Part 7

Siinä kertomus nuoruudestani. Sitä ajatellessani tuntuu minusta, ikäänkuin olisi se ollut lyhyt kuin kesäyö. Hiukan musiikkia, hiukan henkevyyttä, hiukan rakkautta, hiukan turhuutta -- mutta kaunista, rikasta ja väriloistokasta kuin Eleusiin juhlat.

Ja sammui äkkiä ja köyhänä kuin kynttilä tuulessa.

Zürichissä jätin Rikhardin hyvästi. Kaksi eri kertaa tuli hän vielä rautatievaunusta minua suutelemaan, ja nyökytti ikkunasta sydämellisesti päätään.

Kaksi viikkoa myöhemmin hukkui hän uidessaan erääseen naurettavan pieneen Etelä-Saksan jokeen. En kerinnyt häntä enempää nähdä, en ollut hautajaisissa saapuvilla, kuulin kaikki vasta pari päivää myöhemmin, kun hän jo arkussaan maassa makasi. Kotona kammiossani makasin pitkänäni lattialla, kiroten jumalaa ja elämää kauheilla, halpamaisilla häväistyssanoilla, itkien ja raivoten. En ollut siihen saakka koskaan ajatellut, että ainoa varma säästöni näiltä vuosilta oli ystävyyssuhteeni. Sekin oli nyt loppunut.

Kauan en sietänyt olla kaupungissa, jossa päivittäin muistot heräsivät sydämessäni ja ryöstivät minulta elämänhalun. Tuli mitä tahansa -- yhtä minulle; sieluni ydin oli sairas ja minä inhosin kaikkea elämää. Yhteen aikaan oli tuskin luultavaa, että rikkiraastettu olemukseni jälleen pääsisi kohonemaan ja uusin purjein kiitämään kohden miehuuden vuosien onnea. Tuntui jumalan tahdolta, että olin antanut puhtaalle ja iloiselle ystävyydelle parhaan osan olemuksestani. Kuten kaksi kevyttä ruuhta olimme rinnakkain kiitäneet eteenpäin, ja Rikhardin purressa oli juuri se monipuolisuus, keveys, onnellisuus, rakastettavuus, josta silmäni eli, johon luotin ja jonka uskoin tempaavan minutkin mukaansa ihaniin päämääriin. Lyhyellä hätähuudolla upposi hän ja ilman peräsintä ajelehdin nyt minä äkkiä pimentyneellä ulapalla.

Minun olisi pitänyt kestää tuo kova koettelemus, kohottaa katseeni tähtiä kohden ja uudella vauhdilla ryhtyä taistelemaan elämänkruunusta, taistelemaan ja harhailemaan. Olin uskonut ystävyyteen, naisenrakkauteen, nuoruuteen. Kun nyt niistä toinen toisensa jälkeen oli minut jättänyt, niin miksi en uskonut jumalaan ja antautunut hänen voimakkaan kätensä johdettavaksi? Mutta minä olin alati vaan penseä ja ynseä kuten lapsi sekä odottelin yhä vaan sitä oikeata elämää, että se myrskyten karkaisi kimppuuni, tekisi minusta ymmärtäväisen ja kypsyneen sekä veisi minut kotkan siivin kohti todellista onnea.

Mutta viisas ja säästäväinen elämä vaikeni visusti ja antoi ajelehtia. Se ei lähettänyt tielleni myrskyjä eikä tähtiä, vaan odotti, kunnes minusta taas oli tullut pieni ja kärsivällinen, ja kunnes uhkamielisyyteni oli murtunut. Se antoi minun vaan näytellä ylpeyden ja paremman tiedon narripeliä, ei ollut siitä tietääkseenkään ja odotti, kunnes karkuun juossut lapsi taas löytäisi äitinsä.

V.

