Part 9
Parhaimmalta tuntui minusta myös vaipua hiljaa valkeaan veteen, niin ettei enää kukaan kysyisi. Mutta kuitenkin vedin yhä lujemmin huomatessani, että vanha venhe vuoti. Vilu karsi äkkiä ruumistani ja kiiruhdin kotia päästäkseni vuoteeseen. Makasin väsyneenä valveillani, miettien elämääni ja koettaen huomata, mitä minulta puuttui ja mikä olisi minulle tarpeellista, elääkseni onnellisemmin ja eheämmin ja päästäkseni lähemmä olemisen sydäntä.
Tiesin kyllä, että rakkauden ydin oli hyvyys ja ilo, ja että minun täytyi ruveta vakavasti rakastamaan ihmisiä, huolimatta uudesta Elisabethin tähden saamastani tuskasta. Mutta kuinka? Ja ketä?
Silloin muistin vanhan isäni ja huomasin ensikerran, etten minä ollut rakastanut häntä koskaan oikealla tavalla. Poikasena olin katkeroittanut hänen elämänsä, sitten olin mennyt pois, jättänyt hänet äidin kuolemankin jälkeen yksin ja lopuksi hänet melkein kokonaan unohtanut. Kuvittelin mielessäni hänen lepäävän kuolinvuoteellaan ja itseni siinä vierellä seisomassa yksin ja orpona, nähden hänen sielunsa muuttavan pois, pysyttyään aina minulle outona, jonka rakkautta en ollut koettanut saavuttaa.
Niin alkoi minulla tuo vaikea ja suloinen tehtävä oppia rakastamaan vanhaa rääsyistä juoppoa ihanan ja ihaillun armaan asemasta. En vastannut hänelle koskaan enää karkeasti, puuhailin hänen kanssaan niin paljo kuin mahdollista, luin hänelle kalenterijuttuja ja kerroin hänelle niistä viineistä, joita Ranskassa ja Italiassa kasvaa ja juodaan. Hänen pientä työtään en voinut mennä tekemään hänen edestään, koska hän olisi ilman sitä vajonnut kokonaan välinpitämättömyyteen. En myöskään voinut totuttaa häntä ottamaan iltahumalaansa kanssani kotona, menemättä kapakkaan. Parina iltana koetimme sitä. Noudin viiniä ja sikareja ja koetin saada vanhuksen ajan kulumaan. Neljäntenä ja viidentenä iltana muuttui hän hiljaiseksi ja pahantuulennäköiseksi ja rupesi valittamaan, kun kysäsin häneltä, mikä häntä vaivasi: "Etkö päästä isääsi enää koskaan kapakkaan?"
"Älä puhu mitään", sanoin silloin, "sinä olet isä ja minä poika, sinun asiasihan on, miten tehdään."
Hän katsoi minuun hiukan epäillen, otti lakkinsa ja niin menimme kapakkaan.
Huomasin selvään, että pitempi yhdessä olomme oli isästä vastenmielistä, vaikkei hän mitään siitä sanonut. Itsenikin teki mieli hakea jostakin kaukaisuudesta rauhoitusta ristiriidoilleni. "Mitä sanoisit, jos matkustaisin tänään?" kysäsin äijältä. Hän kynsäsi korvallistaan, kohautti kapeaksi käyneitä hartioitaan, naurahti viekkaasti ja vastasi: "Kuten tahdot". Mutta ennenkuin matkustin, pyysin muutamien naapurien sekä luostariveljien pitämään häntä silmällä. Yhden kauniin päivän käytin myöskin noustakseni Senn-alpille. Sen kupevalta, leveältä laelta näin vuoria ja vihreitä laaksoja, kirkkaita vesiä ja savua kaukaisista kaupungeista. Poikana oli kaikki tämä sytyttänyt rintaani voimakkaan halun päästä valloittamaan edessäni avautuva ihana maailma, ja kun se nyt jälleen oli avoinna edessäni, yhtä ihanana ja vieraana kuin koskaan ennen, olin valmis uudelleen sinne käymään ja vielä kerran onnen saarta etsimään.
