Part 12

"Teidän otaksumisenne ovat selvyydessään suorastaan loukkaavia, hra Mäyrä. Täytyyhän tosin sietää naapureiltaan sana silloin, toinen tällöin, mutta tämä menee liian pitkälle, sanon minä. Oletteko ymmärtäneet? Minäkö olisin syönyt Teidän leipänne? Mitä Te ajattelette? Ensin pitää tässä kuulla tuhatkin kertaa tuota Teidän imelää juttuanne helmestänne, sitten keksin minä hyvän tuuman, panemme leivän syötiksi --"

"Sen tein minä! Minähän annoin leivän."

"-- panemme leivän syötiksi, rupean vaanimaan, kaikki käy hyvin, silloin tulette Te joutavine loruinenne, -- varpuset tiehensä, metsästys mennyt turhaan, ja nyt olen minä muka syönyt leivänkin! Kyllä saatte odottaa, että sen takaisin tuon."

Sillätavoin kuluivat jälkeenpuoliset ja illat nopeaan. Olin mitä parhaimmalla tuulella, työskentelin mielelläni ja ihmettelin, miten ennen olin ollut veltto, pahantuulinen ja raskasmielinen. Paras ystävyyteni aika Rikhardin kanssa ei ollut ollut hauskempi kuin nämä hiljaiset iloiset päivät, jolloin ulkona lumihiutaleet tanssivat ja me lieden ääressä puudelin kanssa kolmikantaan hauskoja hetkiä vietimme.

Ja silloin juuri piti Boppin mennä tekemään ensimäinen ja viimeinen tuhmuutensa! Omassa mukavuudessani olin luonnollisesti sokea huomaamaan, että hän oli kipeämpi kuin tavallisesti. Mutta hän, tuo pelkkä vaatimattomuus ja rakkaus, oli vaan tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ei valittanut, ei kieltänyt minua edes tupakoimasta, ja niin sai hän maata yönsä kärsien, yskien ja hiljaa voihkien. Aivan sattumalta kuulin hänen valittavan, kun kerran viereisessä huoneessa kirjoitin myöhään yöhön saakka ja hän jo aikoja luuli minun menneen nukkumaan. Miesparka oli aivan kivettyä säikähdyksestä, kun astuin hänen huoneeseensa lamppu kädessä. Panin lampun syrjään, istuin hänen vuoteensa reunalle ja panin toimeen kuulustelun. Kauan koetti hän vieläkin kierrellä, mutta sitten tuli totuus esiin.

"Ei se niin vaarallista ole", sanoi hän arasti. "Paljo liikkuessa vaan sydämessä kouristava tunne, ja samoin myös väliin hengittäessä."

Hän pyysi anteeksikin, ikäänkuin olisi hänen sairastumisensa ollut joku rikos.

Aamulla menin lääkärin luo. Päivä oli kaunis ja pakkasenkirkas, ahdistukseni ja huoleni häipyivät ja rupesinpa jo ajattelemaan jouluakin, miten sen laittaisin hauskaksi Boppin kanssa. Lääkäri oli kotona ja lähti hartaasta pyynnöstäni mukaani. Ajoimme sinne hänen mukavissa vaunuissaan, nousimme portaita ylös, tulimme Boppin kamariin, siellä alkoi tunnusteleminen, koputtaminen ja kuunteleminen, ja kun lääkärin kasvonilmeet ainoastaan hiukan kirkastuivat ja tulivat tyynemmiksi, haihtui iloni kokonaan.

Kolotusta, sydämen heikkoutta, vakavaa laatua -- kuuntelin vaan kirjoittaen kaikki muistiini ja itsekin hämmästyen, kun en ollenkaan vastustanut lääkärin ehdotusta, että Boppi vietäisiin sairaalaan.

Iltapäivällä saapuivat sairasvaunut ja palatessani sairaalasta tyhjiin huoneisiini olin sanomattoman surullisella tuulella, puudeli tunkeili jalkoihini, sairaan suuri tuoli samoinkuin hänen huoneensa olivat tyhjinä.

