Part 11

Vastenmielisesti ojensin Boppille käteni. Puuseppä oli huonolla tuulella ja ehdotti, että menisimme kävelemään; hän oli, kuten hän minulle lausui, kyllästynyt tähän ijankaikkiseen kurjuuteen, ja iloitsin siitä, sillä tiesin hänen taipuvan tuumiini. Rouva tahtoi jäädä kotiin, mutta raajarikko pyysi häntä silloin menemään mukaan, koska hän aivan hyvin saattoi jäädä kotia. Hänet sai huoleti sulkea sisään ja jättää yksin, kunhan annettiin hänelle vaan joku kirja sekä lasi vettä.

Ja me, jotka kaikki kuitenkin pidimme itseämme siedettävinä ja hyväsydämisinä ihmisinä, saatoimme sulkea hänet sisään ja mennä kävelemään! Ja me olimme tyytyväisiä, leikimme lasten kanssa, iloitsimme kauniista kultaisesta syysauringonpaisteesta, eikä kukaan hävennyt eikä kenenkään sydän soimannut, vaikka olimme jättäneet tuon ramman yksinään kotiini Ei, päinvastoin olimme iloissamme siitä, että olimme päässeet hetkiseksi hänestä erilleen, hengitimme keventyneinä kirkasta, kesälämmintä ilmaa ja olimme kuin hyväkin kiitollinen ja kunnollinen perhe, joka ymmärtää nauttia jumalan sunnuntaista ymmärtäväisesti ja kiitollisella mielellä.

Istuttuamme juomaan lasin viiniä muutamassa puistossa, sattui isä haastelemaan Boppista. Hän valitti liikavieraansa tähden, huokasi taloutensa ahtautta ja kalleutta ja lopetti puheensa nauraen seuraavalla huomautuksella: "Täällä ulkonahan tuota voi vielä hetkisen viettää tyytyväisenä, kun hän ei ole häiritsemässä."

Kuunnellessani näitä ajattelemattomia sanoja näin yhtäkkiä ramparaukan edessäni, rukoilevana, kärsivänä, hänet, jota emme rakastaneet, josta me toivoimme pääsevämme ja joka nyt istui yksinään ja hyljättynä, surullisena hämärtävässä huoneessa. Huomasin, että pian tulisi pimeä ja ettei hän pystyisi saamaan valkeaa eikä siirtymään ikkunaa lähemmäksi. Hänen täytyisi siis panna kirja pois ja istua yksinään puolihämärässä, ilman ketään, jonka kanssa hän puhelisi, ilman mitään ajanvietettä, sillä aikaa kuin me joimme täällä viiniä, nauroimme ja huvittelimme. Muistin, kuinka olin Assisissa kertonut pyhästä Fransiskuksesta ja kehunut, kuinka hän oli opettanut minut rakastamaan kaikkia ihmisiä. Mitävarten olin tutkinut pyhimyksen elämää ja oppinut ulkoa hänen ihanan rakkaudenlaulunsa sekä hakenut hänen jälkiään Umbrian vuorilla, jos nyt tuo kurja ja avuton ihmisraukka sai tuolla sillänsä maata ja kärsiä, vaikka minä siitä tiesin ja olin tilaisuudessa häntä lohduttamaan.

Mahtava näkymätön voima laski kätensä sydämelleni, painoi sen maahan ja täytti sen niin häpeällä ja tuskalla, että vapisin ja antauduin. Tiesin että jumalalla oli minulle sananen sanottavana.

"Sinä runoilija!" sanoi hän, "sinä Umbrialaisen profeetan poika, joka haluat opettaa ihmisille rakkautta ja tehdä heidät onnellisiksi! Sinä uneksija, joka tahdoit kuulla ääneni tulessa ja vesissä."

