Part 4

Päästyäni kotiseutuni arkipäiväisestä ja painostavasta ilmanalasta kohosin ylpeänä siivilleni, ikäänkuin vapauden riemusta iloitseva lintu. Vaikka olenkin muutoin elämässäni aina joutunut lyhemmän tikun vetäjäksi, niin nuoruuden erikoisesta, haaveilevasta ilmasta olen kuitenkin runsaasti ja puhtaasti nauttinut. Kukoistavan metsän reunassa lepäävän nuoren sotilaan tavoin täytyi minun aina taistella autuaassa levottomuudessa hulluttelun halua vastaan; kaukonäköisen henkien näkijän tavoin seisoin onkaloiden reunalla, kuunnellen suurien virtojen ja myrskyjen kohinaa, sielu valmiina kuulemaan ja käsittämään olevaisen yhteissointua ja koko elämän harmoniaa. Syvällä onnen tunteella join nuoruuden helmeilevästä maljasta, kärsin hiljaisuudessa suloisia tuskia kauniiden, ujosti lempimieni naisten vuoksi ja maistoin miehuullisen, iloisen, puhtaan ystävyyden tuottamaa nuoruudenonnea pohjaan saakka.

Uudessa kotitekopuvussani, mukanani pienessä kirstussa vähäiset kirjani ja muu omaisuuteni saavuin maailmalle, valmiina valloittamaan siitä itselleni osan ja osoittamaan kotiraakalaisilleni niin pian kuin mahdollista, että olin aivan toista maata kuin muut Camenzindit. Kolme ihmeellistä vuotta asuin minä tuossa samassa korkeassa, tuulisessa ullakkokamarissa, lukien, sepittäen runoja, kaipaillen ja tuntien maailman kaiken kauneuden lämpimällä henkäyksellään minua ympäröivän. Kaikkina päivinä ei minulla ollut lämmintä ruokaa, mutta joka päivä ja joka yö lauloi, nauroi ja itki minun sydämeni, sykähdellen riemun runsaudesta ja puristaen kuumasti ja kaipuulla rakasta elämää syleilyynsä.

Ensimäinen suuri kaupunki, jonka minä keltanokka-Peter olin nähnyt, oli Zürich, ja pari viikkoa siellä kuljeskelinkin silmät suitsirenkaina. Tosin olin liiaksi talonpoika voidakseni todella ihailla tahi moittia kaupungin elämää, mutta minua huvitti kuitenkin katujen paljous, talojen sekä ihmisten moninaisuus. Katselin katuja, joilla vaunut tungeskelivat, varastohuoneita, toreja, puutarhoja, loistorakennuksia ja kirkkoja; näin ahkeroiden ihmisten joukottain kiiruhtavan työhön, näin ylioppilaitten vetelehtivän joutilaina, ylhäisten ihmisten ajavan ulos asioilleen, narrien röyhisteleivän ja muukalaisten töllistelevän. Rikkaiden muodinmukaisesti sirot, hienokäytöksiset rouvat näyttivät minusta aivan samoilta, ihanilta, ylpeiltä, hieman naurettavilta kuin kanalan riikinkukot. Oikeastaan en ollut juuri arka, mutta olin jäykkä ja ylpeä, ja en hetkeäkään epäillyt, etten pystyisi perinpohjin tutustumaan kaupunkien vilkkaaseen elämään, ja itselleni siinä myöhemmin varman sijan valloittamaan.

Nuoruus lähestyi minua muutoin erään kauniin nuoren miehen muodossa, joka lueskeli samassa kaupungissa ja oli vuokrannut itselleen pari kaunista huonetta saman talon ensimäisestä kerroksesta, jossa minäkin asuin. Päivittäin kuulin minä hänen soittavan alakerrassa pianoa, ja tutustuin silloin ensikerran hiukan musiikin tenhoon, tuohon kaikista taiteista naisellisimpaan ja suloisimpaan. Sitten näin tuon kauniin nuorukaisen käyvän ulos, vasemmassa kädessä kirja tahi nuottivihko, oikeassa paperossi, jonka savu liehahti hänen notkean käyntinsä jälkeen kiemurtelemaan. Aralla rakkaudella rupesin häneen kiintymään, mutta pysyttelin kuitenkin syrjässä, sillä minua pelotti ruveta seurustelemaan miehen kanssa, jonka keveä, vapaa ja hyvinvoipa olemus vaan nöyryyttäisi minua köyhyydessäni ja elämäntapoihin tottumattomassa kömpelyydessäni. Silloin saapuikin hän itse luokseni. Eräänä iltana koputettiin ovelleni, niin että jo säpsähdin hiukan; eihän ollut kukaan siihen saakka luonani käynyt. Tuo kaunis ylioppilas astui sisään, puristi kättäni, sanoi nimensä ja teki sen niin vapaasti ja kohteliaasti, ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.