Nyt alkaa se ajanjakso elämässäni, joka on melkoisesti vilkkaampi ja kirjavampi kuin tähän saakka kulunut osa, ja joka kyllä kelpaisi aiheeksi vaikka johonkin muotiromaaniin. Minun olisi siis kertominen siitä, kuinka minut valittiin erääseen saksalaiseen sanomalehden toimittajaksi. Miten silloin soin kynälleni ja pahalle suulleni liian paljon vapautta ja miten minua siitä syystä moitittiin ja mestaroitiin. Mitenkä sitten jouduin juopon kirjoihin ja lopuksi myrkyllisten riitojen perästä, annoin lähettää itseni Parisiin kirjeenvaihtajaksi. Ja miten vihdoin elin mustalaiselämää tuossa kirotussa pesässä, ajelehdin tuuliajolla ja poltin väkevää tupakkaa monella eri alalla.

En tee sitä pelkuruudesta, jos näytänkin tällä kohdalla pitkää nenää niille arvoisille lukijoilleni, jotka mahdollisesti sikamaisuuksia rakastavat, ja sivuutan tämän lyhyen ajanjakson ilman muuta. Tunnustan eksyneeni harhatieltä toiselle, nähneeni kaikellaista saastaisuutta ja itsekin siinä saastuneeni. Mieltymys mustalaiselämän romantiikkaan on minusta sittemmin haihtunut ja teidän täytyy sallia minun pysytellä puhtaan ja hyvän rajoissa, jota myöskin elämässäni oli, sekä pitää tuota kadotettua aikaa menneenä ja päättyneenä.

Parisi erittäinkin oli minusta inhoittava: Ei mitään muuta kuin taidetta, politiikkaa, kirjallisuutta, ilotyttölorua, ei mitään muuta kuin taiteilijoita, kirjailijoita, politikoitsijoita ja huonoja naisia. Taiteilijat olivat yhtä turhamaisia ja tunkeilevaisia kuin politikotkin, kirjailijat vielä turhamaisempia ja tunkeilevampia, ja turhamaisimmat ja tunkeilevimmat olivat naiset.

Eräänä iltana istuin yksikseni mietiskellen, pitikö minun jättää ainoastaan Parisi, vaan samallako myös koko elämä yleensä. Siinä mietteissäni kävin ensikerran pitkästä kotvasta läpi koko elämäni ja tulin siihen lopputulokseen, etten paljoa sen heittämisestä kadottaisi.

Mutta silloin kirkastui muistissani jälleen eräs aikoja sitten mennyt ja unohdettu päivä -- aikainen kesäinen aamu kotona tuolla vuorien keskellä, näin itseni polvistuneena erään vuoteen ääressä ja vuoteella äitini kamppailemassa kuolemantuskissaan.

Kauhistuin ja häpesin, että niin kauan olin saattanut olla muistamatta tuota aamua. Tuhmat murha-ajatukset olivat kadonneet. Sillä luulenpa, ettei kukaan vakava ihminen, ellei hän ole aivan kokonaan perikatoon tuomittu, voi päättää päiviänsä, jos hän vaan kerrankaan on nähnyt terveen ja hyvän elämän taittuvan. Näin uudelleen äitini kuolevan. Näin jälleen hänen kasvoillaan kuoleman hiljaisen ja vakavan työn, joka loi kasvoille aateluuden leiman. Katkeran näköinen oli tosin kuolema, mutta myös niin mahtava ja hyvä kuten hellä isä, joka noutaa kotiin eksyneen lapsen.

Äkkiä tiesin taas, että kuolema on meidän viisas ja hyvä veljemme, joka tietää oikean hetken ja jota me luottamuksella saamme odottaa. Aloin myöskin ymmärtää, ettei kärsimys, pettymys ja masentunut mieli ole meitä vaan kiusaamassa ja riistämässä meiltä arvoa ja itsekunnioitusta, vaan olemustamme kypsyttämässä ja kirkastamassa.