"Sinä rakastat perhettä", sanoi hän, "joka on sinulle ystävällinen, jonka keskuudessa vietät mieluisia hetkiä! Ja samana päivänä kun minä kunnioitan tätä perhettä saapumalla sen luo, juokset sinä pois ja mielit karkoittaa minut sieltä! Sinä pyhimys! Sinä profeetta! Sinä runoilija!"

Minusta tuntui aivan samalta, ikäänkuin olisi minut asetettu puhtaan, himmenemättömän peilin eteen ja ikäänkuin näkisin peilistä valhettelijan, suunsoittajan, pelkurin ja sanansa syöjän. Se koskee, se on katkeraa, kiduttavaa ja kauheaa; mutta se, mikä tänä hetkenä minussa musertui, kärsi tuskaa ja haavoittuneena vastusteli, se olikin särkymään ja katoamaan omiaan.

Suoraan ja kiiruusti heitin hyvästit, jätin viinin lasiin juomatta ja murretun leivän pöydälle syömättä ja menin kaupunkiin takaisin. Kiihdyksissäni kuvittelin aivan sietämättömällä kauhulla, että oli tapahtunut joku onnettomuus. Saattoi tuli päästä irti, avuton Boppi oli kentiesi pudonnut tuolistaan ja makasi lattialla tuskissaan tahi kuolleena. Näin hänen siinä makaavan, luulin seisovani vieressä ja ramman hiljaista nuhdetta täynnä olevan katseen suunnattuna minuun.

Hengästyneenä saavuin kaupunkiin ja puusepän asunnolle, ryntäsin portaita ylös ja vasta ovella huomasin, että se oli lukossa ja ettei minulla ollut avainta. Mutta pelkoni katosi kuitenkin heti. Sillä ennenkuin olin päässyt edes kyökin ovellekaan, kuulin sisältä laulua. Se oli omituinen silmänräpäys. Sydän tykyttäen ja kokonaan hengästyneenä seisoin portaan pimeällä lattialla ja kuuntelin sisään suljetun ramman yksinäistä laulua, samalla tullen vähitellen jälleen rauhalliseksi. Hän lauloi hiljaa, pehmeästi ja hiukan valittaen erästä kansanomaista lemmenlaulua, "valko- ja punakukista". Tiesin, ettei hän ollut laulanut pitkään aikaan ollenkaan, ja sydäntäni liikutti kuullessani, miten hän käytti hiljaista hetkeä ollakseen iloinen omalla tavallaan.

Niinhän se on: elämä irroittaa mielellään vakavien tapahtumien ja syvien tunnekuohujen joukkoon hiukan naurettavaakin. Niinpä minäkin huomasin heti, mihin naurettavaan ja ujostuttavaan asemaan olin joutunut. Äkillisen pelon valtaamana olin yhdessä hetkessä kiitänyt pitkät matkat jäädäkseni nyt ilman avainta kyökinoven eteen. Joko oli minun lähteminen tieheni tahi huutaminen rammalle hyvät tarkoitukseni kahden lukitun oven läpi. Seisoin portailla mielessäni hyvä päätökseni lohduttaa raukkaa, olla osaaottavainen ja tehdä hänen hetkensä hupaisemmiksi, mutta hän istui siellä sisällä mitään aavistamatta, lauloi ja olisi epäilemättä vaan säikähtänyt, jos olisin koettanut herättää huomiota huutamalla ja kolkuttamalla.

En voinut tehdä muuta kuin poistua jälleen. Hetkisen kuljeksin pitkin sunnuntai-vilkkaita katuja, jonka jälkeen perhe oli jo palannut kotia. Nyt ei minun tarvinnut voittaa itseäni ojentaissani Boppille käteni. Istahdin hänen viereensä, rupesin keskustelemaan ja kysyin, mitä hän oli lukenut. Tarjosin hänelle kirjoja luettavaksi ja hän oli siitä kiitollinen. Suosittaessani hänelle Jeremias Gotthelfiä, huomasinkin ramman tuntevan melkein kaikki hänen kirjansa. Gottfried Keller oli hänelle kuitenkin outo, ja minä lupasin lainata hänelle Kellerin teokset.