Sellaista on rakkaus. Se tuottaa tuskia, ja niistä sain kärsiä paljon seuraavana aikana. Mutta vähä on merkitystä sillä, kärsimmekö vai emme. Kaikki riippuu siitä, onko toverinamme voimakas elämä, huomaammeko sen läheisen, elävän suhteen, josta kaikki elämä meissä riippuu ja huomaammeko valvoa, ettei rakkaus meissä koskaan lopu. Antaisin kaikki iloiset päiväni, mitä minulla on koskaan ollut, kaikki rakastumiseni ja runoilijasuunnitelmani, kunhan vain siitä edestä vielä kerran saisin astua kaikkein pyhimpään samoin kuin tuona aikana. Katkeraa tuskaa tuntevat silloin silmät ja sydän, kaunis ylpeytemme ja itserakkautemme saapi myös tuntuvat pistonsa, mutta jälkeenpäin muutumme sitten niin hiljaisiksi, niin vaatimattomaksi, niin paljoa kypsemmiksi ja sydämessämme elinvoimaisemmiksi!

Jo pienen, vaaleanverisen Agin kanssa oli osa vanhaa olemustani hautaan laskettu. Nyt näin ramparaukkani, jota olin koko sydämestäni rakastanut ja jonka kanssa olin jakanut koko elämäni, kärsivän ja hitaasti, hitaasti kuolevan, ja itse kärsin joka hetki hänen kanssansa ja otin osaa kuoleman pyhyyden kaikkeen kauheuteen. Rakkauden taidossa olin vasta aivan alottelevainen ja sain jo ensi kappaleessa samalla alottaa vakavan kertomuksen kuolemisen taidosta. Tätä aikaa en sivuuta vaieten kuten Pariisin ajan. Siitä tahdon puhua ääneen kuten rouva morsiusajastaan tahi harmaahapsi poikuutensa päivistä.

Näin ihmisen kuolevan, jonka elämä oli ollut vaan kärsimystä ja rakkautta. Kuulin hänen laskevan leikkiä kuin lapsen, vaikka hän aavisti kuoleman työn edessään. Näin kuinka hänen katseensa tuskien keskelläkin haki minua, ei kerjätäkseen, vaan rohkaistakseen minua ja osoittaakseen minulle, että nämä kohtaukset ja kärsimykset olivat jättäneet parhaan hänessä koskematta. Silloin olivat hänen silmänsä suuret ja hänen riutuvia kasvojaan ei silloin huomannut, vaan ainoastaan hänen suurten silmäinsä loisteen.

"Voinko tehdä sinulle mitään, Boppi?"

"Kerro jotakin. Ehkä tapiirista."

Kerroin hänelle tapiirista, hän sulki silmänsä ja vaivalla saatoin puhua kuten ennen, sillä itku oli alituisesti kurkussani. Ja luullessani hänen nukkuneen tahi ettei hän minua muuten kuullut, vaikenin heti. Silloin avasi hän heti silmänsä.

"-- Ja sitten?"

Kerroin edelleen, tapiirista, puudelista, isästäni, pienestä, häijystä Mattheus Spinellistä, Elisabethistä.

"Niin, hän on ottanut tyhmän miehen. Niin saattaa käydä, Peter!"

Usein alkoi hän äkkiä puhua kuolemasta.

"Se ei ole leikin asia, Peter. Kaikista raskain työ ei ole niin vaikeata kuin kuoleminen. Minussa saapi kuolema vaivansa palkituksi, pääsen irti kykyrästäni, lyhyistä jaloistani ja rammoista nivusistani. Mutta sinusta ei paljo lähde leveiden hartioittesi ja kauniiden, terveitten jalkaisi vuoksi."

Ja kerran viimeisinä elonpäivinään heräsi hän lyhyestä unesta ja sanoi aivan ääneensä:

"Sellaista taivasta, josta pappi puhuu, ei ole ollenkaan. Taivas on paljoa kauniimpi. Paljoa kauniimpi."

