Part 1

PESCARA

Novelli

Kirj.

CONRAD FERDINAND MEYER

25:nnestä painoksesta suomensi

Joel Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.

ÉNSIMÄINEN LUKU

Linnoituksensa salissa Milanossa istui nuori herttua Sforza tarkastellen valtiolaskuja. Hänen viereensä oli asettunut hovikansleri, joka selitteli lukuja, johdellen sormellaan pitkin numerorivejä.

— Hirvittävä summa! huokasi herttua ja kauhistui sitä rahan määrää, minkä kiireesti suoritetut linnoitustyöt olivat nielleet. Miten paljon nälkäisten lombardilaisraukkaini hikipisaroita! — Ja päästäkseen noita kovaonnisia numeroita näkemästä, alkoi hän katsella alakuloisesti pitkin seiniä, joita heleänväriset freskot koristivat.

Oven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineen ja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanut pyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisen korvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossa ja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue, mikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaista elonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainion ruokahalun ilmeet.

Kanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuan silmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kai ylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävän nuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeiden hampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei ole vielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.

Raukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleen hävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hän alkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaa ammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossa tuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, — hän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisilta liitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minä niistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus! Minä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennen annan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusien liittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipui kuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahti epätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinä se asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.

Kansleri purskahti nauruun.

— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alas miten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesi kuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhon kattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntani ilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsian erikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei ole paaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän on Medicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkein kaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätä vankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinä kunnoton möit kuin kauppatavaran!

Ruhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevän sukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa. Kyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.

Kansleri hyväili häntä isällisesti: — Ole nyt järkevä, Frans kulta, lohdutteli hän. — Petinkö minä muka Maksin? Enhän toki. Hänen antautumisensa oli selvä seuraus siitä, että sveitsiläiset kärsivät masentavan tappion. Minä sain kuningas Fransin myöntämään hänelle eläkkeen ja hommaanpa vielä hänelle tiluksenkin. Hän itse ymmärsi aikeitteni rehellisyyden ja kiitti minua. Tiedäthän Frans, että hän on filosofi, joka katselee maailmaa yläilmoista. Kun Maks nousi ratsaille lähteäkseen täältä, puhui hän vielä satulassakin viisauden sanoja. "Ylistän taivasta", sanoi hän, "etten enää koskaan joudu tekemisiin kovakouraisten sveitsiläisten ja pitkäkyntisen keisarin" — hän tarkoitti majesteettivainajaa, Frans — "ja espanjalaisten salamurhaajain kanssa." Ja eihän Maksista sitäpaitse ollut lainkaan italialaiseksi ruhtinaaksi, hän oli niin kömpelö ja epähieno. Mutta sinä olet aivan toista maata, Frans! Kun ojennat vartaloasi, on sinussa jotain ruhtinaallista ja onpa sinulla vielä puhujankin lahjat, jotka perit mainiolta isältäsi, Maurilta. Vakuutan että olet vielä kerran Italian viisain ja onnellisin ruhtinas.

Herttua katseli epäillen kansleriinsa. — Ellet sitä ennen ole minua jo pettänyt ja hommannut minulle eläkettä taivaassa, hymyili hän.

Morone, joka mustaan, pitkään juristitakkiinsa puettuna seisoi hänen edessään, vastasi hellästi: — Rakkahin Frans! Sinulle en tee mitään pahaa. Tiedäthän että olet minun sydänkäpyseni. Sinulta ei viedä Milanon kruunua niin totta kuin olen Morone. Sinun pitää vain antaa kauniisti neuvoa ja vakuuttaa itseäsi siitä, mikä on omaksi parhaaksesi.

— Et ole esittänyt minulle ainoaakaan pätevää syytä tuon vastaleivotun liittosi välttämättömyydestä. Ja minä en tahdo nousta kapinaan lääninherraani vastaan! Se olisi rikoksellista ja vaarallista.

