Part 2
— Eikö niin, hyvät herrat, alkoi Florensilainen, — ettei pieni lapsi eikä edes hullukaan kärsisi väitettävän, että jokin seikka on jäänyt entiselleen, vaikka se on muuttunut aivan vastakohdakseen, kuten esimerkiksi lammas sudeksi tai enkeli piruksi? Mitä me sivistyneet italialaiset ajatellemmekaan tuosta pyhästä olennosta, jonka seuraajina paavit ovat, niin yhtä emme voi kieltää: että hän tarkoitti hyvää ja kaunista. Vaan hänen jälkeläisensä, jotka ovat omistaneet Natsarealaisen työt ja viran — katsokaapa heistä vain neljää vuosisadan vaihteessa! Tuossa on petturi [Sixtus IV osallisena salaliitossa, jonka kautta Piero di Medicin poika Guiliano murhattiin], joka salakavalasti murhasi hyvän Julianuksemme! Seuraa hävytön kamasaksa, joka kauppaa jumalallista anteeksiantamusta! [Innocentius VIII, anekauppa-luvan antaja luostarikirkoille] Hänen jälkeensä murhaaja ja salainen, hempeä perheenisä [Alexander VI]. Nämä eivät ole mitään satuolentoja, vaan lihaa ja verta seisten aikakautensa nähtävinä suunnattoman suurina hirviöinä. Ja neljäs sitten, jota en alenna näiden edellisten tasalle: suuri Juliuksemme [Julius II], Mars-jumala, mutta juuri sellaisena siveälle Rauhanruhtinaalle vielä räikeämpi vastakohta kuin nuo kolme edellistä! Neljä kertaa peräkkäin tällainen irvikuva, se on jo pilkkaa inhimillistä järkeä vastaan. Se on loppuva: joko haihtuu tuo ensimäinen taivaallinen esikuva olemattomiin tässä sauhuavassa helvetin kidassa ja liekehtivässä asepajassa, tai vapauttaa veli Martinus hänet terävällä leikkauksella moisista seuraajista ja virkaveljistä!
— Tämäpä on lystiä, tuumi herttua ja kansleri taputti käsiään kuin vimmattu.
— Saarna kuin Savonarolan, suvaitsi kaunis Leliuskin laulahtaa tukeuttaen haukotustaan. — Jospa tuo Fra Martino olisi meillä siellä Venetsiassa, niin kyllä tietäisimme hänet asianmukaisesti käännyttää ja pitää kurissa. Mutta näin germanilaisen uppiniskaisuutensa varaan jätettynä pelkään hänen ennemmin tai myöhemmin saavan seurata edeltäjiään polttoroviolle.
— Eipäs, vastasi Guicciardin iloisesti, hänen oivat saksalaiset ruhtinaansa suojelevat häntä miekoillaan.
— Mutta kukas hänen ruhtinaitaan suojelee? ivaili Venetsialainen.
Guicciardin päästi iloisen naurun. — Pyhä isä tietysti, vastasi hän. — Katsokaas, jalot herrat, tässä on nyt taas sellainen helkkarin sotkuinen vyyhti, jonka langoilla sattuma tai ehkä jokin sitä ylempi ohjaa maailman historiaa. Kun paavimme maallistuivat ja saivat omakseen valtion Italiassa, tuli heille lyhyt valtikka rakkaammaksi kun pitkä paimensauva. Aikoohan Clemensimme tämän valtikan vuoksi julistaa suorastaan sodan hurskasta keisaria vastaan. Mutta Kaarle ei pakottane pyhän isän mieliksi, joka häntä pommittaa kanuunoilla, reippaita germanilaisia keihäsmiehiään takaisin kirkon helmaan. Ja päin vastoin: jos Saksan kerettiläiset ruhtinaat rupeavat juonittelemaan hänen keisarillista majesteettiaan vastaan ja nostavat sodan, niin tottapa pyhä isä jättää heidän sielunsa toistaiseksi rauhaan ja käyttää salaisesti heidän aseitaan hyväkseen. Mutta sillaikaa puu kasvaa ja juuret leviävät.