Puusepänvaimo tuli usein häntä tervehtimään ja oli hienotunteisesti osaaottavainen ja avulias. Mutta puuseppää itseään ei suureksi surukseni näkynyt.

"Mitä arvelet?" kysäsin Boppilta kerran, "pääseeköhän tapiiri taivaaseen?"

"Pääsee", sanoi hän ja nyökäytti päätänsä. "Siellä ovat kaikki eläimet, alppivuohetkin."

Joulu tuli ja me vietimme pienen joulujuhlan hänen vuoteensa vieressä. Oli kovia pakkasia, jälleen taas suvesi, ja uutta lunta sateli iljanteelle, mutta siitä kaikesta en huomannut mitään. Kuulin Elisabethin synnyttäneen pienen pojan, mutta unehdutin senkin. Rouva Nardinilta tuli aivan hassunkurinen kirje, luin sen hätäpikaa läpi ja panin pois. Työni toimitin aivan kuin vihurilla, alati tuntien varastavani omaa ja kuolevan aikaa. Sitten riensin kiihtyneenä ja väsyneenä sairaalaan ja siellä vallitsi iloinen hiljaisuus, Boppin vuoteen vieressä istuin puolet päivät, uneksuen syvän rauhan ympäröimänä.

Vähää ennen loppuaan oli hänellä muutamia parempia päiviä. Kummallista oli, että silloin näytti juuri eletty aika kokonaan häipyneen hänen muistostaan, hän eli kokonaan aikaisempaa elämäänsä. Kahteen päivään ei hän puhunut muista kuin äidistään. Pitkältähän hän ei voinut puhua, mutta noina tuntikausia kestävinä välihetkinä näki hänen äitiään ajattelevan.

"Olen kertonut hänestä sinulle liian vähän", valitti hän, "et saa unohtaa mitään siitä, mitä häntä koskevaa olen kertonut, sillä muutoin ei löydy ketään, joka hänestä tietäisi ja olisi hänelle kiitollinen. Olisi hyvä, Peter, jos kaikilla ihmisillä olisi sellainen äiti. Hän ei vienyt minua vaivaishoitoon, kun en enää voinut tehdä työtä."

Hän hengitti vaivaloisesti. Hetkisen kuluttua alkoi hän puhua uudelleen.

"Hän on rakastanut minua eniten kaikista lapsistaan ja on pitänyt minut luonansa kuolemaansa saakka. Veljet, ovat menneet maailmalle ja sisar on mennyt naimisiin puusepän kanssa, minä vaan olen ollut kotona, ja vaikka hän oli köyhä, ei hän antanut minulta mitään puuttua. Et saa, Peter, unehduttaa äitiäni. Hän oli hyvin pieni, kentiesi pienempi kuin minä. Kun hän antoi minulle kättä, niin oli niinkuin pienen pieni lintu olisi käteni päälle istahtanut. Naapuri Rütimann oli sanonut, että äidilleni riittää hänen kuoltuaan lapsen kirstu."

Hänelle itselleenkin olisi lapsen kirstu hyvin riittänyt. Puhtaassa sairasvuoteessaan makasi hän niin pienenä ja vaatimattomana, hänen kätensä näyttivät sairailta naisen käsiltä, ne olivat pitkät, ohuet, valkoiset ja vähän rypistyneet. Kun hän herkesi äidistään uneksimasta, tuli minun vuoroni. Hän puheli minusta, aivan kun en olisi ollut läsnä.

"Hän on, tottakyllä, oikea pahanonnenlintu, mutta ei siitä ole ollut hänelle mitään vahinkoa. Hänen äitinsä on kuollut liian varhain."

"Tunnetko minua vielä, Boppi?" kysyin minä.

"Kyllä, hra Camenzind", sanoi hän leikillisesti ja naurahti hyvin hiljaa.

"Kunpa vaan voisin laulaa", tuumi hän kohta perään.

