Part 5

Kerran sain tuolta sanomalehtimieheltä läjän uusia kirjoja arvosteltavaksi. Ahmimalla luin ne ja työskentelin niiden ääressä viikkokausia; mutta kun palkkio maksettiin vasta neljännesvuoden kuluttua ja minä olin elänyt sen toivossa vähän paremmin kuin tavallista, ei minulla eräänä päivänä ollut penninhyrrääkään taskussani ja saatoin siis vielä kerran koetella nälkäparannuskeinoa. Pari päivää elin syömällä viereisestä ruokapuodista leipää ja kahvia, mutta sitten ajoi minut nälkä erääseen ruokalaan. Kolme arvosteltavana olevaa kirjaa otin mukaani antaakseni ne pantiksi ruoka-ateriastani. Antikvaariin olin niitä jo turhaan koettanut kaupata. Syödessä kävi vielä kaikki hyvin, mutta mustaan kahviin päästyäni alkoi rohkeuteni lannistua. Ujostellen tunnustin palvelijattarelle, ettei minulla ollut penniäkään rahaa, mutta että halusin jättää yhden kirjoistani pantiksi. Hän otti kirjoistani toisen -- runoteoksen -- käteensä, selaili sitä uteliaasti ja kysyi, saisiko hän sitä lukea. Hän sanoi lukevansa hyvin mielellään, mutta saavansa tuskin koskaan kirjoja käsiinsä. Tunsin olevani pelastettu ja tarjosin hänelle nuo kolme nidosta maksuksi ruoastani. Hän suostui siihen, ja on siten jälkeenpäin vähitellen saanut minulta kirjoja seitsemäntoista frangin edestä. Pienemmistä runoteoksista vaadin juustovoileivän, romaaneista vielä siihen viiniä, yksityisistä novelleista sain sensijaan vaan kahvia leivän kanssa. Muistaakseni olivat teokset enimmäkseen aivan vähäpätöisiä, uudenaikaiseen kivuloiseen tyyliin kirjoitettuja, ja tuo hyväsydäminen tyttö lienee niitä lukemalla saanut omituisen käsityksen uudemmasta saksalaisesta kirjallisuudesta. Tyytyväisenä muistelen vieläkin noita edeltäpuolisia, jolloin otsanhiessä ahmin läpi hurjaa vauhtia jonkun nidoksen ja rivisen pari siitä kirjoitin, päästäkseni valmiiksi päivällisille ja saadakseni kirjalla sitten jotakin syötävää. Rikhardilta koetin rahapulaani huolellisesti salata, sillä ujostelin häntä tarpeettoman paljo, ja turvauduin hänen apuunsa vastenmielisesti sekä silloin kuin se tapahtui, ainoastaan hyvin lyhyeksi ajaksi.

Runoilijana en itseäni pitänyt. Mitä joskus kirjoitin, oli vaan nurkkanovellia, mutta ei runoutta. Sydämeni syvyydessä hautui kuitenkin salaisena toivona se ajatus, että eräänä päivänä minun sallittaisiin luoda suuri, rohkea, kaipauksen ja elämän ihana laulu.