Nopeasti löysi nyt kansleri horjuvaista hallitsijaansa sokaistakseen ja peloittaakseen kyllin todenmukaisen ja tehoavan harhaluulon niistä petollisista ja häikäisevistä haaveista, joita mielikuvituksensa alati synnytti.

— Kuule nyt Frans, sanoi hän — keisari on sinulle kuin suljettu portti. Olethan hänelle kirjoittanut mitä liikuttavimpia kirjeitä ja hän ei ole kertaakaan vastannut. Tuo etäinen nuorukainen on, kuten kerrotaan, tahdoton vahanukke burgundilaisten hoviheitukkainsa käsissä. Siinä suhteessa olet häntä parempi, sinä arvostelet asioita itsenäisesti. Mutta Madridissa ohjaa tuulia Borboni, tuo tuhlaavainen konnetabli, joka syytää kultaa kuin tuhkaa ja jonka uskollisuutta ei lainkaan epäillä koska hän on pettänyt kuninkaansa Fransin ja on tuomittu ikipäivikseen palvelemaan keisaria. Borboni haluaa Milanoa. Sinun läänityksesi on luvattu hänelle. Hän on äidin puolelta Gonzagain sukua ja tavoittelee jotain italialaista kruunua. Miksi ei keisari anna lääniä sinulle, vaikka olet maksanut hänelle satoja tuhansia? Siksi että hän tuumii antaa sen Borbonille niin totta kuin minä olen tässä. Kun äskettäin lähetit minut keisarin leiriin, syleili hän minua niin että olin tukehtua ja pistipä kouraani vielä kukkaronkin valmistaakseen minua sopivan hetken varalle. Kyllä tunnetaan nuo täkäläiset Ranskan herrat.

Kanslerin puhe oli samalla valetta ja totta: hullulla humalapäällä ollessaan oli konnetabli kerran palkinnut ruhtinaallisesti vieraansa nokkelan sanansutkauksen.

— Ja sinä hylkiö otit rahat vastaan? kauhistui herttua.

— Puhtaimmalla omallatunnolla, vastasi Morone kujeillen. — Etkös tunne Frans kulta, erästä kasuistien oppia, että nainen ottakoon vastaan kaikki mitä hänelle annetaan kunhan säilyttää vain siveytensä? Tämä lauselma sopii myös ministereihin ja sallii minun näinä köyhinä aikoina alentua asianhaarain mukaan. Voithan tällä rahalla hankkia itsellesi jonkun hyvän taulun. Frans. Pitäähän sinullakin olla kunnialliset huvituksesi.

Sforza kalpeni ja meni aivan tajuiltaan kauhusta, kun ajatteli miten Borboni isännöisi hänen linnassaan ja valtakunnassaan, jotka hän jo tässä muinoin — ennen kuuluisaa kavallustaan — oli omistanut Ranskan käskynhaltijana. — Olenhan sitä aavistanut ja se luulo on seurannut minua alati, vaikeroi hän onnetonna, että Borboni väijyy Milanoani. Pelasta minut, Girolamo! Solmi liitto. Mitä pikimmin! Muuten olen hukassa! — Hän kavahti ylös tuoliltaan ja tarrautui kanslerin käsivarteen.

Levollisesti vastasi kansleri: — Se ei ole tehty vain noin tuossa tuokiossa, Frans kulta. Vaan voinemmepa ehkä vielä tänään toimia jotain asian hyväksi. Rahanvaihtajamme Lollin luo poikkesi eilen sattumalta Nasi — ei Horatius, vaan se kaunis Lelius — ja tilapäisesti on täällä nyt myös Guicciardin, joka on hyvin miellyttävä mies vaikka äksyileekin Vatikanissa. Näiden älykkäiden miesten kanssa voimme asiasta keskustella ja olenpa kutsunut luoksesi illallisellekin tuon Venetsialaisen ja Florensilaisen, kun tiesin että pidät keveästä pakinoimisesta ja viehättävästä seurasta.