Viime päivänään kysyi hän vielä: "Kuule, eihän sairaala ole vaan liian kallis? Saattaisi käydä sinulle liian kalliiksi."

Vastausta ei hän kuitenkaan kaivannut. Hieno puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen, hän sulki silmänsä ja näytti hetkisen aivan ylen onnelliselta.

"Loppu lähestyy", sanoi sairaanhoitajatar.

Mutta vielä kerran avasi hän silmänsä, katsoi minuun veitikkamaisesti ja liikutti kulmakarvojansa ikäänkuin hän olisi halunnut nyökäyttää päätään. Nousin, panin käteni hänen vasemman olkapäänsä alle, ja kohotin häntä hiljaa, mikä aina oli lievittänyt hänen kärsimyksiään. Maaten siten käsissäni värähtelivät hänen huulensa tuskasta, kunnes hän käänsi hiukan päätänsä ja värisi ikäänkuin vilusta. Se oli vapahduksen hetki.

"Miten voit, Boppi?" kysyin vielä. Hän oli kuitenkin tuskistaan vapaa ja kylmeni sylissäni. Se oli tammikuun seitsemäs päivä klo 1 iltapäivällä. Iltaan mennessä oli meillä jo kaikki valmiina, ja tuo pieni epämuodostunut ruumis makasi arkussaan rauhallisesti ja puhtaana, odotellen hetkeä, jolloin hänet vietäisiin pois haudattavaksi. Näiden kahden päivän aikana ihmettelin alituisesti, miksi en ollut juuri erittäin surullinen enkä toimetonkaan, enpä edes itkenytkään. Olin sairauden aikana jo kerennyt niin perinpohjin oppia tuntemaan eron ja jäähyväisten katkeruuden, ettei minulla ollut enää uusia tunteita paljo jäljellä, joten vapahduksen hetkenä omakin tuskani rauhalliseksi levoksi ja tyyneydeksi kirkastui.

Siitä huolimatta oli minusta kuitenkin nyt sopiva aika lähteä kaupungista kaikessa hiljaisuudessa, ja levähtää jossakin syrjäisessä seudussa, mieluimmin etelässä, ja vihdoinkin panna vasta karkeille kuteille saadun runoteokseni oikeisiin kangaspuihin. Rahaa oli minulla hiukan jäljellä, jonka vuoksi heitin kirjalliset sitoumukseni sikseen ja laittauduin valmiiksi kevään tullen valmistamaan huoneeni ja lähtemään. Ensiksi Assisiin, jossa vihannesrouva odotteli käyntiäni, sitten lujasti työhön jonnekin syrjäiseen vuorenloukkoon. Olin mielestäni nähnyt jo niin riittävän paljo elämää ja kuolemaa, että hyvällä syyllä saatoin kehoittaa ihmisiä itseäni kuulemaan. Hyväntuulisella kärsimättömyydellä odottelin maaliskuuta jo edeltäpäin nauttien korvat täynnä italialaisia voimasanoja ja nenässä kutkuttava tuoksu riisiruuista, appelsiineista ja chiantiviinistä.

Suunnitelmani oli moitteeton ja tyydytti minua sitä paremmin kuta enemmän sitä harkitsin. Oli hyvä kuitenkin, että edeltäpäin osasin nauttia chiantiviinistä, sillä kaikki tapahtuikin aivan toisin kuin olin aikonut.

