonkun, -- kostan, tuon sinun jalkoihisi voittosaaliin tai kuolen, pääsen kunnian päämaaliin, ja muisto kaiuttaa kautt' aikain kerta, ett' oli poika sankartaaton verta.

THESEUS. Mi pelko perheeni näin hajoittaa? Mi kauhu kaikki pakenemaan saa? Jos saavuin ikävöitynä näin vähän, miks, taivas, taas mun kutsuit elämähän? Yks ystävä mull' oli. Puoliso Epeiron tyrannin tään hurmas jo. Ma lempivätä autoin kumppania; niin kohtalo löi meitä molempia. Tyranni yllätti mun aseetonna, mut armaan ystäväni, ah, tuo konna pedoille jätti, ihmisverin joita lihoitti luonansa hän kauheoita. Mun itseni hän syvään sulki rotkoon, tie mist' ei pitkä ollut tuonen notkoon; kuus kuuta näännyin, vihdoin jumalat mua kuuli, nousin, petin vartiat, pääs tyrannista Epeiroksen kedot, lihoitti lihallaan hän omat pedot. Palajan, riemuiten nään paikat, kunne kalleimman jätin, mitä tunsi tunne, kun kuolemasta eloon noussut rinta kohtausta kohden rientää ihaninta, kun itse tulen, saavun syleilyksin, mua pelko, tylyys täällä kohtaa yksin. Mua kaikki pakeneeko siis maan päällä? Miks ennen vanki en kuin vapaa täällä? Puhuihan Phaidra loukkauksestani. Ken petti mun? Miss' oli kostajani? Useinkin turva olin kaiken Hellaan. Se syyllisenkö suojas manterellaan? Miks vastaa et? Sa ethän syyllinen? Lie liitossa et turman tehneiden? On tullut minuun epäilyksen henki; ma tahdon tietää syyn ja syyllisenki. Saa Phaidra mulle tästä tehdä selon.

6:S KOHTAUS.

Hippolytos. Theramenes.

HIPPOLYTOS. Ma seison patsahana kauhun, pelon. Tuo vaimo voisko, vielä raivoissansa näin syyttää itseään ja rakkauttansa. Hän itseltäänkö riistäis päivän valon? Ah, mikä myrsky päällä tämän talon! Ma myöskin lemmin neittä nuorta; taatto, ah, häntä vihaa! Mikä murhesaatto mun kangastuu jo sielun kammioista! Mut, sydän, syytön olet! Pelkos poista, ja mieti, miten taaton taipumaan sa saisit rakkauteesi rohkeaan. Mut vaikk' ei taipuis hän, tää rakkaus kestää hän koko voimallaan sit' ei voi estää.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

Theseus. Oinone.

THESEUS. Ma mitä kuulen? Poika kunnoton isälle tehnyt tämän herjan on! O, sallimus, on kätes rautainen! Miss' olen, kuka, enää tiedä en. Hyvyyden palkka huono on, sen huomaan. Mi julkeus! Mi halu turmaa tuomaan! Himonsa mustan päästäksensä määrään, hän vielä turvas väkivaltaan väärään! Ma tunnen miekan tuon, ma itse hälle sen annoin, aioin työlle ylväämmälle. Kaikk' katkenneet on veren siteet. Mutta miks Phaidra ilmaissut ei julkeutta? Vait'olollaan hän syyllisen näin säästi.

OINONE. Näin puolison hän murhatyöstä päästi. Häpesi Phaidra rakkautta hurjan, tuon tulta rikollista pojan kurjan, ja kuolla tahtoi. Kalvan nosti hän, jo valo riutui silmän syyttömän; ma silloin riensin, jouduin, estin aikeen, pelastin puolisolleen vaimon haikeen. En tiedä, kuin tään kertoneeksi tulin; näin murhees, hänen myös, ja sääliin sulin.

THESEUS. Tuo konna! Kuitenkin hän kalpeni! Mun nähdessään hän, valju, vapisi. Sen näin ja jäykistyin jo kylmyydestään. Ei tervehdyskään tullut sydämestään. Mut Ateenassako jo uhmaten hän julki saattoi liekin syyllisen?

OINONE. Sa muistat Phaidran valitukset kai? Tuon konnan lempi hänet vihaan sai.

THESEUS. Troizenissa taas uudistui se?

OINONE. Miten sinulle kerroin, kaikk' on käynyt siten. Mut valtiatar surussansa varmaan jo mua kaivannee, luo riennän armaan.

2:NEN KOHTAUS.

Theseus. Hippolytos.

THESEUS. Tuoss' on hän! Taivas! Muodon jalous moinen! Siit' eikö pettyä, kuin ma, vois toinen? Kuin päässä miehen, mi syyn pohjaan ehti, voi palaa hyveen pyhä otsalehti? Miks muodosta jo ilmi käy ei sielu, tuo rikollisten kuolevaisten nielu?