Nyt kävi herttua rauhattomaksi. Hänen päivätyössään läheni se miellyttävä hetki, jolloin hän omin käsin ruokki koiriaan ja haukkojaan. — Arvoisat herrat, sanoi hän, minua ei tuo germanilainen munkki viettelisi. Sain kerran nähdä hänen kuvansa: kömpelö, kaulaton moukan pää hartiain sisässä. Entä sitten hänen suosijansa, nuo saksilaiset, ruhtinaat — olutpönttöjä!
Guicciardin rutisti rajusti hienoa maljaa ja oli vähällä kirota. — Täällä on niin tukehuttavan kuumaa, puolustelitte hän ja oitis nousi herttua pöydästä. — Mennään raittiiseen ilmaan, virkkoi hän. — Näkemiin asti, hyvät herrat, tavataan sitten päivän laskettua vihreässä kamarissa.
Hän lähti huoneesta näyttääkseen Venetsialaiselle, joka häntä miellytti, rakennuksiaan, pengermiään ja puutarhojaan. Nämä olivat vielä niitä verrattomia laitoksia, jotka viimeinen Visconti oli teettänyt ja täyttänyt aavemaisella touhullaan, jäännös tuosta "Onnelasta", josta lähtien hän kuin arka demoni loitsulinnastaan hallitsi Italiaa täyskelpoisella taiteella ja josta hän kukitti heti pois suosikkinsa, kun nämä sairastuivat, sillä kuolema ei saisi koskaan näihin marmoriportteihin kolkuttaa.
Suuri osa vanhaa, komeutta oli rappeutunut tai sodissa ja äsken valleja luodessa sotkettu ja kumottu. Kaikessa tapauksessa oli vielä jälellä siksi paljon, että kaunis Lelius sai purkaa imartelevia ihmetyksiään ja Frans Sforza nautti parin tunnin ajan suuresti. Ainoastaan tullessaan ratsastusradalle, jonka Bourbon hallituksen hoitokaudellaan Milanossa oli rakennuttanut, synkkenivät ruhtinaan kasvot. Mutta heti ne jälleen kirkastuivat, kun hän kuuli Guicciardin kajahtelevan naurun ja sitten näki hänet itsensä istuvan paitahihasillaan väen luhdissa lombardialaisten tallirenkien joukossa lyöden heidän kanssaan korttia ja ryyppien karvasta maalaisviiniä. — Tasavaltalaishuvituksia, ivaili Frans Sforza. — Mies virkisteleikse äskeisestä ikävästä seurustelusta ruhtinaallisten kanssa! — Kaunis Lelius hymyili kaksimielisesti ja he jatkoivat kävelyään.
Ensimäinen vihreään kammioon saapuneista oli Girolamo Morone, ellei hän sinne ollut tullut jo heti aterialta päästyä ja oleillut siellä sitten koko ajan. Hän katseli yhä ja yhä hartaasti taulua. Väliin nauttivat hänen ihailevat silmänsä tuon suloisen naisen näkemisestä, mutta nyt hän jälleen tutki tiukin katsein Pescaran kasvoja ja se mitä hän noista ankarista piirteistä näki tai luuli näkevänsä, kuvastui täydellisesti tuon herkän miehen kiihkoissa liikkeissä ja katkonaisissa sanoissa. — Mitenkähän pelaat. Pescara? höpisi hän äkäisesti itsekseen mustia kulmakarvojaan rypistellen ja toistaen saman kysymyksen, mikä väikkyi Victorian viattomissa silmissä.
Silloin löi joku häntä tanakasti olalle. — Pikiinnytkös jumalaiseen Victoriaan, rahjus? kysyi Guicciardin karkeasti nauraen.
— Leikki pois. Guicciardin. Mitäs arvelet tuosta punanuttuisesta? — Kansleri osoitti sotapäällikköä.
— Niin on kuin pyöveli.
— Ei. Guicciardin. Tarkoitan, mitä arvelet hänen kasvonpiirteistään? Ovatko ne italialaisen vai espanjalaisen?
— Hyvä sekoitus, Morone. Molempien paheet: kavala, julma ja ahne! Sellaiseksi minä olen hänet kokenut ja sellaiseksi sinä häntä minulle kuvailit. Muistatkos, tässä kaksi vuotta sitten Roomassa, kun se viisas Jaakko souti meitä Tiberin ylitse.
