Part 8

"Olette vuoristolainen", sanoi hän. "Kuulisin kernaasti Teidän kertovan jotakin sieltä. Veljeni kertoi, että teidän kylässänne on vaan yksi ainoa sukunimi, Camenzind. Onko totta?"

"Melkeinpä", murahdin. "On siellä kuitenkin Füssli-niminen leipuri. Ja kapakoitsija, nimeltä Nydegger."

"Ja muutoin paljaita Camenzindeja! Kaikki sukua keskenään?"

"Enemmän tahi vähemmän."

Näytin hänelle katsomaani piirustusta. Hän otti sen ja huomasin hänen sitä jokseenkin ymmärtävän. Sanoin sen hänelle.

"Kehutte minua", naurahti hän, "mutta aivan kuten koulumestari."

"Ettekö tahdo kuvaa katsoa?" kysyin hiukan karkeasyisesti. "Panen sen muutoin pois."

"Mitä se kuvaa?"

"San Clementin laaksoa."

"Missä?"

"Fiesolen luona."

"Olette käynyt siellä?"

"Monta kertaa."

"Minkä näköinen on laakso? Tämä tässä on vaan osa siitä."

Muistelin. Tuo vakava, jylhänkaunis maisema ilmestyi silmieni eteen ja suljin silmäni pidättääkseni sen luonani. Vasta hetkisen kuluttua saatoin ruveta puhumaan, ja minuun teki hyvän vaikutuksen se, että hän malttoi olla niin kauan hiljaa. Hän ymmärsi minun muistuttelevan maisemaa mieleeni.

Kuvailin San Clementin laakson, miltä se näyttää kesäisen iltapäivä-auringon paahtamana, mykkänä, kuivana, suurenmoisena. Lähellä Fiesolessa harjoitetaan teollisuutta, kudotaan koreja ja olkihattuja, myödään muistitavaroita tahi appelsiineja, pidetään matkailijaa tahi kerjätään häneltä. Kauempana laaksossa on Florens, kätkien itseensä kuohuaallon vanhaa ja uutta elämää. Clementistä ei näy kumpaakaan. Taiteilijat eivät ole siellä työskennelleet, roomalaiset eivät ole sinne rakentaneet, historia on unohtanut köyhän laakson. Mutta siellä taistelee aurinko ja sade maan kanssa, siellä pysyttelevät koukkuiset piniat vaivaloisesti hengissä, ja pari sypressiä tunnustelee hiutuneilla latvoillaan ilman merkkejä, lieneekö vihamielinen myrsky lähestymässä, lyhentääkseen heidän tylyn elämänsä, josta he janoovin juurin kiinni pitävät. Väliin vaeltaa sivu läheisistä meijerikartanoista tuleva härkävaljakko, tahi retkeilee sen läpi Fiesoleen talonpoika perheineen, mutta ne ovat kuitenkin satunnaisia vieraita, ja talonpoikaisvaimojen punaiset puserot, vaikkakin muutoin hauskan ja vapaan näköisiä, häiritsevät täällä ja saavat huoleti pysyä kaukana syrjässä.

Kertoilin, kuinka nuorukaisena ystäväni kanssa niillä seuduilla vaelsin, makasin sypressien juurella ja nojauduin niiden ohkaista runkoa vastaan; kuinka tuon omituisen laakson suruisan kaunis yksinäisyyslumo muistutti kotiseutuni luonnon mieleeni.

Olimme hetkisen vaiti.

"Olette runoilija", sanoi tyttö.

Hymyilin pilkallisesti.

"Tarkoitan hiukan toista", jatkoi hän. "Ette ole runoilija siksi, että kirjoitatte novelleja ja muuta semmoista. Siksi vaan, että ymmärrätte luontoa ja rakastatte sitä. Mitäpä useimmat ihmiset siitä välittävät, jos puu humisee tuulessa tahi vuori hehkuu auringonpaahteessa? Mutta Te löydätte siinä elämää, jossa voitte elää mukana."