Ravintolanisäntä Nydeggerin liikuttavasta, omituisesti kirjoitetusta kirjeestä sain tietää, että lunta oli satanut hyvin paljo, että kylässä ei ollut karjan ja ihmisten laita hyvin ja että erittäinkin oli minun isäni tila niin ja näin, joten kaikenkaikkiaan olisi hyvä, jos voisin lähettää rahaa tahi tulla itse. Kun minun ei sopinut lähettää rahaa ja todellakin tunsin itseni huolestuneeksi vanhuksen takia, niin päätin matkustaakin sinne. Saavuin kylään ikävänä talvipäivänä, tuulen ja lumituiskun vuoksi en voinut nähdä vuoria enkä huoneita, joten oli vallan hyvä, että tunsin tien ummessasilminkin. Vanha Camenzind olikin vastoin otaksumistani jalkeilla ja istui köyhänä ja surkutuulisena uuninpankolla, jossa häntä oli piirittämässä eräs naapurinvaimo, joka juuri oli tuonut hänelle maitoa ja parhaillaan perinpohjin ja hartaasti saarnasi hänelle hänen huonon elämänsä johdosta, antamatta minunkaan tuloni itseään häiritä.

"Ole vaiti, Peter on täällä", sanoi harmaapää syntinen iskien minulle silmää.

Mutta häiriytymättä jatkoi vaimo saarnaansa. Istuuduin tuolille, odottelin hänen lähimmäisenrakkautensa ehtymistä, ja huomasin hänen saarnassaan muutamia kohtia, jotka eivät minuakaan vahingoittaneet. Kuunnellessani katselin, miten lumi suli päällysvaatteiltani ja kengiltäni, muodostaen ensin ympärilleni märjän paikan ja vihdoin tyynen lammikon. Vasta kun vaimo oli saanut saarnansa loppuun seurasi tuo vähän juhlallisempi jälleennäkemisen kohtaus, johon hänkin hyvin ystävällisesti osaa otti.

Isä oli menettänyt voimiaan tuntuvasti. Muistin jälleen tuonnoista lyhyeen loppunutta koettani hoitaa häntä. Sillä ei näkynyt asia kuitenkaan silloin tulleen autetuksi, että matkustin pois, joten nyt saatoin, kun se todella oli tarpeen, ryhtyä asiaan uudelleen.

Mutta eihän voi vaatiakaan vanhalta, kärtyiseltä talonpojalta, joka ei ole ollut miehuutensakaan päivinä mikään siveyden esikuva, että hän vanhuudenvaivoissaan olisi mikään lempeys ja liikutuksella ottaisi vastaan pojanrakkauden osoitteet. Sellainen ei ollut isänikään, vaan muuttui sitä vastenmielisemmäksi kuta kipeämpi hän oli ja maksoi minulle kaiken, millä ennen olin häntä kiusannut, takaisin, ellei juuri koron kanssa niin kuitenkin kuitiksi ja hyvällä mitalla. Sanoja hän kyllä osasi säästää ja varovaisesti käyttää minua vastaan, mutta hänellä oli muita karkeita keinoja, joilla hän osoitti sanoihin turvautumatta olevansa tyytymätön, katkera ja pahantuulinen. Väliin ihmettelin, tulisiko minustakin mahdollisesti vanhuuden tullen samallainen, mahdoton, oikullinen äijänkarilas. Juopottelu oli hänen kohdalleen jokseenkin loppunut, ja sen lasin hyvää etelän viiniä, jonka hänelle joka päivä tarjosin, joi hän hyvin pahantuulisena, koska vein aina heti pullon takaisin kellariin, jonka avainta en antanut hänelle koskaan.