— Kuvailinko minä? Siinä tapauksessa erehdyin hetken vaikutelmista. Ihmiset ja asiat muuttuvat.
— Niin, asiat. Mutta ei ihmiset; he muuttavat vain vaatteita ja pöyhistelevät, mutta pysyvät aina samoina. Eikö niin, Teidän korkeutenne? kääntyi Guicciardin herttuan puoleen, joka juuri Venetsialaisen keralla astui sisään.
Asetuttiin noille neljälle jakkaralle ja lukittiin ovet. Avoimesta akkunasta loisti hehkuen iltataivas.
— Jalot herrat, aloitti herttua sangen arvokkaasti, mihin oikeuttavat valtakirjanne?
— Minun nöyryyteni, lausui kaunis Lelius, solmimaan liiton.
— Hänen viisautensa pyhä isä, puhui vuorostaan Guicciardin, toivoo myös päätöstä. Liitto on kanan ollut hänen aatostensa lemmikki: hän asettuu, kuten sopii, etunenään, mutta sillä ehdolla, että saa kirkon ylinnä paimenena pysyä muodollisesti syrjässä.
— Liiga on perustettu! huusi herttua riehakkaasti. — Kansleri, tee selvää valmistuksista.
— Herrat, alkoi tämä, kirjeessään lupaa Ranskan hallitus, joka on sopinut asiasta Madridissa vankina olevan kuninkaan kanssa, antaa melkoisen sotajoukon ja luopuu lopullisesti samalla vaatimuksistaan Neapeliin ja Milanoon pyhän isän hyväksi.
— Optime, riemuitsi herttua. — Ja sveitsiläisiä saamme niin paljon kuin haluamme, laumoittain, kun vain olisi dukateja, millä heitä kilistää luokseen. Eikö niin kansleri?
— Siihen täytyy keksiä keinot, vakuuttivat toiset.
— Mutta herrat, meidän on kiiruhdettava! Borboni oli täällä. Ne kurkistelevat kortteihimme. Keisarin sotapäälliköt uhkaavat valloittaa Milanon kuukauden kuluttua ellemme lakkaa varustautumasta. Meidän täytyy katkoa kahleemme ja voidaksemme ne katkoa, täytyy meidän valita päällikkö, nyt, heti paikalla!
— No joko me nyt siihen olemme ehtineet, vastustelivat toiset yhteen ääneen.
— Valita Liigan päällikkö, jatkoi kansleri, on samaa kuin ratkaista Italian kohtalo. Kenen panemme Pescaraa, ajan suurinta sotapäällikköä vastaan? Lausukaa! Ken on hänen vertaisensa nero! Suuret soturimme, Alviano, Trivulzio, kauan ovat he jo levänneet haudoissaan ja muut on Pavian taistelu surmannut. Nimittäkää mies! Ilmaiskaa se mahtava olento. Missä se panssaroitu pelastuksen käsi, johon saan tarttua?
Seurasi surullinen mieliala ja kansleri iloitsi liittolaisten alakuloisuudesta.
— Onhan meillä se Urbinolainen ja Ferraralainen, virkkoi Nasi, mutta Guicciardin väitti, ettei hänen pyhyytensä kuuna päivänä huolisi liittoon kapinallista vasalliaan, Ferraran herttuaa. — Ehkäpä siis valitsemme Urbinon herttuan. Hän on turhamainen, itsekäs, näkökannoiltaan ahdas ja ijankaikkinen kuhnustelija ja nahjus, mutta kokenut soturi, eikä meillä ole valikoimisen varaa, haastoi Florensilainen ryppyisin otsin.
— No onhan vielä, Guicciardin, se Teidän Medicinne, josta voitte saada sen nuoren huimahatun, mitä näyttö niin sydämenne pohjasta toivovan, ärsytteli Venetsialainen.