Tuodessani seuraavana päivänä kirjat sain tilaisuuden olla hänen kanssaan kahdenkesken, kun rouva juuri tahtoi mennä ulos ja mies oli työssään. Silloin tunnustin hänelle, kuinka suuresti häpesin, että olin jättänyt hänet eilen yksin, ja että olisin iloinen saadessani usein olla hänen luonaan ja tulla hänen ystäväkseen.

Pieni kykyrä käänsi hiukan suurta päätänsä puoleeni, katsahti minuun ja sanoi: "Kiitos". Siinä kaikki. Mutta tuo pään kääntäminen oli tuottanut hänelle vaivaa ja oli samanarvoinen kuin jonkun terveen kymmenen syleilyä, ja hänen katseensa oli niin kirkas ja lapsellisen puhdas, että veri kohosi häpeästä poskilleni.

Vielä oli vaikein edessä, puhuminen puusepän kanssa. Minusta näytti sopivimmalta suoraan kertoa hänelle eilinen tuskani ja häpeäni. Ikävä kyllä ei hän minua ymmärtänyt, mutta salli kyllä kanssansa neuvotella. Hän otti pitääkseen sairasta yhteisenä vieraana kanssani, niin että otimme yhteisesti osaa kustannuksiin, ja minä sain vallan tulla ja mennä Boppin luo mieleni mukaan ja pitää häntä omana veljenäni.

Syksy oli silloin tavattoman pitkä, kaunis ja lämmin. Ensimäinen, mitä Boppin hyväksi tein, oli se, että hankin hänelle kuljetettavan tuolin ja vein hänet päivittäin lasten kanssa ulos vapaaseen ilmaan.

VIII.

Minun kohtaloni oli aina ollut sellainen, että sain elämältä ja ystäviltäni enemmän kuin saatoin heille antaa takaisin. Se oli tuloksena seurustelustani Rikhardin, Elisabethin, rouva Nardinin ja puusepän kanssa, ja nyt sain vihdoin kokea sen, että minusta tuli täytenä miehenä jo kylläkin riittävän itsekunnioituksen ja omanarvontunnon ohessa muutaman kurjan ramman hämmästynyt ja kiitollinen oppilas. Jos joskus kävisi niin, että saisin aikoja sitten aletun runoteokseni valmiiksi ja julaistuksi, niin vähä on siinä sitä hyvää, jota en olisi Boppilta oppinut. Hyvä, iloinen aika alkoi, josta minulla aina on runsaasti nauttimista. Minun suotiin katsoa syvään, kirkkaaseen ja kauniiseen ihmissieluun, jonka pinnalla sairaus, yksinäisyys, köyhyys ja pahoinpitely olivat kyenneet vain pienenä vihurina karehtimaan.

Kaikki ne pienet paheet, joilla katkeroitamme ja turmelemme itseltämme tämän kauniin, lyhyen elämän, viha, kärsimättömyys, epäluulo, valhe -- kaikki nämä inhoittavat mätähaavat, jotka rumentavat meitä, oli pitkä, perinpohjainen, tuskallinen kärsimys juuriaan myöten hävittänyt tästä ihmisestä. Hän ei ollut mikään viisas eikä mikään enkeli, mutta hän oli hyvin ymmärtäväinen ja harras ihminen, joka oli oppinut suurissa ja kauheissa tuskissaan ja puutteissaan häpeämättä tunnustamaan heikkoutensa ja heittäytymään jumalan huomaan.

Kerran kysyin häneltä, miten hän saattoi kestää aina voimattoman ruumiinsa tuskat.

"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi hän ystävällisesti. "Sairauden ja minun välillä on ijankaikkinen sota. Milloin voitan minä, milloin hän jonkun taistelun, taas taistelemme edelleen, väliin olemme molemmat hiljaa, teemme aselevon, vakoilemme ja vaanimme toisiamme, kunnes toinen taas rupeaa liian röyhkeäksi ja sota syttyy uudelleen."