"Teki mieleni kysyä, ettekö haluaisi kanssani harrastaa hiukan musiikkia", sanoi hän ystävällisesti. En ollut koskaan elämässäni koskenutkaan mihinkään soittokapineeseen. Sanoin sen hänelle ja lisäsin, etten ymmärtänyt mitään muuta taidetta kuin ainoastaan "alppilaulua" [saksaksi "jodeln". Tarkoittaa alppien asukkaiden omituista sanatonta laulua, milloin kurkku- milloin rintaääniä käytellen. _Suom. muist._], vaan että hänen pianonsoittonsa oli usein kuulustanut minusta kauniilta ja houkuttelevalta.

"Kuinka saattaakin erehtyä niin suuresti!" huudahti hän iloisesti. "Teidän ulkomuodostanne päättäen olisin minä ollut valmis vannomaan, että Te olitte musikaalinen. Kummallista! Vai osaatte Te laulaa vuoristolaisten tavalla! Koettakaapa sitä, kuulkaa, hiukan! Kuulisin sitä niin mielelläni!"

Olin pyynnöstä aivan hämmästyksissäni ja selitin hänelle, ettei se käynyt päinsä näin vaan pyynnöstä ja sisällä huoneessa. Sen täytyi tapahtua vuorilla tahi vähintäin ulkoilmassa ja kokonaan omasta halusta.

"No, sitten laulatte vuorella! Kentiesi jo huomenna? Pyydän Teitä suorastaan. Voisimmehan iltapäivällä tehdä pienen retken kaupungin ulkopuolelle. Vietämme siellä pienen joutohetken ja juttelemme hiukan, sitten näytätte Te laulutaidettanne, ja lopuksi syömme jossakin kylässä illallisen. Onhan Teillä aikaa?"

Aikaa riitti kyllä. Kiiruhdin myöntymään hänen ehdotukseensa. Sitten pyysin häntä soittamaan jotakin, ja niin menimme yhdessä alakertaan hänen suureen ja kauniiseen huoneustoonsa. Pari taulua uudenaikaisissa kehyksissä, piano, pientä siroa epäjärjestystä siellä täällä -- kaikki tuo loi noihin kauniisiin suojiin jonkunmoista mieluista ja vapaata hienoutta ja kodikasta tunnetta, joka oli minulle kokonaan uutta. Rikhard istui pianon ääreen ja löi pari tahtia.

"Tehän tunnette tämän, vai kuinka?" kysyi hän minulta, ja oli uljaan näköinen, kun hän siinä kohotti kauniin päänsä ja katsoi minuun loistavin silmin.

"En", sanoin, "en tunne mitään".

"Se on Wagnerin kappale", sanoi hän uudelleen, "eräs kohta Mestarilaulajista", ja soitti edelleen. Soitto kaikui keveältä ja voimakkaalta, kaipaavalta ja iloiselta, ja ympäröitsi minut ikäänkuin haalea, kiihoittava kylpy. Samalla katselin salaisella mielihyvällä soittajan solakkaa niskaa ja selkää ja hänen valkoisia soittoniekan käsiään, ja silloin valtasi minut sama arka ja ihaileva hellyyden ja kunnioituksen tunne kuin silloinkin, kun kerran katselin sitä tummatukkaista koulupoikaa; aralla kunnioituksella ajattelin, että kentiesi tämä kaunis ylhäinen mies tahtoisi todellakin ruveta ystäväkseni, ja siis toteuttaa minun vanhan, vieläkin elossa olevan käsitykseni ja toivomukseni todellisesta ystävyydestä.

Seuraavana päivänä menin häntä noutamaan. Hitaasti, keskenämme jutellen nousimme me muutamalle kohtuullisen korkealle kukkulalle, katselimme kaupunkia, järveä, puutarhoja, ja nautimme illansuun täyteläisestä kauneudesta.

"Ja nyt laulamaan!" huusi Rikhard. "Jos Teitä yhäkin ujostuttaa, niin kääntykää selin minuun. Mutta ääneensä, olkaa hyvä!"