Vastasin siihen, ettei kukaan voinut "luontoa ymmärtää", että kaiken hakemisen, ymmärtämisen halun palkaksi saapi vaan pysähtyä ongelmia arvaamaan ja suremaan. Auringonvalossa oleva puu, mureneva kivi, eläin, vuori, niillä on elämänsä, historiansa, ne elävät, kärsivät, uhmaavat, nauttivat, kuolevat, mutta me emme niitä ymmärrä.

Puhuessani ja iloitessani hänen kärsivällisestä, hiljaisesta tarkkaavaisuudestaan, rupesin häntä katselemaan. Hänen katseensa oli suunnattu minuun eikä väistynyt oman katseeni tieltä. Kasvot olivat aivan rauhalliset, hartaat ja niillä kuvastui tarkkaava jännitys. Hän kuunteli melkein kuin lapsi. Ei, vaan kuten aikainen ihminen, joka unehtuu kuuntelemaan, ja saa tietämättään lapsen katseen silmiinsä. Ja häntä katsellessani huomasin vihdoin lapsellisella löytäjän ihastuksella, että hän oli hyvin kaunis.

Lakattuani puhumasta oli neitokin vaiti. Sitten säpsähti hän hereille ja tuijotti siristäen silmiään lampunvaloon.

"Mikä olikaan nimenne, neiti?" kysäsin, ajattelematta paljo, miksi.

"Elisabeth."

Hän meni ja sai pian ruveta soittamaan pianoa. Hän soitti hyvin. Mutta tullessani lähemmäs huomasin, ettei hän enää ollutkaan niin kaunis.

Mennessäni kotimatkalla alas talon mukavia vanhanaikaisia portaita, kuulin parin etehisessä pukeutuvan maalarin keskustelusta muutaman sanan.

"Kas sitä, on koko illan vaan seurustellut ihanan Lisbethin kanssa", sanoi toinen ja nauroi.

"Hiljaisessa vedessä --!" tuumi siihen toinen. "Huonoimpaan hän ei käsiksi käynytkään."

Nuo apinat keskustelivat siis jo asiasta. Huomasin äkkiä paljastaneeni, vaikkakin vasten tahtoani, tuolle oudolle nuorelle neidolle sydänmuistojani sekä melkoisen osan sielunelämääni. Miten olin sen tehnyt? Ja pahat kielet heti saapuvilla!

Menin tieheni enkä käynyt talossa kuukausimääriin. Sattumalta juuri toinen noista nuorista maalareista kerran minulle kadulla siitä huomautti.

"Miksi ette käy siellä enää?"

"En voi sietää tuota kirottua juoruamista", vastasin.

"Niin, ne meidän naiset", naurahti mies.

"Ei", vastasin, "tarkoitan herroja ja erittäinkin juuri herroja maalareita."

Näinä kuukausina näin Elisabethiä ainoastaan muutamia kertoja kadulla, kerran myymälässä ja kerran taidekokoelmissa. Hän oli tavallisesti hyvin sievä, mutta ei kaunis. Hänen ylenmäärin solakan vartalonsa liikkeet olivat hiukat: omituiset, ne pukivat häntä ja tekivät hänet huomatuksi, mutta monesti saattoivat ne näyttää myös liioitelluilta ja teeskennellyiltä. Tuona kertana taidekokoelmissa oli hän hyvin kaunis, ylen kaunis. Hän ei huomannut minua. Istuin lepäämässä syrjempänä ja katselin luetteloa. Hän seisoi läheisyydessäni kokonaan vaipuneena erästä Segantinin suurta taulua tarkastamaan. Se esitti paria laihalla pellolla työskentelevää talonpoikaistyttöä, heidän takanaan kohosi jyrkkiä terävähuippuisia vuoria, muistuttaen alppiryhmää, yllä kaareutui viileä, kirkas taivas ja taivaalla sanomattoman nerokkaasti maalattu, norsunluunvärinen pilvi. Ensi silmäyksellä herätti pilvi huomiota omituisen, säännöttömän, kutoutuneen muodostuksensa kautta; näki, miten tuuli oli juuri sitä pyöritellyt ja survonut ja miten se nyt alkoi kohota ja hitaasti liitää pois. Nähtävästi ymmärsi Elisabeth pilven, sillä hän oli kokonaan vaipunut sitä katsomaan. Hänen kasvoillaan heijastui jälleen hänen muutoin salassa oleva sielunsa, hiljainen hymy loisti hiukan suurentuneista silmistä, kapea suu lauhtui lapsellisen pehmeäksi, ja nuo ylenviisaat rypyt silmäkulmien väliltä tasoittuivat. Suuren taideteoksen kauneus ja totuus pakoitti hänenkin sielunsa paljastamaan kauneutensa ja todellisen laatunsa.