Siihen saakka olin aina luullut olevani tarkkasilmäinen, hyvä huomioiden tekijä. Mutta siinäkin taidossa tuli Boppista ihailtu opettajani. Kun häntä tavattomasti huvitti luonto ja erittäinkin eläimet, vein hänet usein eläintieteelliseen puutarhaan. Siellä vietimme hauskoja hetkiä. Lyhyen ajan kuluttua tunsi Boppi kaikki eläimet, ja kun meillä aina oli mukanamme leipää ja sokeria, tunsivat useat eläimet meidät, niin että teimme monenlaisia ystävyysliittoja. Erittäinkin pidimme tapiirista, jonka ainoa hyve on muutoin sen muulle heimolle tuntematon puhtaus. Muutoin huomasimme sen olevan itserakkaan, tyhmän, epäystävällisen, kiittämättömän ja sangen ahnaan. Toiset eläimet, erittäinkin elefantti, hirvi ja alppivuohi osoittivat aina saamastaan sokerista jonkunmoista kiitollisuutta, joko katselemalla meitä rauhallisesti tahi sallimalla meidän silittää itseään. Tapiirissa ei ollut siitä jälkeäkään. Niinpian kuin saavuimme sen luo, tuli se suoraan aitauksen eteen, söi hitaasti ja perinpohjin, mitä sille annoimme, ja meni tiehensä muitta mutkitta, nähtyään, ettei mitään enää herunut. Olimme huomaavinamme siinä lujuuden ja itsenäisen ylpeän luonteen tuntomerkit, ja kun hän aiottua osaansa ei kerjännyt eikä siitä kiittänyt, vaan otti sen armollisesti vastaan kuin itsestään selvän veron, nimitimme häntä veroherraksi. Väliin syntyi meillä pieni riita siitä, Boppi kun ei useinkaan voinut itse eläimiä syöttää, oliko tapiiri jo saanut kylläksi, vai tuliko hänen vielä saada joku palanen. Punnitsimme kysymystä sellaisella asiallisuudella ja yksityiskohtaisuudella, ikäänkuin olisi ollut esillä joku valtiollinen elinkysymys. Kerran olimme menneet jo tapiirin sivu, kun Boppi arveli, että tapiirin olisi sietänyt saada vielä pala sokeria. Niinpä palasimme sinne uudelleen, mutta sillä välin olkivuoteelleen paneutunut tapiiri räpyttelikin vaan ylpeästi silmiään eikä saapunutkaan aitaukselle. "Suokaa kaikinmokomin anteeksi, hra verottaja", huusi Boppi sille, "luulimme erehtyneemme yhdestä sokeripalasta." Niin mentiin edelleen elefantin luo, joka jo kiihkeästi odottaen sinne tänne heilutteli ruumistaan ja ojensi vastaamme lämpimän liikkuvan kärsänsä. Sitä saattoi Boppi itse ruokkia, ja lapsellisella ilolla katseli hän, miten jättiläinen taivutti häneen päin notkean kärsänsä, otti leivän hänen kämmeneltään ja katseli uskollisilla, pienillä silmillään viisaasti ja hyväntahtoisesti.

Sovin erään vartijan kanssa, että Boppi sai jäädä puistoon niinäkin aikoina, jolloin minulla ei ollut aikaa olla hänen seurassaan, niin että hän silloinkin sai olla auringon paisteessa ja katsella eläimiä. Jälkeenpäin kertoi hän minulle kaikki, mitä hän oli nähnyt. Erittäinkin vaikutti häneen se kohtelias tapa, jolla leijona kohteli puolisoaan. Heti kun tämä oli pannut lepäämään, muutti hän väsymätöntä edestaaskulkuaan niin, ettei hän koskenut, ei häirinnyt puolisoaan eikä hypännyt hänen ylitsensä. Eniten huvitti Boppia kuitenkin saukko. Hän ei väsynyt katselemasta vilkkaan elukan notkeita uinti- ja voimistelutemppuja ja niistä sydämestään iloitsemasta, hän, joka itse makasi liikkumattomana tuolissaan ja vaivoin sai hiukan päänsä ja kätensä liikkumaan.