Kahdeksan päivää myöhemmin olivat tavarani lähetetyt Baseliin, itse vaelsin jalan kautta kauniin Etelä-Ranskan ja tunsin päivä päivältä noiden turmiollisten Parisin päivien, joiden muisto minua vainosi kuin löyhkä, häipyen sumuna mielestäni. Olin yötä linnoissa, myllyissä, ladoissa, ja join tummaveristen, puheliaitten talonpoikain kanssa heidän lämmintä, kuuman auringon alla kypsynyttä viiniään.

Ryysyissä, laihana, päivettyneenä ja sisällisesti muuttuneena saavuin kahden kuukauden kuluttua Baseliin. Se oli ensimäinen suuri vaellukseni, jommoisia tein myöhemmin monta. Locarnon ja Veronan, Baselin ja Briegin, Florensin ja Perugian välillä ei löydy monta paikkaa, jonka kautta en olisi ainakin pari kertaa tehnyt pölyisiä pyhiinvaellusmatkojani -- ajaen takaa unelmia, joista ei yksikään ole vielä toteutunut.

* * * * *

Baselissa vuokrasin itselleni huoneen eräästä esikaupungista ja aloin tehdä työtä; minua ilahdutti elää kaupungissa, jonka hiljaisuudessa ei kukaan minua tuntenut. Sitoumukseni muutamiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin olivat vielä voimassa, joten minulle riitti työtä ja leipää. Alkuviikot kuluivat hyvin ja rauhallisesti, sitten alkoi vähitellen vanha surumielisyys palata, jäi vieraakseni päiviksi, viikoiksi, eikä kadonnut työskennellessäkään. Joka ei ole omalle kohdalleen kokenut, mitä tämmöinen raskasmielisyys on, se ei sitä ymmärrä. Kuinka sitä kuvaisin? Kamala yksinäisyydentunne vaivasi minua. Ihmisten, kaupungin elämän, torien, talojen, katujen ja minun välillä oli edelleen syvä juopa. Jos sattui suuri onnettomuus tahi sanomalehdissä oli muita tärkeitä asioita -- minä en niistä välittänyt. Vietettiin juhlia, kuolleita haudattiin, markkinoita pidettiin, konsertteja annettiin -- miksi, mitä varten? Juoksin ulos, harhailin metsissä, kukkuloilla ja maanteillä, ja ympärilläni olivat niityt, puut, pellot hiljaisina sanattomassa surussaan, katsoivat minuun mykkinä ja rukoilevina, ikäänkuin pakottaen itsensä minulle jotakin sanomaan, saapumaan vastaani ja minua tervehtimään. Mutta mitään ne eivät voineet sanoa, ja minä ymmärsin niiden kärsimykset ja kärsin niiden kanssa, sillä en voinut niitä vapahtaa.

Menin lääkärin luo, vein hänelle tarkat muistiinpanoni tilastani, koetin sitä hänelle kuvailla. Hän luki, kysyi, tutki.

"Olette kadehdittavan terve", kehui hän, "ruumiillisesti ei Teiltä puutu mitään. Koettakaa ilahduttaa itseänne lukemisella tahi soitolla."

"Työssäni tulen lukeneeksi päivittäin joukon uusia asioita."

"Jokatapauksessa täytyy Teidän suoda itsellenne liikettä raittiissa ilmassa."

"Juoksen päivittäin kolme neljä tuntia, lupa-aikoina vähintäin kaksi kertaa enemmän."

"Silloin täytyy Teidän pakoittaa itsenne hakemaan ihmisten seuraa. Teistähän voi pian tulla suoranainen ihmisvihaaja."

"Mitä siitä olisi hyötyä?"

"Paljo. Kuta suurempi Teidän haluttomuutenne on seurusteluun, sitä enemmän täytyy Teidän pakoittaa itsenne ihmisiä näkemään. Teidän tilanne ei ole vielä mitään sairautta eikä näytä vaaralliselta; mutta ellette lakkaa noin vaan välinpitämättömästi nahjustelemasta, saatatte kyllä lopuksi kadottaa tasapainonne."