Istuin hiljaa siinä vierellä, katsellen kaunista Segantinin pilveä, ja siitä ihastunutta kaunista tyttöä. Sitten pelkäsin, että hän kääntyisi, näkisi minut ja tulisi puhuttelemaan sekä kadottaisi jälleen kauneutensa, jätin salin hiljaa ja nopeasti.

Niihin aikoihin alkoi mykän luonnon minussa herättämä ilo ja suhteeni siihen muuttua. Yhä vieläkin harhailin kaupungin satumaisen kauniissa ympäristössä, mieluiten Jura-vuorten puolella. Yhä näin metsien, vuorten, ruohokenttien, hedelmäpuiden ja pensaiden odottavan jotakin. Kenties minua, mutta ainakin rakkautta.

Niin aloin heitä rakastaa. Tunsin niiden hiljaista kauneutta kohtaan voimakasta, janoavaa kaipuuta. Hämärästi tunsin minäkin sydämessäni heräävän syvän elämänhalun ja kaipuun tunteen, kaihoten halasin tietoisuutta, ymmärrystä ja rakkautta.

Useat sanovat "rakastavansa luontoa". He tarkoittavat sillä, ettei heillä ole mitään sitä vastaan saada silloin tällöin tuntea sen tarjoomia suloja. He menevät ulos ja iloitsevat maan kauneudesta, polkevat niityt, repivät irti oksia ja kukkia, heittääkseen ne kohta taas pois tahi viedäkseen ne kotiansa kuihtumaan. Siten rakastavat he luontoa. Sunnuntaina kauniilla ilmalla muistavat he tämän rakkautensa ja ovat sitten liikutettuja siitä, että heillä on niin hyvä sydän. Eihän heidän tarvitsisi puuttua mihinkään tuommoiseen, sillä "onhan ihminen luomakunnan kruunu". Niinpä kylläkin, kruunu!

Yhä ahnaammin kuroittelin siis nähdäkseni asioiden ydinuumeniin. Kuulin tuulen soittavan puiden latvoissa monin äänin, kuulin purojen pauhaavan onkaloissa ja virtain vaeltavan hiljaista tietään tasankojen läpi, ja tiesin, että nuo äänet ovat jumalan puhetta, että se, joka ymmärtäisi tuon kauniin, aikojen alusta kaikuneen kielen, olisi samalla löytänyt paratiisin. Kirjat tietävät tästä vähän, ainoastaan raamatussa on luettavana tuo ihmeellinen sana eläinten "mykästä huokauksesta". Kuitenkin aavistin, että tämä käsittämätön vaikutus oli kaikkina aikoina vallannut ihmisiä aivan samoin kuin minut nyt, he olivat jättäneet työnsä, paenneet hiljaisuuteen, kuunnellakseen luomisen laulua, katsellakseen pilvien teitä ja ojentaakseen rukoilevat kätensä sammumattomalla kaipuulla ijankaikkisuutta kohti -- he olivat erakoita, katujia, pyhimyksiä.