— Onko tuo pilkkaa, Nasi, suuttui Guicciardin. — Vai pantaisiin tässä nuori ilkimys häpäisemään isänmaallista asiaa ja yltiöpäinen poika kevytmielisesti nakkaamaan meille tappion viimeisessä sodassamme taistelun arpanopilla! Ainakaan perinpohjin ei tuo Urbinolainen meitä tuhoa, vaikka viruttaisikin sodan pitkäksi kuin nälkävuosi odotellessaan milloin keisarilliseen leiriin tulisi murhaava rutto tai huovit alkaisivat sieltä karkailla. Valitaan hänet! — Hän huokasi ja alkoi samassa vihan vimmassa purkaa suppeaan kansleriin, joka oli hänen puheensa lopussa epäilevästi virnistellyt.
— Mitä irvistelet siinä, narri! huusi hän Moronelle. — Anteeksi, Teidän korkeutenne... käyn kärsimättömäksi... mutta uskon että Teidän korkeutenne on puolellani! — Herttua katsoi kansleriinsa.
— Tehdään kuten haluat, virkkoi Morone. — Me myönnymme, mutta ei suinkaan iloisin mielin hänen korkeutensa suostune alkamaan liittoamme näin järjettömästi! — Herttua nyykäytti surullisesti päätään. — Ei, huusi kansleri, hän ei myönnykkään, hän vetäytyy erilleen koko hommasta, hän ei huoli tunnolleen edesvastuusta siitä, että hänen herttuakuntansa viimeiset voimat, imetään kuiviin. Herttua ei ryhdy taisteluun tietäen jo etukäteen olevansa lyöty ja masennettu! Liiga on purettu! Tai hankimme sille voittoisan sotapäällikön.
Toiset vaikenivat apeilla mielin.
— Ja minä tiedän sopivan, lausui Morone.
— Sinä tiedät? huusi Guicciardin. — No piru vieköön, sano sitten! Puhu! Ken vaakaan Pescaraa vastaan?
— Kansleri, puhukaa, kiirehti myös Venetsialainen.
Morone hypähti ylös jakkaraltaan, harppasi askeleen eteenpäin ja haastoi voimakkaasti: — Ken vaakaan Pescaraa vastaan? Kuka on hänen vertaisensa? Hän itse, Pescara.
Muut olivat aivan jähmettyä pelästyksestä. Herttua tuijotti silmät selällään oivaan kansleriinsa. Guicciardin ja Venetsialainen painoivat käden otsalleen ja alkoivat aprikoida. Helposti käsittivät he mitä Morone tarkoitti. Olivathan he sellaisen ajan lapsia, jolloin kavallukset ja lupausten rikkomiset olivat kuin jokapäiväistä leipää. Olisipa nyt kysymyksessä ollut vain joku tavallinen kondottieri, joku noista ruhtinaallisista tai alhaissyntyisistä seikkailijoista, jotka möivät laumansa enimmän tarjoovalle, niin olisivat he jo ennen kansleria tehneet tuon halpamaisen esityksen. Mutta keisarin ensimäinen sotapäällikkö? Mutta Pescara? Mahdotonta! Mutta miksipä ei Pescara? — Ja kun Morone taas alkoi intohimoisesti puhua, niin he oikein ahmivat hänen sanojaan.
— Herrat, lausui Morone, Pescara on syntyisin meikäläisiä. Espanjassa hän ei ole koskaan käynyt. Mitä hurmaavin italialaisnainen on hänen vaimonaan. Selvä on, että hän rakastaa Italiaa. Pescara on meidän mies ja nyt kohtalon ratkaisun hetkellä kun vapaalla kädellämme koetamme katkoa toisen käden kahleita, vaadimme me puolellemme synnyinmaan suurimman pojan ja ainoan sotapäällikön. Käymme hänen luokseen, syleilemme, rukoilemme häntä: Pescara, pelasta Italia! Auta sitä! Tai se vetää sinut muassaan perikatonsa kuiluun!
— Riittää sanahelinä! huusi Guicciardin. — Sinunlaisesi haaveksija, jonka mielikuvitus lentää kuin päätön kana, on kelvoton harkitsemaan ja selittelemään asiaa, mikä lähemmin tuumien ehkä ei ole mahdoton. Pidä suusi kiinni ja anna järjellisten miettiä ja tehdä päätelmiä siitä, mitä sinä ennustit kuumeen houreissa! Älä nyt riehu kuin riivattu, vaan istu alas, anna minun puhua!