Lääkäri oli ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen mies. Kohtelin häntä väärin. Hän esitti minut eräälle oppineelle, jonka kodissa seurusteltiin paljo ja jossa vallitsi jonkunmoinen henkevä ja kirjallinen elämä. Menin sinne. Nimeni tunnettiin, kohteliaita, melkeinpä sydämellisiä oltiin, kävin siellä usein sen jälkeen.

Kerran saavuin sinne kylmänä syksy-iltana. Tapasin siellä nuoren historianharrastajan sekä hyvin solakan, tummaverisen neidon. Neito hoiteli teekeittiötä, puhui paljon ja puhutteli pisteliäästi historianharrastajaa. Välillä soitti hän hiukan pianoa. Sitten kertoi hän minulle lukeneensa satiirini, mutta pitäneensä niistä aivan vähän. Hän oli minusta viisas, vähän liiankin viisas, ja pian menin kotiin.

Sillävälin oli vähitellen saatu selville, että istuskelin paljo kapakoissa ja olin oikeastaan salajuoppo. Se ei minua kummastuttanut, sillä olihan juoruaminen juuri akatemisissa piireissä miesten ja naisten keskuudessa suuressa kukoistuksessa. Seurusteluani ei tämä hävettävä huomio ollenkaan haitannut, teki minut vaan päinvastoin suositummaksi, sillä siihen aikaan oltiin juuri innostuneita kohtuuden aatteen ystäviä, herrat ja naiset kuuluivat kohtuuden ystäväin komiteoihin ja iloitsivat jokaisesta syntisestä, joka heidän käsiinsä joutui. Eräänä päivänä tapahtui ensimäinen kohtelias hyökkäys. Ravintolaelämän häpeä, alkoholismin kirous ja kaikki nuo terveydelliseltä, siveelliseltä ja yhteiskunnalliselta kannalta kamalat epäkohdat lajiteltiin silmieni eteen ja minut pyydettiin saapumaan erääseen kohtuuden ystäväin illanviettoon. Olin aivan hämmästyksissäni, sillä sellaisista yhdistyksistä ja pyrkimyksistä oli minulla tuskin ollut siihen saakka aavistustakaan. Yhdistyksen kokous, ohjelmassa soittoa ja yleensä uskonnollista makua, oli minusta tuskastuttavan koomillinen, enkä tätä mielipidettäni salannutkaan. Viikkokausia ahdisteltiin minua mitä ystävällisimmän tunkeilevasti, asia oli minusta jo äärimmäisen ikävä, ja kun eräänä iltana minulle taas veisattiin samaa virttä ja kaihoten toivottiin kääntymystäni, masentuivat voimani ja pyysin ankarasti, että korviani säästettäisiin moiselta lorulta. Tuo nuori neito sattui olemaan saapuvilla. Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti ja sanoi vallan sydämellisesti: "Hyvä!" -- Olin kuitenkin liian huonolla tuulella sitä sen enempää huomatakseni.

Sitä suuremmalla tyytyväisyydellä olin katsomassa pientä hassunkurista onnettomuudentapausta, joka sattui muutamassa valtavassa raittiusjuhlassa. Tuon suuren yhdistyksen jäsenet sekä lukuisat vieraat söivät päivällistä ja viettivät raittiuspäiviään huoneustossaan, puheita pidettiin, ystävyysliittoja tehtiin, kuorolauluja laulettiin ja suurella hosianna-riemulla vietettiin hyvän asian edistymisen juhlaa. Eräästä lipunkantajaksi valitusta virkailijasta tuntuivat kuitenkin nämä alkoholivapaat puheet liian pitkiltä, jonka vuoksi hän pistäytyi niitä lyhentämään läheiseen kapakkaan, ja kun suuri juhla- ja mielenosoituskulkue aloitti kulkunsa, oli katsomaan saapuneilla vahingoniloisilla syntisillä nähtävänä mainio näytelmä: iloisen nousuhumalan vallassa oleva johtaja tuon innostuneen joukon etunenässä sekä sinisen ristin lippu hänen käsissään heiluen kuin haaksirikkoisen laivan masto.