Vasta helmikuun lopussa tulivat nuo kirkkaat viikot, jotka tekevät vuoriston talven niin ihanaksi. Korkeat, lumenpeittämät vuoriharjanteet kohosivat huikaisevan kirkkaina tummansiniselle taivaalle ja näyttivät kuulakkaan kevätilman vuoksi olevan hyvin lähellä. Niittyjä ja rinteitä peitti lumi, -- vuoristotalven lumi, joka on niin valkoista, kylmän hohteista ja kristalleja täynnä, ettei laaksoissa koskaan. Pienissä kohopaikoissa viettää auringon valo keskipäivällä loistavia juhlia, notkoissa ja pimennon puolella on täyteläisiä, sinertäviä varjoja, ja koko ilma on viikkoja kestäneen lumisateen vuoksi niin puhdas, että jokainen hengähdyskin on nautinto. Loivemmilla rinteillä huvittelee lapsikansa mäenlaskulla, ja päivällisen jälkeen näkee vanhojen ihmisten seisoskelevan kujilla ja paistattelevan auringossa, vaikka yöllä on niin pakkanen että nurkat paukkuvat. Keskellä valkoista lumimaisemaa väikkyy sinisenä ja tyynenä koskaan jäätymätön järvi, kauniimpana kuin milloinkaan kesällä. Joka päivä ennen päivällistä vein isäni ulos oven eteen istumaan, ja katselin, miten hän oikoi ruskeita, ja ryhmyisiä koukkusormiaan ihanassa auringon lämmössä. Mutta hetkisen kuluttua alkoi hän kuitenkin yskiä ja valittaa vilua. Se oli vaan kuitenkin yksi hänen viattomia konstejaan, joiden nojalla hän sai syytä vaatia minulta ryyppyä; sillä ei yskää paremmin kuin viluakaan tarvinnut ottaa vakavalta kannalta. Niinpä sai hän ryypyllisen gentsianaa tahi absinttia, alkoi taiteellisesti vähentää yskimistään ja iloitsi selkäni takana luullen vetäneensä minua nenästä. Syötyämme jätin hänet yksin, sidoin säärystimet jalkaani ja samoilin pari tuntia vuorilla, niin paljo kuin mahdollista oli, ja palasin kotia liukuen pitkin jäisiä hankia mukaan otetun heinäsäkin päällä.

Kun se aika tuli, jolloin olin aikonut matkustaa Assisiin, oli mailla vielä metrin paksuinen lumi. Vasta huhtikuussa alkoi kevät näyttää elonmerkkejä, ja lumi suli yhtäkkiä niin pahanenteisen nopeasti, ettei meidän kylässä oltu moista ennen nähty. Öin ja päivin ulvoi föhn, kaukaa kuului lumivyöryjen jyrinää, tulvapurot pauhasivat raivoten ja temmaten mukaansa suuria kallioita ja murskattuja puita heitellen niitä meidän köyhälle, kaltaiselle maakaistaleellemme ja hedelmäviljelyksillemme. Föhn karkoitti uneni, läpi öiden kuuntelin jännityksellä ja pelolla myrskyn pauhaavan, lumivyöryjen jyrisevän ja kuohuvan järven ryntäävän rantojaan vastaan. Tänä kevään taistelun kuumeisena aikana valtasi minut vielä kerran tuo jo voitettu rakkauteni sellaisella voimalla, että nousin yöllä ylös, menin ikkunaan ja huusin katkerien tuskien vallassa lemmensanoja Elisabethille ulos pimeyteen ja myrskyyn. Sen jälkeen kun Zürichissä yöllä raivosin rakkaudesta tuolla kukkulalla, yläpuolella italialaisen taiteilijattaren asuntoa, ei intohimo ollut tähän saakka saanut niin vastustamatonta valtaa kuin nyt. Usein tuntui minusta siltä, ikäänkuin olisi tuo ihana nainen minua aivan lähellä ja hymyilisi minulle, mutta väistyisi joka askeleelta, minkä häntä lähemmäksi kävisin. Tulivatpa ajatukseni mistä hyvänsä, aina palasivat ne muuttumatta tähän mielikuvaan takaisin, jota takaa-ajaessaan aivoni työskentelivät haavoitetun tavoin, joka aina on pakoitettu kutkuttavaa haavaansa kynsimään. Häpesin itseäni, vaikka sekin oli yhtä kiduttavaa kuin hyödytöntäkin, kirosin föhn-tuulta ja tunsin kuitenkin kaikkien tuskieni ohessa salaisen, lämpimän virran, samallaisen kuin poikuuteni aikoina ajatellessani ihanaa Rösiä, jolloin lämmin verivirta suonissani kuohui.

