Part 1

PHAIDRA

5-näytöksinen runomittainen murhenäytelmä

Kirj.

RACINE

Suom. Eino Leino

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1907.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö.

HENKILÖT:

Theseus, Aigeuksen poika, Ateenan kuningas. Phaidra, Theseuksen puoliso, Minoksen ja Pasiphaen tytär. Hippolytos, Theseuksen ja amazonien kuningattaren Antiopen poika. Arikia, prinsessa Ateenan kuninkaallisesta suvusta. Theramenes, Hippolytoksen opettaja. Oinone, Phaidran imettäjä ja uskottu. Ismene, Arikian uskottu. Panope, Phaidran seuranainen. Sotilaita.

Tapahtumien paikka on Troizen, kaupunki Peloponnesoksella.

Esitetty ensimmäisen kerran Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä Helsingissä 26 p. lokak. v. 1906.

Henkilöt: Theseus -- Axel Ahlberg; Phaidra -- Katri Rautio; Hippolytos -- Evert Suonio; Arikia -- Helmi Lindelöf; Theramenes -- Emil Falck; Oinone -- Kirsti Suonio; Ismene -- Helmi Tähtinen; Panope -- Aino Vasarainen. -- Ohjaus: toht. Jalmari Hahl.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

Hippolytos. Theramenes.

HIPPOLYTOS. Tein päätökseni, Theramenes: lähden. Troizenin jätän epäilyksen tähden, mi mua kalvaa. Ah, ma punastun jo pitkää täällä toimettuutta mun! Kuus kuuta poissa ollut taatto on, en tiedä, alla minkä auringon, en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.

THERAMENES. Hakea mistä, herra, häntä tahdot? Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman uhmailin Isthmoon kahden meren vimman, kyselin, tutkin teitä Theseuksen virroilta kuolon, mailta manan uksen; on tiedusteltu Elis, Tainaros, myös meri, minne sammui Ikaros. Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala vois olla isäs piilopaikka sala? Kenties ei taattos itse tahdokaan, salasta hän ett' ilmi saatetaan? Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä, hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä, tuo urho, uutta vartoin suudelmata...

HIPPOLYTOS. Ma pyydän: kuninkaalle kunniata. Hän jättänyt on erheet nuoruuden, ei enää orja halpain kahletten. Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki, ei kateensyitä enää hälle hanki. Hakien häntä seuraan tehtävääni ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.

THERAMENES. Ah, mistä asti paikkaa pakenet, kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset, miss' unohdit sa myöhemminkin tovin Ateenan humut sekä loistot hovin. Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.

HIPPOLYTOS. Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin, siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.

THERAMENES. On tuttu mulle tuskiesi syy: se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy, tuo turman emintimä. Tuskin näki hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki. Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan, mi sua etsi, ellei poikki ihan. Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla, mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla; on sairas Phaidra, outo häll' on tauti, ei elostaan, ei auringosta nauti; kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?

HIPPOLYTOS. Vihansa heikko pelon syy ei mulle. Ma vihollista toista pakenen, Arikia on nimi armas sen, tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.

THERAMENES. Sinäkin -- kuinka? -- häntä vainoatko? Rikkoivat veljet, viaton on sisar, tuo hertas, vaikka veren julman pisar. Vihaatko syyttömiä sulojansa?

HIPPOLYTOS. Jos vihaisin, en karttais katsettansa.

THERAMENES. Syyn oikean sun pakoos selitänkö? Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö, mies lemmen kahlehisin taipumaton, isänsä erheen valtaan vaipumaton, nyt Aphroditen alammainen oisko, tajuta Theseuksen virheet voisko? Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan jo lemmen alttarille tahtos vapaan? Rakastat, prinssi?