— Voi sitä vietävän salaliittoa, vaikeroi herttua kahden vaiheella.

— Ja vielä tuli tänne eräs henkilö ratsain aamuhämärässä. Hän pyytää päästä puheillesi kello kolme iltapäivällä, hän meni ensin levolle virkistyäkseen matkasta.

— Vielä eräs? Mikä henkilö? — Herttua vapisi.

— Borboni.

— Rutto syököön sen valjun kavaltajan! huusi Sforza. — Mitä hän täällä tekee?

— Sen ilmoittaa hän sinulle itse. Kuule! tuomiokirkossa soitetaan jo iltamessuun.

— Ota sinä hänet vastaan, kansleri! rukoili herttua yrittäen pujahtaa ovesta ulos. Mutta Morone tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet paikalleen. — Pyydän, istuutukaa, Teidän korkeutenne! Kyllä tähän totutte. Kun konnetabli astuu sisään, niin on Teidän korkeutenne noustava ylös ja otettava hänet seisoen vastaan. Niin käy se paraiten. — Kansleri puki tuolilla riippuvan manttelin herransa hartioille ja pelkonsa lannistaen otti tämä vähitellen ruhtinaallisemman ryhdin, jolloin hänen soma vartalonsa ja luonteva käytöksensä tekivät varsin edullisen vaikutuksen.

Sillaikaa tähysteli kansleri ulos akkunasta, johon näkyivät linnoituksen piha ja sen takaa vasta luotujen vallitusten ääripiirteet. — No noin sen pitää käydä, virkkoi hän. — Tuollapa seisoo vilpitön konnetabli jonkun sylen päässä seurueestaan ja piirtelee rehellisesti uutta varustustamme taskukirjaansa. Minäpä menen tuomaan hänet sisään.

Kun tuo kuuluisa petturi — vartaloltaan hoikka ja pitkä, pää ylpeä ja kasvot kalvaat ja hienopiirteiset, silmät omituisen sameat — tuo salaperäinen ja suuri ilmiö astui Moronen kanssa saliin, kumarsi hän kohteliaasti Frans Sforzalle, joka katseli häntä arasti.

— Teidän korkeutenne, lausui Karl Bourbon, lähestyn teitä velvollisimmasti kunnioittaen ja pyydän tulla kuulluksi tuodessani sanomia hänen keisarilliselta majesteetiltaan.

Frans herttua vastasi arvokkaasti olevansa valmis kuulemaan nöyrästi korkean lääninherransa tahtoa, mutta alkoi sen sanottuaan horjua ja vaipui takaisin istuimelleen.

Nähdessään herttuan istuutuvan, katseli konnetabli ympärilleen saadakseen hänkin tuolin tai edes jakkaran. Mutta huoneessa ei ollut ainoaakaan sellaista eikä edes hovipoikaa. Silloin levitti hän permannolle herttuan eteen kallisarvoisen vaippansa ja asettui notkeasti siihen istumaan vasen kyynärvarsi pystyssä ja oikea käsi puuskassa.

— Teidän korkeutenne suvainnee, virkkoi hän.

Karl Bourbon oli kavalluksensa jälkeen elänyt itsevihaajan paahteisessa ja kalvavassa ilmakehässä. Ei edes kaikkein ylhäisinkään henkilö olisi tohtinut muistuttaa tätä ylpeätä miestä tuosta hänen teostaan pienimmälläkään vihjauksella tai antaa hänelle vihiä siitä, miten yksimielisesti ja tavattoman ankarasti ajan yleinen mielipide tuomitsi hänet siitä, mutta hän tiesi itse sen kovan tuomion ja omatuntonsa vakuutti sen oikeutetuksi. Ihmisiä ja koko maailmaa aina itsestään alkaen halveksi hän mitä perinpohjaisimmin, mutta samalla salasi hän tämän tunteensa ja kukaan ei esiintynyt moitteettomammin ja puhellut viattomammin kuin hän kieltäen omilta huuliltaan kaiken pilkan, kaiken salaivan, jopa pienimmätkin vihjaukset, ja siten myös muilta. Vain joskus ilmaisi kuten maasta yhtäkkiä leiskahtava liekki jokin pirullinen sanansutkaus tai törkeä kompa hänen sielunsa tilaa.