Juopunut lipunkantaja eroitettiin; mutta sillä ei päästy erilleen siitä inhimillisen turhamaisuuden, kateuden ja vehkeitten vilinästä, joka syntyi kilpailevien yhdistysten ja toimikuntien välillä ja joka kohosi yhä suurempaan kukoistukseen. Liike meni hajalle, pari kunnianhimoista tahtoi anastaa koko maineen itselleen ja ei katsonut muuta kuin heidän nimessään tapahtunutta syntisen kääntymystä miksikään; jalot ja uhraavaiset voimat, joista ei puutetta ollut, käytettiin hukkaan ja pian saattoivat asiantuntijat todistaa, miten tälläkin alalla ihanteellisuuden nimessä kukoisti kaikellaisia inhimillisiä likaisia heikkouksia. Kaiken tämän narrinpelin sain kuulla aina siinä sivussa jonkun kolmannen suusta, olin siitä hiljaisuudessa mielissäni ja aattelin öisin palatessani juomaretkiltäni: "Kas vaan, me villit olemme kuitenkin parempia ihmisiä."

Pienessä, korkealla vapaassa ilmassa olevassa asunnossani, josta oli näköala Reinille, tutkin ja ajattelin paljo. Olin aivan lohduton siitä, että elämä näin vaan virtasi ohitseni, tempaamatta minua mukaansa mihinkään väkevämpään pyörteeseensä, ettei mikään kiivas intohimo tahi osanotto minua kiihottanut ja herättänyt minua tukahduttavasta unestani. Tosin työskentelin kyllä päivittäin sen verran kuin oli tarpeellista kirjoittamalla teosta, josta piti tulla kuvaus ensimäisten minoriittien elämästä; tämä ei ollut kuitenkaan mitään luomistyötä, vaan ainoastaan vaatimatonta kokeilemista eikä tyydyttänyt kaipuutani. Rupesin selvittelemään itselleni, muistellen Zürichiä, Berliniä ja Parisia, aikalaisteni ydintoivomuksia, intohimoja ja ihanteita. Eräs teki työtä poistaakseen tähänastiset huonekalut, seinäverhot ja puvut, sekä totuttaakseen ihmiset vapaampaan ja kauniimpaan ympäristöön. Toinen taas työskenteli saadakseen Häckelin monistisen filosofian leviämään laajemmalle kansantajuisten kirjasien ja esitelmien kautta. Muutamista näytti toivottavalta, että yleinen maailmanrauha saataisiin julistetuksi. Tuossa taas yksi taisteli puutetta kärsivien alaluokkien puolesta, tahi teki työtä ja harrasti sen eteen, että teatterit ja museot rakennettaisiin kansaa varten ja pidettäisiin avoinna sille. Täällä Baselissa taisteltiin alkoholia vastaan.