HIPPOLYTOS. Mitä lausut mulle? Mun tunnet, aatoksein on auki sulle, tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, -- sen oisko häpeää nyt sykkiminen? Imetti amazoni-äiti mun, sain hältä mielen kovan, karaistun; mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi, ihastuin, tuntiessa itseni. Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun minulle taatostani, tuiman, karun; vereni hehkui, sydän sykki tulta, kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta. Kuvasit urhon mulle miekkoineen, mi korvas maailmalle Herakleen, mi pedot tappoi, rosvot rankaisi, luut Peripheteen hajan heitteli ja Kreta huurui Minotauroon verta, Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta. Mut haastoit myöskin hämärämmät työt, halujen päivät, lemmen vienot yöt, Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman, ja itkut Periboian ihanimman. Nimeä monta muuta, perhosia, tuon liekin liedon kaikki polttamia; hylätty Ariadne, saaren tytti; ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti. Sa muistat, usein kesken kertomasi sua pyysin säästämään jo sanojasi; tuon halvan poistaa öisin puolen toisen tarusta tahtonut ma miehen moisen. Ieskö sama nyt mun sortaisko? Niin alas jumalat mun murtaisko? Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen, mut mitkä mulle soisi puolustuksen? Isäni suuren ansioita vailla en saa myös rikkoa ma taaton lailla. Mut jos mun sentään täytyis lannistua, Arikia ei varmaan voita mua. Muistaisi enkö iki-estettä, mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä: ei koskaan sulhoa suo murheiselle isäni Pallantidein sisarelle, hän vaaraa säikkyy veren syyllisen; sen tappaa tahtoo kanssa sisaren. Ei syty liekit hälle lempeät, ei koskaan leimua hääkynttilät. Hänetkö naisin taaton mieltä vastaan? Isänkö yllyttäisin vasten lastaan? Lemmenkö huumaan hukkuis nuoruuspäivät?

THERAMENES. Jos löi sun hetkes, järkisyyt pois jäivät. Suloja neien jos et ennen nähnyt, sun Theseus on näkeväksi tehnyt. Isäsi vihaamana viaton tuo impi sulle kahta kalliimp' on. Miks säikkyä myös valtaa kainon lemmen? Siveä miks ei maistaa heelmä hemmen? Ei tuosta kauan soimaa omatunto; nuo kahleet kantoi Herakleenkin kunto. Ket' ei ois Aphrodite hillinnyt? Sa itse, missä olisit sa nyt, jos ain ois Antiope Theseukselle niin ollut kylmä kuin sa rakkaudelle? Mut miks tää korska kaunopuheisuus? Tunnusta: rinnassas on tunne uus, et enää ylpeänä ohjaa sa nyt vaunujasi meren rannoilla, et enää ratsun vaahtisuuta suista, Poseidonin et taidetta sa muista. Harvemmin huudoistamme kaikuu korvet, ei orhit korsku, pauhaa metsätorvet, on summa silmäsi: sa lemmit varmaan, käsissä kärsit salakaihon karmaan. Arikianko antaut ikävähän?

HIPPOLYTOS. Hyvästi. Lähden isää etsimähän.

THERAMENES. Sa etkö Phaidraa aio nähdä ennen kuin lähdet?

HIPPOLYTOS. Aion: hänet nään pois mennen. Se hälle kerro! Tuoss' Oinone on. Mut minkä tuo hän uuden turmion?

2:NEN KOHTAUS.

Hippolytos. Theramenes. Oinone.

OINONE. Voi, prinssi, tuska saapuu tulvanaan! On kuningatar kuolemaisillaan. Yöt päivät turhaan tutkin taudin kyytä, hän kuolee syliini, ei virka syytä. Sielunsa sekasorto ijäinen ei salli hälle rauhaa vuotehen. Hän tahtoo päivään ja hän välttää seuraa, hulluus ja myrsky mielessänsä meuraa. Hän tulee.

HIPPOLYTOS. Näköni ei mieluinen hänelle, säästän häitä tuskan sen.

3:S KOHTAUS.

Phaidra. Oinone.