Oletko ollut koskaan Pisan Camposantossa? Sen seinät on koristettu vaalenneilla kuvilla menneiltä vuosisadoilta, ja eräs niistä kuvaa muutaman erakon elämää Theban erämaassa. Tuosta lapsellisesta kuvasta hohtaa vielä tänään, huolimatta vaalenneista väreistä, niin autuas rauha, että äkkiä tunnet piston sydämessäsi ja sinussa herää vaativa halu itkeä itsesi puhtaaksi synneistäsi ja saastaisuudestasi jossain pyhässä kaukaisuudessa, josta et enää takaisin saapuisi. Lukemattomat taiteilijat ovat koettaneet tulkita kaihonsa hartaissa kuvissa, ja joku Ludvig Richterin pieni palanen laulaakin sinulle samoja tunteita kuin Pisan freskot. Miksikä maalasi Tizian, joka muutoin on niin samanaikaisuuden ja ruumiillisuuden ystävä, kuitenkin monta kertaa kirkkaisiin ja selviin kuviinsa kirkkaimman avaruuden sinen pohjaksi? Se on ainoastaan kaistale hyvää tummansinistä, ei voi nähdä, tarkoittaako se kaukaisia vuoria, vai rajatonta avaruutta. Tizian, realisti, ei sitä itsekään tiennyt. Hän ei tehnyt sitä väriharmonian vuoksi, kuten taidehistorioitsijat väittävät, vaan se oli hänen kunnianosoituksensa tuolle sammumattomalle, joka salattuna eli tämänkin iloisen ja onnellisen ihmisen sielussa. Samaten on minusta kaikkien aikojen taide koettanut pukea puheeksi jumaluuden mykkää vaatimusta.

Kypsemmin, kauniimmin ja kuitenkin paljoa lapsellisemmin toi sen esiin pyhä Fransiskus. Vasta silloin ymmärsin hänet täydellisesti. Hänen rakkautensa jumalaan oli samalla rakkautta koko maailmaan, kasveja, tähtiä, eläimiä, tuulta ja vettä kohtaan, siinä oli hän edellä koko keskiajasta, Dantestakin ja tulkitsi ajattomasti inhimilliset tunteet. Hän kutsuu kaikkia luonnon voimia ja ilmiöitä rakkaiksi veljikseen ja sisarikseen. Kun lääkärit kerran hänen myöhempinä vuosinaan määräsivät, että hänen piti polttaa ohimoaan hehkuvalla raudalla, nimitti hän keskellä sairauden ja kidutuksen tuskaa raudan hehkua "tuleksi, rakkaaksi veljekseen".

Ruvetessani nyt rakastamaan luontoa persoonallisesti, kuulemaan sitä kuin toveria ja matkakumppania, joka puhuu vierasta kieltä, oli raskasmielisyyteni myös tosin ei parannut, mutta jalostunut ja puhdistunut. Korvani ja silmäni terottuivat, opin eroittamaan hienoja värinöitä ja eroituksia, ja halusin kuulla yhä lähempää ja selvemmin koko elämän sydämenlyöntejä, niitä ehkä kerran ymmärtää ja kenties kerran saada lahjat, millä suoda niille runollinen ilmitulomuoto, että muutkin pääsisivät niitä lähestymään ja ymmärtämään, sekä käymään ainoan todellisen virkistyksen, puhtauden ja lapsen mielen lähteellä. Se oli toivomus, unelma -- --, en tiennyt, toteutuisiko se koskaan, siksi pidin siitä, mikä lähinnä oli, rakastamalla kaikkea näkyväistä ja totuttelemalla siihen, etten mitään asiaa enää kohdellut välinpitämättömästi ja halveksivasti.