Sen syksyn ihanin päivä oli se, jolloin kerroin Boppille rakkauteni vaiheet. Olimme tulleet niin tutuiksi, etten enää saattanut salata häneltä näitäkään itsessään hyvin vähän ilahduttavia ja mainehikkaita asioita. Hän kuunteli minua vakavasti ja ystävällisesti sanomatta mitään. Sittemmin tunnusti hän haluavansa nähdä kerran Elisabethia, valkopilveäni, ja pyysi minua pitämään sen mielessäni siltä varalta, että sattuisimme Elisabethin kadulla kohtaamaan.

Kun tämä ei näyttänyt koskaan tapahtuvan ja päivät alkoivat muuttua viileiksi, menin Elisabethin luo ja pyysin häntä suomaan ramparaukalle sen ilon. Hyväntahtoisesti suostui hän toivomukseeni, ja eräänä päivänä kävin hänet noutamassa eläintarhaan, jossa Boppi tuolissaan odotti. Kun tuo kaunis, hyvinpuettu ja hieno nainen ojensi kykyrälle kätensä ja kumartui hiukan häneen päin, ja kun Boppi-raukka kohotti ilosta loistavat kasvonsa ja katsoi häneen kiitollisesti, melkeinpä sydämellisesti, niin enpä olisi voinut päättää, kumpi noista kahdesta oli sydäntäni lähinnä. Nainen lausui pari ystävällistä sanaa, kykyrä ei kääntänyt hänestä loistavaa katsettaan, ja itse seisoin vierellä, ihmetellen, nähdessäni edessäni käsikädessä kahden minulle elämässäni rakkaimman ihmisen, joita syvä juopa eroitti toisistaan. Koko päivänä ei Boppi puhunut mistään muusta kuin Elisabethista, ylisti hänen kauneuttaan, ylhäisyyttään, hänen hyvyyttään, hänen vaatteitaan, keltaisia hansikkaitaan ja vihreitä kenkiään, hänen käyntiään ja katsettaan, hänen ääntään ja kaunista hattuaan, samalla kuin minusta tuntui koomilliselta, että olin ollut todistajana, kun lemmittyni antoi almun parhaalle ystävälleni.

Sillävälin oli Boppi lukenut "Nuoren Henrikin" ja Seldwylerin, ja oli koteutunut näihin maailman ensimäisiin kirjoihin niin hyvin, että Schmoller Pankroz, Albertus Zwiehau ja rehelliset kampain tekijät olivat meidän molempien rakkaita ystäviä. Olin jonkun aikaa epätietoinen, antaisinko hänen luettavakseen joitakin C. F. Meyerin kirjoista, sillä minusta oli todennäköistä, ettei hän ymmärtäisi pitää arvossa sen liian hiotun kielen melkein latinan tapaista tarkkuutta, ja arvelutti minua myöskin avata historian kuilujen ristiriitoja hänen hiljaisen ja iloisen sydämensä samentajaksi. Sensijaan kerroin hänelle pyhästä Fransiskuksesta ja annoin hänen lukea Möriken kertomuksia. Omituiselta tuntui minusta hänen tunnustuksensa, ettei hän olisi saattanut nauttia suurimmasta osasta erästä kaunista kertomusta, ellei hän olisi saanut olla niin usein saukon altaan ääressä ja siinä antautua kaikellaisiin vesihaaveiluihin.