Tyydytin hänen halunsa. Vuoristolaisten tapaan leikin äänelläni, milloin raivoten, milloin iloiten kauas ruusuisen illan avaruuteen, kaikissa äänilajeissa ja käänteissä. Lakattuani oli hän jotakin sanomaisillansa, mutta jättikin sen tekemättä ja viittasi sensijaan kuunnellen vuoriin päin. Kaukaisesta korkeudesta kuului vastaus, hiljaa, venytellen ja paisuen: se oli jonkun paimenen tahi vaeltajan tervehdys, ja me kuuntelimme sitä hiljaa ja iloisina. Siinä yhdessä seisoessamme ja kuunnellessamme valtasi minut mieluisana väristyksenä se tunne, että nyt ensikerran seisoin ystävän vieressä, kahden siinä kauniiseen, rusopilviseen elämänavaruuteen katsellen. Iltavalaistuksessaan alkoi järvi vienon värileikkinsä, ja juuri ennen auringonlaskua näin haihtuvan sumun seasta pistävän esiin pari uhmailevaa, röyhkeän särmikästä alppihuippua.

"Tuolla on minun kotini", sanoin minä. "Keskimäisenä on 'Punainen kallio', oikealla puolella 'Pukinsarvi' ja vasemmalla kauimpana pyöreä Senn-alppiryhmä. Olin kymmenen vuoden ja kahden viikon ikäinen ensikerran seistessäni tuolla leveällä selällä."

Jännitin katsettani voidakseni huomata vielä jonkun etäisemmistä huipuista. Hetkisen kuluttua sanoi Rikhard jotakin, jota en ymmärtänyt.

"Mitä sanoittekaan?" kysyin minä.

"Sanon vaan, että nyt tiedän, mitä taidetta harrastatte."

"Mitä sitten?"

"Olette runoilija."

Silloin punastuin ja suutuin, mutta olin samalla hämmästyksissäni siitä, että hän oli sen arvannut.

"En", sanoin minä, "runoilija en ole. Koulussa rakentelin runoja kyllä aikoinani, mutta sen jälkeen en pitkään aikaan enää."

"Saanko nähdä niitä joskus?"

"Olen polttanut ne. Mutta vaikka minulla ne olisivatkin tallella, niin ette niitä saisi nähdä kuitenkaan."

"Ne olivat varmaankin hyvin uudenaikaisia. Paljo Nietscheä?"

"Mitä se on?"

"Nietsche? Suuri jumala, ettekö tunne häntä?"

"En. Mistäpä minä hänet tuntisin?"

Hän oli ihastuksissaan siitä, etten Nietscheä tuntenut. Minä puolestani suutuin hiukan ja kysäsin häneltä, monenko alppijäätikön yli hän oli kulkenut. Kun hän ilmaisi kokemattomuutensa tässä kohden, olin minä olevinani yhtä pilkallisen hämmästynyt kuin hänkin äsken. Silloin laski hän kätensä käsivarrelleni ja sanoi aivan vakavasti: "Te olette hyvin arkatuntoinen. Mutta ettehän itse tiedäkään, kuinka säälittävän turmeltumaton ihminen Te olette ja kuinka vähän Teidän laisianne on. Nähkääs, yhdessä tahi parissa vuodessa opitte Te tuntemaan Nietschen samoinkuin muunkin roskan, paljo paremmin kuin minä, koska olette minua perinpohjaisempi ja ymmärtäväisempi. Mutta juuri nykyisellänne pidän Teistä. Te ette tunne Nietscheä ettekä Wagneria, mutta Te olette oleskelleet paljo lumivuorilla ja Teillä on rehelliset vuoristolaisen kasvot. Ja aivan varmaan olette myös runoilija. Voin sen nähdä katseestanne ja otsastanne."

Jo sekin, että hän niin vapaasti ja ujostelematta minua arvosteli ja lausui mielipiteensä, hämmästytti minua ja tuntui minusta oudolta.

Mutta vielä hämmästyneemmäksi ja onnellisemmaksi tunsin itseni, kun hän kahdeksan päivää myöhemmin joi eräässä usein käydyssä olut-puistossa kanssani veljenmaljan, hyppäsi ylös tuoliltaan kaikkien ihmisten nähden, suuteli ja syleili minua ja tanssi kanssani pöydän ympäri aivan kuin mieletön.