Tutkimusteni vuoksi olin jo aikoja sitten päättänyt mennä asumaan Assisiin pitemmäksi ajaksi. Matkustin ensin Baseliin, pannen kuntoon välttämättömimmät, varustin tavarani ja lähetin ne edeltäpäin Perugiaan. Itse matkustin Florensiin ja kuljeksin sieltä pyhiinvaeltajana hitaasti ja mukavasti jalkasin eteläänpäin. Siellä ei tarvita mitään erityisiä keinoja päästäkseen ihmisten kanssa ystävällisiin suhteisiin; näiden ihmisten tunteet karehtivat aina pintavesillä, heidän elämänsä on niin yksinkertaista, vapaata ja lapsellista, niin että joka kaupungissa tulee tehneeksi aina uusien ihmisten kanssa uusia tuttavuussuhteita. Tunsin olevani jälleen pelastettu sekä kotiutunut ja päätin, etten vasta Baselissa hakisi ihmisten lämmittävää läheisyyttä ylhäisempien seurassa, vaan yksinkertaisen kansan joukossa.
Perugiassa ja Assisissa saavutin jälleen innostusta ja elämää historiallista teostani varten. Kun paljas oleskelukin niillä seuduin oli nautintoa, alkoi vahinkoa kärsinyt olemukseni taas tervehtyä ja rakentaa elämää kohti uusia hätäsiltoja. Taloudenhoitajattareni Assisissa, rehellinen ja hurskas vihannesten myyjätär, jutteli kerran kanssani pyhimyksestämme, ja muuttui innokkaaksi ystäväkseni, saattaen minut väkevän katolilaisen maineeseen. Niin ansaitsematon kuin tämä kunnia olikin oli siitä kuitenkin se hyöty, että pääsin irti pakanuuden maineesta, joka muutoin on jokaisella muukalaisella vastuksena. Vaimon nimi oli Anunziata Nardini, 35 vuoden vanha leski, suunnattoman paksu ruumiiltaan, tavattoman siro tavoiltaan. Sunnuntaisin oli hän kukallisessa iloisenvärisessä puvussaan kuin itse ilmeinen juhlapäivä, silloin oli hänellä päällään, paitsi korvarenkaita, vielä kultakäädyt rinnoillaan, joissa joukko kultaisia mitaleja helisi ja välkkyi. Sitäpaitsi laahasi hän mukanaan hopeahelaista, raskasta rukouskirjaa, jonka käyttäminen hänelle joka tapauksessa olisi tullut hankalaksi, ja kaunista hopeaketjuista rukousnauhaa, jota hän sensijaan käytteli sitä kätevämmin. Kun hän näin kirkonmenojen välillä istui kirkon etehisessä kertoen ihaileville naapurinvaimoille poissa olevien ystävätärten syntejä, kuvastihe hänen pyöreillä, hurskailla kasvoillaan liikuttavasti jumalan kanssa sovinnossa oleva sielu.
Kun ihmiset eivät voineet lausua nimeäni, nimittivät he minua yksinkertaisesti "herra Pietroksi". Kauniina, kultaraskoisina iltoina istuimme yhdessä pienessä etehisessä, siinä naapurit, lapset ja kissat joukossa, tahi myymälähuoneessa hedelmien, vihanneskorien, siemensäkkien ja riippuvien savumakkaroiden keskellä, kerroimme toisillemme kokemuksiamme, keskustelimme vuodentulontoiveista, poltimme tupakkaa ja imeskelimme kumpikin melooniviipalettaan. Kerroin pyhästä Fransiskuksesta, Portinukulasta ja Sentan kirkosta, pyhästä Klarasta ja ensimäisistä luostariveljistä. Vakavasti minua kuunneltiin ja tehtiin tuhansia pieniä kysymyksiä, ylistettiin pyhimystä, ruvettiin kertomaan ja pohtimaan uudempia ja jännittävämpiä tapauksia, joista ryövärijutut ja poliittiset tapahtumat erittäinkin olivat mieluisia. Ympärillämme leikkivät ja peuhasivat kissat, lapset ja koirat. Omasta halustani ja pitääkseni yllä hyvää mainettani kertoilin pyhän Fransiskuksen historiaa ylösrakentavaisten ja liikuttavain pyhimystarujen mukaan, ja olin mielissäni, kun olin muiden vähien kirjojeni mukaan tullut myös ottaneeksi Arnoldin "Vanhojen