En voi kuvata, kuinka uudistavasti ja lohduttavasti tämä vaikutti väsyneeseen elämääni. Ei löydy mitään jalompaa ja onnellisempaa maailmassa, kuin äänetön, kestävä, intohimoton rakkaus, ja minulla ei ole sydämellisempää toivomusta kuin että jotkut lukijoistani, tahi kaksi, tahi ainoastaan yksi, tahtoisi oppia tuntemaan tämän minun kehoitukseni johdosta tuota puhdasta ja autuaaksi tekevää taitoa. Monet tuntevat sen luontaisesti ja harrastavat sitä itsetiedottomasti, he ovat jumalan mielikkejä, hyviä lapsia ihmisten seassa. Monet ovat oppineet sen tuntemaan vaikeiden kärsimysten aikoina -- ettekö ole huomanneet, kuinka rampojen ja kurjien katse on ylevä, hiljainen, loistava? Ellette tahdo kuulla minua ja koruttomia sanojani, niin käykää niiden luo, joidenka himoton rakkaus on voittanut ja kirkastanut tuskat.

Surettavan kaukana olen tästä täydellisyyden asteesta, jonka olen löytänyt monessa marttyyrissä. Mutta näinä vuosina oli minulla useimmiten lohdutuksenani se varma usko, että tiesin varman tien sinne päästäkseni.

Sanomattakin on selvää, etten aina käynyt sitä tietä, vaan jäin useinkin matkan varrelle kaikille penkeille istumaan enkä jättänyt monta pahaa mutkatietäkään koettamatta. Kaksi itsekästä ja voimakasta taipumusta taisteli minussa oikeata rakkauttani vastaan. Olin juoppo ja ihmisvihaaja. Tosin rajoitin viinimäärääni tuntuvasti, mutta joka toinen viikko houkutteli tuo liehakoiva jumala minut heittäytymään hänen helmaansa. Tuskin koskaan on kuitenkaan tapahtunut, että olisin jäänyt öisin kadulle makaamaan tahi tehnyt muita sellaisia yötöitä, sillä viini rakasti minua ja houkutteli minut ainoastaan niin pitkälle, että sen henget pääsivät parhaiten kanssani ystävälliseen keskusteluun. Joka juopottelun jälkeen vaivasi minua pitkät ajat paha omatunto. Mutta lopultakaan en voinut lakata kokonaan lempimästä viinin jumalaa, jonka palvelukseen olin perinyt vahvat taipumukset isältäni. Vuosikausia olin tätä perintöä huolellisesti ja hartaasti säilyttänyt ja omistanut sen itselleni perusteellisesti, sen vuoksi pääsin nyt pälkähästä tekemällä taipumukseni ja omantuntoni välillä puoleksi vakavan, puoleksi leikillisen sopimuksen. Pyhän Assisilaisen kiitoslauluun pääsi mukaan myös "viini, minun rakas veljeni".

VI.

Paljoa vaarallisempi oli toinen paheeni. Ihmiset eivät tuottaneet minulle iloa ollenkaan, elelin erakkona ja olin aina valmis pilkkaamaan ja halveksimaan inhimillisiä asioita.

Alottaessani uutta elämääni en alussa tuota huomannut. Mielestäni tein oikein jättämällä ihmiset omaan rauhaansa ja omistamalla sydämellisyyteni, harrastukseni ja osanottoni yksistään luonnon mykälle elämälle. Se täyttikin sydämeni alussa kokonaan.

Öisin pannessani nukkumaan muistin äkkiä jonkun kukkulan, metsänreunustan tai valiopuuni, jota en ollut pitkään aikaan käynyt tervehtimässä. Nyt oli se yksin yön tuulessa, unelmoi, uinui ehkä, voihki ja liikutti oksiaan. Miltä näyttänee se nyt? Jätin kotini ja menin sen luo, näin sen vähäpätöisen varren pimeydessä seisovan, katselin sitä hämmästyneellä sydämellisyydellä ja painoin siitä muistiini hämärtävän kuvan.

Nauratte tälle. Kentiesi oli tämä rakkaus harhaan mennyttä, mutta turhaan tuhlattua se ei ollut. Mutta miten saatoin tämän kautta löytää tien ihmisrakkauteen?