HIPPOLYTOS. Tohdinko kysyä, miks käyneet pilveen on kasvos jalot?

THESEUS. Jättää voit jo ilveen. Eteeni, konna, tulla tohditko, min liian kauan säästi taivas jo? Maailman hirviöistä vapahdin, sa elät, tunget riettain tuntehin vuoteelle taaton oman lempes vimman. Kuin näyttää tohdit pääs tuon katalimman? Miks vielä maahan jäät, min olet löyhkä? Miks etsi et jo pakopaikkaas, pöyhkä, all' outoin taivasten, luot' oudon laineen, jot' uurtanut ei vana taattos maineen? Pakene! Vihaani äl' uhmaa! Tuskin voin sitä hillitä; jo sallimuskin se julma on, ett' olen siittäjäsi; siis poistu, ettei saastuisi tää käsi, niin kuulu sankartöistä, kunniasta nyt oman, kurjan lapsen kuolemasta! Pakene! Varo, ettet milloinkaan satuta jalkaas rantaan tämän maan, tai lisäät, vannon, hirviöiden luvun, mun surmaamieni jo suuren suvun. Pakene! Katsomatta jälkeesi, vapauta näöstäs maakuntani! Poseidon, kuule! Jos ma joskus lien rangaissut rosvot kautta rantas tien, nyt muista palkka pitkäin taistojen: lupasit täyttää mun ens' rukouksen. Ma vanki olin, vaivaa näin ma monta, rukoillut voimaasi en kuolotonta, ahnaasti avun säästin luvatun, siks kunnes tuimempi ois tuska mun. Nyt sua pyydän: isä kurja kosta, tään päälle konnan kaikki kauhus nosta, hukuta haluinensa herja, surmaa! Hyvyytes tunnen, jos nyt tuotat turmaa.

HIPPOLYTOS. Syyttääkö Phaidra mua syylliseksi? En moiseen kauhistukseen sanaa keksi. Niin monta iskua yht'aikaa! Pääni mun sekoo, kuivuu kitalakeen ääni.

THESEUS. Sa toivoit, että Phaidra vaieten tuon hautais unhoon raa'an rakkauden? Mut miekan miksi unohdit sa hälle? Todistus on se lempes häpeälle, Miks kerran kantain viallista mieltä et hältä vienyt henkeä ja kieltä?

HIPPOLYTOS. Näin musta valhe! Suu on mykkä mulla. Ois aika totuuden nyt esiin tulla, mut jääköön salaisuus, mi loukkais sua. Hyväksy tunne tää, mi estää mua, ja itse lietsomatta tuskaas suurta mua tutki, mieti luontehen tään juurta! Syyn suurimman käy eellä rikos pieni; mut syytön, puhdas mun on elontieni. Pyhimmät ken lait rikkoo jumalain, vähemmän pyhät ensin rikkoi ain. Asteensa paheell' on kuin hyveellä: ei ensin tehdä työtä synkintä. Ei kunnon miestä päivä yks, ei kaksi tee konnaksi tai salamurhaajaksi. Imetti minut sankar-äiti kaino, peritty hält' ei himon häijyn paino, ja Pittheus, viisas, kauas-kuulu, jalo, ol' varhain järkeni jo nuoren valo. Kehua itseäin en tahdo sulle, mut hyveen jonkun jos sa myönnät mulle, vihani kyllin lienen näyttänyt ma siihen, josta mua syytät nyt. Siks olen tuttu Hellaan kaiken kautta, en lempeni, vaan kylmyyteni tautta, on tietty tarmo karun nuoruuteni. Päiv' ei lie puhtaampi kuin sydämeni. Ja nyt mua syytetään, ett' tunteet hullut...

THESEUS. Tuo ylpeys juur' on tuomiokses tullut. Nyt tiedän syynkin: Phaidran yksin piirsit sa sydämees, muut naiset syrjään siirsit. Kun yksin loisti sulle lempi irstas, se kuvat puhtahamman lemmen pirstas.

HIPPOLYTOS. Ei, isä. Peittää sit' en voi nyt sulta: tää sydän tuntee lemmen kainon tulta. Rakastan, vaikka kieltoasi vastaan, Arikian oon orja ainoastaan. Tuo Pallaan heimon tytär poikas voitti, hän vastaan käskyäs mun kapinoitti. Ma hälle huokaan, hehkun, siksi uhmaan...

THESEUS. Sa lemmit? Ei! Sa keinoon turvaat tuhmaan: syyn tunnustain, näin pyrit syyttömäksi.