Sieluni iloisen kirkas kuvastin päätyi kuitenkin väliin pilveilemään jonkunmoisesta raskasmielisyydestä, mutta vakavammin sen peilipinta ei sentään päässyt häiriytymään. Joskus yhdeksi päiväksi tahi yöksi saapui alakuloisuuden henki uneksivan erakon suruna luokseni vierailemaan, mutta hävisi sitten taas jäljettömiin ja palasi vasta viikkojen ja kuukausien perästä. Totuin siihen vähitellen kuin uskottuun ystävättäreen ja otin sen vastaan ikäänkuin ainoastaan rauhattoman väsymyksen eikä kiduttajan, jolla oli mukanaan oma viehätyksensä. Kun se öisin minut yllätti, saatoin tuntikausia uneksia ikkunassa, katsellen synkkää järveä, vuorten varjokuvia kalpealla taivaalla ja korkeuden kauniita tähtiä. Silloin valtasi minut usein ahdistavan huumaava, voimakas tunne, ikäänkuin koko tuo öinen kauneus katsoisi minuun syystä syyttävän vakavalla katseella. Tuntui siltä, ikäänkuin kaipaisivat nuo tähdet, vuoret ja järvi jotakin, joka ymmärtäisi ja toisi ilmoille heidän kauneutensa ja mykän olemuksensa kärsimykset, ikäänkuin minä sitten olisin tuo joku, jonka todellinen kutsumus olisi antaa mykälle luonnolle runollinen ilmoille-astumisen muoto. En koskaan ajatellut, millä tavalla se olisi mahdollista, tunsin vaan tuon kauniin, vakaamielisen yön kärsimättömästi mykässä vaatimuksessaan minua odottavan. Sellaisessa tunnelmassa en myöskään koskaan mitään kirjoittanut. Kuitenkin tunsin näitä hämäriä ääniä kohtaan jonkunmoista vastuunalaisuutta ja läksin tavallisesti sellaisten öiden jälkeen monipäiväisille yksinäisille kävelymatkoille. Ajattelin sillätavoin voivani osoittaa jonkun verran rakkautta tuota minua mykkänä rukoilevaa maata kohtaan, vaikka tälle käsitykselleni jälleen toisella kerralla nauroin. Näistä vaelluksista muodostui myöhemmän elämäni perustus; suurimman osan elinvuosistani siitä saakka olen viettänyt viikkoja ja kuukausia kestävillä matkoilla useimmissa maissa. Totuttelin kulkemaan vähällä rahalla, pala leipää taskussa, pitkiä matkoja, olemaan yksin matkalla päivät pitkät ja usein yöpymään vapaan taivaan alle.

Taiteilijattareni olin unohtanut kokonaan kirjallisten harrastusteni vuoksi. Silloin tuli häneltä pieni kirjelippu: "Pari ystävää ja ystävätärtä tulevat luokseni teelle torstai-iltana. Olkaa hyvä ja saapukaa Te myös, sekä tuokaa ystävänne mukananne."

Menimme ja saavuimme pieneen taiteilijasiirtolaan. Kaikki olivat pelkkiä tuntemattomia suuruuksia, unohdettuja, ilman menestystä, niin että tunsin heitä kohtaan sääliä, vaikkakin he itse näyttivät olevan hyvin tyytyväisiä ja luottavaisia. Juotiin teetä, syötiin voileipää, kinkkua ja salaatia. Kun minulla ei ollut joukossa ketään tuttua ja muutenkaan en ollut puhelias, annoin nälkäni päästä oikeuksiinsa ja söin puolen tunnin ajan hiljakseen, mutta yhtämittaa, sillävälin kun toiset vaan maistelivat teetänsä ja lorusivat. Mutta kun heistä nyt toinen toisensa jälkeen myöskin halusi ryhtyä asiaan vähän lujemmin, huomattiinkin, että olin syönyt siinä yksikseni melkein koko kinkkuvaraston. Olinhan poloinen luottanut siihen, että ainakin pari lautasellista oli varalta. Kun tapahtumalle hiukan naureskeltiin ja minä huomasin muutamia pilkallisia katseita, raivostuin ja toivotin italiattareni kinkkuineen tavallista kauemmas. Nousin pöydästä, pyysin menoni häneltä lyhyesti anteeksi, mainiten toisella kerralla haluavani tuoda illalliseni mukanani, ja tartuin hattuuni.