Hyvät herrat, monasti — ja epätoivoisissa oloissa aina — on uskaliaisuus paras ja ainoa apu. Sota Urbinolaisen johdolla tuijottaa meihin kuin naamari tyhjin silmäkoloin. Me tiedämme, että hän lamaisi verkkaan voimamme ja veisi meidät johdonmukaisesti perikatoon. Mieluummin heittäydymme huimaan uhkayritykseen. Siis, mitä minuun tulee, niin ehdotan että koetetaan houkutella Pescaraa. Jos hän antaa meidät ilmi keisarille, voi hän saattaa meidät tuhon omiksi. Mutta ken tietää, ehkäpä hän joutuukin intohimojensa valtaan? Miettikäämme siis ensin: mikä on Pescara? Minä vastaan teille: nerokas harkitsija, joka tarkalla vaistolla erittelee ja punnitsee mahdollisuudet, mies, jolla on tapana riisua valoverhot asiain yltä ja arvostella niitä todellisen merkittävyyden ja asiallisen vaikutusvoiman mukaan. Tokkopahan hän muuton olisi se mikä nyt on, Bicoccan ja Pavian voittaja? Ensin kun esitämme hänelle asian, on hän siitä kovin suuttuvinaan, vaikka varmaan itse lienee sitä joinakin hetkinä tuuminut ja aprikoinut ellei muuten, niin kehittääkseen alati työskentelevää järkeään. Sitten ryhtyy hän harvaan ja hartaasti punnitsemaan: tokko hänelle antamistamme aineksista, se on Italiasta, saa armeijan ja myöhemmin valtakunnan ja myös — palkkion. Ja koska aines on tosin jalo, mutta hauras, joten se vaatii voimakasta kättä muovailussa, niin on meidän tarjottava hänelle mahdollisimman paras palkka, nimittäin kruunu.
— Mikä kruunu? änkytti herttua peloissaan.
— Kruunu, sanoin minä, Teidän korkeutenne, enkä herttuanhattu. Tarkoitan Neapelin komeaa kruunua. Se on vihamiehemme päässä ja siis käytettävissä ja on hänen pyhyytensä läänitettävänä.
— Koska nyt tässä kruunuja jakelemme, ivaili Venetsialainen, niin miksikä emme tarjoa hänelle yhdellä tiellä Italian satu- ja unelmakruunua?
— Unelmakruunua! —Venetsialaisen kasvot värähtelivät tuskallisesti. Sitten haastoi hän uhkamielin kuin itsensä ja läsnäolijat unohtaen: — Italian kruunu! Kun Pescara ratsastaa joukkojemme etunenässä, niin se häilyy näkymättömänä hänen päänsä päällä. Jospa hän, historiamme suurimpana, tempaisi ja valtaisi tämän ihannekruunun, jota kohti niin monet saastaiset kädet ovat kurotelleet! Jospa muuttuisi todellisuudeksi hänen päässään tuo unelmakruunu! Ja kun nyt tässä, virkkoi hän rohkeasti, olemme hylänneet kaiken kohtuuden ja ilmaisemme sisäisimmät aatoksemme ja syvimmät toiveemme, niin kuulkaat, herrani: jos Pescara on tuo valittu, mikä voi olla mahdollista, niin tarjoo aika hänelle suotuisia tilaisuuksia ja tähdet onnea ennustavat. Jos hän Italian yhdistää, niin hän sen myös hallitsee. Mutta, kansleri, sanoin sinua haaveilijaksi ja nyt rakennan itse tuulen tupia innokkaammin kuin sinä. Palatkaamme siis syntymättömien valtakunnasta todellisuuteen ja vastatkaamme, vain kysymykseen: kuka rupee näyttelemään kiusaajan osaa?
— Minä syöksyn kuin Curtius kuiluun! huusi kansleri.
— Hyvä, kiitteli Guicciardin. — Sinä kelpaat. Joku muu ei saisi sanaa suustaan ja lyyhähtäisi maahan mennessään puhumaan Pescaralle kavalluksesta. Mutta sinä, hävytön kelmi, teet mitä tahansa ja kulkuskaapusi pelastaa sinut oloista ja juonista, jotka toisen veisivät hirteen. Jos ei Pescara suostu, niin ottaa hän asian leikilliseltä kannalta, hän kohtelee sinua kuin markkinailveilijää. Jos hän taas taipuu, niin havaitsee hän jo traagillisista kujeistasi ja koomillisista otsan kurtuistasi asian koko ankaran totuuden. Mene, poikani, kiusaa Pescaraa!