PHAIDRA. Jääkäämme tähän! Voima pettää mun; en jaksa; jalka horjuu, kompastun. Valosta kaikkivallan auringon mun huienneet jo silmäterät on. Ah. (Istuu.)

OINONE. Itkuni jos sulle lohdun lainais!

PHAIDRA. Kun ei nää korut, vaatteet niin mua painais! Ken kaikki solmiten nää kutrit vaivan on nähdä viitsinyt tuon turhan aivan? Mua kaikki painaa, kaikki sortaa, murtaa.

OINONE. Toiveesi kaikki toisiansa turtaa! Sa itse tahdoit äsken kaunistaita ja muistain aikojasi autuaita halasit taivaan nähdä, nähdyks tulla. Nyt piiloon, pois on jälleen mieli sulla; valoa vihaat, jota etsit juuri.

PHAIDRA. Poloisen perheen peritaatto suuri, Sa, jonka tytär oli kantajani, jok' ehkä punastut mun murhettani, Aurinko, näen nyt sun viime kerran.

OINONE. Tää eikö haihdu hulluus hetken verran? Täytyykö aina mun -- ah, kauhistusta! -- sun nähdä kolkuttavan kuolon usta.

PHAIDRA. Oi, miks en istu metsäin siimeksessä! Ma milloin tomun pöyhkän pöllytessä nään vaunut vierivät ja ratsaan raisun?

OINONE. Kuin?

PHAIDRA. Ällös kuulko kieltä vaimon vaisun! Mitä ma lausuin? Kunne kulki järki? Sen multa julmat jumalat nuo särki. Oinone, katso, kuinka punastun: suon liioin häpeääni nähdä sun, jo silmä täyttyy tuskan kyynelillä.

OINONE. Vaitolo vaivas enentää. Ah, millä sun saisin sanoin huojentamaan huolet! Et kuule meitä, käsihimme kuolet. Tahdotko päättää päiväs kukkivaiset? Mi myrkky sulta surmas riemut maiset? Kolmasti varjot langenneet jo ovat, siit' asti kuin sai unta vaivas kovat; kolmasti koittanut on päivä mailla, siit' asti kuin on ruumiis ruokaa vailla. Mi hirmun päätös hurmaa sydäntäsi? Mill' oikeudella kiusaat itseäsi? Elämän vallat, jumalat, näin polet, myös petät puolison, min oma olet, ja lapsesi, nuo varmaan onnettomat, jos ikeen oudon alle syökset somat. Sa muista: mennen heiltä mullan alle, suot toiveet toisen äidin kantamalle, veresi vainoojalle ylpeälle, pojalle amazoni-äidin, hälle, min nimi...

PHAIDRA. Ah!

OINONE. On Hippolytos.

PHAIDRA. Hurja! Mi sana huuliltasi pääsi nurja!

OINONE. Vihani syystä syttyy: mielelläin suon, että sanaa tuota säikyt näin. Siis elä! voimas olkoon lempi, viha! Siedätkö, että Skytha-äidin liha sun sortaa lapses, veres armahimman, jumalten heimon, Hellaan ihanimman? Mut pian! Joka hetki tappaa sun. Nopeesti tuoni tempaa tuiretun. Terästä tarmos, viel' on aika, palaa viel' elos liekki, vaikka riutuu salaa.

PHAIDRA. Jo paloi liioin liekki syyllinen.

OINONE. Min tunnet rinnassasi rikoksen? Min teon synkän olet tehnyt kerta? Ei kätes vuoda viatonta verta.

PHAIDRA. Taivaalle kiitos, käsi puhdas on. Josp' oisi sydän yhtä tahraton!

OINONE. Mik' auennut on eessäs aatteen nielu niin syvä, että kauhistuu nyt sielu?

PHAIDRA. Jo kyllin haastoin. Säästä loppu mulle! Ma kuolen ennen kuin sen virkan sulle.