Silloin otti Aglietti hatun kädestäni, katsoi silmiini hämmästyneenä ja rauhallisena sekä pyysi minua vakavasti jäämään paikoilleni. Pöytälampun varjostimen vaimentama valo sattui hänen kasvoilleen, ja kesken suuttumukseni tunsin silmäni äkkiä avautuvan ymmärtämään tuon naisen ihmeellistä, kypsää kauneutta. Äkkiä tunsin käyttäytyneeni hyvin epäkohteliaasti ja tyhmästi, sekä istuuduin kuten nolattu koulupoika muutamaan syrjäiseen nurkkaan. Sinne jäin istumaan ja selailin erästä kuva-albumia Como-järveltä. Toiset joivat teetä, kävelivät huoneessa edestakaisin, nauroivat ja puhelivat keskenään, ja jossain syrjänurkassa kuulin viulua ja selloa viritettävän. Esirippu vedettiin syrjään, ja niin näimme neljän nuoren ihmisen valmiina, häthätää kokoonkyhättyjen nuottitelineiden ääressä, soinnuttamaan jousillaan jousinelikön. Samalla saapui taiteilijatar luokseni, asetti kupillisen teetä eteeni pöydälle, nyökäytti ystävällisesti päätään ja istui viereeni. Nelikkö alkoi ja kesti kauan, mutta minä en kuullut siitä mitään, tuijotin vaan silmät pyöreinä tuota solakkaa, hienoa, hienosti puettua naista, jonka kauneutta olin uskaltanut epäillä ja jonka varastot olin syönyt loppuun. Ilolla ja pelolla muistin silloin, että taiteilijatar oli halunnut piirustaa minut. Sitten ajattelin Rösi Girtanneria, nousuani alppiruusuvuorelle, lumikuningattaren tarua, ja ne kaikki tuntuivat minusta nyt ikäänkuin tämänpäiväisen hetken valmistusasteilta.

Kun musiikki oli loppunut, ei taiteilijatar mennytkään pois luotani kuten olin peljännyt, vaan jäi rauhallisesti istumaan paikoilleen ruveten kanssani juttelemaan. Hän onnitteli minua erään novellini johdosta, jonka hän oli nähnyt sanomalehdessä. Hän laski leikkiä Rikhardista, jota pari nuorta tyttöä ahdisti ja jonka hilpeä nauru väliin helähti yli muiden. Sitten pyysi hän uudelleen saada piirustaa minut. Silloin sain minä erään päähänpiston. Muutin keskustelun italiaksi ja sain siitä hänen etelämaisista silmistään palkakseni en ainoastaan iloisen, hämmästyneen katseen, vaan vieläpä todellisen nautinnon kuulla hänen puhuvan kieltä, joka sopi hänen suulleen, silmilleen ja vartalolleen, sointuisaa, hienoa, sujuvaa "_lingua Toscanaa_", johon yhä suuremmaksi sointuisuudeksi muutakin murretta hiukan sekautui. Itse en puhunut paremmin kauniisti kuin sujuvastikaan, mutta se ei minua silti häirinnyt. Seuraavana päivänä oli minun määrä saapua piirustusmalliksi.

"A rivederla" [hyvästi], sanoin jäähyväisiksi, kumartaen niin syvään kuin taisin.

"A rivederci domani" [hyvästi huomiseen], hymyili hän ja nyökäytti päätänsä.

Poistuessani hänen asunnoltaan astuin yhä kauemmas katua pitkin, kunnes se päättyi eräälle harjulle, josta äkkiä pimeä maa kauniina, öisenä maisemana eteeni avautui. Yksinäinen venhe souteli järvellä, heittäen punaisesta lyhdystään pari väräjävää valojuovaa tummaan veteen, jonka pinnalla muutoin vaan silloin tällöin karehtiva aalto näyttäytyi heikossa hopeahohteessaan. Läheisestä puistikosta kuului naurua ja mandoliininsoittoa. Taivas oli puoleksi pilvessä ja yli kukkulan puhalsi vahva, lämmin tuuli.