"Mitähän ihmiset ajattelevat!" varoitin häntä hiljakseen.

"Ne ajattelevat näin: siinä on kaksi ylen onnellista tahi perki juopunutta; useimmat sitävastoin eivät ajattele mitään."

Yleensä tuntui Rikhard minusta usein rinnallani aivan paljaalta lapselta, vaikkakin hän oli vanhempi, viisaampi, paremmin kasvatettu, kokeneempi ja järkevämpi kuin minä. Kadulla osoitti hän puolikasvuisille koulutytöille juhlallisen pilkallisesti kohteliaisuuttaan, vakavimmat pianokappaleensa saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää täydellisiä lapsellisia sukkeluuksia jutellakseen, ja kun me kerran olimme pilan vuoksi menneet kirkkoon, lausui hän äkkiä keskellä saarnaa miettiväisesti ja tärkeän näköisenä: "Kuule, eikö sinustakin tuo pappi näytä aivan samalta kuin vanha kaniini?" Vertaus oli sattuva, mutta mielestäni olisi hän saattanut sanoa sen minulle jäljestäkinpäin, ja sen huomautinkin hänelle.

"No mitäpä siitä, kun asia vaan niin oli!" sanoi hän hiukan nyrpeissään. "Sopivaa aikaa odottaessani olisin sen varmaan jo unohtanut."

Se että hänen sukkeluutensa eivät suinkaan aina olleet henkeviä, vaan useinkin rajoittuivat jonkun lainatun kertomiseen, ei häirinnyt minua paremmin kuin muitakaan; hänen sukkeluuttansa ja henkevyyttänsä emme arvossa pitäneet, vaan hänen valoisan, lapsellisen olemuksensa vastustamatonta iloisuutta, joka puhkesi esiin joka silmänräpäys ympäröiden hänet keveällä ja iloisella ilmakehällä. Se saattoi ilmetä muutamassa käsien liikkeessä, hiljaisessa naurussa, uskollisessa silmäyksessä, mutta piilossa se ei voinut olla kauan. Olen varma siitä, että hän unissaankin väliin nauroi tahi teki jonkun ilonilmeen.

Rikhard toi minut usein muiden nuorten kanssa yhteen, ylioppilaiden, musiikkimiesten, maalarien, kirjailijoiden, kaikellaisten ulkomaalaisten, sillä olipa mitä hyvänsä mieltä kiinnittävää, taiteen harrastajia, tahi muita erityisempiä kaupungissa oleskelevia henkilöitä, kaikki joutuivat hänen seuraansa. Heidän joukossaan oli monta vakavaa ja ankarasti taistelevaa henkeä, filosoofeja, kaunotieteilijöitä ja sosialisteja, ja monelta oli minulla hyvä joukko opittavana. Sirpaleina lenteli syliini tietoja mitä erilaisimmilta aloilta, täydentelin niitä ja lueskelin paljo siinä sivussa, ja niin sain vähitellen itselleni yleiskäsityksen siitä, mikä aikani eloisimpia henkiä kidutti ja kirouksessa piti, ja edullisesti eteenpäin kannustavan käsityksen myös siitä, mikä aikani henkisessä elämässä oli kansainvälistä. Heidän toiveensa, aavistuksensa, työnsä ja ihanteensa olivat minusta mieluisia ja ymmärrettäviä, ilman että kuitenkaan mikään voimakkaampi halu olisi pahoittanut minut taistelemaan niiden puolesta tahi niitä vastaan. Useimpien näin suuntaavan ajatuskykynsä ja intohimojensa voiman yhteiskunnan ja valtion oloihin, tieteisiin ja taiteisiin, vähemmistöllä taas näytti olevan määräävänä oman olemuksensa määritteleminen ilman ulkonaista päämäärää ja suhteensa ratkaiseminen aikaan ja ijankaikkisuuteen. Tämä pyrkimys uinui minussa itsessäni vielä puolihorroksissa.

Muita ystävyydenliittoja en enempää tehnyt, sillä Rikhardia rakastin aivan yksinomaan ja mustasukkaisesti. Koetin saada hänet erilleen niistä naisistakin, joiden kanssa hän seurusteli paljo ja tuttavallisesti. Pienimmätkin hänen kanssaan tekemäni sopimukset täytin minä tuiki tarkkaan, ja loukkauduin, jos hän antoi minun odottaa. Kerran pyysi hän, että tulisin noutamaan häntä määrätunnilla soutelemaan. Tulin, mutta hän ei ollutkaan kotona ja sain odottaa kolme tuntia turhaan hänen tuloaan. Seuraavana päivänä moitin häntä kiivaasti hänen huolimattomuudestaan.