Kun alku vaan on tehty, seuraa muu paras heti itsestään jäljessä. Yhä lähempänä ja yhä mahdollisempana kuvastui minulle aate suuresta runoelmastani. Ja jos rakkaudessani kerran kehittyisin siihen, että voisin runoilijana kerran puhua metsien ja virtain kieltä, niin ketä varten se sitten tapahtuisi? Ei omia rakkaitani varten, vaan ennen muita kaikkia ihmisiä varten, joiden johtaja ja rakkauden opettaja halusin olla. Ja näitä ihmisiä kohtaan olin raaka, pilkallinen ja tyly. Huomasin tuon ristiriidan ja että oli välttämätöntä ryhtyä taistelemaan tuota katkeraa vierastumista vastaan ja osoittaa ihmisiäkin kohtaan veljellisyyttä. Ja se oli vaikeaa, sillä yksinäisyys ja kohtalo olivat juuri siinä suhteessa tehneet minut paatuneeksi ja pahaksi. Eihän riittänyt se, että koetin olla vähemmin karkea kotona ja ravintolassa ja ystävällisesti tervehdin jotakin vastaantulijaa. Muutoin näin jo tästä, kuinka hyväksi olin suhteeni ihmisiin suolannut, sillä minun ystävällisyydenosoitteet otettiin kylmästi ja epäluuloisesti vastaan, tahi pidettiin niitä pilkkana. Pahinta oli, etten ollut vuoteen avannut tuon oppineen, ainoan tuttavani ovea, ja huomasin välttämättömäksi ennen kaikkea uudestaan mennä sinne kolkuttamaan ja hankkia siten jälleen pääsy senlaatuiseen seuraelämään.

Pilkkaamani ihmiskunta auttoi minua tässä melkoisesti. Tuskin olin kerennyt muistella mieleeni tuon talon, kun näin hengessä Elisabethin, yhtä kauniina kuin hänen seisoessaan Segantinin pilveä katsomassa, ja huomasin äkkiä, että hänellä olikin ollut suuri osa kaipuussani ja sydämeni synkkyydessä. Ja tapahtuipa, että ensikerran vakavasti ajattelin pyytää naisen kättä omakseni. Siihen saakka olin ollut niin varma täydellisestä kykenemättömyydestäni avioliittoon, että olin kohdellut itseäni purevalla ivalla siinä suhteessa. Olin runoilija, vaeltaja, juomari, yksivaljakko! Nyt luulin huomanneeni, että kohtaloni tahtoi avata minulle tien ihmisten yhteyteen antamalla sillaksi rakkaudesta perustetun avioliiton. Kaikki näytti niin houkuttelevalta ja varmalta! Että Elisabeth tunsi osanottoa minua kohtaan, sen olin huomannut ja nähnyt; myös oli hän olennoltaan tunteellinen ja jalo. Mietin, kuinka jutellessamme San Clementistä ja sittemmin Segantinin edessä hänen kauneutensa oli ikäänkuin herännyt eloon. Taiteesta ja luonnosta olin taas itse kerännyt vuosien kuluessa rikkaan sisällisen omaisuuden. Minä opettaisin hänet näkemään tuon kaikkialla uinuvan kauneuden, ympäröisin hänet niin totuudella ja kauneudella, että hänen kasvonsa ja sielunsa unohtaisivat kaikki epäsoinnut ja voisivat kehittyä edellytystensä mukaiseen kukoistukseen. Harvinaista kyllä en huomannut sitä koomillisuutta, jota äkillisessä muutoksessani kyllä oli. Minusta erakosta ja ärmätistä oli tullut yhdessä yössä rakastunut hupakko, joka uneksui aviollisesta onnesta ja oman kodin rakentamisesta.