Ja samoinkuin tuuli hyväili, vallitsi ja taivutteli omenapuiden oksia ja kastanjoiden tummia lehtikruunuja, niin että ne voihkivat, nauroivat ja vapisivat, samoin piti intohimo minuakin leikkinään. Olin polvillani kukkulan harjalla, hyppäsin pystöön voihkaten, poljin maata, heitin hattuni menemään, pureksin ruohoa raivoissani, pudistelin puunrunkoja, itkin, nauroin, nyyhkytin, riehuin, häpesin, olin samalla sekä autuas onnesta että kuolemasta sairas. Hetken kuluttua oli kaikki jo herpoutunutta ja minä itse tukahtunut ahdistavaan mielentylsyyteen. En ajatellut mitään, en päättänyt mitään, en tuntenut mitään; ikäänkuin uneksuen astuin kukkulalta alas, harhailin läpi puolen kaupunkia, näin eräällä syrjäkadulla vielä myöhäiselläkin pienen ravintolan olevan auki, astuin sisään aivan tahdotonna, join pari litraa waadtlantilaista ja tulin aamupuoleen yötä kamalasti juovuksissa kotiin.

Seuraavana jälkeenpuolisena säikähtyi neiti Aglietti kovasti tullessani hänen luoksensa.

"Mikä Teillä on? Oletteko sairas? Olette aivan menehtyneen näköinen."

"Ei mitään erityistä", vastasin. "Luulenpa olleeni viime yönä hyvin juovuksissa ja siinä kaikki. Ryhtykää vaan, olkaa hyvä, työhönne."

Sain istua tuolille ja pyynnön olla liikkumatta. Sen teinkin, sillä nukahdin pian ja nukuin koko sen jälkeenpuolisen siinä atelierissa. Maalivehkeistä lemuava tärpätti aiheutti luultavasti sen, että unessa olin tuntevinani, että meidän venheemme kotona piti juuri tervattaman. Makasin hietikolla siinä vierellä ja näin isäni käyttelevän tervapytsiä ja sivellintä; äitinikin oli saapuvilla, ja kun kysäsin häneltä, eikö hän ollutkaan kuollut, sanoi hän hiljaa: "En, sillä ellen olisi luonanne, tulisi sinustakin vihdoin samallainen vetelys kuin isästäsikin."

Herätessäni putosin tuolilta ja huomasin hämmästyksekseni olevani Erminia Agliettin atelierissa. Häntä itseään en nähnyt, mutta kuulin hänen kalistelevan viereisessä huoneessa kuppeja ja astioita, ja päätin siitä illallisen ajan olevan käsissä.

"Oletteko hereillä?" huusi hän sieltä.

"Kyllä. Olenko nukkunut kauan?"

"Neljä tuntia. Ettekö häpeä?"

"Kuinkas muutoin. Uneksuin kuitenkin niin kauniisti."

"Kertokaapa!"

"Teen sen, jos tulette sieltä ulos ja annatte minulle anteeksi."

Hän tuli, mutta sanoi jäävänsä anteeksi antoon nähden odottavalle kannalle, siksi kunnes saisin kerrotuksi uneni. Tein sen ja jouduin siten unta kertoessani muistelemaan syvälle kätköihin painuneita lapsuuteni aikoja, ja kun pimeän tullen vaikenin, olin kertonut hänelle koko lapsuuteni historian. Hän tarjosi minulle kätensä, silitti rypistyneen nuttuni, pyysi minua tulemaan uudelleen aamuisin ja mennessäni tunsin, että hän oli ymmärtänyt ja antanut anteeksi tämänpäiväisen epäkohteliaisuuteni.

Seuraavina päivinä olin minä hänen mallinaan tunti tunnilta. Sinä aikana ei puhuttu juuri mitään, ikäänkuin loihdittuna ja aivan levollisesti istuin tahi seisoin, kuuntelin piirustushiilen pehmeää kahinaa, hengitin keveää öljyvärinhajua enkä tiennyt mistään muusta kuin että istuin rakastamani naisen läheisyydessä ja että hänen katseensa kohdistui alituisesti minuun. Kirkas atelierin valaistus ikäänkuin valui pitkin seiniä katosta alas, pari unenkärtyistä kärpästä surisi ikkunassa ja viereisessä huoneessa suhisi spriikeittiön liekki, sillä joka istunnon jälkeen sain kupin kahvia.