Hauskaa oli huomata, miten meistä vähitellen tuli sinut toistemme kanssa. En ollut koskaan hänelle esittänyt lähempää tuttavuutta, eikä hän olisi siihen suostunutkaan; aivan itsestään sattui tapahtumaan, että sinuttelimme toisiamme, ja kun sen eräänä päivänä huomasimme, naurahdimme vaan, emmekä siitä sen enempää välittäneet.

Kun alkava talvi oli tehnyt meidän ulkoilmamatkamme mahdottomiksi ja jälleen istuin illat pitkät Boppin langon luona, niin huomasin vähitellen, ettei uusi ystävyyteni ollut saavutettu sentään aivan ilman uhrauksia. Puuseppä nimittäin oli yhä huonolla tuulella, epäystävällinen ja harvapuheinen. Pitemmänpäälle ei häntä suututtanut ainoastaan tuon hyödyttömän syöjän läsnäolo, vaan vieläpä minun suhteeni häneen. Saattoi tapahtua, että juttelin kokonaisen illan ystävällisesti Boppin kanssa, kun talonisäntä itse sitävastoin istui vieressä huonontuulisena lukien sanomalehtiä. Muutoin tavallisen kärsivällisen rouvansakin kanssa hän riitautui, kun tämä tällä kerralla oli luja kannallaan eikä tahtonut ollenkaan, että Boppi vietäisiin muualle hoidettavaksi. Useita kertoja koetin lepytellä häntä ja tehdä hänelle uusia ehdotuksia, mutta hän ei huolinut mistään. Päinvastoin muuttui hän pisteliääksikin, alkoi pilkata ystävyyttäni kykyrää kohtaan ja katkeroittaa hänen elämäänsä. Tottahan olikin, että sairas ja minä, joka paljo oleskelin päivittäin hänen luonaan, olimmekin liikalaisia tuossa jo muutenkin ahtaassa kodissa, mutta minä toivoin vaan yhä, että puuseppä yhtyisi meihin ja rupeaisi rampaa rakastamaan. Vihdoin oli minun aivan mahdotonta tehdä tahi tekemättä jättää mitään, joka ei olisi joko loukannut puuseppää tahi ollut Boppille epäedullista. Koska vihaan kaikkia nopeita ja pakoittavia päätöksiä -- jo Zürichissä ollessa oli Rikhard ristinyt minut Petrus Cunctatoriksi -- odottelin viikkokausia ja olin alinomaa tuskassa ja pelossa, että kadottaisin jommankumman tahi mahdollisesti molempien ystävyyden.

Tämän epäselvän suhteen aina lisäytyvä vastenmielisyys ajoi minut taas useammin kapakkaan. Kun tämä ikävä juttu oli eräänä iltana taas minua erityisesti suututtanut, menin pieneen waadtlantitupaan, ja join suutuksissani useampia litroja. Ensikerran jälleen kahden vuoden perästä oli minun vaikea mennä pystössä omin jaloin kotia. Seuraavana päivänä olin kuten tavallista juopottelun jälkeen hyvin kylmäverisellä tuulella, rohkaisin itseni ja menin puusepän luo, saadakseni tuon narripelin vihdoinkin loppumaan. Ehdoitin, että hän uskoisi Boppin kokonaan minun huostaani, hän ei juuri pannut vastaankaan ja muutaman päivän ajateltuaan suostui siihen kokonaan.

Pian senjälkeen muutin kykyräraukan kanssa uuteen asuntoon. Tuntui melkein siltä, ikäänkuin olisin mennyt naimisiin, kun meidän oli nyt entisen nuoren miehen elämän sijaan kahden aloitettava oikea talous. Menihän se kuitenkin, vaikka alussa teinkin monta epäonnistunutta taloudellista koetta. Siivoamassa ja pesemässä kävi muudan palvelustyttö, ruuan kannoimme muualta, ja pian tuntui yhteiselämämme meistä molemmista lämpimältä ja hyvältä. En säikähtänyt siitä, että olin pakoitettu luopumaan huolettomista pienistä ja suurista matkoistani. Työtä tehdessäni tuntui minusta ystäväni hiljainen läsnäolo rauhoittavalta ja edulliselta. Pienet sairaalle välttämättömästi osoitettavat palvelukset kuten pukeminen ja riisuminen olivat minulle uusia ja alussa tuskin virkistäviä; mutta ystäväni oli niin kärsivällinen ja kiitollinen, että häpesin ja oikein koetin häntä huolellisesti hoitaa.