isien ja muiden jumalassa autuaitten elämän", jonka hurskaat tarinat kääntelin pienillä muutoksilla italialaiselle kansanmurteelle. Sivukulkijat pysähtyivät hetkiseksi, kuuntelivat, juttelivat hiukan mukana, ja niin vaihteli seura illassa usein kolme neljä kertaa, paitsi että rouva Nardini ja minä aina olimme vakinaisesti paikoillamme. Vieressäni oli minulla punaviiniä suuressa litteässä pullossa ja nuo köyhät sekä kohtuulliset ihmiset katselivat kunnioituksella minun runsasta viinin käyttöäni. Vähitellen muuttuivat naapurien arat naisetkin rohkeammiksi ja ottivat kynnykseltä pitäen osaa keskusteluun, saivat lahjaksi pieniä kuvia ja rupesivat uskomaan minun pyhyyteeni, koska en pakkautunut tekemään mitään tunkeilevaista pilaa enkä yleensä pyrkinyt heidän suosioonsa. Heissä oli muutamia suurisilmäisiä haaveksivia kaunottaria, jotka näyttivät olevan kotoisin Peruginon tauluista. Pidin heistä kaikista ja nautin heidän hyväntahtoisesta leikillisestä seurastaan, mutta en rakastunut heistä kehenkään, sillä nuo kaunottaret olivat niin toistensa näköisiä, että heidän kauneutensa oli minusta rotuominaisuus eikä mikään persoonallinen etu. Usein saapui seuraamme myös Mattheo Spinelli, leipurimestarin nuori poika, aika velikulta ja sukkeluusmestari. Hän osasi matkia useita eläimiä, tunsi tarkkaan joka häväistysjutun ja oli pakahtuakseen täynnä kaikenmoisia julkeita ja viekkaita vehkeitä. Kertoessani pyhimystaruja kuunteli hän vallan verrattoman hurskaasti ja nöyrästi, mutta teki jälkeenpäin pyhistä isistä niin lapsellisen hurskaita, ilkeitä kysymyksiä, vertauksia ja otaksumisia, emäntäni suureksi kauhistukseksi ja kuulijain peittelemättömäksi ihastukseksi.
Usein istuin yksinäni rouva Nardinin luona kuunnellen hänen ylösrakentavaisia puheitaan ja nautin salassa hänen monista inhimillisistä heikkouksistaan. Yksikään lähimmäisen vika ja synti ei jäänyt häneltä huomaamatta ja hän määräsi kiusoittavan tarkkaan jo edeltäpäin heidän jokaisen paikkansa kiirastulessa. Minut oli hän kuitenkin sulkenut sydämeensä ja uskoi minulle avomielisesti pienimmätkin kokemuksensa ja huomionsa. Pienimmistäkin ostoksistani otti hän selvää, kysyi, miten paljon olin maksanut ja valvoi, ettei minua petetty. Kerroin hänelle pyhimyksemme elämäkerran ja hän puolestaan tutustutti minut hedelmä- ja vihanneskauppaan ja kyökin salaisuuksiin. Eräänä iltana istuimme rappiolle joutuneessa etehisessä. Lasten suunnattomaksi riemuksi olin laulanut sveitsiläisen laulun ja vuoristolaisen tapaan hiukan äänelläni lurikoinut. He aivan vääntelehtivät riemusta, matkivat vieraan kielen kaikua ja näyttivät, miten koomillisesti kurkunpääni liikkui edestakaisin hyräillessäni. Silloin alkoi joku puhumaan rakkaudesta. Tytöt tirskuivat, rouva Nardini huokaili ja mulkoili surullisesti, ja lopuksi vaadittiin minua kertomaan oma lemmentarinani. Elisabethista en puhunut mitään, mutta kerroin veneretkestäni Aglietin kanssa ja onnettoman lopun saaneesta rakkaudentunnustuksestani. Tuntui omituiselta kertoa tätä asiaa, josta en ollut kellekään paitsi Rikhardille sanaakaan virkkanut, tälle uteliaalle umbrialaiselle kuulijakunnalle, edessä kapeat, etelämaiset kadut ja iltaruskon punaamat kukkulat. Kerroin asian paljo sitä ajattelematta, vanhain novellien tapaan, mutta kuitenkin oli sydämeni mukana ja salaa pelkäsin, että kuulijani nauraisivat ja pilkkaisivat minua.