Kaikissa näissä harrastuksissa oli elämää, pyrkimystä ja liikettä; mutta ei yksikään niistä ollut minulle tärkeä, ja jos kaikki nuo päämäärät olisi tänään saavutettu, niin ei se olisi minua ollenkaan liikuttanut. Toivottomana lysähdin tuoliini, heitin kirjat syrjään ja mietin -- mietin. Silloin kuulin ikkunan kautta Reinin solinan, kuulin tuulen puhaltavan ja kuuntelin jännityksellä tuota surun, kaikkialla vaaniskelevan kaihon ja raskasmielisyyden kieltä. Näin yön värittömien pilvien suurin parvin liihoittelevan yli taivaan kuin säikähtyneen lintuparven, kuulin Reinvirran vyöryvän, ajattelin äitini kuolemaa, Pyhää Fransiskusta, lumivuorista kotiseutuani ja hukkunutta Rikhardia, Näin itseni kiipeilemässä alppien rinteitä noutaakseni Rösi Girtannerille alppiruusuja, näin itseni Zürichissä innostuneena kirjoista, soitosta ja keskusteluista, näin meneväni Agliettin kanssa öiselle veneretkelle, riehuvani epätoivossa Rikhardin kuoleman vuoksi, matkustavan ja palaavan, parantuvan ja taasen vajoavan kurjuuteen. Miksi? Minkä tähden? Oi jumala, oliko tuo kaikki ollut vaan leikkiä, sattumusta, maalattu kuva vaan? Enkö ollut taistellut ja kärsinyt himon tuskia janoten henkeä, ystävyyttä, kauneutta, totuutta ja rakkautta? Eikö sydämessäni yhäkin kuohunut kaihon ja rakkauden tukala tunne? Ja tämä kaikki tyhjän tähden, itselleni tuskaksi eikä kenellekään iloksi.

Silloin olin jo päässyt kapakkamielentilaani. Sammutin lampun, hiivin alas vanhaa jyrkkää kiertoporrasta ja menin johonkin weltliner-tupaan tahi waadtlannin viiniravintolaan. Siellä otettiin minut vastaan kunnioituksella hyvänä vieraana, jotavastoin itse olin tavallisesti tyly ja karkeakin. Luin joka kerta Simplisissimusta, joka aina minua suututti, join viiniäni ja odotin sen lohdutusta. Ja suloinen jumala kosketti minua naisellisen pehmeällä kädellään, toi jäseniini hyväätekevän raukeuden ja vei harhailevan sieluni vieraaksi ihanien unelmien maahan.

Väliin itsekin ihmettelin, miksi kohtelin ihmisiä niin karkeasti ja olin jopa huvitettukin siitä että heitä näykiskelin. Ravintoloissa, joissa useimmin kävin, pelkäsivät ja manasivat minua tarjoilijattaret, kuten ainakin ärmättiä ja pahantuulen tuojaa, jolla oli ijankaikkiset vaatimukset. Joutuessani keskusteluun muiden ihmisten kanssa olin tavallisesti pilkallinen ja karkea, vaikka kyllä ihmisetkin käyttäytyivät sen mukaan minua kohtaan. Iästä huolimatta löysin kuitenkin pari vähäisempää kapakkaveljeä, molemmat jo vanhentaneita ja parantumattomia syntisiä, joiden kanssa pääsin siedettävään suhteeseen ja istuin jonkun illan. Toinen heistä oli jo vanhemmanpuoleinen äijänkarilas, ammatiltaan mallipiirustaja, naisten vihaaja, sikamaisuuksien haastelija ja tammenkova, ensiluokkainen viinamies. Tavatessani hänet iltasin jossain kapakassa yksinään, syntyi siitä joka kerta tiukka juomajuhla. Aluksi poristiin, lasketeltiin sukkeluuksia ja tyhjennettiin siinä sivussa puteli punaista, sitten pääsi ryyppäys vähitellen etusijaan, puhe taukosi ja me makasimme siinä toisiamme vastapäätä ja tyhjensimme kumpainenkin omaa pulloamme. Siinä työssä olimme aivan toistemme vertaiset, täytimme pullomme aina samalla kertaa ja katselimme toisiamme puoleksi kunnioituksella puoleksi vahingonilolla. Myöhään syksyllä uuden viinin aikaan kuljimme kerran yhdessä muutamissa maaseudun viinikylissä ja siellä kertoi tuo vanha ystävämme minulle elämäntarinansa. Luullakseni oli se mieltäkiinnittävä ja harvinainen, mutta olen sen unohtanut paha kyllä, täydellisesti. Muistiini on vaan jäänyt hänen kuvauksensa eräistä hänen myöhäisempinä vuosinaan tapahtuneista juomingeista. Se oli jossain maalla muutamassa kyläjuhlassa. Vieraana kunniavieraitten, papin ja kylävoudin pöydässä, viekoitteli ystävämme nämä helposti liian aikaiseen ukkohumalaan. Papin piti vielä pitää puhekin. Kun oli vaivalla saatu hänet puhujalavalle, lausui hän sieltä niin hämmästyttäviä ikitotuuksia, että hänet täytyi viedä syrjään, jonka jälkeen kylävouti riensi ystäväänsä auttamaan. Valtavana rupesi hän puistamaan puhetta hihastaan, mutta rupesi voimaan äkkinäisten liikkeittensä vuoksi pian pahoin, ja lopetti puheensa oudolla ja epähienolla tavalla.