OINONE. Siis kuole kurjaan, synkkään vaiteloon! Mut käsi muu sun silmäs sulkekoon. Vaikk' onkin elos enää varjo vaan, sua ennen tahdon tulla tuonelaan. Tuhannet tiet vie vainajitten tupaan; lyhimmän löytää sieluni, sen lupaan. Oh, julma olet! Mua epäiletkö? Kun synnyit, sylissäni maannut etkö? Sun tähtes heitin heimon, synnyinmaan. Ah, näinkö uskollisuus palkitaan!

PHAIDRA. Ma pelkään kiivautta poves polon. Sa vapiset, jos murran vaitiolon.

OINONE. Mik' oisi suru mulle suurempi kuin että kuolet eessä silmäni?

PHAIDRA. Vähemmän kuole en, jos tiedät syyni, mut syyllisempänä.

OINONE. Ma olen tyyni, en kiivastele. Mutta pyydän kautta jokaisen itkun, joka tuskan tautta, min tähtes kärsin: puhu, vaivas sano!

PHAIDRA. Sa tahdot niin: siis kuule!

OINONE. Muut' en ano.

PHAIDRA. Ah, mistä alan? Mitä lausun sulle?

OINONE. Sun epäilykses loukkaus on mulle.

PHAIDRA. Kuink' onkaan julma lemmen jumaluus! Mik' emolleni tuosta onnettuus!

OINONE. Unohda nuo! Vaitolo ijäinen Sen muiston kätkeköhön murheisen.

PHAIDRA. Ah, Ariadne, sisar raukkani, rakastit: rakkaus sun hylkäsi.

OINONE. Miks muistat murheita nyt ainoastaan? Miks nouset tänään koko vertas vastaan?

PHAIDRA. Tään olen veren synkän viime pisar, kurjempi kuollessain kuin äiti, sisar.

OINONE. Sa lemmit?

PHAIDRA. Tunnen lemmen tuskapäät.

OINONE. Siis ketä?

PHAIDRA. Kohta hirmukuilun näät: ma lemmin... ah, ma pelkään, värisen nimeä tuota.

OINONE. Kenen?

PHAIDRA. Jaksa en. -- Tuo prinssi, vainoomani verisemmin...

OINONE. Jumalat! Hippolytos!

PHAIDRA. Häntä lemmin.

OINONE. Vanhurskas taivas! Hyytyy hurme suonen. Voi, kauhua! Voi, sukukuntaa tuonen! Voi, rantaa rikoksen! O, tuulta turman, mi tänne toi sun, lietsoi hurjan hurman!

PHAIDRA. Mun tautini on vanha. Tuskin tullut Aigeuksen pojan vaimoks olin; hullut poiss' oli haaveet, onni omanani; Ateena silloin näytti sortajani. Punastuin, kalpenin tuon ylvään nähden; sekoittui järkeni tuon seijaan tähden; mun huikes silmäni, mun kuivui kieli, ruumiini paloi, hiljaa hiilui mieli. Ma tunsin Aphroditen voimassansa ja tuskat, vaivat veren vainoomansa. Lepytin häntä uhrein suitsuvin, tein temppelin, sen, koito, koristin, näin löytäväni järjen menneen luulin, kun huusin taivahia valjuin huulin. Ah, turhaan! valjennut ei itkun ilta. Ma hukkaan poltin uhrit alttarilta; kun kuolemattomia rukoelin, ma mielikuvaani vain kumartelin; kun suitsutin, ma häntä muistin yhä, kun teurastin, vuos hälle hurme pyhä. Ma kartoin häntä. Hänet löysin mistä? Ah, kauhistusta! Taaton piirtehistä, mun puolisoni! Pojalle ma paloin! Niin häntä vihdoin vihaamaan ma aloin. Maanpakoon ajaa hänet tahdoin tuolta, siks teeskentelin julmaa äitipuolta, ja pojan, jota lemmin, ihailin, kodistaan, isästänsä irroitin. Hengähdin taas, Oinone; järki palas sen poissaollen, jota sydän halas, ja kätkein ijäisiä ikäviä ma avioni vaalin hedelmiä. Oi, turhaa, turhaa! Oikku kohtalon! Troizeniin toi mun tahto puolison, sorean täällä taas näin sortajani, taas aukes haava tuores rinnassani. Syö enää rakkaus ei mieltä multa, siell' asuu itse Aphrodite. Tulta hän lietsoo synkkää. Syyni tähden kuolen, käyn kätkemähän tuonen tuolle puolen vihani, lempeni ja kurjan elon, mi mua häpäisee. Nyt tiedät selon. En kyyneleitäs vastustaa ma voinut, siks olen vaivani nyt vaikeroinut. En kadu. Et nyt enää soimaa sinä, jos valmistelen manan matkaa minä, et enää turhaan kutsu takaisin säentä, joka sammuu tuskihin.