Kotona ajattelin Erminiaa usein. Intohimooni ei ollenkaan koskenut eikä sitä vähääkään vähentänyt se, etten voinut hänen taidettaan kunnioittaa. Hän itse oli niin kaunis, hyvä, kirkas ja varma; mitä minuun hänen kuvansa koskivat. Päinvastoin oli minusta hänen ahkeruudessaan jotakin sankarillista. Nainen, hiljainen, kärsivä, urhoollinen sankaritar, taistelemassa olemassa-olonsa puolesta! Yleensä ei löydy mitään niin tuloksetonta, kuin miettiä ja arvostella jotakin, jota rakastaa. Sellaiset ajatukset ovat aivankuin muutamat kansan- ja sotilaslaulut, joissa esiintyy tuhatkin eri asiaa, mutta joissa sama peräkaneetti aina itsepintaisesti kertautuu, sielläkin, mihin se ei yhtään sovi.

Muistissa kuvittelemani ja säilyttämäni italiattaren kuva ei tosin ole epäselvä, mutta siitä puuttuvat kuitenkin ne monet pienet viivat ja piirteet, jotka usein painuvat vieraan kasvoista muistiin paremmin kuin omaisen. En muista enää, miten hän piti tukkaansa, miten hän puki itsensä j.n.e., enpä edes sitäkään, oliko hän vartaloltaan suuri tahi pieni. Häntä ajatellessani näen edessäni tummatukkaisen, jalomuotoisen naisenpään, vaaleat, eloisat kasvot, ja niissä pari teräväkatseista, ei varsin suurta silmää, sekä mitä kauniimmin kaareutuvan, kapean, rohkean, nautintoihin kypsän suun. Muistellessani häntä ja koko tuota rakastumiseni aikaa muistan heti erityisesti tuon illan siellä kukkuloilla, jolloin lämmin tuuli leyhki yli järven, jolloin itkin, iloitsin ja raivosin. Muistanpa erään toisenkin illan, josta, nyt aion kertoa.

Olin päässyt nyt selvyyteen siitä, että minun täytyi tehdä taiteilijattarelle joitakin tunnustuksia ja että minun täytyi kosia häntä. Jos hän olisi ollut minusta kauempana, niin olisin ihaillut häntä rauhallisesti kaukaa katsoen ja kärsinyt hänen tauttansa salaisia tuskia. Mutta sitä en kestänyt, että sain nähdä hänet melkein joka päivä, sain puhua hänen kanssansa, ojentaa hänelle käteni ja käydä hänen kodissansa, aina pistos sydämessä.

Taiteilijat ja heidän ystävänsä panivat toimeen pienen kesäjuhlan. Järven rannalla, ihanassa puutarhassa se pidettiin, uhkuvan rehevänä, viehkeän lauhana sydänsuvi-iltana. Joimme viiniä ja jäävettä, kuuntelimme soittoa ja katselimme pitkinä köynnöksinä puiden välillä riippuvia paperilyhtyjä. Juteltiin, leikkiä laskettiin, naurettiin ja lopuksi laulettiin. Muudan vetelys maalarinuorukaiseksi oli esittävinään jotakin romanttista, töyhtölakki päässä, nojaten selin aitausta vastaan ja soittaen pitkäkaulaista kitaraa. Pari vähä parempaa taiteilijaa olivat joko kokonaan poissa tahi istuivat huomaamattomina syrjässä vanhempien piirissä. Naisista oli pari nuorempaa saapunut vaaleissa kesäpuvuissa, muut esiintyivät vaan tavallisissa puvuissaan. Erittäin vastenmieliseltä tuntui minusta muuan vanhempi ruma naisylioppilas, joka esiintyi tuppatukallaan miehen olkihattu, polttaen sikaria, juoden vahvasti viiniä ja puhuen kovaäänisesti sekä paljo. Rikhard seurusteli kuten tavallista nuorten tyttöjen kanssa. Kaikesta kiihoituksesta huolimatta tunsin itseni aivan kylmäksi, join vähän ja odotin Agliettia, joka oli luvannut tänään tulla kanssani soutelemaan. Hän tulikin, antoi minulle pari kukkasta ja astui pieneen purteeni.