"Miksi et sitten aivan yksinkertaisesti mennyt yksinäsi soutelemaan?" naurahti hän kummastuneena. "Olin unohtanut jo koko asian: ja -- eihän ole lopuksikaan mitään onnettomuutta tapahtunut."

"Minulla on tapana pitää sanani säntilleen", vastasin kiivaasti. "Mutta olenhan jo siihen tottunutkin, ettet paljoa välitä, jos annatkin minun jossakin itseäsi odottaa. Onhan sinulla ystäviä kylläkin riittämään saakka!"

Hän katsoi minuun aivan rajattomasti kummastuneena.

"Näinkö vakavalta kannalta otat kaikki pikku seikatkin?"

"Ystävyyteni ei ole minulle pieni seikka."

"Tuo sana tunki hälle sydämeen, Ja kutsui esiin katumuksen kyyneleen",

siteerasi Rikhard juhlallisesti, tarttui päähäni, hieroi itämaisen lemmentavan mukaan nenäänsä minun nenääni ja hyväili minua, kunnes puoleksi vihoissani puoleksi nauraen pääsin hänen käsistään; mutta ystävyytemme oli jälleen entisellään.

Ullakkokamarissani oli minulla lainassa kalleisiin nidoksiin sidottuina uudenaikaiset filosoofit, runoilijat ja kriitikot, Saksan ja Ranskan kirjalliset yleiskatsaukset, uusia teatterikappaleita, Pariisilaisia följetongeja ja Wienin muoti-kaunotieteilijöitä. Mutta vakaammin ja mieluummin kuin näitä keveitä lukemisia harrastelin muinaisitalialaisia novellistejani ja historiallisia opinnoita. Toivonani oli saada niin pian kuin suinkin lopettaa kielitieteelliset opintoni ja antautua yksinomaan historiaa lueskelemaan. Yleishistoriallisten teosten ja historiallisen metoodin tutkimisen ohessa lueskelin nimittäin lähdeteoksia ja elämäkertoja myöhäisemmältä Italian ja Ranskan keskiajalta. Silloin opin ensikerran tarkemmin tuntemaan lemmikkini ihmisten seassa, autuaimman ja jumalaisimman kaikista pyhimyksistä, Fransiskus Assisilaisen. Ja niin kävi uneni, jossa olin nähnyt elämän ja hengen täyteläisyyden eteeni avautuneena, päivittäin toteen, lämmittäen sydäntäni kunnianhimolla, ilolla ja nuoruudenturhamaisuudella. Luentosalissa omistin taas omakseni murun tuota vakavaa, hiukan happaman makuista ja väliin myöskin hiukan ikävää tiedettä. Kotona seurustelin jälleen kodikkaan, hurskaan tahi julman keskiajan historian kanssa, tahi myöskin miellyttävien, vanhojen novellimestarieni kanssa, joiden kaunis ja hyvinvoipa maailma ympäröitsi minut kuin varjoisa, hämärtävä satujen valtakunta; väliin taas tunsin uusaikaisten ihanteitten ja intohimojen synnyttämien aaltojen huuhtovan ylitseni. Välillä kuuntelin musiikkia, laskin leikkiä Rikhardin kera, otin osaa hänen ystäviensä kokouksiin, seurustelin ranskalaisten, saksalaisten ja venäläisten kanssa, kuulin luettavan merkillisiä uudenaikaisia kirjoja, pistäysin silloin tällöin jonkun maalarin atelieriin ja olin mukana iltaseuroissa, jossa joukko nuoria, hapuilevia henkiä ympäröi minut ikäänkuin mielikuvituksen maailman kulkueena.

Eräänä sunnuntaina olin Rikhardin kanssa käymässä muutamassa pienessä taulunäyttelyssä, jossa oli esillä uusia tauluja. Ystäväni pysähtyi katsomaan erästä taulua, joka esitti alppia ja sen rinteellä pari vuohta. Se oli ahkeran ja siron käden maalaama, mutta hiukan vanhanaikainen ja oikeastaan ilman oikeata taiteellista ytimekkyyttä. Missähyvänsä taulunäyttelyssä on nähtävänä samallaisia sieviä, mutta merkityksettömiä pieniä tauluja. Sellaisenaankin miellytti se minua kuitenkin, koska se oli jokseenkin uskollinen kuva kotiseutuni alpeista. Kysyin Rikhardilta, mikä kuvassa häntä miellytti.