4:S KOHTAUS.

Phaidra. Oinone. Panope.

PANOPE. On, valtiatar, murheen viesti mulla, mut sentään täytynee sen ilmi tulla. Jo kuolo voittanut on voittajanki: on puolisosi Manan valjun vanki.

OINONE. Sa mitä lausut?

PANOPE. Tää on ilmoitus: ei koskaan enää palaa Theseus. Laivoilta, jotka tänne kynti vanan, on Hippolytos saanut kuolon sanan.

PHAIDRA. Ah!

PANOPE. Uutta valtiasta valitaan. Pojastas toiset tahtoo kuninkaan, taas toiset, unohtain lait valtion äänestää poikaa Skytha-puolison. Saa ystäviä myöskin Pallaan suku, Arikian ei pieni äänten luku. Ateena kiistää, monet hankkeet hautuu. Jo Hippolytos matkaan valmistautuu, on vaara, että kaiken valloittaa hän kansan mielen, joka aaltoaa.

OINONE. On kuningatar viestin kuullut. Hän on punnitseva tietos tärkeän.

5:S KOHTAUS.

Phaidra. Oinone.

OINONE. Sua enää pyytänyt en päälle maan. Sua seurata ma tahdoin tuonelaan, siit' estämään sua äänt' ei ollut mulla. Mut kuulet: uus on elon pakko sulla. On onni vaihtunut, tuo vaihtelija: kuningas kuollut on. Sen täytä sija! Sun elää täytyy! Poika sull' on sorja, jos elät, valtias, jos kuolet, orja. Jos kuolet, häll' ei hädän turvaa missään, ei lohtua, jos kärsii kyynelissään, ja syyttäin lemmetyyttä äidin oman on soipa pilviin huuto viattoman. Siis elä! Nyt on tuntos tuska turha, ei lempes enää lemmen toisen murha, on kuollut Theseus, on rikki liitto, tuo liekkis uuden rikos turman-siitto. Voit Hippolytoksen nyt nähdä sa, ei enää hän nyt kammoksuttava, syytönnä hänet nähdä voit. Kentiesi vihasi tuntien nyt taipuu miesi tuo korska. Perintönsä on Troizen, sa hänet liitä tuumaan yhteiseen; pojalles, tietää hän, näät laki soi ne muurit ylväät, jotk' Athene loi. Te samaa nouskaa vihollista vastaan: Arikia teit' uhkaa ainoastaan.

PHAIDRA. No niin, sun neuvoasi tottelen; jään elämään, jos elää jaksanen, jos äidinrakkaus voi liekkimään puhaltaa hiilet polon hengen tään.

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

1:NEN KOHTAUS.

Arikia. Ismene.

ARIKIA. Mua Hippolytos hyvästellä anoo? Mua etsii, vartoo hän? Ken sitä sanoo? Ismene, erhettynyt lienet kai?

ISMENE. Sen kuolo Theseuksen aikaan sai. Pian vastahasi rientää kaikkialta sydämet, päässeet inhan ikeen alta. Arikia on vihdoin vapaa, Hellaan pian kaiken polvistaa hän oikeudellaan.