Kun olin lopettanut, olivat kaikkien katseet osanottoisesti suunnatut minuun.
"Niin uljas mies!" huudahti vilkkaasti eräs tyttö. "Niin uljaskin mies voi olla onneton rakkaudessaan!"
Mutta rouva Nardini silitti lihavalla kädellään hiljaa tukkaani ja lausui: "Mies parka".
Toinen tyttö ojensi minulle suuren luumun, ja kun pyysin häntä haukkaamaan siitä ensiksi, teki hän sen ja katsoi minuun hyvin vakavasti. Mutta kun tahdoin antaa muidenkin siitä maistaa, ei hän sitä sallinutkaan. "Ei, syökää itse! Olen lahjoittanut sen Teille, koska olette kertoneet meille onnettomuudestanne."
"Mutta Te rakastutte tietysti vielä johonkin toiseen", sanoi eräs päivettynyt viininviljelijä.
"En", vastasin.
"Vieläkö sitten rakastatte tuota häijyä Erminiaa?"
"Rakastan nyt pyhää Fransiskusta ja hän on opettanut minut rakastamaan kaikkia ihmisiä, teitä, Perugian ihmisiä, kaikkia näitä lapsia tässä, vieläpä Erminian rakastettuakin."
Tämä idyllinen elämä häiriytyi ja joutui hiukan vaaranalaiseksi, kun huomasin, että signora Nardinin oli vallannut vankka halu saada minut lopullisestikin jäämään hänen luoksensa menemällä naimisiin hänen kanssaan. Tämä pieni juttu kehitti minusta notkean diplomaatin, sillä ei ollut suinkaan helppo hävittää noita unelmia, häiritsemättä yhteistä sopusointua ja panematta mieluisaa ystävyyttä alttiiksi. Kotimatkaa oli minun myöskin ajateltava. Ellen olisi yhä unelmoinut tulevaa runoteostani ja ellei kassaani olisi ruvennut vaivaamaan köyhyys, niin olisin jäänyt sinne. Olisinpa kenties kassani vuoksi nainutkin Nardinin. Mutta se, mikä minut siitä kuitenkin pidätti, oli vielä parantumaton sydämentuskani Elisabethin tähden ja halu saada tavata häntä.
Pyöreähkö leski mukautui vastoin odotustani hiljaisesti välttämättömyyden pakkoon eikä kostanut pahoja tekojani. Lähtiessäni tuntuivat jäähyväiset kentiesi minusta raskaammilta kuin hänestä. Jälkeeni jäi täällä paljoa enemmän kuin koskaan kotoa lähtiessäni, ja koskaan eivät ole lähdön hetkenä käteni useampaa sydämellistä puristusta saaneet kuin nyt. Ihmiset toivat mukaani vaunuun hedelmiä, viiniä, makeata viinaa ja makkaraa, ja minulla oli sydämessäni outo tunne, että erosin ystävistä, joista ei ollut suinkaan sama, jäinkö vai meninkö. Mutta rouva Anunziata Nardini suuteli minua eron hetkellä molemmille poskille, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Aikaisemmin olin luullut erityiseksi nautinnoksi olla rakastettu, tuntematta vastarakkautta. Nyt olin kokenut, kuinka kiusallista on olla tuollaisen tarjoutuvan rakkauden esineenä, johon ei voi vastata. Ja kuitenkin olin hiukan ylpeä siitä, että vieras nainen minua rakasti ja toivoi miehekseen.
Jo tämä pieni turhamaisuuskin merkitsi parannusaskelta tilassani. Rouva Nardinia kävi säälikseni, mutta kuitenkin olin mielissäni, että asia oli tapahtunut. Yhä enemmän opin vähitellen huomaamaan että onnella ja ulkonaisten toiveiden täyttymisellä on hyvin vähä yhteistä, ja ettei rakastuneitten nuorukaisten lemmentuskissa, olivatpa ne kuinka tuskallisia tahansa, ole vähääkään traagillisuutta. Tuskallistahan oli tietää, etten saisi Elisabethia omakseni. Mutta elämäni, vapauteni, työ- ja ajatuskykyni säilyivät silti ennallaan, ja saatoinhan kaukaa lempiä häntä sydämessäni niin paljon kuin halusin. Tämä ajatustapa ja vielä enemmän oloni lapsellinen iloisuus olivat olleet minulle näinä umbrialaisina kuukausina yleensä terveelliset. Sitä ennen olin ollut terävä huomaamaan kaikessa naurettavaa ja hassunkurista, jolla myös aina olin turmellut oman iloni. Nyt rupesin vasta ymmärtämään elämän huumoria ja minusta rupesi tuntumaan sovinnonteko tähtieni kanssa yhä mahdollisemmalta ja helpommalta, sekä onnen suupala elämän pöydältä jokseenkin todennäköiseltä.