HIPPOLYTOS. Kuus kuuta nähneet mun on lempiväksi. Kuus kuuta häntä seuraan, karttelen. Sun kuinka saisin uskomaan ma sen? Sen sulle aioin kertoa juur' ikään. Mut eikö erheestäs sua auta mikään? Min kautta vannon, meren, taivaan, maanko?...

THESEUS. Niin helposti nyt väärin vannotaanko? Jo lakkaa, lakkaa! Turhaan käytät suuta, jos hyveelläs ei enää turvaa muuta.

HIPPOLYTOS. Sen valheeks sanot. Mulle suurempaa suo oikeutta sydän Phaidran.

THESEUS. Haa! sun julkeudellasi ei ole rajaa.

HIPPOLYTOS. Siis milloin, minne pois mun tahdot ajaa?

THESEUS. Takana Herakleenkin patsaiden liet mulle vielä liian läheinen.

HIPPOLYTOS. Kun isä syyttää syystä raskahasta, ken sääliä vois isän hylkylasta?

THESEUS. Hae mies, mi paheen, rutsan hyväksyy, hän varmaan ystäväkses ylentyy; vain konna, kunniaton, kiittämätön sun olkoon ystäväsi, ystävätön!

HIPPOLYTOS. Sa puhut paheesta ja rutsasta. No niin, on Phaidra äidin kantama, min suku tiedät, kyllin tuntee niitä...

THESEUS. Jo eikö raivos hurjan riehu riitä? Pois silmistäni! Viime kerran käsken. Sa kuulit kohtalos, min lausuin äsken. Varrotko, että väkivaltaa käytän, ja häpeällä pois tien sulle näytän?

3:S KOHTAUS.

Theseus.

THESEUS. Mies kurja, kuljet surmaas kohti varmaa. Poseidon, jumalainkin kauhu harmaa, sanansa pitää, täyttää tuomion. Et vältä kostajaa, käyt kuolohon. Rakastin sua. Vaikk' on synkkä syysi, tää sydän syöstä tahtois syleilyysi. Mut liioin, polo, loukkasit sa mua; maan pääll' ei isää, enemp' poljettua. Jumalat, näätte isän sydämen: kuin siittää lapsen voin niin syyllisen?

4:S KOHTAUS.

Theseus. Phaidra.

PHAIDRA. Kuningas, riennän tänne kauhuissani, soi vihan ääni saakka korvahani. Sukuas säästä! Pelkään, myöhään jo ma tulen, täytetty lie tuomio. Ah, vertas sääli! Veri huutais maasta. Ijäksi sydämeeni jäis tää saasta! Tois murheen mulle ikilohduttoman, jos poika kaatuis kautta taaton oman.

THESEUS. Ei saastuta mua vielä pojan murha, mut uhka kuulemas ei ollut turha. Käs' kuolematon häntä kohtaa pian, Poseidon kostaa, täyttyy palkka vian.

PHAIDRA. Poseidon? Kuinka? Hältä anoit? Mitä?

THESEUS. Pelkäätkö, että hän ei kuullut sitä? Mieluummin pyyntöihini pyhiin yhdy, syyn synkän tämän rangaistukseen ryhdy, vihaani lietso liian hiljaisaa: et vielä kyllin tunne rikkojaa. Hän turvaa parjauksiin nyt raivoissansa. Sanasi kiistää hän ja armahansa Arikian hän olleen väittää ainon.

Phaidra. Kuin?

THESEUS. Valheellaan hän välttää tahtoo vainon. Tuo uusi temppu turha, irstas on. Poseidon täyttävä on tuomion. Käyn itse alttariltaan anomaan, hän että muistais ikilupaustaan.

5:S KOHTAUS.

Phaidra.

PHAIDRA. Mi kauhun viesti viilsi korviani! Mi herää turman tuli rinnassani! Uus ukkonen! Uus turman salama! Ma riensin auttamahan poikaansa, Oinonen jätin, tunnon ääntä kuulin, katumus huusi mulle valjuin huulin. Ken tietää, mitä tehnyt oisin nyt? Kentiesi itseäni syyttänyt! Kentiesi -- onneksi hän suuni sulki -- ois totuus peljättävä tullut julki. Siis Hippolytos lempii, vaan ei mua! Arikia siis yksin hurmaa sua! Ah! Kun hän ylpeytensä mulle näytti, mua kohtaan tuota kieltä korskaa käytti, ma luulin, samoin hällä silmäkulma ois koko sukupuolta kohtaan julma. On toinen taivuttanut ylvään tarmon! Löys hänen eessään toinen nainen armon Kenties hän altis onkin taipumaan; mua yksin ylpeytensä hylkii vaan. Minäkö häntä puolustaisin? En!

6:S KOHTAUS.

Phaidra. Oinone.

PHAIDRA. Oinone, tiedänpä ma uutisen.