* * * * *

Professorin luona en ollut enää usein käynyt, useammin Elisabethin luona, jonka kodissa oli huolimatta kaikesta alituisesti viehätysvoimaa. Siellä istuskelin, ryypiskellen teetä tahi viiniä, kuuntelin talonemännän soittoa ja tunsin joskus tunteitteni kaihoisasti heltyvän, vaikkakin alituisella pilkanteolla Vainosinkin kaikkia wertherimäisyyksiä povessani. Nuoruuden pehmeä rakkauden itsekkäisyys oli vihdoinkin lopullisesti kadonnut rinnastani. Meidän oikea suhteemme oli hieno, avomielinen sotatila, ja harvoin tapasimme toisemme ilman ettemme olisi aina vähän kiistelleet kaikessa ystävyydessä. Tuon viisaan rouvan vilkas ja naisten tapaan hiukan erikoinen järki löysi rakastuneessa ja hieman karkeasyisessä olennossani paljo kiinnekohtia ja kun pohjaltaan kunnioitimme toisiamme, saatoimme sitä jäntevämmin joutua otteluun joistakin vähäpätöisyyksistä. Erittäin koomillista oli minun puolustaa vanhanpojan elämää -- naista vastaan, jonka äskettäin olisin nainut vaikka millä ehdolla. Uskalsinpa kiusata häntä hiukan hänen miehelläänkin, joka oli kunnon mies ja ylpeä henkevästä vaimostaan.

Hiljaisuudessa kyti vanha rakkaus kytemistään, mutta nyt se ei ollut enää entinen vaativainen ilotulitus, vaan hyvä ja kestävä hiilos, joka pitää sydämen nuorena ja jonka loisteessa toivoton vanhapoika saattoi väliin talvi-iltoina lämmitellä sormiansa. Siitä alkaen kun Boppi oli kokonaan tullut ystäväkseni ja ja kun tiesin, että omistin pysyväisen, puhtaan rakkauden, saatoin vaaratta sallia lempeni elää ikäänkuin jonkunmoisena sydämessäni säilyneenä nuoruuden runollisuutena.

Muutoin opetti itse Elisabeth minua silloin tällöin tosi naisellisilla huonon tuulen kohtauksillaan kylmentämään tunteitani ja iloitsemaan sydämestäni nuoren miehen päivistäni.

Siitä alkaen kun Boppi tuli asumaan luokseni, jäivät käyntini Elisabethin luona yhä vähemmälle. Boppin kanssa lueskelin, katselin kuvia matkoiltani ja selailin päiväkirjojani, pelasin dominoa; hankimme iloksemme puudeli-koiran, katselimme ikkunasta talven tuloa ja juttelimme päivät pitkät milloin oikeita asioita milloin joutavuuksia. Sairas oli kasvattanut itselleen itsenäisen maailmankatsomuskannan, jonkunmoisen hyväntahtoisen huumorin elähdyttämän asiallisen elämänymmärryksen, josta minulla oli jokapäivä oppimista. Kun lumi alkoi tupruta taivaalta ja talvi näyttihen ikkunan läpi koko puhtaassa kauneudessaan, kuvittelimme itsellemme poikamaisella riemulla elävämme kinosten keskellä kodikkaassa pirtin lämpimässä. Ihmistuntemuksen taidon, jonka hankkimisessa olin ennen niin monet pohjat kuluttanut, opin nyt aivan siinä ohessa. Boppin sielu oli täynnä kuvia hänen aikaisimmasta ympäristöstään, jota hän hiljaisesti ja terävästi aina oli tarkastellut, ja hän saattoi kerran ruvettuaan kertoa ihmeellisen hyvin. Kykyrä-raukka ei ollut elämässään oppinut tuntemaan kuin tuskin kolme tusinaa ihmisiä eikä ollut koskaan ollut mukana suurissa ihmisvirroissa, mutta siitä huolimatta tunsi hän elämän paljoa paremmin kuin minä, oli oppinut huomaamaan pienimmätkin seikat ja löytämään joka ihmisessä uuden kokemuksen, ilon ja tiedon lähteen.