Järvi oli kirkas ja tyyni kuin kuvastin sekä väritön öisessä asussaan. Kiidätin keveätä purtta voimakkaasti järven hiljaiselle lakeudelle, ja näin koko ajan tuon solakan naisen istuvan minua vastapäätä peräsimessä mukavasti ja tyytyväisenä. Taivaan avaruus oli vielä sininen, tähti toisensa perästä syttyi lauhaan liekkiin, rannoilta kuului sieltä täältä soittoa ja ulkoilmajuhlien iloa. Poristen hautautuivat airojen jäljet veden helmaan, toisia venheitä liukui siellä täällä, häipyen melkein näkymättömiin hiljaisen lakeuden syvään hämäryyteen, itse en tuota paljokaan huomannut, vaan katselin taukoamatta peränpitäjätärtä ja tunsin suunnitellun rakkaudentunnustuksen rautarenkaana painavan ahdistettua sydäntäni. Illan koko näytelmän kauneus ja runollisuus, veneretkemme, tähdet, lauha ja rauhallinen järvi, kaikki tuo ahdisti minua, sillä se tuntui minusta ihanalta teatterikoristelulta, jonka keskuudessa minun oli näyteltävä haikean tunteellinen lemmenkohtaus. Tuskassani, syvän hiljaisuuden painostamana, sillä olimme molemmat vaiti, sousin voimalla edelleen.

"Kuinka vahva Te olette!" sanoi taiteilijatar miettiväisesti.

"Tarkoitatteko _paksu_?" kysyin minä. [Alkuteoksessa sanat "stark" ja "dick", joista tässä tuo pieni leikinlasku on muodostettu. _Suom muist._]

"En, tarkoitan lihaksianne", sanoi hän.

"Niin, vahva olen."

Tämä ei ollut suinkaan mikään mukava alku. Hetkisen kuluttua pyysin häntä kertomaan jotakin omasta elämästään.

"Mitä haluaisitte sitte kuulla?"

"Kaikki", vastasin. "Mieluiten jonkun rakkaudentarinan. Sitten kerron Teille jäljestäpäin omani samallaisen, ainoan. Se on hyvin lyhyt ja kaunis ja huvittaa Teitä varmaan."

"Mitä sanottekaan! Kertokaa toki!"

"En, ensiksi Te! Tiedättehän jo sitäpaitsi minusta paljoa enemmän kuin minä Teistä. Tahtoisin tietää, oletteko koskaan ollut oikein rakastunut, tahi oletteko siihen kuten pelkään aivan liian viisas ja ylpeä."

Erminia mietti hetkisen.

"Taas joku Teidän romanttisista päähänpistoistanne", sanoi hän, "ruveta tässä yöllä synkän veden pinnalla naisen kertomuksia kuulemaan. En osaa kertoa. Te runoilijat olette tottuneet löytämään kaikelle suloiset sanat ja luulottelemaan, ettei niillä, jotka eivät tunteistaan puhu, ole sydäntä ollenkaan. Minuun nähden olette pettyneet, sillä luulenpa, ettei voida kiivaammin ja voimakkaammin lempiä kuin minä lemmin. Rakastan erästä miestä, joka on sidottu toiseen naiseen ja hän lempii minua yhtä paljo; kuitenkaan emme kumpaisetkaan tiedä, onko meidän yhtymisemme koskaan mahdollinen. Kirjoitamme toisillemme ja tapaammekin toisemme joskus..."

"Uskallanko kysyä, tekeekö tuo rakkaus Teidät onnelliseksi vai onnettomaksi, vaiko molemmiksi?"