Myöhemmin olisin mielelläni kuunnellut tämän ja muut jutut vieläkin kerran. Mutta eräänä ampumaseuran juhlailtana olimme riitautuneet aivan sovittamattomasti, tarttuneet toisiamme partaan ja vihassa eronneet. Senjälkeen sattui jonkun kerran, että jouduimme istumaan samaan ravintolaan, mutta vihamiehinä luonnollisesti kumpikin oman pöydän ääreen; mutta vanhan tavan mukaan tarkastelimme vaieten toisiamme, joimme samassa tahdissa ja istuimme niin kauan, kunnes aikoja jo olimme olleet viimeiset vieraat ja meitä kehoitettiin lähtemään pois. Sovintoa emme tehneet koskaan.

Turhaa ja väsyttävää oli ijankaikkisesti miettiä syitä suruuni ja kykenemättömyyteeni elää. Minulla ei ollut yleensä sellaista käsitystä, että olisin ollut valmis ja käytetty, vaan mieleni oli täynnä hämäriä pyrkimyksiä ja minä uskoin oikealla hetkellä kerran onnistuvani luomaan jotakin syvää ja hyvää, sekä tempaamaan hauraasta elämän maljasta edes pivollisen onnea. Mutta tulisiko tuo oikea hetki koskaan? Katkeruudella ajattelin noita uudenaikaisia hermostuneita herrasmiehiä, jotka keinotekoisesti kannustivat voimiaan taiteellisiin töihin, kun minussa sitävastoin suuret voimat käyttämättöminä riutuivat ja jäivät lamaan. Ja minä aprikoin uudelleen, mikä este tai demooni tukahdutti ja teki yhä raskaammaksi sieluni muutoin niin uhmailevan voimakkaassa ruumiissani. Siinä välähti mieleeni sekin omituinen ajatus, että olin aivan erikoinen, jotenkin huonomman osalle joutunut ihminen, jonka kärsimyksiä ei kukaan tuntenut, ei ymmärtänyt eikä osanotolla hoitanut. Raskasmielisyyden pirullisin puoli onkin se, että se ei tee uhriansa ainoastaan sairaaksi, vaan vieläpä luulottelevaksi ja lyhytnäköiseksi, jopa ylpeäksikin. Luulottelee olevansa joku Heinen mauton Atlas, jolla on hartioillaan koko maailman tuskat ja arvoitukset, ikäänkuin ei tuhansia ihmisiä olisi kärsimässä samoja tuskia ja samassa sokkelossa harhailemassa. Yksinäisyydessäni ja kaukana kotiseudustani en sitäkään ollenkaan muistanut, että suurin osa ominaisuuksiani oli paremmin Camenzindien perheomaisuutta kuin erikoisesti juuri minun omaani.