"Tämä täällä", sanoi hän ja osoitti maalarin nimeä taulunnurkassa. En voinut noista punasenruskeista kirjaimista saada nimeä kokoon tavatuksi. "Tuo kuva", sanoi Rikhard, "ei ole suuriarvoinen. Kauniimpia on paljo. Mutta kauniimpaa taiteilijatarta kuin sen tekijä ei ole. Hänen nimensä on Erminia Aglietti ja jos tahdot, niin voimme mennä huomenna hänen luokseen sanomaan, että hän on suuri taiteilijatar."

"Tunnetko hänet?"

"Kyllä. Jos hänen taulunsa olisivat yhtä kauniita kuin hän itse, niin olisi hän aikoja sitten jo rikas, eikä maalaisi enää mitään. Hänellä ei nimittäin ole siihen enää yhtään halua, ja tekee hän sitä vaan sen vuoksi, koska hän ei ole sattunut oppimaan muuta, millä hän voisi elää."

Rikhard unohti tämän asian jälleen ja otti sen puheeksi vasta pari viikkoa myöhemmin.

"Eilen tapasin Aglietin. Meidänhän piti oikeastaan käydä häntä tervehtimässä. Tule siis! Onhan sinulla toki puhdas kaulus. Hän katsoo nimittäin sitä."

Kaulus oli puhdas ja me menimme yhdessä Aglietin luo, minä itsekseni puolittain vastahakoisesti, sillä Rikhardin ja hänen toveriensa hiukan poikamainen seurustelu taiteilijattarien ja ylioppilasneitojen kanssa ei ollut minua koskaan miellyttänyt. Miehet esiintyivät silloin aina jokseenkin suorasukaisesti, milloin karkeasti, milloin pilkallisesti; tytöt taas olivat käytännöllisiä ja viisaita sekä kokeneita; missään ei ollut huomattavissa sitä kirkastavaa ilmakehää, jonka valossa minä mieluiten naisia katselin ja arvostelin.

Hiukan ujona astuin atelieriin. Maalarityöpajojen ilmaan olin minä hyvin tottunut, mutta nyt tulin kuitenkin ensikerran naisen atelieriin. Siellä näytti hyvin järkevältä ja siistiltä. Kolme neljä valmista taulua riippui kehyksissään, viides oli jalustallaan tuskin vielä pohjamaalissa. Loput seinistä olivat hyvin hienojen, miellyttävän näköisten lyijykynäpiirrosten peitossa, tuossa oli vielä puoleksi tyhjä kirjahylly. Taiteilijatar otti tervehdyksemme hyvin kylmästi vastaan. Hän pani siveltimensä syrjään, nojausi maalauspuvussaan kaappia vastaan ja oli aivan sen näköinen, ikäänkuin kuluttaisi hän vastenmielisesti aikaansa meidän tähtemme.

Rikhard imarteli häntä kamalasti hänen näyttelyssä olevan taulunsa johdosta. Taiteilijatar naurahti hänelle ja pyysi saada olla niitä kiitoksia kuulematta.

"Mutta neitiseni, saattaisihan käydä niinkin, että ostaisin tuon taulun! Ne lehmät siinä taulussa ovat muutoin niin todenmuk --".

"Vuohiahan ne ovat", oikasi taiteilijatar rauhallisesti.

"Vuohia? Luonnollisesti vuohia! Halusinkin sanoa, että ne olivat niin hyvin tutkitut, että hämmästyin. Ne ovat todellisia vuohia, jotka elävät elämäänsä vuohien tavalla. Kysykää ystävältäni Camenzindilta, olenko oikeassa; hän on vuoristolainen."

Tällöin tunsin siinä hämilläni ja kummastuksissani tuota lavertelua kuullessani taiteilijattaren katsovan ja tarkastelevan minua. Hän katsoi minuun pitkään ja ujostelematta.

"Olette ylimaalainen?"

"Kyllä, neiti."

"Sen näkeekin. No mitä pidätte vuohista?"

"Oh, ovathan ne hyvin hyvät. Voin ainakin vakuuttaa, etten ole pitänyt niitä lehminä kuten Rikhard."