"Oi, rakkaus ei ole olemassa tehdäkseen meidät onnellisiksi. Luulen sen tehtävänä olevan osoittaa, kuinka voimakkaita voimme olla kärsimyksissä ja kohtalon kolhujen kestämisessä."

Sen ymmärsin, ja en voinut estää, että vastauksen asemasta rinnastani pusertui esiin hiljainen huokaus.

Hän kuuli sen.

"Tunnetteko Tekin jo ne tuskat?" sanoi hän. "Olette vielä niin nuori! Tunnustakaa surunne minulle? Mutta tehkää se ainoastaan, jos oikein todella tahdotte."

"Toisella kerralla ehkä, neiti Aglietti. Olen muutoinkin tänään huonolla tuulella ja mieleni on paha, jos kentiesi olen Teidänkin tunnelmanne häirinnyt. Palaammeko takaisin?"

"Kuten tahdotte. Kuinka kauas olemme oikeastaan saapuneet?"

En vastannut enempää, vaan ponnistin airoillani niin että vesi vaahtosi, käänsin venheen ja rupesin vetämään, ikäänkuin olisi ollut pohjoismyrsky uhkaamassa. Pursi kiisi nopeasti pitkin tyyntä vettä, ja kesken tuskani ja häpeäni pyörteiden tunsin hien suurina pisaroina valuvan pitkin kasvojani ja samalla vilun puistavan ruumistani. Ajatellessani tarkemmin, kuinka minusta aivan vähällä oli ollut tulla rukoileva lemmenkerjäläinen ja ystävällisen-äidillisesti rukkaset saanut rakastaja, puistatti horkka ruumistani. Se ainakin oli jäänyt minulta kokematta, ja muun surun kanssa sai nyt tulla toimeen miten parhaiten taisi. Sousin kotiapäin kuin noiduttu.

Tuo kaunis neito oli hiukan vierautunut, kun rannalla jätin jäähyväiset lyhyesti ja heitin hänet yksikseen.

Järvi oli yhtä kirkas kuin äskenkin, soitto yhtä iloista ja paperilyhdyt yhtä juhlallisen punaisia, mutta minusta näytti nyt tuo kaikki tuhmalta ja naurettavalta. Erittäinkin soitto. Tuon samettinuttuisen keikarin, joka tuossa yhäkin kerskailevasti kanniskeli kitaraansa leveässä silkkinauhassa, olisin mieluiten lyönyt mäskiksi mäkeen. Ja ilotulituskin oli vielä polttamatta! Lapsellista!

Lainasin Rikhardilta pari frangia, sysäsin hatun niskaan ja aloin marssia ulos kaupungista, yhä kauemmaksi, tunti tunnin jälkeen, kunnes minua rupesi nukuttamaan. Panin maata muutamalle niitylle, mutta heräsin tunnin perästä kasteesta märkänä, jäykistyneenä ja vilusta väristen sekä menin lähimpään kylään. Oli aamuvarhainen. Niittymiehiä kulki pitkin pölyisiä kujia, uniset rengit töllistelivät tallien ovilla, talonpojan kesä-ahkeruus tuli kaikkialla näkyviin. Talonpoikana olisi sinun pitänyt pysyä, sanoin itselleni, livahdin häpeissäni kylän läpi, juosten väsyneenä edelleen, kunnes auringon ensimäinen aamulämpö soi minulle vihdoinkin lepoa. Nuoren pyökkimetsän laitamalle heittäydyin kuivaan ruohoon ja nukuin lämpimässä auringonpaisteessa myöhään jälkeenpuolisiin. Herätessäni, pää täynnä niityntuoksua ja jäsenet niin hyväntunteesta raskaina kuin ne voivat olla vaan pitkän levon jälkeen jumalan rakkaassa maassa, tuntui minusta juhla, veneretki ja kaikki tuo niin kaukaiselta, surulliselta ja puoleksi pois häipyneeltä ikäänkuin kuukausia sitten luettu romaani.