ARIKIA. Siis kaikki käynyt onko huhun mukaan? En enää orja ois, en vihattukaan?

ISMENE. Sua vainoomast' on laannut sallimus, luo veljeis henkein käynyt Theseus.

ARIKIA. Seikkailu mikä hälle tuotti turman?

ISMENE. Käy puheet kummat syystä suuren surman. Yks virkkaa: lemmen uuden liehtomana mies uskoton tuo mereen uppos. Sana käy toinen: astui urho alle maan, sai Peirithoksen kanssa tuonelaan ja näki virran tumman, rannat raisut, elävä itse, varjoin kodit vaisut; pois enää päästänyt hänt' yö ei musta, hän sinne sortui, mist' ei palausta.

ARIKIA. Inehmo voisko ennen kuolon yötä näin käydä tutkimahan tuonen työtä? Kuin häntä viehättää vois tie niin harmaa?

ISMENE. On kuollut Theseus, se vaan on varmaa. Ateena huokaa, tunnustaa Troizen Hippolytoksen nyt jo herrakseen, ja Phaidra, joll' on pelko pojastansa, hätäilee ystävineen linnassansa.

ARIKIA. Isäänsä oisko inhimillisempi siis poika, kahleeni nyt kevyempi? Mua surkuttelis hän?

ISMENE. Niin luulen.

ARIKIA. Jäinen Hippolytos on eikä sääliväinen. Hän naista vihaa. Miksi luulet sinä, ett' oisin hälle mieluisampi minä? Näät itse, kuinka karttelee hän meitä: miss' emme me, hän niitä etsii teitä.

ISMENE. Ma olen kuullut, ett' on kylmä hän; näin sinun luonasi tuon ylpeän ja ylpeytensä maineen tähden juuri ol' huomioni kaksinkerroin suuri. Huhua vastannut ei käytöksensä; ens katsees eestä karkkos ylpeytensä, hän hämmentyi, hän silmät laski alas, taas kaihoten ne katsantoosi palas. Nimeä lemmen säikkyy korska mieli, mut sen on silmät hällä, vaikk' ei kieli.

ARIKIA. Sanojas kuinka ahnahasti kuulee tää sydän, vaikka turhuudeks ne luulee! Ismene, tunnet mun, ah, onneton osani, mielein musta ollut on, se kasvoi alla itkun, katkeruuden; nyt tuta saisko lemmen tuskan uuden? Kuningassuvun kuulun viime veri, mun yksin säästi sodan, vainon meri: kadotin kesken nuoruutensa kukkaa kuus veljeä... O, heimon heljän hukkaa! Löi heidät rauta, tulviltansa, voi, Erekteuksen verta manner joi. Niin tehtiin laki, ettei kukaan mua helleeni lempiä saa kirottua: pelättiin, että siskon arka uhka ois tuli, josta syttyis veljein tuhka. Mut tiedät myös, mill' ylenkatseella näin voittajani epäluuloa. Lien luonnostani lemmen vihollinen; mut usein mun hänt' oli kiittäminen, ett' ylpeydelleni hän turvaks tuli. Niin näin ma poikansa, niin sydän suli. En silmin vaan ma häntä ihaillut, sulonsa mua ei yksin hurmannut, ei lahjat kauniit luonnon laupiaan, joit' itse, ylväs, ei hän huomaakaan; avuja lemmin häness' armaampia, isänsä hyveitä, en puuttehia, rakastan ylpeätä miehuuttansa, jot' taivuttanut viel' ei lemmen ansa. Lie Phaidran onni Theseuksen lempi, ma olen tunteistani ahnehempi, en huoli lahjaa, jonka sai jo sata, en miestä joka tuulen tuttavata. Mut miehuus taivuttaa tuo taipumaton, tuo sydän syttää tuskan tuntematon, mies vapaa vangita, mi kummissansa pois pyrkii, sentään kaipaa kahleitansa, se onni mun ois! vaan hän vapaaks jää: helpompi Herakles ol' kesyttää, useemmin voitettu, siks voittaville vähempi kunnia myös katsehille. Mut ah, Ismene! Olen tyttö tuhma! Lie liian vankka mulle urhon uhma, kentiesi kerran huokaan nöyrtyen vuoks ylpeyden, jot' tänään ihailen. Mua lempis hän? Mik' auvon aurinko sulatti jäänsä? Ei...