Herttua, joka oli istunut selkä kyyryssä ja mietiskellen jakkarallaan, aikoi juuri käskeä tuomaan huoneeseen valoa, sillä ilta hämärtyi yhä ja hän pelkäsi pimeässä. Mutta silloin hoksasi hän yhtäkkiä asiain kehittyneen huippuunsa ja hän säikähti: — Et saa mennä, kansleri, kielsi hän. — En tahdo olla missään tekemisissä tuon mahtavan Pescaran kanssa. Jos hän suostuu, valloittaa hän ensimäiseksi työkseen alankoni, jotka sopivat taistelukentiksi, ja linnoitukseni, jotka vallitsevat alankoa. Ja kun hän ne saa, niin hän ne myös pitää. Vaan jos kansleri hukkaa pelin, saan minä ensimäiseksi kärsiä ja minua kohtaa lääninherrani ja keisarini armoton rangaistus. Oo, kyllä minä tunnen teidät! Kaikki te, yksin tuokin tuossa, — hän katsahti surullisesti kansleriinsa, — ajattelette vain Italiaanne ja Italiaanne ja minä teille merkitsen, — hän puhalsi pitkin kämmentään, — juuri noin paljon ja noin! Mutta minä olen ruhtinas ja tahdon pitää perintöni, Milanon, en mitään muuta kuin Milanon! Girolamo, sinä et mene Pescaran luo! Asiani joutuisivat sillaikaa hunningolle, minä en tule toimeen hetkeäkään ilman sinua.
Nyt alkoi kaunis Lelius puhua ja laverteli: — Jos teidän korkeutenne pysyisi sanoissaan, niin meidän aiheemme raukeaisi ja minulla olisi uusi ehdotus. Kun nyt kerran, eriskummallista kyllä, etsimme päämiestämme keisarin sotaherrain joukosta, niin eiköhän olisi ehkä koeteltava, tokko Borboni, suurta palkkiota vastaan, tekisi vielä kerran kavalluksen?
Herttua pelästyi hirveästi. — Milloin sinä lähdet, Girolamo? kysyi hän.
— Ensin täytyy, sukeltihe Guicciardin puhumaan, minun viedä sinut, kansleri, mukanani Koomaan. Pyhä isä tahtoo tutustua sinuun lähemmin, hän pitää näet sinua suuressa arvossa. Hän kutsuu sinua kansleri Proteukseksi [Proteus: alati hahmoaan vaihteleva jumala kreikkalaisessa tarustossa] ja väittää että hölmöistä silmistäsi huolimatta olet Italian älykkäimpiä miehiä.
— No se on hyvä, huomautti Venetsialainen, jo senkin tähden, että ratkaisun hetki, jolloin Girolamo Morone kiusaa Pescaraa, siirtyy siten vähän myöhemmäksi. Minä näet haluaisin ensin hieman juurruttaa tätä hetkeä yleiseen mielipiteeseen. Sopiiko minun valmistautua tähän tehtävään, hyvät herrat?