Hetken ajateltuaan alkoi konnetabli sointuvalla äänellä ja hieman päätään kääntäen: — Uskon, ettei Teidän korkeutenne saata minua vastuunalaiseksi siitä, mikä sanomissani mahdollisesti on Teille epämieluista. Jääden omasta puolestani täydellisesti asiasta syrjään, välitän vain Teidän korkeudellenne erään hänen keisarillisen majesteettinsa päätöksen, minkä hän on tehnyt ministerineuvostossa tosin ensin kuulusteltuaan kolmea italialaista sotaherraansa, Pescaraa, Leyvaa ja minun alamaisuuttani.

— Miten voi Pescara? keskeytti julkeasti kansleri, joka seisoi saman matkan päässä molemmista. — Onko Pavian luona saamansa peitsen haava parantunut?

— Ystäväni, vastasi konnetabli halveksivasti, pyydän Teitä pitämään suunne kiinni silloin kun Teiltä ei mitään kysytä.

Nyt toisti herttua kanslerinsa kysymyksen. — Herra konnetabli, sanoi hän, miten voi Pavian sankari?

Bourbon kumarsi kohteliaasti. — Kiitän Teidän korkeuttanne suosiollisesta tiedustelusta. Rakas virkaveljeni, hänen ylhäisyytensä Ferdinand Avalos, Pescaran markiisi on nyt aivan terve. Hän ratsastaa ilman vaivaa tavallisen kymmentuntisen matkansa päivässä. Sitten jatkoi hän: — Mutta suokaa minun jälleen ryhtyä asiaani, Teidän korkeutenne! Karvas lääke on juotava pian. Keisarillinen majesteetti toivoo kovin, että Teidän korkeutenne luopuu tuosta Liigasta, jonka olette solmineet tai aiotte solmia hänen pyhyytensä, Ranskan ja Englannin kruunujen sekä Venetsian tasavallan kanssa.

Nyt alkoi Milanon herttuan puhe juosta ja hän vakuutteli oivallisesti, ollen hyvin hämmästyvinään ja suuttuvinaan, ettei tiennyt sellaisista liigoista tuon taivaallista ja että hän varmaan vasallivelvollisuuttaan muistaen olisi ensimäinen ilmoittamaan asiasta heti keisarille, jos tietäisi, että Ylä-Italiassa punottaisiin sellaisia juonia hänen majesteettiaan vastaan. Näin lausuen pani hän kätensä aralle sydämelleen.

Konnetabli istui pää kumarassa ja kohteliaasti kuunnellen ja antoi nuoren teeskentelijän toistaa valeitaan yhä uusissa ja uusissa muodoissa. Vihdoin vastasi hän kylmällä äänellä, jossa oli halveksumisen ja säälin hieno vivahdus: — Uskon Teidän korkeutenne sanoihin ja olen kuitenkin pahoitettu luulemaan, että Teidän korkeudellenne on asiain tilasta annettu epätarkkoja tietoja. Me varmaan tunnemme sen seikan paremmin. Ranska ja Englanti tekivät keskenään rauhan pahoissa aikeissa keisaria vastaan, se oli tosiasia, josta saimme tarkan selon Alankomaista. Ylitä varma on, että meitä vastaan varustaudutaan Ylä-Italiassa. Ja mikäli pyhää isää uskaltanee ryhtyä arvostelemaan, niin hänkin näyttää taas tapansa mukaan ruvenneen meitä salaisesti vastustamaan. Tehdyn tai tekeillä olevan erittely ei kuulu meidän tehtäväämme: me vain ehkäisemme aikeet. Ennenkun Liiga, lisäsi hän merkitsevästi ja hiljaisemmalla äänellä, saa itselleen sotapäällikön.