ISMENE. Hän saapuu jo.

2:NEN KOHTAUS.

Hippolytos. Arikia. Ismene.

HIPPOLYTOS. Matkaani ennen tahdoin esiin kantaa, mink' osan, impi, elos arpa antaa. Isäni kuollut on. En väärin luullut, kun hänestä niin kaukaan en ma kuullut: voi yksin kuolo, sankartöiden raja, niin pitkä olla urhon piilottaja. On souttu tuonen tumma pursi hälle, Alkidin veikolle ja ystävälle; vihasi varmaan nimet kuulla voi nuo, joista kaikki maat ja meret soi. Yks sentään murheessain on lohtu mulla: ei enää kahlehia sorron sulla, peruutan lait nuo väärät, ruhtinatar, oot sydämesi vapaa valtiatar. Pittheuksen perintö, Troizen, nyt on mun valtakaupunkini ehdoton, mua kuulee herranaan. Ma lähden. Sinä jäät tänne, vapaa, vapaampi kuin minä.

ARIKIA. Hyvyytes, prinssi, liian suuri lie. Pois ota osa, ettei jälleen vie se mua ankarampaan ikeesen kuin mistä päästit raukan sydämen.

HIPPOLYTOS. Kuningasriita Ateenasta raikuu, sun nimes, mun, ja Phaidran pojan kaikuu.

ARIKIA. Mun nimeni?

HIPPOLYTOS. Ma tiedän, estävän mua näyttää määräys lain ylpeän: on syytös siitä, että muukalainen mun oli äitini, ei Hellaan nainen. Mut jos ois kilpani vain kanssa veljen, tuon kyllä voittaa voisin tyhjän eljen. Tunnenpa laillisemman kilpailijan; sun tieltäs väistyn, myönnän sulle sijan, myös valtikan, jot' esitaattos kantoi, Erekteuskin, poika Maan. Sen antoi Aigeuksen käsiin ottolapsen laki. Maineensa kaukomailta Theseus haki, kartutti kaupungin, ja riemuissansa sukusi unhotti Ateenan kansa. Nyt sua kutsuu se. Jo kyllin kesti se riitaa, riehunutta vimmaisesti, jaloa kyllin joi jo heimos verta maa, josta sukukuntas kasvoi kerta. Troizen on minun. Phaidran poika saa osakseen kedot Kretan. Attikaa sa hallitse! Ma lähden nyt ja sulle kokoan äänet, jotka suodaan mulle.

ARIKIA. Kaikesta, kummakseni jonka kuulen, kuin unta näkeväni, outo, luulen. Vai valvonko? Mik' on tuo aikees uus? Mik' asuu rinnassasi jumaluus? Sun kuului kunniasi kaikkialta, näyt sentään suuruuttasi suuremmalta. Uhraatko itses auttain sorrettua? Se eikö kyllin, ettet vihaa mua, ett' olet vihaamatta olla voinut...?

HIPPOLYTOS. Liet väärin ylpeyteni arvioinut. Vihata sua? Taivaan vallat! Ken? Se kantama ois äidin hirmuisen. Mi tapa raaka, mikä raivo vihan ei sinut nähden hiljeneisi ihan? Sulolle sokko ollut oisinko...?

ARIKIA. Kuin, prinssi?