Ymmärsin ettei tälle sairaudelle voinut löytää mitään lääkitsevää yrttiä, ja koetin siis edes tehdä hiukan työtä. Rupesin tekemään alustavia töitä suureen teokseeni, tein muutamia harjoitelmia ja huomasin pian, ettei aika ollut sitä varten sopiva. Sillävälin kuului kaikkialta huonoja uutisia föhn-tuulen tekosista ja omassa kylässämmekin tuli hätä käteen. Purojen tokeet olivat puoleksi hävitetyt, monet talot, ladot ja tallit olivat tuntuvasti vahingoittuneet, ulkokylistä saapui useita, jotka olivat jääneet kodittomiksi, kaikkialla hätää ja valitusta eikä kellään rahaa. Silloin tapahtui omaksi onnekseni, että kylätuomari pyysi minua saapumaan raatihuoneelle ja kysyi, enkö tahtoisi avustaa heidän yhteisen hädän avustamiseksi asettamaansa valiokuntaa. Minulle uskottaisiin asian esittäminen kantonin neuvostolle ja erittäinkin pitäisi minun sanomalehtien kautta saada muu maa liikkeelle avunantoon. Oli omiaan, että sain tilaisuuden unohtaa omat hyödyttömät kärsimykseni vakavammissa ja arvokkaammissa tehtävissä, ja niin ryhdyin epätoivoissani asiaan. Kirjeellisesti sain Baselissa heti keräyksen toimeen. Kantonilla ei ollut kuten jo edeltäpäin tiesimme ollenkaan rahaa ja lähetti se vaan pari aputyömiestä. Nyt käännyin sanomalehtien kautta yleisön puoleen; kirjeitä, avustuksia ja kysymyksiä alkoi tulla ja kirjeiden kirjoittamisen ohella oli minun vielä kunnallisneuvostossa riiteleminen pahapäisten talonpoikaiskollojen kanssa.

Nämä pari ankaraa heltiämätöntä työviikkoa tekivät minulle hyvää. Kun asiat oli laitettu laidallensa ja minun osanottoni niiden hoitoon oli käynyt vähemmän välttämättömäksi, niin silloin jo viheriöitsivät yltympäri ruohokentät, järvi välkkyi lempeän sinertävänä ja vuorten rinteiltä oli lumi kadonnut. Näihin aikoihin oli isä ennen tervannut venheensä, äiti sitä katsellut puutarhasta ja minä myöskin seuraillut tuota vanhaa tuttua työtä, isän piipusta pullahtelevia savupilviä sekä keltaisia perhosia. Nyt ei ollut enää venhettä tervattavana, äiti oli aikoja sitten maannut maan mullassa ja isäni värjötti pahantuulisena turvattomassa kodissaan. Eno-Konrad muistutti myös usein mieleeni entisiä aikoja. Usein tarjosin hänelle isän tietämättä lasillisen viiniä, ja kuulin hänen juttujaan monista keksinnöistään, joita hän kuvaili ja kertoili hyväntahtoisesti hymyillen, mutta myöskin hiukan ylpeänä. Nykyisin ei hän enää uusia tehnytkään ja ikä oli häneenkin jo tuntuvasti koskettanut, vaikkakin siitä huolimatta hänen kasvoissaan ja naurussaan oli vieläkin jotakin poikamaista ja nuorta, joka virkisti minua. Hän oli usein lohdutuksenani ja ajankulukkina, kun en aina voinut viihtyä kotona isäukon luona. Viedessäni häntä viinin juontiin astua köpytteli hän kiireesti vierelläni ja koetti kaikin voimin pysyä rinnallani väärillä, laihoilla säärillään.