Nyt lausui hän vaatimuksensa: — Teidän korkeutenne antakoon meille ennen kuukauden loppua vakuutuksen puolueettomuudestaan. Se on hänen keisarillisen majesteettinsa harras pyyntö. Ja sillä vakuutuksella ymmärretään taas, että: sveitsiläiset eroitetaan palveluksesta, lombardilaisista asejoukoista päästetään puolet lomalle, kaikki linnoitustyöt keskeytetään kerrassaan ja tämä kekseliäs mies, — hän osoitti päännyykäyksellä kansleria — luovutetaan hänen keisarilliselle majesteetilleen. Ellette, tätä tee, — ja hän kavahti ylös kuin ratsun selkään hypätäkseen — niin hälyytämme hyökkäykseen heti syyskuun loputtua, juuri sydänyöllä, ei hetkeäkään aikaisemmin eikä myöhemmin, ja anastamme herttuakunnan muutamain marssien jälkeen. Teidän korkeutenne sopii asiaa harkita! — Hän kumarsi ja lähti.

Kun Morone tahtoi seurata konnetablia, valtasi Bourbonin yhtäkkiä huima ilveilyn halu ja hullunkurisella liikkeellä kielsi hän kansleria tulemasta. — Adieu, Pantalon mon ami! [Hyvästi, Pantalon ystäväni. (Pantalon oli muuan italialaisen huvinäytelmän ainaisia henkilöitä.)] huusi hän Moronelle olkansa takaa.

Morone raivostui tästä nimityksestä, joka epäsi häneltä kaiken vakaisen arvokkuuden, hän juoksi kiukuissaan edestaas huoneessa ja sotki jalkansa konnetablin vaippaan, mikä oli jäänyt permannolle. Mutta nuori herttua takertui kanslerin käsivarteen ja itki: — Girolamo, nyt näin oikein hänen aikeensa! Hän pitää Milanoa jo kuin omanaan. Pura liitto! Heti paikalla, tänään! Muuten se hornanhenki vie kruununi!

Avuton poika nyyhki vielä kanslerinsa rintaa vasten, kun harmaahapsinen kamaripalvelija tuli ja syvään kumartaen lausui hänelle juhlallisesti: — Teidän korkeutenne pöytä on katettu. — He seurasivat palvelijaa, joka kovin arvokkaasti asteli heidän edellään huonerivin läpi. Yksi noista huoneista, kammio, josta ei ollut erikoista ovea, näytti sammalvihreine tapettineen ja neljine samanvärisine jakkaroineen olevan jonkinlainen salainen keskusteluhuone ja herttua seisahtui hämmästyneenä keskelle sen lattiaa, sillä takaseinällä, mikä ennen oli ollut tyhjä, riippui nyt suuri taulu, jota hän ei tuntenut omakseen. Se oli ilmestynyt palatsiin salaisesti hänelle valmistettuna yllätyksenä Mantuan rajakreiviltä, kuten puitteista saattoi lukea. Herttua otti kansleriaan kädestä ja nuo kaksi Italian lasta lähenivät nyt mahtavaa taulua hiljaisesti hiivien ja hartaasti riemuiten. Siinä pelasivat mies ja nainen luonnollisessa koossa valkean marmoripöydän ääressä shakkia. Nainen, heleä ja hempeä olento ruhtinaallisessa puvussa, kosketti verkkaisin sormin kuningatarta ja tarkasteli samalla salavihkaa vastapelaajansa kasvoja, jonka, huolellisesti piirretyn soturin, ankarissa suun sopissa piili hienoinen hymy.