HIPPOLYTOS. Haastanut lien liikaa jo. Ma huomaan, järki jättää pääni polon, mut koska katkaisin nyt vaitiolon, niin täytyy jatkaa. Turha enää peittää on tulta, joka kipunoita heittää. Näät eessäs esimerkin ylpeydestä, näät prinssin säälittävän. Enää kestä en lemmen tuskaa, turhaan uhmailen, vaikk' ennen tuomitsin ma vangit sen. Rannalta nähdä rajutuulet tahdoin, nuo, joihin sortuu sulhot hyrskyin, vahdoin. Nyt seison myrskyssä, käy kuohuin veri, kuin muutkin, minut ahmaa valtameri! Yks hetki rangaissut on rohkeanki: tää sydän ylpeä on vihdoin vanki. Kuus kuuta onnetonna käynyt olen, povessa vasama, yön teitä polen, häpeilen haavojani, väistyn, kun sa läsnä oot, kun poissa, löydän sun; kuvasi metsäin syvyydestä läikkyy, valosta päivän, varjoista yön väikkyy, nään aina piirtees, orjuuteeni samaan mua kaikki, kaikki yhtyy kavaltamaan. Min palkan taistoistani, parka, sainkaan? En enää itseäni löydä lainkaan, jäi multa jousi, viini, vaunut jouten, en viihdy viileätä merta souten, vain huokauksin nyt ma täytän salot, mun ääntä ratsuni ei tunne jalot. Punehdut työtäs ehkä. Huima taru on hurjan lempeni. Lie liian karu tää puhe sydämen, mi rakastaa; siks ei se sulle liene halvempaa. Vierasta kieltä haastan, muista impi; on kahle tässä orjaa kaunihimpi. Sa kuule huokaus, mi ilman sua ei koskaan oisi huojutellut mua.

3:S KOHTAUS.

Hippolytos. Arikia. Theramenes. Ismene.

THERAMENES. Sua, prinssi, valtiatar tervehtää: hän sua etsii.

HIPPOLYTOS. Miks?

THERAMENES. En tiedä. Tää sanansa on: sua ennen matkaasi tavata tahtoo hän.

HIPPOLYTOS. Mit' toivovi minulta Phaidra? Mitä hälle sanon?

ARIKIA. Ah, häntä kuuntele, ma pyydän, anon. Sinulle kuinka lie hän vihollinen, kuitenkin itkevää on sääliminen.

HIPPOLYTOS. Sa poistut. Loukkasinko, tiedä en, suloja, joita lemmin, ihailen, en arvaa, mik' on arpa sydämeni.

ARIKIA. Ylevä prinssi, lähde! omakseni Ateena tee ja Attikan myös rannat. Sult' otan vastaan kaikki, minkä annat. Mut valtakunta suuri, maineikas tää viel' ei kallein mulle lahjoistas.

4:S KOHTAUS.

Hippolytos. Theramenes.

HIPPOLYTOS. Nyt matkaan! -- Mutta tuoss' on Phaidra jo. -- Käy, hanki kaikki! -- Tuima tuokio! -- Järjestä, juokse, anna merkki! Palaa, niin pääsen puhelusta, jot' en halaa.

5:S KOHTAUS.

Phaidra. Hippolytos. Oinone.

PHAIDRA (Oinonelle taustassa). Poveni pakahtuu, kun hänet nään. Unohdan kaikki. Mitä mielinkään?

OINONE. Jää poikas, muista, muuten turvaa vaille.

PHAIDRA. Ma kuulen, prinssi, lähdet kaukomaille. Lisäksi muiden tuskiesi tulen ja surren poikani sun huomaas sulen. Isätön on hän nyt. On toisen huolen pian saapa hän, kun, kurja äiti, kuolen. Jo sadat vaarat, vihat lasta vainoo; sa olet onnettoman suoja ainoo, mut pelkään sulkeneeni korvat sulta sen itkuille, mi levon vie nyt multa: ma pelkään, että vihas oikea lapselle äidin syyt on kostava.

HIPPOLYTOS. En ole niin ma halpamielinen.