Niinpä taitaa olla useimmiten asianlaita Italiassa matkustaissa. Silloin heitetään hitoille kaikki periaatteet ja ennakkoluulot, pistetään kädet housuntaskuun, naureskellaan huolimattomasti ja ollaan olevinaan ulosoppinut elämätaiteilija. On saatu uida hiukan etelän lämpimissä elämänvesissä ja niin eletään siinä uskossa, että samaa riittää edeskinpäin myös kotona. Niin on minullekin käynyt joka kerta Italiasta palatessani ja tällä kerralla tuntuvimmin. Palattuani Baseliin oli vanha, jäykistynyt elämä siellä nuorentumattomana ja entisellään, ja niin sain astua iloni valtakunnasta askeleen pikkumaisuutta ja harmien maailmaa kohti. Mutta hiukkanen hankkimastani uutuudesta jäi kuitenkin edelleen itämään ja siitä alkaen ei pieni purteni koskaan purjehtinut ei kirkasten eikä sameitten vesien halki, ilman ettei sillä olisi aina ollut liehumassa julkean rohkeana pieni värikäs lippupahanen.
Muutoinkin oli elämänymmärrystapani vähitellen muuttunut. Ilman suurempia suruja tunsin jättäväni nuoruuden vuodet ja saapuvani siihen ikäkauteen, jolloin voi kulunutta elämäänsä pitää pienenä kulettuna taipaleena ja itsensä matkalaisena, jonka vaellus ja uppoaminen maailman mereen ei tule suurta huomiota herättämään eikä paljon puuhaa tuottamaan. Päämäärä on pidettävä aina selvillä, mieliunelma aina kirkkaana, mutta liiallista välttämättömyyden tunnetta ei ole aina päästettävä valtaan, vaan on suotava itselleen usein lepohetkiä, voidakseen omantunnonvaivoitta laiskotella muutaman päivämatkan, maata ruohossa, viheltää laulunpätkän ja nauttia rakkaasta nykyisyydestä ilman muita ajatuksia. Siihen saakka olin oikeastaan ollut ylimysihminen, jumaloimatta kuitenkaan koskaan Zarathustraa, eikä minulta ollut puuttunut itserakkautta eikä vähä-arvoisempien kansalaisten halveksimista. Nyt opin yhä paremmin ymmärtämään, ettei siinä suhteessa ole mitään rajoja, että vähäpätöisten, sorrettujen ja köyhäin elämä on aivan yhtä monipuolista, vieläpä lämpimämpää, todellisempaa ja mallikelpoisempaa kuin parempiosaisten ja ylhäisten.