"Hyvä niinkin. Oletteko musiikkimies?"

"En, ylioppilas."

Enempää ei hän kanssani puhunut ja minulla oli nyt hyvää aikaa häntä tarkastella. Pitkä maalarinviitta peitti ja rumensi hänen vartaloansa, ja kasvot eivät näyttäneet minusta kauniilta. Piirteet olivat terävät ja ikäänkuin ahtaat, silmät hiukan ankarat, tukka runsas, musta ja pehmeä; kasvojen väri häiritsi minua ja ikäänkuin vieroitti pois. Hänessä oli jotakin Medusanpään tapaista, enkä olisi yhtään kummastunut, vaikka olisin huomannut hänen kasvoissaan joitakin vihreitä juovia. En ollut vielä silloin nähnyt vaaleaverisiä italialaisia, ja nyt, atelierin epäsuotuisassa aamuvalaistuksessa, näytti hän aivan kuin kivestä tehdyltä -- ei marmorista, vaan rapautuvasta, kellastuneesta. Myöskään en ollut tottunut arvostelemaan naisen kasvoja niiden muotojen mukaan, vaan oli minulla tapana etsiä niistä poikain tavalla jotakin sulavaa, lemmenväristä ja hempeää.

Ei Rikhardkaan meidän käynnistämme sen enempää puhunut. Sitä enemmän hämmästyin tahi oikeammin säikähdyin, kun hän jonkun ajan kuluttua ilmoitti minulle, että Aglietti mieluusti piirtäisi muotokuvani. Kysymyksessä oli vaan pari skitsiä, kasvoistani ei hän välittänyt, mutta leveässä vartalossani oli muka jotakin tyypillistä.

Ennenkuin tästä asiasta ehdittiin sen enemmän puhua, sattui toinen pieni tapaus, joka muutti koko elämäni ja antoi vuosiksi tulevaisuudelleni määrätyn uran. Herätessäni eräänä aamuna oli minusta tullut kirjailija.

Rikhardin pakoituksesta olin, tarkoituksella vaan kehittää tyyliäni, sattumoisin pienissä kuvauksissa, mahdollisimman todenmukaisesti, esitellyt tyyppejä, pieniä tapahtumia, keskusteluja ja muuta semmoista oman piirimme keskuudesta, sekä kirjoittanut myös siinä ohessa muutamia kokeita kirjallisilta ja historiallisilta aloilta.

Eräänä aamuna, vielä ollessani vuoteessa, astui Rikhard sisään ja heitti vuoteeni peitteelle kolmekymmentäviisi frangia. "Se on sinun omaasi", sanoi hän liikemiehen tapaan. Kun olin aikani tiedustellut ja kaikki otaksumiseni olivat menneet turhaan, otti hän vihdoin taskustaan sanomalehden ja näytti minulle sieltä erään pienen novellini. Hän oli kopioinut useita käsikirjoituksistani, vienyt ne eräälle tuttavalleen sanomalehtimiehelle ja niin kaikessa hiljaisuudessa toimittanut ne painoon minun edestäni. Ensiksi julaistu kappale ja tekijäpalkkioni siitä oli nyt kädessäni.

Aivan erikoisen omituinen tunne valtasi minut. Oikeastaan olin hiukan suutuksissani Rikhardin kohtalomaisesta välityksestä, mutta ensikertalaisen suloinen esimaku kirjailijanmaineesta, tuo melkoinen rahasumma ja aatos joskus kohota vaatimattomaksi kirjalliseksi kuuluisuudeksi sai kuitenkin ylivallan ja voitti harmini lopuksi.

Eräässä kahvilassa tutustuin sitten Rikhardin kautta tuohon sanomalehtimieheen. Hän pyysi saada pitää Rikhardin näyttämät muutkin kirjoitelmani, ja kehoitti minua silloin tällöin lähettämään uusia. Minun kirjoituksissani, erittäinkin historiallisia aiheita käsittelevissä, oli muka aivan erikoinen sävy, josta hän mieluusti halusi nauttia enemmänkin ja josta hän kyllä oli valmis maksamaan kunnollisesti. Silloin vasta valkeni minussa asian tärkeys. Nyt saattaisin päivittäin syödä säännöllisesti, maksaa pienet velkani, heittää pakolliset lukemiset sikseen ja kentiespä piankin elättää henkeni omin voimin, mielialallani työskennellen.