Venetsialaisen äitelät kasvot saivat, mikäli enää voi hämärässä eroittaa, tarmokkaan ilmeen ja hän puhui pontevasti: — Merkittävillä sanoillaan kansleri meitä epäilemättä säikähytti, mutta ei oikeastaan saattanut ihmetyksiin. Kun tuhoisa Pavian taistelu oli heittänyt koko Italiamme avutonna keisarin jalkoihin, kaipasi yleinen mielipide luonnollisesti rajoja uhkaavalle kaikkivallalle ja sai asiain pakosta Liigan syntymään. Samalla tuumiskeltiin, minkä palkkion Pescara saisi täydellisestä voitostaan ja yhden kuninkaan vangitsemisesta. Ja kun keisari on maailman kuulu saituudestaan ja kiittämättömyydestään, niin tehtiin kohta se johtopäätös, ettei hän antaisi sotapäällikölleen mitään palkkiota ja että päällikkö varmaan ottaisi itse korvauksen muualta. Nyt yhdistää yleinen mielipide nämä kaksi asiaa: jo aavistetun, loistavan isänmaallisen liiton ja Pescaralle mahdollisesti tulevan korvauksen. Hänen kavallustaan pidetään tehtynä jo ennenkun hän sitä tekeekään. Nyt olisi soveliasta, että tämä perusteltu, yleinen katsantokanta saisi taitavan käden kautta vakuuttavan muodon ja että sujuva kieli tekisi sen koko Italialle ymmärrettäväksi. Äskettäin ilmestyi joukkoomme kuleksiva kyky, toivorikas nuorukainen, joka mahdollisesti vielä oleskelee Venetsiassa. —
— Potku Aretinille! [Pietro Aretino, kuuluisa kirjailija, häväistyskirjoituksistaan pelätty.] Hän sepitti minusta hävyttömän pilkkakirjeen... — Jumalainen mies, hänpä lausui ken on Italian ruhtinaista ensimäinen! huudahtivat yhtaikaa Guicciardin ja herttua.
— Näytäänpä tuo mies täälläkin tunnettavan arvonsa mukaan, hymyili Nasi. — Hänen kirjeensä tunnetuille tai tekaistuille henkilöille lentelevät satoina tuhansina lehtisinä ja ovat mahti, joka hallitsee maailmaa. Lähetänpä hänelle paksun rahapussin ja te saatte ihmetellä kylvöäni, joka yhtenä yönä nousee maasta kuin koreat kärpässienet koko Italiassa: runoja, esitelmiä, kirjevaihtoa, potkivia ja temmeltäviä, puettuja ja alastomia, uhkaavia ja houkuttelevia kuvatuksia ja otuksia bakkantisessa piirihypyssä, kaikki kieppuen Pescaran ja hänen petoksensa todennäköisyyden ja jalouden ympärillä. Näin muodostuu voittamaton yleinen mielipide, joka riistää Pescaran väkisin puolellemme ja — mikä on tärkeintä — tekee hänet keisarin hovissa epäillyksi niin perinpohjin ja ratkaisevasti, että hänen täytyy ruveta kavaltajaksi tahtoi tahi ei!
— Ei sitä sillä lailla! huusi kansleri pimeästä. Sotkette pelin. Italian vapauttajan pitää saada tehdä päätöksensä vapaasti eikä pirullisten juonien uhrina...
— No aina ne nyt on sinulla nuo moraaliset arvelusi! keskeytti häntä Guicciardin. — Tietysti minuakin inhottaa sydämestäni tämä hanke ja säälin auttamattomasti ansaan vedettyä! Mutta pakotan itsessäni ihmisen vaikenemaan ja menettelen kuin valtiomies. Hänen ylhäisyytensä juoni on epäilemättä kaikkein hävyttömin, mitä tänä iltana on keksitty, mutta se on myös älykkäin ja vaikuttavin. Vasta nyt käy asia Pescaralle vaaralliseksi ja hänen petoksensa mahdolliseksi. Toimeen!
— Hän kuuntelee keskellämme! huusi herttua kimakasti ja kaikki säikähtivät ja tuijottivat pelästyneinä kuten herttuakin. Kuu, joka oli noussut taivaan rannalle kuten häikäisevä hopeakiekko, loi vinoja säteitään kammioon ja välkehti kummallisesti shakinpelaajain taululla. Victoria näytti katselevan suurin, vihastunein silmin kuin aikoisi sanoa: Kuulitkos, Pescara! Miten hävytöntä! ja kysyi nyt kuin tuskassa: Mitäs teet. Pescara? — Päällikkö oli kuolon kalpea ja suunsopessaan piili hymy.
TOINEN LUKU
Avarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä kamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut ihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan kunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle naiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti käännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo kuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut lakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi näytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle naiselle opetuksen viisaita sanoja.
Kauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä isä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. — Eikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.
— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä arpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän isän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle luvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät riemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta hän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain vuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat — kirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri. Se murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa uutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä ensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka aikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan huomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni satulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka kasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen nimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän pyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. — Näin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen lähde.