Muutoin saavuin Baseliin juuri oikeaan aikaan ottaakseni osaa illanviettoon, joka tapahtui ensikertaa tällävälin naimisiin menneen Elisabethin kodissa. Olin hyvin tyytyväinen, vielä terve ja päivettynyt matkani jälkeen ja muistin joukon kaikellaisia pieniä hauskoja tapahtumia sitte viime näkemän. Kaunis rouva suvaitsi osoittaa minulle erityistä hienoa tuttavallisuutta, ja iloitsin koko illan siitä, että onneni oli varjellut minut myöhään tulleen kosijan ikävästä asemasta. Sillä huolimatta kokemuksistani Italian matkalta oli minulla yhäkin omat pienet epäluuloni naisia kohtaan, sillä yhäkin luulin heidän julmalla ilolla katselevan niitä toivottomia tuskia, joita heihin rakastuneilla miehillä oli kärsittävänä. Erinomaisen valaiseva tällaisen kunniattoman ja piinallisen aseman ymmärtämiseksi on eräs pieni kertomus lasten kouluelämästä, jonka kerran kuulin muutamalta viisivuotiaalta pojalta. Siinä lastenkoulussa, jossa hän kävi, oli käytännössä seuraava merkillinen ja esikuvallinen tapa: Jos joku poikanen oli sattunut tekemään jonkun tavallista raskaampaa laatua olevan kolttosen ja häneltä piti sen vuoksi pudotettaa housut alas, niin määrättiin kuusi pientä tyttöä pitämään tätä vastustelevaa rangaistusvankia rangaistuksen täytäntöönpanoa varten kiinni penkillä tuossa kieltämättä kiusallisessa asemassa. Koska tätä kiinnipitoa pidettiin suurena kunnian ja luottamuksen osoituksena, pääsivät tuosta julmasta riemusta osallisiksi aina ne tytöt, jotka kulloinkin olivat olleet kilteimmät ja parhaimmat. Tuo leikillinen lasten juttu on usein antanut minulle ajattelemista, onpa sellainen kohtalo sattunut osakseni unessa pari kertaa, niin että ainakin unen kautta tiedän, kuinka kurjalle tuntuu olo siinä asemassa.
VII.
Kirjailijatointani en ole juuri koskaan ottanut vakavalta kannalta. Työstäni sain leivän, tein pieniä säästöjä ja lähetin murun isällenikin silloin tällöin. Iloisena vei hän sen vuorostaan kapakkaan, lauloi siellä kaikin mahdollisin äänin ylistystäni ja miettipä jo ruveta vastapalveluksiakin tekemään. Olin nimittäin kerran sanonut hänelle, että ansaitsen leipäni sanomalehtiartikkeleilla. Nyt piti hän minua samallaisena uutistoimittajana, jommoisia on maaseutulehdissä, ja kirjoitti minulle kolme isällistä kirjettä, kertoen tapahtumista, joita hän piti tärkeinä ja joilla hän arveli minun rahaa ansaitsevan. Eräs oli muutaman ladon paloa koskeva, toisessa kerrottiin parin vuorituristin tapaturmaisesta putoamisesta ja kolmannessa kylätuomarin vaalista. Ne oli kirjoitettu jo valmiiksi karkean värikkääseen sanomalehtityyliin ja tuottivat minulle todellista iloa, sillä olivathan ne todistuksia välillämme vallitsevasta ystävällisestä suhteesta ja vuosien perästä ensimäiset kotoa saamani kirjeet. Ne virkistivät minua myöskin sen kautta, että ne olivat itsessään tahtomattansa hienoa pilaa kirjailijatoimestani; ja takaanpa, että kuukausittain ilmoittelin monta kirjaa, jotka eivät olleet läheskään niin tärkeitä kuin nuo maaseudun tapahtumat.
Siihen aikaan ilmestyi pari kirjaa, joiden tekijät tunsin jo Zürichistä alkaen, jolloin he olivat molemmat yläpuolella tavallisten rajojen eläviä runoilijanuorukaisia. Toinen heistä asui nyt Berlinissä ja hänellä oli kerrottavana paljo mehukkaita asioita suurkaupungin kahviloista ja tyttöpaikoista. Toinen oli rakentanut itselleen Münchenin ympäristöön loistavan ylellisen erakonasumuksen, jossa hän vietti aikansa, vaappuen innostuksesta toiseen, milloin neurasteenisissa, itsetutkistelemuksissa, milloin spiritistisissä kokeissa, halveksittavana ja toivotonna. Minun piti arvostella kirjat, ja en voinut olla laskematta arvosteluissani herroista hiukan viatonta pilaa. Neurasteenian tutkijalta tuli vastaukseksi ainoastaan halveksiva, suorastaan ruhtinaallinen kirje. Mutta berliiniläinen nosti asiasta häväistysjutun muutamassa aikakauskirjassa, hänen vakavaa tarkoitustaan ei oltu muka ymmärretty, hän huusi avukseen Zolan ja uskalsi lausua minun muka ymmärtämättömän arvosteluni johdosta moitteen sveitsiläisten muka yleensä itserakasta ja arkipäiväistä henkeä vastaan. Luulenpa, että tuolla miehellä oli ollut ainoa edes jossakin määrin terve ja arvokas kirjallinen kautensa Zürichissä.