Olin poissa kolme päivää, annoin auringon paistaa selkääni ja mietiskelin mennäkseni pistäymään kotona auttamaan isääni.

Tuolla ei kuitenkaan tuskani ollut pitkään aikaan vaimennettu. Palattuani kaupunkiin pakenin aluksi taiteilijatarta kuin ruttoa, mutta pitemmän päälle se ei käynyt laatuun, ja joka kerta, kun hän sitten näki minut ja puhutteli minua, tuntui tuskani tukahduttavana kurkussani.

IV.

Sen, mitä isäni ei omastapuolestaan saanut tehdyksi, teki nyt tämä onneton rakkaus. Se kasvatti minusta juopon.

Se oli elämälleni ja olemukselleni paljo tärkeämpi muutos kuin mikään muu noista tapahtumista, joista tähän saakka olen kertonut. Tuosta väkevästä, makeasta jumalasta tuli hyvä ystäväni, joka se on vielä tänäänkin. Kuka on niin kaunis, niin mielikuvituksen mahtava luoja, haaveileva, iloinen ja surumielinen? Hän on sankari ja loitsuniekka. Hän on lemmenjumalan johtaja ja veli. Hän tekee mahdottomat mahdollisiksi; köyhät ihmissydämet täyttää hän kauniilla ja ihmeellisellä runohengellä. Hän on tehnyt minusta, erakosta ja talonpojasta, kuninkaan, runoilijan ja viisaan. Tyhjentyneitä elon pursia lastaa hän uudelleen uusilla kohtaloilla ja vie rannoille ajautuneet suuren elämän vinhaan virtaan uudelleen takaisin.

Sellaista on viini. Senkin laita on kuitenkin samoin kuin kaikkien muidenkin arvokkaiden lahjojen ja taiteiden. Se tahtoo, että häntä rakastetaan, hänen seuraansa haetaan, häntä ymmärretään ja että hän taistelun kautta omaksi voitetaan. Monet sitä eivät taida, ja niin saattaa hän tuhannen toisensa jälkeen perikatoon. Hän vanhettaa ja tappaa heidät, tahi sammuttaa heissä hengen liekin. Mutta lemmikkinsä kutsuu se juhliin ja rakentaa heille sateenkaarisiltoja autuaitten saarille. Väsyneille ystävilleen asettaa hän patjoja pään alle, ja hoitelee heitä, kun suru heissä valtaan pääsee, ystävän hiljaisella ja hyväntahtoisella syleilyllä kuin lastaan lohduttava äiti. Elämän mullerruksen muuttaa hän tarujen maailmaksi ja soittaa harpullaan luomisen mahtavaa laulua.

Toisekseen on hän pieni lapsi, jolla on pitkät silkkiset kiharat, kapeat hartiat ja hennot jäsenet. Hän nojautuu sydäntäsi vastaan, kohottaa kapeat kasvonsa puoleesi ja katselee sinua rakkailla suurilla silmillään hämmästyneesti ja uneksivasti, ja hänen katseessaan asuu syvä paratiisin autuuden muisto ja unohtumaton tunne jumalan lapsena olosta, joka aaltoilee kosteana ja kirkkaana lailla vasta ilmoille puhjenneen metsälähteen.

Tuo suloinen jumala muistuttaa myöskin virtaa, joka kevätyössä syviä aaltojansa kuohuttaa. Sitä voisi myös verrata mereen, jonka viileillä aalloilla keinuvat sekä myrsky että auringonsäteet.

Puhuessaan suosikkiensa kanssa saattaa se salaisuuksien, muistojen, runouden ja aavistusten aavan ulapan myrskyjen ja kuohujen temmellyskentäksi. Maailma muuttuu pieneksi ja katoaa, aralla ilolla heittäytyy sielu tuntemattomuuden tiettömään avaruuteen, jossa kaikki on sekä vierasta että samalla tuttua, ja jossa musiikin, runouden ja unelmien kieltä puhutaan.

Mutta käynpä kertomustani jatkamaan.