Sekä herttua että kansleri tunsivat miehen kohta. Hän oli Pescara. Helposti arvasivat he myös kuka oli nainen. Kukapas muu kuin Victoria Colonna, Pescaran vaimo, Italian helmi! Ho olivat kuin lumoutuneet tuohon tauluun. He tunsivat, että sen suurin sulous oli siinä korkeassa ja hellässä rakkaudessa, jonka kautta sulivat lämpöiseksi elämäksi runoilijattaren vienona ja ja soturin ankara vakavuus, ja myös molempain nuoruudessa, sillä päivän paahtama ja arpinen Pescarakin näytti vain sankarilliselta nuorukaiselta.

Tosiaan, vain kahdeksantoista ikäisiä olivatkin he molemmat olleet kun astuivat vihkialttarin ääreen ja sen jälkeen pysyivät he toisilleen uskollisina ruumiiltaan ja sielultaan, usein pitkän aikaa erotettuina, nainen himmeän lamppunsa valossa tutkien Italian suurta runoilijaa, mies leimuavan leiritulen ääressä karttojaan katsellen, ja sitten jälleen yhtyen markiisin tilalla Iscialla kuin autuaitten saarella. Tämän tiesi ja uskoi tavoiltaan turmeltunut Italia ja se sitä hymyillen ihmetteli.

Nuo kaksi katselijaakin havaitsivat mikä kauneus oli naisellisen haltioitumisen ja miehisen itsensä hillitsemisen yhtymässä. He eivät huomanneet sitä sielullaan, vaan taideaistinsa herkillä sormenpäillä. Kai olisivat he kuvaa vielä kauankin ihailleet, ellei kamaripalvelija olisi tullut alamaisimmasti ilmoittamaan, että kaksi kutsuttua odotti etuhuoneessa. Kulettuaan parin kamarin kautta, tulivat he odotushuoneeseen ja kun vieraat oli lyhyesti esitelty, astuttiin sisään.

Nyt istuvat he nelin miehin ruokain ääreen, jotka eivät olleet ylelliset, mutta hienot. Alussa, kevyen keskustelun aikana, tarkasteli herttua salavihkaa vieraitaan. He olivat näöltään varsin erilaiset. Kanslerinsa ruman pään ja karkeat piirteet oli herttua tuhannesti nähnyt, mutta nyt oli hän huomaavinaan, että Moronen kiiluilevat silmät pyörähtelivät erikoisen vikkelästi ja hänen pikimusta tukkansa näytti pörhistyvän kuin harjaksi hänen julkealle otsalleen. Edellisten vieressä näyttivät Guicciardinin miehekkäät, tasavaltalaisylpeät kasvot sangen jaloilta. Venetsialainen oli taas mallimies kauneudessa pitkine, pehmoisine hiuksineen, vienon ivallisine katseineen ja huulillaan rakastettavan petollinen hymy. Vänkäänkin olivat kasvot erilaiset. Kansleri oli ruskea kuin olivi, Venetsialainen kuultavan kalpea kuin lagunien asujan ainakin ja Guicciardin oli niin keltainen, ärtyisen ja vaivautuneen näköinen, ettei herttua voinut olla tiedustelematta hänen terveytensä tilaa.

— Minulla on keltatauti, Teidän korkeutenne, vastasi Florensilainen lyhyesti. — Sappeni puhkesi, eikä ihmekään, sillä hänen pyhyytensä lähetti minut legatsioneilleen luomaan kunnollista valtiojärjestystä. Luopas sitä siellä, missä papit mestaroivat! Mutta ei puhuta enää tästä, muuten saan kuumeen Milanon terveellisestä ilmasta ja hyvistä Saksan sanomista huolimatta. — Hän ei halunnut tarjottua imelää ruokalajia, vaan sekoitti itselleen kurkkusalatin, johon kaatoi enemmän etikkaa kuin öljyä.

— Saksan sanomista? huudahti kansleri.