Tosin en ollut koskaan ollut mikään erityisempi isänmaallisuudenharrastaja, mutta tämä berliniläisen annos oli minusta kuitenkin jo vähän liian väkevä, ja kirjoitin siis tuolle tyytymättömälle vastaukseksi pitkän epistolan, jossa en juuri pannut vakan alle halveksimistani tuota pöyhkeää suurkaupungin uutuussankaria kohtaan.
Tämä nahina teki minulle hyvää ja pakoitti minut uudelleen tarkemmin tutkimaan käsitystäni nykyaikaisesta sivistyselämästä. Se työ oli vaikea ja pitkällinen sekä päättyi hyvin vähän virkistäviin tuloksiin. Kirjani ei menetä mitään, vaikka vaikenemalla ne sivuutankin.
Mutta nämä mietteet saivat minut samalla lähemmin tarkastelemaan itseäni ja kauan suunniteltua elämäntyötäni.
Kuten olen selittänyt oli tarkoitukseni tehdä jossain suuremmassa runoelmassa luonnon mykkä elämä nykypäivän ihmisille rakkaammaksi ja läheisemmäksi. Tahdoin opettaa ihmisen kuulemaan maan sydämensykintää, ottamaan osaa kaikkeuden elämään ja unohtamaan oman pienen kohtalonsa kera taistellessaan, ettemme ole itsestämme syntyneitä jumalia, vaan maailman kaikkeuden lapsia ja osia. Halusin muistuttaa ihmisille sitä, että virrat, meret, kiitävät pilvet ja myrsky ovat, samoinkuin runoilijan laulut ja öittemme unet, kaipuun vertauksia ja esikuvia, jotka jännittävät siipiään taivaan ja maan välillä ja joiden päämääränä on päästä epäämättömään varmuuteen siitä, että kaikilla, joissa elämää on, on myös maailman kansalaisoikeus ja kuolemattomuus. Jokaisen olennon ydin on varma tästä oikeudestaan, se on jumalan lapsi ja lepää pelotta ijankaikkisuuden helmassa. Mutta kaikki, mikä meissä on pahaa, sairasta, turmeltunutta, vastustaa tätä uskoa ja uskoo kuolemaan.
Mutta tahtoisin myös opettaa ihmiset huomaamaan, kuinka tästä veljellisestä rakkaudesta luontoa kohtaan pulppuaa esiin elämänilon lähde; tahtoisin saarnata katsomisen, kulkemisen, nauttimisen, käsillä olevan hetken riemua. Tahtoisin antaa vuorten, merten ja vihreitten saarien puhua heille mahtavalla viehättävällä kielellään ja tahtoisin pakoittaa heidät näkemään, kuinka suunnattoman monipuolinen ja vilkas elämä päivittäin kukoistaa sekä kuohuu teidän talojenne ja kaupunkien ulkopuolella. Tahtoisin päästä siihen, että häpeäisitte tietäessänne enemmän ulkomaisista sodista, muodista, juoruista ja kirjallisuudesta kuin keväästä, joka teidän kaupunkeinne edessä puhkeaa hillittömään monipuolisuuteensa, kuin virrasta, joka siltainne alatse juoksee tahi kuin metsistä ja ihanista niityistä, joiden läpi junamme kiitävät. Tahtoisin kertoa teille siitä unohtumattomien kultaisten nautintojen sarjasta, jonka minä erakko ja huono elämäntaituri tässä maailmassa olen löytänyt ja haluaisin, että te, jotka kenties olette onnellisempia ja iloisempia kuin minä, tekisitte tässä maailmassa vielä iloisempia löytöretkiä.
Ja ennenkaikkea haluaisin kätkeä sydämiinne rakkauden kauniin salaisuuden. Toivoisin voivani opettaa teitä olemaan veljiä kaikelle eläväiselle, täyttämään sydämenne siihen määrään rakkaudella, ettette enää pelkäisi kärsimyksiä ja kuolemaa, vaan ottaisitte ne vastaan vakavina sisaruksina, jos ne teidän luoksenne saapuisivat. Tämän kaiken haluaisin esittää, en hymneissä ja korkeissa lauluissa, vaan koruttomasti, todenmukaisesti ja asiallisesti, kertoa kuten kotiin palaava matkalainen kertoo toverilleen kokemuksiaan.