Eläinmaailmassa oli nyt kuten ennenkin meidän päähuvimme. Kun emme enää voineet käydä eläintarhassa, kerroimme ja keksimme sen eläimistä kaikellaisia satuja ja tarinoita. Useimmiten emme niitä suoraan kertoneet, vaan esitimme ne dialoogeina aivan valmistamatta. Esimerkiksi parin papukaijan rakkaudentunnustus, kohtauksia biisonin perheessä, villisikojen illanviettoja.

"Miten voitte, herra Mäyrä?"

"Kiitos kysymästä, herra Kettu, siinähän se meneskelee. Kuten muistatte kuoli rakas puolisoni ollessani vankeudessa. Hänen nimensä oli Sutihäntä, kuten minulla jo oli kunnia Teille ilmoittaa. Todellinen helmi, pyydän vakuuttaa, tod -- --."

"Oh, jättäkää hyvä naapuri nuo vanhat jutut, Te olette usein, ellen väärin muista, kertonut minulle helmestänne. Herra jumala, eihän tässä maailmassa eletä kuin yksi ainoa kerta, ilonrahtuistaan ei mitenkään sovi itseltään turmella."

"Anteeksi, hra Kettu, jos olisitte tuntenut puolisoni, niin ymmärtäisitte minua paremmin."

"Niin kyllä, niin kyllä. Jassoo, vai oli hänen nimensä Sutihäntä, vai mitä? Kaunis nimi, silittävä nimi! Mutta -- niin, mitä minun piti sanomanikaan -- olettehan huomannut, miten tuo sietämätön varpusten tiuskutus taas on lisääntynyt? Olen tehnyt pienen suunnitelman."

"Varpusiako vastaan?"

"Juuri niin. Katsokaas, ajattelin näin: panemme hiukan leipää aitauksen eteen, ja rupeemme rauhallisesti makaillen niitä veitikoita odottamaan. Sittehän nyt piru on, ellemme nappaa siitä yhden ja toisen. Mitä arvelette?"

"Oivallista, hra naapuri."

"Olkaapa nyt sitte hyvä ja pankaa tuohon hiukan leipää. -- Ka se! Mutta kentiesi siirrätte sitä hiukan enemmän oikealle, niin se on meille kummallekin hyödyksi. Nähkääs, ikävä kyllä ei minulla ole tällä kertaa yhtään penniä. Kas niin, sillä tavalla. Nyt varuillaan! Paneudumme makaamaan, silmät kiinni -- ssst! tuossa lentää jo yksi!" (Paussi.)

"No, hra Kettu, eikö vielä mitään?"

"Miten kärsimätön Te olette! Ikäänkuin olisitte ensi kertaa metsällä! Metsästäjän täytyy osata odottaa, odottaa, kolme kertaa odottaa! Siis vielä kerran!"

"Mutta mihin on leipä joutunut?"

"Lempo!"

"Leipäähän ei olekaan enää!"

"Onko se mahdollista! Leipääkö ei oi? Todellakin -- kadonnut! No vie sun seitsemän seppää! Luonnollisesti tuo kirottu tuuli."

"Hm-m, minulla on omat ajatukseni asiasta. Minusta kuulosti äsken, että Te söitte jotakin."

"Mitä? Minäkö jotakin syönyt? Mitä sitten?"

"Luultavasti leipää."