Mitä kiiruimmiten menin siis uudelleen vieraanvaraiseen taloon ja minut otettiin vastaan ystävällisillä moitteilla. Menin sinne usein ja muutamien käyntien jälkeen tapasinkin siellä Elisabethin. Oi miten hän oli kaunis! Hän näytti siltä kuin olin kuvitellut hänen näyttävän lemmittynäni: kauniilta ja onnelliselta. Tunnin verran sain nauttia hänen läsnäolonsa iloista kauneutta. Hän tervehti minua ystävällisesti, jopa sydämellisestikin ja jonkunmoisella avomielisellä ystävyydellä, joka teki minut onnelliseksi.

* * * * *

Muistatteko vielä tuota iltaa, jolloin olimme järvellä venheessä soutelemassa, punaiset paperilyhdyt loistivat, soittoa kuului ja rakkaudentunnustukseni tukahtui alkuunsa? Se oli naurettava ja surullinen kohtaus rakastuneen pojan rakkaudentarinassa.

Naurettavampi ja -- surullisempi on rakastuneen miehen Peter Camenzindin rakkaudentarina.

Sivumennen sain kuulla, että Elisabeth oli mennyt aivan äskettäin kihloihin. Onnittelin häntä, tutustuin hänen sulhaseensa, joka tuli häntä noutamaan ja onnittelin häntäkin. Koko illan oli kasvoillani hyvänsuopa holhoojan hymy, minulle itselleni vastenmielinen kuin naamio. Jälkeenpäin en mennyt metsään enkä kapakkaan, vaan istuin kotona vuoteellani, katsoin lamppua, kunnes se rupesi käryämään ja sammui, hämmästyneenä, ukkosen iskemänä, kunnes vihdoin tietoisuuteni alkoi palata. Silloin levisi jälleen ylleni tuskan ja epätoivon tumma verho, makasin vuoteellani pienenä, heikkona ja murrettuna, ja nyyhkytin kuin pieni poika.

Sitten kokosin tavarani, menin aamulla rautatieasemalle ja matkustin kotia. Halusin jälleen kiipeillä Senn-alpeilla, muistella lapsuuteni aikaa ja nähdä, oliko isäni vielä elossa.

Olimme vierastuneet toisistamme. Isäni oli kokonaan harmaantunut, käynyt hiukan kumarammaksi. Hän kohteli minua melkeinpä arasti, ei kysellyt mitään, ja näytti olevan tuloni johdosta sekä hämmästynyt että hämillään. Tupa oli hänellä vielä, mutta niityt ja karjan oli hän myönyt, hän eleli pienistä koroistaan ja teki pikkutöitä siellä täällä.

Jäätyäni yksin menin sille paikalle, jossa ennen oli äitini vuode ollut, ja menneisyys vaelsi ohitseni leveänä, rauhallisena virtana. En ollut enää mikään nuorukainen, ja ajattelin, kuinka nopeasti vuodet vierivät, pian tulisi minustakin kumara, harmaahapsi-äijä ja kallistuisin katkeraan kuolemaan. Tuossa pienessä tuvassa, jossa kaikki oli melkein entisellään, jossa pienokaisena olin ollut, latinaa lukenut ja äitini kuolemaa katsonut, juoksivat aatokset niin rauhallisen luonnollisesti. Kiitollisuudella muistelin kaikkia nuoruuteni rikkauksia, muistaen vihdoin Florensissa oppimani Lorenzo Medicin runon:

Quant e bella giovinezza, Ma si fugge tuttavia. Chi vuol esser lieto, sia: Di doman non 'e certezza.

[Kuinka ihana on nuoruus, vaikkakin se alati meitä pakenee. Ken tahtoo olla onnellinen, hän älköön huoliko huomisesta päivästä.]

ja samalla kummastellen, kuinka Italian muistot, historia ja aatokset hengen rajattomasta valtakunnasta johtuivat mieleen vanhan kodin kurkihirren alla.