— Niinpä niin, Morone. Sain kirjeen asian tuntijalta. Hurmahenkien kapina on kukistettu ja — mikä on oivallisinta — itse Fra Martino [Luther] on ruvennut heitä ankarasti vastustamaan puheilla ja kirjoituksilla. Tämä minua ilahuttaa ja saa uskomaan hänen kutsumukseensa. Sillä, hyvät herrat, maailman mullistajalla on kaksi tehtävää: hänen on täytettävä ajan vaatimukset, mutta sitten — ja se on vaikeampaa — on hänen seisominen kuin gigantti ajan kuohuvia myrskyjä vastaan ja paiskattava nurin ne kiihoittuneet narrit ja lurjukset, jotka tunkeutuvat hääräämään mukana ja pilaavat liioittelulla hyvää työtä.

Herttua olisi toivonut toisia sanomia, sillä hän rakasti sotaa ja meteleitä, kun ne riehuivat vuorten tuolla puolen tuottaen hänen mielikuvitukselleen ajanvietettä itse miehen ollessa turvassa. Mutta kansleri huokasi todella helläsydämisesti: — Germaniassa taitaa nykyjään olla hirveät ajat.

— Surettavat ne minuakin, vastasi Florensilainen, mutta kuitenkin seuraan tarkoin tapahtumain juoksua. Uppiniskaisten ritarien ja kapinoivaan talonpoikain kukistuttua hallitsevat nyt ruhtinaat. Uskonpuhdistus — tahi miksi sitä nyt sanoisin, on pelastettu.

— Ja Te olette tasavaltalainen? pisteli kansleri.

— En — Saksanmaalla.

Korea Leliuskin yhtyi laskemaan leikkiä. — Ja palvelette pyhää isää, Guicciardin? laverteli hän.

Guicciardin, joka kiusallisen keltatautinsa vuoksi ei voinut hymyillä imelästi, vastasi jörösti: — Täsmälleen, Teidän ihanuutenne, syntieni rangaistukseksi. Paavi on Medicejä ja sen suvun omaksi on joutunut Florens. Minä en halua pötkiä maanpakoon synnyinkaupungistani, sillä koditonna harhaileminen on kurjista kurjinta ja kotiaan vastaan taisteleminen rikoksellisista rikoksellisinta. Ja pyhä isä tietää kyllä mikä olen miehiäni ja tyytyy minuun sellaisenaan. Minä palvelen häntä ja hänellä ei ole minun suhteeni valittamista. Mutta suutani en minä anna tukkia ja olkoon näin meidän asiantuntijain kesken riemuiten sanottu: Fra Martino puolustaa oikea asiaa, mikä on totisesti tosi!

Herttua piti tätä kujeiluna ja samalla iloitsi hän pahansuovasti kuullessaan pyhän isän lähetin noin ylistävän Saksan suurta kerettiläistä. Mutta pian hän kauhistui. Miten voi tapahtua sellaista hänen palatsissaan ja hänen läsnäollessaan? Hän viittasi pois palvelijat, jotka juuri olivat kantaneet pöytään hedelmiä ja jotka hiljaa ja tarkkaavaisina olivat kuunnelleet tätä jännittävää keskustelua.

Nyt vaati Morone, joka levottomasti oli pyörähdellyt istuimellaan. Florensilaista: — Te olette valtiomies, Guicciardin, ja minäkin tuhertelen siinä ammatissa. No hyvä, perustelkaapa tuo merkillinen väitteenne, että veli Martinus puolustaa oikeaa asiaa ja että hänen työnsä vielä onnistuu ja tuottaa pysyväiset tulokset.

Guicciardin tyhjensi levollisesti pikarinsa, kaunis Lelius murenteli hyppysissään sokerileivosta, herttua luisui tuolillaan tapansa mukaan velttoon lepoasentoon ja Morone kavahti innostuneena ylös.