Joka kahden viikon kuluttua menin aina uudelleen vieraanvaraisen oppineen taloon. Vähitellen opin tuntemaan jokseenkin kaikki siellä seurustelevat ihmiset. Enimmäkseen nuoria akatemikkoja, joukossa useita saksalaisia, kaikista tiedekunnista, sitäpaitsi pari maalaria, muutamia soittoniekkoja, vihdoin pari tavallista kansalaista rouvineen ja tyttärineen. Hämmästyksellä katselin usein näitä ihmisiä, jotka pitivät minua harvinaisena vieraana ja joiden tiesin tapaavan toisensa niin ja niin monta kertaa viikossa. Mitä heillä riitti puhumista ja tekemistä keskenään? Useimmat heistä olivat tuota tavallista kiteytynyttä yhteiskuntaihmislajia ja näyttivät olevan kaikki keskenään ikäänkuin sukulaisia sen seuraelämällisen ja tasoittavan hengen vuoksi, joka minulta juuri puuttui. Joukossa oli monta hienoa ja huomattavaa henkilöä, jotka eivät nähtävästi kadottaneet mitään tahi ei ainakaan paljo tuoreudestaan ja personallisesta voimastaan tuossa seuraelämän ikuisuudessa. Yhden ja toisen kanssa saatoin keskustella kauan ja mielenkiinnolla. Mutta siirtyä yhden luota toisen luo, puhella kunkin kanssa vaan joku minuutti, lausua naisille kohteliaisuuksia ja yhtaikaa kohdistaa huomionsa teekuppiin, kahteen keskusteluun ja pianokappaleeseen, ja näyttää tällöin vielä huvitetulta ja tyytyväiseltä, sitä en voinut. Kauheinta oli minusta, kun täytyi jutella kirjallisuudesta tai taiteesta. Näin, että näillä aloilla ajateltiin hyvin vähä, valehdeltiin hyvin paljo ja ylipäätänsä loruttiin paljo. Valehtelin itse mukaan, mutta se ei minua huvittanut ja tuntui minusta koko tuo hyödytön suunpieksäminen ikävältä ja arvottomalta. Paljoa mieluummin kuulin jonkun äidin kertovan lapsistaan tahi kerroin itse matkoistani, pienistä päivän kokemuksista ja muista tosiasioista. Silloin saatoin väliin olla avomielinen, jopa tyytyväinenkin. Useimmiten menin kuitenkin sellaisten iltojen jälkeen vielä kapakkaan ja huuhtelin weltlinerillä pois kaulastani kuivuuden ja ilkeän ikävän.

Erään kerran näin muutamassa tällaisessa seurassa tuon tummaverisen nuoren neidon uudelleen. Saapuvilla oli aika joukko vieraita, he soittelivat ja pitivät tavallista menoansa, minä istuin muutamassa syrjäisessä nurkassa lampun ääressä katsellen kuvia. Ne olivat maisemia Toskanasta, ei noita tavallisia, tuhat kertaa nähtyjä efektimaisemia, vaan sydämellisempiä, yksityiskohtaisempia pienoiskuvia, jotka useimmat olivat talonisännän tuttavien ja ystävien lahjoittamia. Parhaillaan katselin piirustusta eräästä kivisestä, kapeaikkunaisesta talosta San Clementin yksinäisessä laaksossa, jonka tunsin, sillä olin tehnyt sinne useita kävelymatkoja. Laakso on hyvin lähellä Fiesolea, mutta matkailijat eivät käy siellä koskaan, sillä siellä ei ole mitään muinaismuistoja. Se on villin ja omituisen kaunis laakso, kuiva ja melkein asumaton, ahtautuneena korkeiden ja kaljujen kallioiden väliin, kaukana maailmasta, surumielinen ja koskematon.

Tyttö astui luokseni ja katsoi olkapääni ylitse.

"Miksi olette aina niin yksin, herra Camenzind?"

Minua suututti. Kun herrat eivät muka häntä kylliksi puhuttele, ajattelin, niin tulee hän nyt minun luokseni.

"No, enkö saakaan vastausta?"

"Anteeksi neiti; mitäpä minulla on vastaamista? Istun yksin, koska se minua huvittaa."

"Häiritsen siis?"

"Olette koomillinen."

"Kiitos; sitä olemme molemminpuolin."

Hän istui. Odotellen pitelin yhä kuvaa kädessäni.