Annoin sitten isälleni vähän rahaa. Illalla menimme kapakkaan, jossa kaikki kävi samoin kuin kerran ennenkin, paitsi että nyt minä maksoin ja että isäni, puhuessaan tähtiviinistä ja sampanjasta vetosi minun kokemukseeni sekä että minä siedin enemmän kuin hän. Kysyin sitä vanhaa talonpoikaisäijää, jonka päälle olin kaatanut viiniä. Hän oli ollut vitsiniekka ja tempputaituri, mutta oli kuollut aikoja sitten ja hänen viiksiensä päälle alkoi jo ruoho kasvaa. Join waadtlantilaista, kuuntelin keskustelua, kerroin sanasen joukkoon, ja kun kotia mennessämme yöllä kuutamossa isäni humalapäissään yhä puhui ja viittoili, valtasi minut aivan omituinen ennen tuntematon lamauksen tunne. Entisyyden kuvat ympäröivät minua yhä, eno-Konrad, Rösi Girtanner, äiti, Rikhard, Aglietti, ja minä katselin niitä kuin kaunista kuvakirjaa, jonka kuvien kauneutta ja hienoutta ei voi kyllin ihailla, mutta jotka todellisuudessa eivät ole puoleksikaan sen arvoiset. Kaikki tuo oli sohisten solahtanut ohitseni, mennyt ja melkein unohtunut, ja ilmestyi jälleen niin selvään silmieni eteen: puoli elämääni oli säilynyt muistissani tahtomattani.

Vasta kotia tultuamme, kun isäni vihdoin vaikeni ja nukkui, ajattelin Elisabethia. Vielä eilen oli hän minua tervehtinyt, olin häntä ihaillut ja toivottanut hänen sulhaselleen onnea. Tuntui kuin olisi siitä kulunut pitkä aika. Mutta tuska heräsi, yhtyi hereille häirittyihin muistoihin ja pudisti itsekästä ja huonoa sydäntäni kuin föhn-tuuli tärisevää, rapistunutta olkimajaa. En voinut olla kotona. Menin alakerran ikkunasta ulos, läpi puutarhan rantaan, irroitin turvattoman purren ja sousin hiljaa järven sumuiseen yöhön. Juhlallisen hiljaisina vartioivat ympärillä hopeaisen sumun peittämät alpit, melkein täysikehäinen kuu loisti kalpeana sinertävässä yössä yli mustien alppien terävien huippujen. Oli niin hiljaista, että saatoin kuulla kaukaa Senn-alpeilta vesiputouksen kohinan. Kotiseutuni ja nuoruuteni henget koskettivat minua kalpeilla siivillään, täyttivät kokonaan pienen purteni ja osoittelivat rukoilevasti ojennetuin käsin ja tuskallisin, käsittämättömin ilmein.

Mitä merkitystä oli elämälläni ollut ja miksi oli osalleni sattunut niin paljo iloa ja tuskaa? Miksi olin janonnut kaunista ja totta, kun yhäkin vielä janon tuskia sain kärsiä. Miksikä olin uhmaillen kyyneliä vuodattanut, lempeä ja tuskaa kärsinyt noiden ihanien naisten vuoksi, minä, joka tänään taaskin painoin pääni alas häpeästä ja hyljätyn rakkauden vuodattamista kyynelistä? Ja miksi oli jumala käsittämättömässä viisaudessa luonut sydämeeni tuon polttavan rakkaudenkaihon, koska hän kuitenkin oli määrännyt minut elämään yksinäisenä ja osattomana.

Vesi lorisi hiljaa keulan edessä ja tippui airoista hopeasateena, äänettöminä vartioivat ympärillä vuoret ja rotkojen sumumeren yllä loisti kalpeana viileä kuu. Nuoruuteni henget seisoivat vaieten ympärilläni ja katsoivat minuun syvillä silmillään hiljaa ja kysyvästi. Olin näkevinäni niiden joukossa myös kauniin Elisabethin, ja hän olisi rakastanut minua ja tullut omakseni, jos olisin saapunut oikeaan aikaan.