"Tartu purjeisiin, eno-Konrad!" kehoittelin minä häntä silloin, ja purjeesta johtui puhe aina vanhaan venheeseemme, jota ei enää ollut olemassa ja jota hän muisteli kuin rakasta vainajaa. Kun tuo vanha palvelija oli minullakin rakkaassa muistossa, muistelimme kaikki sen yhteydessä olevat asiat pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Järvi oli yhtä sininen kuin ennenkin, aurinko yhtä juhlallinen ja lämmin, minä vanhapoika katselin keltaisia perhosia ja tuntui mielestäni siltä, ikäänkuin kaikki olisi pohjaltaan aivan entisellään ja ikäänkuin voisin nyt kuten ennenkin heittäytyä ruoholle poikuuden unelmia uneksumaan. Mutta ettei asia niin ollut ja että jo olin menettänyt suuren osan elämääni koskaan näkemättömiin, siitä saatoin tulla joka päivä vakuutetuksi pestessäni, jolloin ruosteisesta läkkimaljasta isonokkainen ja hapansuinen naamani vastaani välkähteli. Vielä parempaa huolta piti Camenzind vanhempi siitä, etten joutunut väärään käsitykseen aikojen muuttuvaisuudesta, ja jos halusin kokonaan temmaista itseni keskelle nykyisyyden todellisuutta, niin en tarvinnut tehdä muuta kuin avata ahtaan pöytälaatikkoni, jossa tuleva suurteokseni virui ja nukkui, s.o. pakka vanhentuneita kokeita ja seitsemän kahdeksan suunnitelmaa. Mutta laatikon avasinkin harvoin.

Vanhuksen hoidon ohella oli minulla kylliksi työtä pitää kunnossa rappiolle joutunutta talouttamme. Lattioissa oli syviä kuiluja, uuni ja liesi olivat puutteelliset, savusivat ja toivat häkää sisään, ovet eivät menneet kiinni ja portaat vinnille, muinoiselle isän kurittavan olemuksen näyttämölle, olivat hengenvaaralliset. Ennenkuin siinä voitiin mitään tehdä oli kirves tahkottava, saha terotettava, vasara lainattava ja nauloja haalittava kokoon, ja lopuksi etsittävä muinaisesta puuvarastosta käsille kelpaavia laudankappaleita. Työkalujen ja vanhan tahkon korjuussa auttoi hiukan eno-Konrad, mutta hänkin oli käynyt liian vanhaksi ja kumaraksi ollakseen erityisesti avuksi. Niinpä hieroin rakoille valkoiset käteni vastahakoisia puita taivutellessani, pyöritin kolkkuvaa tahkoa, kiipeilin kaikinpuolin vuotavaksi käyneelle katolle, naulasin, vasaroitsin, panin uusia kattopäreitä, veistin, jolloin hiukan lihavanpuoleinen Aatamini monta hikipisaraa tipahdutti. Väliin herkesin työstäni keskellä vasaran iskua, erittäinkin ikävän pärekaton naulauksen aikana, suoristin selkääni, vetäsin puoleksi sammuneen sikarin palamaan, katselin syvää sinitaivasta ja nautin laiskuudestani siinä ilahduttavassa varmuudessa, että nyt ei isä ollut minua kiiruhtamassa ja haukkumassa. Sattuipa silloin naapureita, vaimoja, vanhuksia ja koululapsia käymään sivu, heti ryhdyin laiskuuteni kaunistukseksi ystävällisenä naapurina heidän kanssaan juttelemaan ja sain vähitellen sellaisen maineen, että siinä on mies, jonka kanssa sopii jutella järkevä sana silloin tällöin.

"Aika lämmin tänään, Lisbeth?"

"Niin on, Peter. Mitäs teet?"

"Kattoa naulaan."

"Kyllä jo kannattaakin, kauan se on jo sen tarpeessa ollutkin."

"Niinpä kyllä!"

"Mitäs ukko raataa? Hänhän täyttää jo pian seitsemänkymmentä."

"Kahdeksankymmentä, Lisbeth, kahdeksankymmentä. Mitähän arvelet, kun mekin kerran pääsemme niin vanhoiksi? Siinä ei ole leikin tilaa."

"Niinpä niin, Peter, mutta minun täytyy kiiruhtaa miehelleni ruokaa laittamaan. Tee työsi hyvin sillävälin!"

"Hyvästi, Lisbeth."